lauantai 31. tammikuuta 2009

Roskalukemista

Viime aikoina on tapahtunut roskien suhteen. Periaatteessa kävimme läpi tyypilliset ulkomaalaisten kokemat roskavaiheet Japanissa. Ehdinkin jo kirjoitella lokakuussa tästä aiheesta, kun japanilainen naapuri aiheettomasti ojensi minua roskien jättämisestä.

Tässä pihapiirissä asuu meidän lisäksi kaksi muuta ulkkaritaloutta, ja olen aika varma, että toinen niistä on ollut kaikkien ongelmien takana. Isoin ongelma oli, että joku toi roskia väärään aikaan keräyspaikalle. Vieläpä sellaisia roskia, jotka eivät edes kuulu siitä paikasta kerättäviksi. Roskakuskit eivät ottaneet näitä pusseja, ja niinpä linnut ja kissat repivät ne levälleen. Ja roskien jättäjä ei tehnyt asialle mitään. Lopputulos oli, että vuokrayhtiö otti sähköpostitse yhteyttä kaikkiin vuokralaisiinsa muistuttaen korvausvelvollisuudesta, koska tämä aiemmin mainitsemani japanilainen naapuri oli valittanut heille asiasta.

Vuokrayhtiö ymmärsi heti, että ongelma ei johtunut meidän taloudestamme. Heidän ja meidän väliltämme ongelma oli siis hoidettu. Samana päivänä saimme postiluukkuun lapun, jossa oli japaniksi kerrottu roskien jättämisestä oikeaan aikaan ja pullojen palautuspaikoista. Ja lisäksi mukana oli kierrätysohje, jonka tankkasimme ulkoa heti syyskuussa. Se ärsytti vähän. Seuraavana aamuna ovemme edessä oli kassi jonkun muun kierrätystölkkejä. Se ärsytti enemmän.

Ymmärsin vasta myöhemmin, että ilmeisesti tapahtumaketju oli ollut sellainen, että sisälukutaidoton ulkkarinaapurimme oli lajitellut tölkkinsä, mutta nakannut kassinsa siihen keräyspaikalle, josta ei tölkkejä kerätä. Ja naapurin täti oli nakannut kassin meidän ovelle. Lopulta kassi päätyi sen jättäneiden naapureiden ovelle. Seuraavalla viikolla töistä palatessani keräyspaikalla oli monta kassia pulloja. Seuraavana aamuna ne olivat tämän ulkkarinaapurin ovella. Ja samana iltana niitä ei näkynyt enää missään. Ehkä viesti meni perille.

Nyt on mennyt toista viikkoa hyvin. Tämä täti naapurista tuli torstaiaamuna vastaan, kun olin viemässä aamulla kahdeksalta roskia. Toivotti hyvää huomenta ja vieläpä hyviä jatkojakin. Ehkä hän ei enää pidä meitä välinpitämättöminä roskaajina. Tai sitten hän luulee, että me olemme parantaneet tapamme...

perjantai 30. tammikuuta 2009

Maanväristysuutisia

On taas ilmoja pielly ja maata järisyttäny. Tämä kotitalomme on tarkka, maanjäristyksen huomaa aina. Useimmiten tosin maa ei varsinaisesti järise vaan värisee. Viime aamuyönä klo 4.59 järähti ihan Tokion rajojen sisäpuolella. Aiemmin huomattavat järistykset (siis itse huomaamamme) meidän aikanamme ovat tapahtuneet jossakin muualla kuin Tokio-to:ssa. Tuo aamuyön järäys oli vain 3.8 richteriä ja tapahtui 30 kilometrin syvyydessä. Olin just käynyt vessassa eli olin sattumoisin hereillä, kun seinät rysähtivät kuuluvasti. Eikun unta palloon taas :)

Meidän maanjäristysreppumme sisältö on hyvin vaillinainen. Pitäisi täydennellä. Siellä ei esimerkiksi ole ensiapuvälineistönä muuta kuin laastaria! Eikä siellä ole mitään lämpimiä vaatteita.

Ikebukuron Life Safety Learning Center on vielä käymättä. Siellä saisi kokea simuloituna vähän isomman maantäräyksen ja paljon muuta. Se on vieläpä ilmaista "lystiä", tosin kaikki on japaniksi. Voisi olla silti hyvä juttu kokea. Eräs päivä katsoin kotikuntamme city officen sivuilta videon maanjäristyksistä. Siinä oli kuvamatskua Koben vuoden 1995 isosta maanjäristyksestä ja sitten kuvin kuvailtiin kuviteltu saman luokan järistys omalle alueellemme. Tällaiset meidän talomme kaltaiset möksät menivät nurin kuin tulitikkutalot muutamassa sekunnissa! Yleisin kuolinsyy on jäädä jonkun kaatuvan huonekalun alle. Meillä ei onneksi ole oikeastaan mitään isoa kaatuvaa. Pöytä ja työtuoli ovat isoimmat.

Koben järistyshän tapahtui myös varhain aamulla eikä moni tainnut ehtiä edes herätä. Siinä kuoli noin 6400 henkeä. Great Kanto -järistyksessä 1923 kuoli 140.000. Kobessa eniten väkeä kuoli tällaisiin taloihin kuin meillä on, vanhoihin puukehyksisiin. Elleivät tiilikatot murskanneet, kaasuletkuista syttyneet tulipalot viimeistelivät luonnon tihutyöt.

Ihminen on perin pieni ja haavoittuvainen olento!



P.S. Tämä nyt ei mitenkään liity asiaan, mutta sain selville merkittävimmän syyn siihen, miksi joka toisella ihmisellä tuolla pitkin poikin on niitä kasvomaskeja naamalla. Yksi syy on toki flunssa ja pääosin niin, että sairastuneet itse pitävät maskia, jotta muut eivät tule kipeäksi, mutta tosi yleinen syy on allergia. Ilmeisesti todella monilla japanilaisilla on eri sorttisia allergioita, joten hengittävät mieluummin suusuojukseen. Itsestä kyllä tuntuu, että saastetta voisi olla enemmänkin. Nenäliinatkaan eivät koskaan mustu kun niistää, toisin kuin monissa muissa maailman kaupungissa.

Tämä ei liene ylläri kellekään:


P.P.S. Juu, Brad Pitt ja Angelina Jolie ovat kaupungissa lapsikatraineen, mutta ei olla törmätty. Tänään sitä paitsi sataa, eli eivät varmaan poistu Ritz-Carltonistaan tai missä nyt ikinä punkkaavatkaan! Mulle käy mikä vaan huone, kiitos!

torstai 29. tammikuuta 2009

Pallokala on taivaallinen makukokemus

Tuli puhetta, että vieläkö Japanissa syödään pallokalaa. Kyllä syödään, ja voinkin nostaa esille tuoreen aihetta käsittelevän uutisen tiistailta.

Tiistain vastaisena yönä kolme ihmistä sairastui vakavasti ja neljä sai oireita syötyään fugua eli pallokalaa Tsuruokassa sijaitsevassa ravintolassa. Koska pallokala on hyvin myrkyllinen, tulee ravintolalla olla lupa fugun tarjoilemiseen. Ja ruokailijalla tietynlaista seikkailumieltä sen syömiseen. Tämä Yamagata-prefektuurin Tsuruokassa oleva Kibun-ya päätti tarjoilla kalaa ilman asianmukaista lupaa. Ja lopputulos kertoo, kuinka harkittu teko tämä oli kokilta.

Pallokalan tetrodotoxin on kirottua myrkkyä, koska varsinaista vastamyrkkyä ei ole. Neljä vähemmän oireita saanutta oli kokenut tyypilliset hermostomyrkyn oireet, eli tunnottomuutta käsissä ja jaloissa. Kolme muuta ruokailijaa eivät olleet yhtä onnekkaita ja hengitysvaikeuksien myötä olivat menettäneet tajuntansa. Käsittääkseni pallokalaa syötäessä on tarkoitus kokea pientä puutumista pelkästään kielessä tai suussa, mutta ei mitään sen laajemmalle leviäviä oireita. Kalan myrkky sijaitsee sisäelimissä, mutta ei lihassa, joten huolellisesti valmistettuna edellytykset hengissä säilymiseen pitäisivät olla olemassa.

Japanin terveysministeriön mukaan vuonna 2007 kolme ihmistä kuoli ja 44 sairastui syötyään fugua. Valmistuslupasääntelystä huolimatta.

Lähteet: The Register ja Japan Today.

Kokin kommentit Japan Today -uutisessa.

tiistai 27. tammikuuta 2009

Tokio Top 20

Okusan päätti neljän Tokio-kuukauden kunniaksi koota oman henkilökohtaisen TOKIO TOP 20 -listansa ihan perus- ja ydinasioista. Ehkä joku saa näistä vinkkejä. Ja saanpahan tehdä listoja. Listat on parhaita.

1. Paras kaupunginosa: Kichijôji on varsin mukava, kun siellä on kiva Inokashira-puistokin. Puistossa porukka jamittelee kitaroiden kanssa, taiteilijat myyvät tuotoksiaan ja joella voi ajella joutsen-polkuveneellä. Alueella on myös paljon pikkuputiikkeja, keikkapaikkoja, ravintoloita ja söpöjä kujia, joista tulee Ranska mieleen.

2. Paras izakayaravintola: Tengu. Halpa, ihanaa kuumaa tofua ja ketju löytyy vaikka mistä. Ei mitenkään runsaasti kasvissyöjän eineksiä, mutta sen verran, että pubi-ilta onnistuu mukavasti. Tengulla on myös merkittävä asema henkilökohtaisessa japanimatkailuhistoriassamme. Tengu on kuin turvallinen olohuone.

3. Paras etninen ravintola: Yleisesti nimettynä intialaiset. Samrat-ketju on suosituin kohteemme, mutta esimerkiksi Megurossa on ihan kiva, vähän erilaista intialaista tarjoava Little Asia, ja Kôenjissa taas on halpa lounas-intialainen, jossa myös tosi hyvää settiä. Moni paikka on vielä käymättä.

4. Paras italialainen ravintola: Ginzassa oli eräs herkku paikka, mutta en tiedä sen nimeä. Aoyaman Piadinassa oli autenttisin italiatunnelma ja tosi maukasta apetta. Italian Tomato -ketju taas on hyvin helppo ratkaisu, siellä on edullista kasvispastaa ja ”Itarian Tomatoja” on moniaalla.

5. Paras shoppailualue: Levyille: Shimokitazawa, Kôenji, Shibuya. Vaatteille: Harajuku, Omotesando. Krääsälle: joka paikka. Hello Kitty -faneille: Ikebukuron Seibun lastenosasto ja saman kaupunginosan Hello Kitty -kauppa sekä Harajukun Takeshita Dorin Daiso-100-jenin-kauppa.

6. Paras hengailualue: Shimokitazawan pikkukujat.

7. Paras museo: Tähän saakka Edo-Tokyo Museum sekä taidemuseoista Mori Tower Art Museum.

8. Paras puisto: Shinjuku Gyôen on tosi nätti, vaikkakin pääsymaksullinen. Se Kichijôjin Inokashira-puisto rentoiluhengailumielessä.

9. Paras baari: Rock Inn Current @ Shinjuku.

10. Paras kahvila: Jazz & Coffee Masako @ Shimokitazawa.

11. Paras silta: Rainbow Bridge.

12. Paras korkea paikka: Mori Tower Sky Desk, kun aurinko laskee Fuji-sanin taa.

13. Paras leipomo: Andersenit, yksi aika hyvä on Uenon asemalla.

14. Paras asema: Ikebukuron on aika monipuolinen, Tokion toiseksi vilkkain. Se vilkkain, Shinjukun, on aika tuskallinen.

15. Paras outo paikka: En tiedä paras, mutta yksi kiintoisa on Nakanossa sijaitseva Broadway-ostoskeskus, joka pursuilee kaikenlaista keräilytavaraa ja ihmeellisyyksiä. Isona kokonaisuutena tietysti Odaiba.

16. Paras keikkapaikka: Shinjukun LOFT on aika kiva, Shibuyan Club Quattrossa on paras äänentoisto ja se on ihan viihtyisä (mutta kalliihko). Pikkuklubit kuten Shinjuku Wall (ja Antiknock) ovat cooleja ja käytännöllisiä (muun muassa siksi koska niihin saa viedä omat juomat ym. eväät mukaan).

17. Paras ruokakauppa: Ikebukuron Seibu-tavaratalon ruokaosaston Garden on aikas laaja, viihtyisä, ja löytyy hyviä tarjouksia. Ohessa on myös ihana deli-kerros, jossa voi shopata silmillä ellei raaski ostaa upeita kakkuja ja mahtavan värisiä jälkiruoka-annoksia.

18. Paras kombini: 100 jenin Lawson. Halpaa, kätevät koot ja tosi monipuolinen. Hedelmistä henkareihin, valmisannoksista astioihin.

19. Paras huvipuisto: Odaiban Joypolis. Ei pelota liikaa, kun kaikki on virtuaalista.

20. Paras kirjakauppa: Ikebukuron Librossa tulee eniten käytyä ja siellä on aika hyvin englanninkielistä luettavaa.

Bonusparhaudet



Paras ruoka: Tengun tofu, kaikki tofu, japanilainen kurpitsa, perunasalaatti, kaikki jälkiruuat
Paras juoma: Ginger Ale, Calpis
Paras alkoholijuoma: Premium Yebisu Black Beer
Paras pikaruoka: Pantryn burgerit
Paras hedelmä: Hello Kitty -banaani, talvimansikat, tuore ananas
Paras leipä: leipomon cheddarjuustokimpaleilla täytetty sämpylä
Paras herkku: suklaaputousdippi ja kadunkulmacrepet (vaikka ne ovatkin muovimalleina paremman näköisiä)
Paras karkki: tumma suklaa
Paras sipsi: appesiinisipsit (suklaasipsit on vielä kokeilematta)
Paras sushi: tamagonigiri, inari

Ne tyhmät japanilaiset?

Olen lueskellut täällä elämisen aikana aika valtaisan määrän erimaalaisten ihmisten Japani-blogeja sekä useita eri keskustelufoorumeja. Useimmiten blogaajat tai kommentoijat ovat kanadalaisia, amerikkalaisia tai ausseja. Se on hassua, kun välillä tuntuu, että elää kokonaan eri maassa kuin he.

Totta kaiketi on, että sekä blogeihin että foorumeille kirjoitetaan yleensä asioita, jotka jollakin tapaa hetkauttavat eli useimmiten kummastuttavat tai pöyristyttävät. Enhän minäkään jaksa tänne jorista niistä päivistä, joina en poistu kotoa laisinkaan (ja niitä päiviä on paljon!). Vaikkakin niistäkin saisi aasinsillan japanilaisnuoriin, jotka eivät ikinä oikeasti poistu kotoa, mikä jälleen on kummastuttavaa ja pöyristyttävää.

Silti on omituista, kuinka eri tavoin eri ihmiset näkevät tämän maan. Erittäin monia Japani suorastaan loukkaa, päivittäin. Pahimmat valittajat ovat yleensä amerikkalaisia (miksi tämä ei yllätä?) ja naisia, mutta marmattajamiehiäkin mukaan mahtuu. Ehkä amerikkalaisia haittaa se, että vaikka Okinawalla onkin jenkkien sotilastukikohta ja täällä on Mäkkäreitä, ei tämä maa ole sittenkään tarpeeksi amerikkalainen ja Bic Mac maistuu ihan väärältä, koska se on mukautettu japanilaiseen makuun??

Tottahan on, että täällä on paljon omituista ja ristiriitaista ja ensi katsomalta "väärää", mutta eipä mitään kulttuuria voi tuomita sen mukaan, että se on erilainen kuin oma. Esimerkiksi ihmissuhteet ovat toisenlaisia ja toisiin asioihin perustuvia täällä kuin vaikkapa Euroopassa, eikä monisyistä kokonaisuutta pysty näkemään, ellei ole syntynyt tähän kulttuuriin. Silloin on myös aika turhaa alkaa arvostella toisten toimintaperiaatteita, vaikka ne tuntuisivatkin tosi vääriltä. Monilla noilla blogaajilla tuntuu nimittäin olevan valtavan tuomitseva kanta melkein kaikkeen, mitä (tai miten!) japanilaiset sanovat ja tekevät.

Hassua ja paljon kertovaa on sekin, että pahimmilla valittajilla ei oman kertomansa mukaan edes ole juuri japanilaisia ystäviä. No onko sitten ihme, ettei muita puolia asioihin nähdä, kuin oma? Monet perustelevat asiaa sillä, ettei japanilaisiin saa läheistä kontaktia. On varmasti ihmisiä, joihin ei saakaan, mutta toisiin saa ja sitten kun saa, kontakti on aivan eri luokkaa kuin joku amerikkalaisten "ystävyys", joka unohtuu heti kun henkilö katoaa kulman taa. Okei, nyt saatan tuomita amerikkalaisia ihan samoin kuin he japanilaisia, joten ei siitä sen enempää! Pointti vain on se, että todellakin japanilaisiin voi tutustua ja se on myös erittäin suotavaa, mikäli aikoo sopeutua heidän maahansa. Missään ulkomaalaiskuplassa kannata kellua.

Yksikin pahimmasta päästä oleva jenkkityttö (joka onneksi jo palasi rakkaaseen kotimaahansa) valitti, että kaikki japanilaiset naiset ovat pelkkiä kuoria ja turhan hihittäjiä. Näitäkin varmasti on, mutta pakkoko sitä on pelkkiin pissiksiin tutustua? Minäkin tunnen ainakin kuusi japanilaisnaista, eikä kukaan heistä ole tuollainen.

Japanilaisuutta ei voi pureksia samoin ennakko-odotuksin kuin tuttuja kulttuureja. Esimerkiksi naisen asemasta ei oikeasti pysty sanomaan yhtään mitään suoraviivaista tässä maassa. Kumpi on vapaampi, kotona lapset hoitava nainen, joka määrää perheen rahoista, harrastaa ja matkustelee vai rahan ansaitseva mies, joka raataa töissä yöhön asti ihan eläimenä? Täältä löytyy sekä miehille hostess-tyttöjä että naisille host-poikia. Avioliitoissa petetään kai aika paljon (tai sen kuvan saa - tosin yleensä juuri näistä samaisista blogeista...), mutta sitä tehdään kummallakin suunnalla. Naiset kaunistautuvat, mutta miehiäkö varten vai siksi että kuuluu kaunistautua, koska muutkin naiset niin tekevät ja äidit taidot opettavat? Miehet ovat firmansa vankeja usein koko elämänsä, naisten on vaikeampi päästä vangiksi. He ovat kodin vankeja - mutta uran luominenkin on mahdollista, jos näin haluaa. Naiset mellastavat miesmarkkinoilla, joilla kilpailevat sekä länsimaiset että japanilaiset miehet.

Itse en lähtisi kauhean pitkälle pohtimaan japanilaisen naisen tai miehen mieltä, koska se nyt vain on hyvin toisenlainen paikka kuin oma mieli! Kiinnostavaa on toki kysellä kavereilta asioita ja myös lukea toisten ulkomaalaisten näkemyksiä. Siinä mielessä on hyvä, että asioista blogataan, mutta kivempaa olisi, jos tuomitsevan sävyn säästäisi vaikka ihan omiin asioihinsa.

On ollut tosi hauskojakin juttuja, etenkin koulumaailmasta. Monet täällä asuvat ulkkarit ovat opettajia, ja oppilaat voivat tehdä aika repäiseviäkin juttuja. On ilmeisen yleistä, että tyttöoppilaat tuosta noin vain kouraisevat open tissiä nähdäkseen, minkä kokoinen se on. Monet oppilaat ovat muutenkin hyvin fyysisesti tarrautuvia, tahtovat kosketella valkonaamoja (kaikkialta), kurkkivat hameen alle jne. Pojat sitten kanchottavat miesulkkariopeja...

Valituspuolella tosi monet ovat kohdanneet vanhoja vihaisia miehiä. Niitä kyllä on, myönnetään. Metroissa etenkin törmäilee usein kärttyisiin äijänkäppäniin - ja kirjaimellisesti törmäilee, koska he usein ryntäävät suoraan päin. Mutta paljon ovat jenkit ja muut saaneet valituksia vanhemmilta ihmisiltä esimerkiksi taidemuseoissa. Joku on alkanut ihan uhkailla. Kirjoittajat ovat sanoneet, että eivät ole puhuneet sen kovempaa kuin muutkaan. Pakko sanoa, että en ole varma uskonko! Niin usein on itsekin kuullut jossain ärsyttävää mölötystä, joka lähes aina paljastuu englanniksi. Kovaääniseksi englanniksi. Osaavat japanilaiset itsekin mekastaa ja kimittää, mutta englanninkieliset tekevät sen aina jotenkin hirmuisen itseriittoisalla minäminä-tavalla.

Japanilaisessa kulttuurissa on niin paljon osa-aluita, joista osa hyvin haastaviakin, että siitä ei tosiaankaan pysty sanomaan, että se olisi parempi kulttuuri kuin joku muu. Mutta ei se ole missään nimessä huonompikaan. Se on vain erilainen, toisenlainen, ihmeellinen, ällistyttävä, kiehtova, haastava ja jännittävä.

Olisihan vaikka mitä juttuja, jotka taikasauvaa heilauttamalla mielellään täällä muuttaisi, mutta japanilaiset etenevät asioissa omalla tavallaan. Aika muuttuu koko ajan, ja asiat sen myötä. Paljon enemmän saa, jos yrittää opetella kieltä, tutustua paikallisiin ilman ennakko-odotuksia, tutustua maan historiaan, lukea maan kaunokirjallisuutta, keskustella asioista, kuljeskella ja katsella - kuin haukkua kaikki pystyyn ensimmäisen mielikuvan perusteella.

Jatkan silti noiden blogien lukemista. Koska kyllähän niistä oppii paljon. Ja ehkä tulen itsekin kokemaan vielä jotakin loukkavaa ja ahdistavaa, kun asun täällä kauemmin. Jään siis odottelemaan niitä tissinpuristelijoita.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Normaali päivitys

Saimme hyvän kysymyksen: "Onko siellä oikeasti yhtään mitään "normaalia" asiaa?"

Tätä onkin kiintoisaa pohtia. Siis KAIKKI täällä olevat asiathan ovat "normaaleja" japanilaisille, tietysti, ja suomalaisia normaaliuskäsitteitä on ihan hyvä toisinaan puistella. Tähän aihepiiriin saattaisi liittyä myös kysymys "Onko Japanissa yhtään mitään loogista?", koska toisinaan tuntuu, että ei, kerta kaikkiaan ei ole. Ja koska loogisuus on länsimaita hallitseva, "normaali" määre, täytyy kai tulla tulokseen, että Japanissa ei oikeasti ole yhtään mitään "normaalia" asiaa.


Mutta yritimme kuitenkin parhaamme. Tässä lista asioista, jotka Japanissa ovat "normaaleja", ainakin teoriassa. Käytännön toteutus löytyy sulkujen sisältä.


* Hanasta tulee juotavaa vettä. (Mikä on hieno seikka, kun Aasiassa kuitenkin asutaan. Vesi tosin maistuu ja haisee vahvasti kloorille.)

* Laskuja tulee ja ne pitää maksaa. (Jos osaa.)

* Peti pitää sijata ja lattiat imuroida. (Lue: on pakko. Koska peti ei mahdu päiväksi lattialle ja nukaton nukkuminen onnistuu ainoastaan, mikäli imuroi JOKA päivä.)

* Liikkuminen tapahtuu junilla/metroilla/autoilla/busseilla/pyörällä/jaloilla ja aineensiirtimiä käytetään harvemmin. (Ja jos junassa/metrossa/bussissa käyttää korvakuulokkeita, sulkee silmänsä ja unohtaa olevansa puserruksissa kuin purkkikala, voi miltei kuvitella matkustavansa normaalisti. Paitsi että
liikkuminen tapahtuu vasemmanpuolisesti eli ihan epänormaalisti.)
* Sähkö on sinistä ja sattuu. (Mutta sitä ei juuri tarvitse, koska kaasu skulaa. Ja sähkö sattuu siksi, koska se maksaa niin paljon.)
* Kengännauhat sidotaan itse. (Tämä on ehkä normaalein asia.)

* Sukat laitetaan jalkaan yksi kerrallaan. (Ja mielellään kolmet päällekkäin, että tarkenee, ja johonkin väliin voi sijoittaa varpaidenlämmityslätkän.)

* Roskat on vietävä ulos. (Mutta oikeassa pussissa, oikeana päivänä, oikein taiteltuna ja paketoituna kauniisti kuin syntymäpäivälahja - ettei mummo suutu.)

* Pankissa ei ole kiva asioida. (Mutta siellä joutuu, mikä ei ole normaalia.)

* Töitä täytyy tehdä. (Yan-san: Liikaa ja epäloogisin menetelmin. Oku: Jos on lämpölätkä ja sähköhuopa, koska kotityöläinen ei muuten tarkene.)

* Ikkunoissa on verhot. (Joita ei tarvitsisi, sillä ikkunat ovat savulasia eli niistä ei joka tapauksessa näy läpi.)

* Ihmiset yskivät. (Etenkin vanhat miehet. Mutta niistää ei saa, koska se on jotenkin säädytöntä. Niiskuttaa saa. Ryystää pitää.)

* Elokuvissa voi käydä. (Jos löytää elokuvan, jota ei ole dubattu ja on halukas pulittamaan siitä 15 euroa.)

* Kampaajalla voi käydä. (Jos tahtoo ohentaa hiuksensa piloille. No voi käydä erittäin miellyttävästikin, hieronnan ja hemmottelun kera.)

* Talvella on kylmä. (Ulkona, sisällä, vessassa, suihkussa, sängyssä.)
* Jogurtit on aika hyviä. (Mehut, maito ja leivät varsin pahoja.)

* Maito on pääasiassa valkoista. (Se voi myös olla vaaleanpunaista, keltaista tai ruskeaa, mutta edelleen varsin pahaa.)

* Kaupoissa on hedelmiä. (Joita ei tunnista.)

* Ihmiset ajattelevat. (Ensin tunteella, sitten järjellä.)
* Ihmiset ovat tyhmiä ja viisaita. (Mutta kumpi on kumpi?)
* Täällä on lapsia. (Mutta kuulemma liian vähän. Ja monet on ihmeellisen isopäisiä ja paljain jaloin pakkasella.)
* Täällä juodaan. Alkoholiakin. Etenkin alkoholia. (Jota ei edes lasketa huumeeksi. Sekös vasta onkin normaalia!)
* Täällä syödään. (Paljon, aina ja lihaa.)

* Täällä toimitetaan muitakin ihmisten perustarpeita. (Paitsi avioliitossa.) (Siksi niitä lapsia on liian vähän.)
(Niitähän on Suomessakin kuulemma liian vähän.) (Eli täällähän on ihan normaalia!)

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Elmerit Odaibassa

YAN-SAN: Odaiba on valtava keinotekoinen saari Tokion eteläpuolella. Alueen historia yltää peräti 1800-luvulle, jolloin merelle päätettiin rakentaa 11 pientä saarta tykistöpattereineen suojaamaan Edoa merihyökkäyksiltä. Varsinainen pääsaari sai nykyisen muotonsa 1990-luvun aikana, ja läheltä piti, ettei koko suuruudenhullu hanke jäänyt toteutumatta. Tokion silloista kuvernööriä nimittäin alkoi kylmätä ajatus saaren kustannuksista, kun Odaibaan oli syydetty rahaa jo biljoona jeniä ja vielä tarvittiin lisää, jotta hanke saataisiin valmiiksi.

Viime lauantaina teleporttasimme itsemme (junalla) saarelle.


Miraikan tiede- ja innovaatiomuseo


YAN-SAN: Mikäpä sopisikaan paremmin futuristiselle saarelle kuin tiede- ja innovaatiomuseo. Miraikan on koko perheelle tarkoitettu museo, ikään kuin Heurekan isoveli, jossa voi tutustua robotteihin, erilaisiin fysikaalisiin ilmiöihin, avaruusteknologiaan, luonnon kiertokulkuun, kasvien geeneihin, ihmisen elimistöön, kemian innovaatioihin, meritutkimukseen ja moneen muuhun.


Näyttely koostui kahdesta kerroksesta ja neljästä osiosta, joista oma suosikkini oli kolmannen osion innovaatioalue. Siellä näki pienoismallin rataansa kiertävästä maglev-junasta, sekä museon merkittävimmän vetonaulan, Asimo-robotin. Asimo on Hondan valmistama 120 cm korkea robotti, joka osaa kävellä ihmisen tapaan kahdella raajalla. Onneksi satuimme vierailemaan juuri esityksen aikaan, sillä Asimo oli vähintäänkin sympaattinen kaveri. Osasipa hän potkaista palloa ja myös seisoa yhdellä jalalla.


Asimo futaa:

video

OKUSAN: Asimo oli melkoinen tyyppi! Oli aika siistiä nähdä ihka elävä robotti! Robottiosastolla oli myös suloinen beibihylje, joka jokelsi ja pyöriskeli tyytyväisenä, kun sitä rapsutti leuan alta.


Museo on taatusti jännä paikka lapsille. Kun meillekin kerran. Mutta silti kaikki oli selitetty hyvin tieteellisesti, eli aikuisillekin paljon purtavaa.


Kiintoista oli myös lääketieteellinen osio, jossa oli muun muassa hauska sisäelinnukke (tuttu Greyn anatomiasta). Meinasi mennä perna ihan väärälle paikalle.


Ja tässä saimme mekin testata omaa lämpötilaamme infrapunakamerassa. Okusanin pää oli hieman viileämpi kuin Yan-sanin.


Rainbow Bridge


OKUSAN: Tieteitä ihmeteltyämme lähdimme ihmettelemään Odaiban Vapauden patsasta. Se oli aika paljon pienempi kuin jenkkisiskonsa. Mitä se siellä Odaibassa teki, niin jaa-a. Ehkä halusi poseerata samassa näkymässä "Eiffel-tornin" eli Tokyo Towerin kanssa?


Aurinko alkoi jo osoittaa laskemisen merkkejä, ja lähdimme suorittamaan seuraavaa kohdetta: Rainbow Bridgeä. Ensin sillan päätä ei meinannut löytyä mistään, kunnes tajusimme, että yritimme vaikeimman kautta: kulku sillalle tapahtuu seuraamalla Odaiban biitsiä. Juu, hiekkarantakin alueelta tietysti löytyy, ihan mukavalla maisemalla. Nyt ei uitattanut.


Rainbow Bridge on suuuuri silta Odaiban ja ydin-Tokion välillä. Sen voi kävellen ylittää joko eteläiseltä tai pohjoiselta puolelta. Meitä oli peloteltu viimalla ja saasteilla - sillalla on massiivinen liikenne - mutta ensimmäinen ainakaan ei haitannut, tuli itse asiassa hiki. Se tuli siksikin, että silta suljetaan kävelijöiltä talviaikaan kuudelta (kesällä yhdeksältä), eli piti hieman urheilla ehtiäkseen yli ja takaisin. Sillalta oli upeat näkymät! Ja huimasi! Eteläisellä puolella aurinko laski ja Fuji häämötti, ja kun sillan ylitettyämme palasimme takaisin pohjoisreittiä, näkyi yhä hämärtyvä suurkaupunki, Tokyo Tower ja tuhannet pilvenpiirtäjävalot. Vesillä oli myös eri väreissä välkehtiviä ravintolalaivoja.



Rainbow Bridgen omat värivalot ovat punaista, valkoista ja vihreää, ja ne saavat energiansa päivän aikana varastoituneesta aurinkoenergiasta.



YAN-SAN: Jos joku löytää sillalta Nikonin 72 mm:n linssinsuojuksen, niin kannattaa laittaa kommenttia tänne. Mokoma lipsahti kädestä, kun olin laittamassa sitä takaisin paikoilleen, ja totta kai se vieri monta metriä suoraan autokaistalle piiloon. Jos näyttää siltä, että kuvat ovat suttua, niin halvan vanhan kamerani dynamiikka ei riitä millään hämäräkuvaukseen, kun vapaalla kädellä kuvattaessa ISO-arvo on... no iso. Ja nyt vielä filtterikin oli täynnä roskia.

Rainbow Bridge oli hienoa ylittää - vihdoinkin - kävellen. Aiemmat ylitykset ovat tapahtuneet autolla ja junalla, ja siinä ei ehdi ihmeitä huomata. Minusta pohjoinen reitti oli hienompi. Totta kai eteläpuolella näkyy vilaus Fuji-sania, mutta monesta muusta paikasta vuoren näkee paljon paremmin. Kun sillan ylittää pohjoispuolelta, niin Odaiban puolella pääsee vaihtamaan eteläpuolelle, josta itse Odaiban näkee vielä oikein hyvin.

Decks Tokyo Beach ja The Buffet


YAN-SAN: Decks-ostoskeskuksessa oli hauska, vanhoja pelikoneita tarjoileva George's-pelihalli. Aika moni flipperi näytti ainakin 1970-lukulaiselta, ellei vanhemmaltakin. Lisäksi tarjolla oli 1980-luvun taitteen molemmilta puolin olevia mainioita tabletop-koneita, kuten Space Invaders ja Xevious. Alkuperäinen Space Invaders oli mielenkiintoinen tapaus, koska tehosyistä laitteen grafiikka oli mustavalkoista, mutta ulosanti saatiin värikkääksi laittamalla värillisistä raidoista koostuva muovi näytön ylle. Lisäksi mieleen jäi arcade-keilailu, jollaisia tehtiin ainakin 1960-luvulla. Siinä on lyhyt keilarata, ja pelaaja heittää halkaisijaltaan n. 10 cm kokoista palloa kohti mekaanisia keiloja.




OKUSAN: Decksissä oli myös menneen Hong Kongin tuntua, ihan tarkoituksella. Tai ehkä nykyisenkin, vaikea sanoa, kun ei ole Hong Kongissa käynyt. Little Hong Kong oli täynnä outoja puoteja, ravintoloita sekä tietysti krääsää.

Ja kai yksi lentokonekin Shinkansenkin tarvitaan.


Onko Hong Kongissa tällaista? En mene!


Alkoi olla jo hirmuinen nälkä. Onneksi löytyi hirmuinen buffet! 2000 jenillä per ahmija sai lautaset kasata kukkuroilleen jotakin tällaista:


Sekä paljon muutakin. Nakkeja, pastoja, tempuraa, kanaa, sea foodia, lihapatoja, pizzaa. Kasvissyöjällekin löytyi jotakin, ainakin riisiä, ranskalaisia, sipulirenkaita, salaatteja, kikherneitä, papuja, pikkumaisseja, perunasalaattia ja hyviä salaatinkastikkeita. Ja makeaa pizzaa. Paras oli kuitenkin varsinainen jälkiruokaosasto. Koska siellä oli suklaaputous! Sinne fondueen sai dipata vaahtokarkkeja, banaaninpaloja, persikanpaloja, tuulihattuja ja jäisiä mansikoita. IHANIA!! Olisin voinut vetää koko putouksen. Mutta otin lisäksi tiramisua, pannacottaa ja hedelmäsalaattia, eikä minunkaan vatsani ihan pohjaton ole, vaikka toisinaan siltä tuntuu.


Tätä herkuttelimme vain silmillämme viereisen ravintolan ikkunassa. Sushitorni.



Sega Joypolis


YAN-SAN: Kannatti vetäistä ähkyt ennen Joypolikseen menoa. Onneksi Decksissä sijaitseva Joypolis tarjoilee pääasiassa virtuaalista viihdettä, joten ihan pahinta mahdollista höykkyytystä ei ollut luvassa. Kyseessä on virtuaaliviihteen kolmikerroksinen sisähuvipuisto, joka tarjoilee erityisesti treffiviihdettä monilla kahdenpelattavilla laitteillaan. Treffiystävälliset kahdenvietettävät kohteet olikin merkitty erityisillä love-kylteillä. Niinpä mekin Okusanin kanssa siirryttiin lauantaideiteille.

Ajoituksemme oli kerrankin mitä oivallisin. Päivälippu Joypolikseen maksaa peräti 3500 jeniä, mutta illalla kahdeksan aikaan sai ostettua midnight passportin 1900 jenillä, ja sillä pääsi kaikkiin laitteisiin. Ja kymmenen kohdetta me koluttiinkin.

Hauskimpia laitteita olivat Let's Go Jungle! Special ja House of the Dead 4 Special. Eikä vähiten sen takia, että pelejä vierastava Okusankin tulitti ihan täyttä häkää pinkillä uzilla viidakon jättimönkiäisiä ja zombeja. Nämä ovat tuttujen räiskintäpelien päivitettyjä versioita, joissa pelaajat menevät pieneen huoneeseen. Siellä on kahden istuttava ajokki turvavöineen sekä 100":n kuvaruudut edessä ja takana. Eikä tietenkään pidä unohtaa monikanavaääniä, jotka luovat tunnelman, että vihollisia todellakin mönkii joka suunnasta. Sitten vain ammuskellaan konepistoolilla kaikki vihulaiset hengiltä. Ajokki pyörähtelee pelin aikana vauhdikkaasti tilanteesta riippuen etu- tai takanäytön puolelle, ja välillä ammuskellaan sivuttaisasennossa. Kaiken lisäksi peli vielä puhaltaa kasvoille ilmaa osumista tai muista tapahtumista riippuen.

OKUSAN: Se oli aika hurjaa! Hämyhäkkejä onnistuttiin tappamaan paremmin kuin zombeja. Siihen räiskimiseen vois tulla himo. Ainakin sillä hetkellä minulla oli hyvin lämmin ja läheinen suhde pinkkiin uziini.

YAN-SAN: Initial D oli hupaisaa autoiluviihdettä. Pelaaja istutetaan Mazdan, Toyotan tai Subarun aidon kokoiseen sporttiautoon, jossa on ehdat sporttipolkimet ja -istuimet. Deitti pääsee totta kai istumaan etupenkille. Sitten ajetaan kilpaa tietokonetta vastaan. Auto kallistelee ja heittelee pelin tapahtumien mukaisesti, ja ratti antaa palautetta ajolinjoista. Kisa oli tiukka, mutta astelimme Okusanin kanssa voittajina ulos Toyotasta!

OKUSAN: Vähän samantyyppinen oli Power Sled. Siinä istahdettiin kolmen muun pariskunnan kanssa kaksipaikkaisiin kelkkoihin, ja sitten alkoi huima virtuaalimäenlasku! Oli vaikeaa, kun piti muistaa koko ajan, missä on vasen ja missä oikea... Olin varma, että mennään kelkkakuilun laidan yli, mutta loppusuoralla ei näkynyt ketään muita - olimme johdossa! Vaan sitten kokonaista kaksi kelkkaa sujahti ohi viime sekunneilla, hemmetti. No, ei ainakaan ihan jumboiksi jääty. Pitää mainita, että samalla laitteella on laskenut myös herra Michael Jackson, oli oikein kuva seinällä todisteena!

Muita koettelemuksia olivat esimerkiksi Wild Wing, jossa mentiin pitkin taivaita lentokoneen hinaamana ja väisteltiin vuoria, Wild Jungle Brothers, joka oli tosi hauska, siinä kaahattiin viidakossa ja putoiltiin jyrkänteiltä, Wild River, jossa laskettiin koskia sekä Sky Cruising, jossa piti ohjata riippuliidin ohi ja läpi huimien vaarojen. Lisäksi kävimme Dark Chapelissa saamassa 3D-piruja naamalle (se oli lähes oikeasti pelottavaa!) ja juttelemassa kalojen kanssa virtuaaliakvaariossa. Käymättä jäi ainakin Prison Break -kierros, joka olis ollut vain japaniksi ja Halfpipe Canyon, jossa simuloitiin lumilautailua niin, että tällä erää ihan oikeasti mentiin half pipessä, laitteseen kiinnitettynä. Se olis ollut liikaa meidän buffet-vatsoille. Samoin kuin Spin Bullet, vuoristoradan tyyppinen vehje, joka veivaa ja vie.

Mutta olihan tuossakin setissä ihmettelyä ja vauhtia! Parasta oli, kun kaikki tapahtui turvallisesti sisätilassa, vaikka laitteet jytyyttivätkin välillä oikein kunnolla.

Odaiban päivä oli varsinainen kokemusten päivä! Maalla, merellä ja ilmassa, oikeasti ja leikisti!

tiistai 20. tammikuuta 2009

Älä osta yhtä, osta kymmenen!

Tää oli pakko blogaa. Luin juuri kuinka kombinit eli Japanin Alepat/Siwat eli 7-Elevenit, Lawsonit ja Family Martit ovat nyt ottaneet pakkausasioissa uuden, ekologisen suunnan. Täällähän aina lykätään ostos salamannopeasti muovipussiin, vaikka ostaisi vain yhden purkan. Nyt nämä kaupat kampanjoivat luontoystävällisellä (?) teemalla, mutta ehei, se ei ole se, että muovipussien käyttöä vähennettäisiin. Se on: "Jos muovikassiisi tuntuu jäävän tyhjää tilaa, osta meiltä lisää tuotteita!" MITÄ HITTOA!?! Ainoastaan japanilainen "logiikka" toimii näin.

Tajusimme eilen sen asian, että pyykinpesukoneemme ei lämmitä vettä. Näin on suurimmassa osassa japanilaisia pesukoneita, mutta eipä ole vaan tullut mieleen tarkistaa, että kulkeutuuko pesukoneeseen kaasuletkua. No ei kulkeudu. Ihmekös tuo siis, että pyykki tuntuu tulevan koneesta ulos likaisempana kuin mitä oli sisään mennessä. Onneksi olemassa on jotakin erityisesti talviajan pyykille sopivaa tehopesuainetta! Joka pesee jäisessäkin vedessä pyykin puhtaaksi. Sen kun näkis. Toistaiseksi yksikään pyykki ei ole ollut puhdas suomalaisella mittakaavalla.

Elämänlaatumme on tosin huomattavasti parantunut kun ostimme vaaleat (vaaleanpunaiset!) lakanat. Joiden pakkauksessa oli vieläpä pölypunkin kuva. Eli pölypunkkilakanamme ovat paljon miellyttävämmät psykologisesti, koska niissä ei näy se tuhoton nukka, mitä kaikkialta (erityisesti sähköhuovasta) leviää ja joka mustiin lakanoihimme tarttui kuin kissankarva. Turha kai mainita, että pestyämme mustat lakanat vieraskäyttöön, ne tulivat koneesta ulos ihan yhtä nukkaisina ja karvaisina kuin ennen pesuakin. Että tervetuloa vieraaksi vaan!

Nyt alkoi ainakin neljän pilvisen päivän putki, mikä on kivuliasta. Kukkarolle, jos lämmittää koko ajan, kropalle, ellei lämmitä. Kaikki keinot ovat käytössä. Triplavillasukat ja tuplapyjama ovat joka tapauksessa aina käytössä, mutta nyt lisänä on liikunta. Pystyin menemään vessaan, kun hypin haarahyppyä muutaman minuutin. Pystyin menemään keittiöön lämmittämään ruokaa, kun ensin ravasin portaat edes takaisin kuusi kertaa. Töiden teossa auttaa se, että laittaa menevää musaa taustalle ja vähän niinku joraa koko ajan.

No, huomenna lähden etsimään kaupasta lämpölätkiä. Ne lätkäistään teippikiinnityksellä alusvaatteisiin ja sitten jollain termokemiallisen hämärällä tavalla ne alkavat lämmetä reagoidessaan ilman kanssa. Ja pysyvät lämpiminä kai aika kauan. Halpaa, outoa - ja ah, niin kertakäyttöistä! Aion ostaa niitä koko muovipussin täydeltä!

lauantai 17. tammikuuta 2009

Moria ja maisemia

Eilen oli hieno päivä. Aamulla kävin lenkillä (enkä eksynyt!), sitten puuhastelin perus-okusanaskareet eli tavaroiden järjestely päiväjärjestykseen, imurointi, pyykit kuivumaan, aamiaista ja tiskit, sitten tein töitä (ihan vähän) ja sitten suihkun kautta kaupungille. Menin tapaamaan Yan-sanin työkulmilleen ja käytiin syömässä lounasta tosi kivassa italialaisessa. Siellä oli ihan ciao-meininki, aitoja italialaisia heppuja töissä. Tokiossahan italialaisia ravintoloita on tosi paljon, mutta yleensä niissä on japanilaisia pizzanvääntäjinä. Nyt sain vegemuunnellun version maukkaasta paistetusta leivästä, jonka sisällä oli perunaa, porkkanaa, tomaattia, sipulia ja juustoa. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta uskokaa, oishii oli! No, mä olen aina onnessani, jos jossain on perunaa, kun sitä tulee niin vähän syötyä. Sitten oli lounaspääruuaksi kermaista pastaa, niin kermaista, ettei nälkä tullut uudestaan seitsemään tuntiin! Seurana jääteetä siirapilla.

No, Yan-san takas sorvin ääreen ja okusan kävelemään Roppongiin. Kohteena oli Roppongi Hills ja siellä Mori Tower ja sen taidemuseo. Ilma oli kaunis ja vierailusta tuli tosi onnistunut. 1500 jeniä pulitettuani pääsin hissiin ja huristin 52. kerrokseen (ihan yksinäni hississä!). Korvat vaan loksuivat. Mähän olen tosi korkeuskammoinen, mutta reippaasti selvisin yksikseni! Ylhäällä pääsikin heti maiseman ääreen. Lipun hintaan kuului siis myös Tokyo City View. Oli se huikeaa. Ikkunat olivat niin laajat, että näki paljon paremmin kuin Sunshine 60:stä. Lisäksi Mori Tower on keskeisemmällä paikalla. Näköalaa oli kokonaista 360 asteen verran, eli ikkunat kiersivät koko tornia. Nautiskelin kahvilassa mangomehun ja tähyilin aurinkosumun läpi Fujin heikosti erottuvia ääriviivoja taivaanrannassa.





Mangomehua siksi, että olin menossa katsomaan Mori Art Museumin näyttelyä Chalo! India: A New Era of Indian Art (Intiassa saa ihanaa mangomehua). Aikani huimuuksia hämmästeltyäni suuntasin siis museon puolelle. Ja täytyypä sanoa, että oli ehdottomasti yksi parhaimmista näyttelyistä mitä olen ikinä nähnyt! Äärimmäisen kiinnostava. En ollut oikein odottanut mitään, joten oli tosi jänniä - ja odottamattomia - juttuja. Modernia taidetta - ja sellaista from India en ole nähnyt sitten ikinä. Museossa oli hyvin englanniksi selitetty kunkin salin sisältö, ja monissa itse töissäkin oli paljon englantia. Eka huone oli heti vaikuttavin, koska siellä lattialla makasi aidon kokoinen kuollut norsu! Valokuvia ei saanut ottaa, mutta täältä linkistä näkee jotakin.



Lisäksi kiintoisia olivat:
* seinästä esiin kohoava nyrkki, kuin kankaan alta, valtava, sileä, tyhjä seinä muutoin
* museovahtien tuolit: yleensähän museovahdit ovat mahdollisimman näkymättömiä, mutta nyt he eivät voineet olla, sillä jokaisella oli älytön, taiteellinen, massiivinen, kattoon saakka korkea tuoli, joka teki vahdeista itsestäänkin taideteoksia
* kiinnostavat videot: kerrankin jaksoi oikein huolella olla ja katsoa. Tosi hyvin tehtyjä ja kiinnostavia aiheita, erityisesti pitkä filmi eräästä nuoresta intialaisesta taiteilijasta, joka teki työhuoneestaan taivaan.
* hauska oli myös huone, jossa oli vain iso valkokangas. Sille heijastui museovieraan oma varjo - ja sitten yhtäkkiä siihen omaan varjoon kiinnittyi naru (tai siis narun varjo), jota myöten varjoon alkoi valua kaikkea ihme roinaa. Omasta varjosta tuli kuin magneetti, ja sitten kun käveli salin poikki, näytti että hilaa sitä roinaa mukanaan kasapäin :) Elämä on raskas! Hauskinta oli, että olin salissa kahdestaan salarimanin näköisen pukumiehen kanssa, ja meidän roinaiset varjomme rinnatusten näyttivät hulvattoman hassuilta. Jouduin nauramaan, mutta hän oli kyllä ihan vakava.
* Gandhi-setelit ja postimerkit: tutut rupian setelit oli väännelty hauskoiksi, Gandhilla roikkui rillit ties missä, oli pitkää tukkaa ja afroa ja kai siellä Hitlerikin oli
* Dallas-video! Yhdellä seinällä pyöri Dallasin alkutunnari ja sen vieressä jonkun hupaisan intialaisen saippuan tunnari. En tiiä mikä oli idea, mutta tuli nostalginen olo :)
* eräs korkea, verkkomainen rakennelma, jossa "lensi" hävittäjämuodostelmia, oli tosi visuaalinen ja vaikuttava
* samoin olivat kadonneiden/kidnapattujen ihmisten nimillä varustetuista erivärisistä leimasimista muotoillut valtavan kokoisen kasvokuvat
* tosi hieno oli seinälle rakennettu slummialue, se oli rakennettu niin, että kaupunki kohosi suoraan seinästä, joten sitä joutui katsomaan jännästä kuvakulmasta
* aika lopuksi oli Narmada-yllätys! Eli hauska supersankariaiheinen kooste projektista "Intiasta Venetsia", joka olikin ironiaa Narmada-patoprojektista. Yllätys siksi, että mun graduni sivusi tuota samaa, eli oli mukava törmätä Narmadaan yks kaks yllättäen.



Sellainen paikka. Tosi laadukas ja hyvin järjestetty museokokemus. No, sen jälkeen jäljellä oli vielä yksi kohde: Sky Deck. Eli koko tornin katto, ulkoilmakatto! Hui! Mutta olipa upeaa! Aurinko oli laskemassa, kun pääsin ulos, ja katsoin ensin Tokyo Towerin puolen. Nämä kaikki kuvat on kännykällä otettuja, eli laatu on surkea, mutta ehkä tunnelma välittyy (jos oikein kovasti yrittää).



Sitten käänsin katseeni auringonlaskun suuntaan, ja siellähän oli Fuji-vuori! Viimeinkin näin sen! Huikeaa! Näissä kuvissa se näyttää olevan pienenä pisteenä taivaanrannassa, mutta kyllä se näkyi ihan lähellä olevan tuntuisesti paikan päältä, maailman katolta. Ja näytti hienolta!!

Siellä se häämöttää.



Taas myös sisäisti sen, että nykyinen kotikaupunkimme on aika iso...



Sky Deck oli tosi tunnelmallinen illalla, kun koristevalot vielä syttyivät. Pariskuntia hempeilikin eri puolilla vaikka kuinka. Tai no, eiväthän japanilaisparit juuri hempeile, mutta nojailivat heille ominaisella tavalla.



Olipa tämä paikka myös ihan kyltillä merkattu romantiikan keitaaksi!



Sellainen elämysten päivä. Mutta odottakaahan, kun kuulette TÄSTÄ päivästä! Vaan se on jo toinen tarina!

perjantai 16. tammikuuta 2009

Hanskat naulaan

Muistan jo vuosia sitten Helsingissä hämmästelleeni nähdessäni japanilaisia turisteja, että miksi heillä ei ole hanskoja kädessä, vaikka on pakkasta. Kerrankin olin valokuvaamassa Seurasaaressa ja siellä japanilaiset hieroivat käsiä yhteen ja irvistelivät, kun kylmä selvästikin sattui käsiin. Kysyin asiaa Suomessa japanilaiselta työkaverilta, mutta hän sanoi, että kyllä ihmiset käyttävät hansikkaita.

Tänä aamuna ulkolämpötila oli lähellä nollaa (ja sisälämpötila varmaan samaa luokkaa). Tullessani ulos sormet olivat jo valmiiksi kohmeessa ja sitten vielä lisää, kun näpläsin pihalla hetken mp3-soittimen kanssa. Kun sain lopulta sormikkaat käteen, niin hämmästelyni palautui mieleen. Niinpä päätin laskea monellako ihmisellä on hansikkaat kädessä matkalla asemalle.

Isommista ihmisryppäistä en saanut jokaista käsiparia katsottua, mutta laskettuja ihmisiä oli 76 ja vain 21:llä oli hanskat. Todellakin, omat kädet olivat jäätyä jo alle minuutin ulkoilun jälkeen ja 72% ihmisistä kulki kädet paljaina. Eikä pelkästään kävellyt, vaan näistä noin viisi ajoi avokäsin pyörällä ja yksi jopa moottoripyörää.

Ehkä osa japanilaisista ei vielä tunne kylmää tuollaisessa lämpötilassa. Toisaalta esim. työkaverit hokevat aina "samuiiiii" (kylmää), kun mennään lounaalle, ja minusta ei yleensä silloin edes tunnu erityisen kylmältä. Joka tapauksessa, tänä aamuna vastaan tulleista ihmisistä melko suuri osa kulki kasvot peruslukemilla, mutta sitten oli näitä, jotka olivat vetäneet hihat käsien päälle, hieroivat kävellessään käsiä yhteen tai vaihtoivat pienen hetken välein laukun toiseen käteen, jotta saavat käden taskuun. Tulipa vastaan joku avonaiseen kauluspaitaan ja t-paitaan sonnustautunutkin, joka hytisi niin, että koko tyyppi tärisi. Onneksi en sentään nähnyt kouluun meneviä lapsia shortseissa. Toisin kuin joulukuussa. Yhdet paljaat reidet tallasivat vastaan, mutta se on sitä individualistista massamuotia ja kärsimys kaunistaa.

Onhan tämä toki aivan erilaista kuin Suomessa. Täällä pärjää halutessaan ympäri vuoden ilman pipoa, hansikkaita ja jopa toppatakkia. Toisin kuin Suomessa ne ovat välttämättömyys (nyt joku helsinkiläinen pissis voisi väittää muuta, mutta en hyväksy). Ei täälläkään mukavaa olisi ilman noita varusteita ja kylmä (l. viileä) kausi on aika pitkä. Eli kunnon asusteet tekevät oleskelun huomattavasti miellyttävämmäksi. Onneksi japanilaiset ovat kekseliäitä:



Tällaiset skooterikintaat ovat aika uskomaton keksintö. Sen sijaan, että ratkaistaan ongelma (käsien paleleminen) käyttämällä hanskoja, tehdäänkin tuollaiset laitteeseen kiinteästi rakennetut kädenlämmittimet. Nyt voi siis varmaan odotella näkevänsä tikapuukintaita, ovenkahvakintaita, viemärinkansikintaita ja vaikka palautuspullokorikintaita. Vastaavat olen nähnyt monissa jakelumopoissa ja polkupyörissä. Jakelutehtävissä noiden kätevyyden voi ymmärtääkin, kun pitää näprätä papereiden tai laitteiden kanssa. Silloin ohuetkin hanskat voivat olla tiellä. Jos itse saan valita, että laitanko käteen sisällä kuivassa (ja joskus jopa lämpimässä) olleet sormikkaat vai ujutanko käteni tuollaisiin ulkona kylmässä ja kosteassa olleisiin loukkuihin, niin en joudu edes miettimään vaihtoehtoa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Herkkuhetkiä, jazzia ja jotakin aivan muuta

Sain juuri nieleskeltyä alas vihreän, kimmoisan pallukan eli matchakuorrutteisen papumössön. Jota jälkiruuaksi kautta herkkupalaksi täällä kutsutaan. Kaukana herkkupalasta, sanon minä! Järkyttävää oli se. Ja vielä yksi olis jäljellä. Ostin tänään myös taateleita, jotka eivät olleetkaan taateleita, vaan jotain pahoja lössöjä juttuja. Joista sain vieläpä allergiaoireet. MUTTA SEN SIJAAN en saanut lainkaan allergiaoireita tuoreista mansikoista, mikä on poikkeuksellista! Poikkeukselliselta tuntuu myös se, että talvella saa ostaa vaikka millä mitalla erilajikkeisia mansikoita ja ne ovat vieläpä japanilaisia mansikoita. Ja ne ovat hyviä, kauniita ja kaikin puolin ihania. Nyt alkoi meikäläisen mansikka-aika! Ja nyt se kuulemma muutenkin on, kesällä täällä ei samalla tavoin mansikkaa myydäkään! Vakioherkku yhä on myös tuore ananas valmiiksi purkkiin paloiteltuna. Nams.

Mansikasta puheen ollen: huomenna on Strawberry Day! Koska on 15. päivä eli numerot 1 ja 5 lausutaan ichi ja go eli ichigo eli mansikka! Tää on ihan virallinen juttu, mutta ei sentäs kansallinen lomapäivä. 26. päivä onkin sitten Take a Bath Day, ilmeisesti siksi, että 2-6 sanotaan fu-ro eli furo eli allas. Vain Japanissa...

Meillä on nyt menossa tiukka tammikuu eli koitamme säästää mahdollisimman paljon. Ei ulkona syömistä (useammin kuin kaksi kertaa viikossa), eikä ainakaan juomista (kovin paljoa). Ei shoppailua. No, sainkin jo alennusmyyntikiintiöni täytettyä kahdella uudella paidalla viime lauantaina Shimokitazawassa. Alet alkavatkin vedellä viimeisiään. Pahin aika oli heti uudenvuodenpyhien mentyä se ensimmäinen viikko. Jo 2.1., kun palasimme temppeliltä, ihmettelimme valtaisaa jonoa 109-kauppakompleksin edessä (ja metrotunnelissa asti). Japanilaiseen tapaan paikalla oli miekkonen jos toinenkin ohjaamassa ihmisiä kurillisesti oikeaan jonoon ja oikeassa järjestyksessä sisälle rakennukseen. Päättelimme, että ei siellä ketään julkimoa ole esiintymässä, kyllä se vain on ihan alennusmyynti, jonka vuoksi kulutushysteerikot eli Tokion teinit ovat järjestäytyneet.

Muutama päivä myöhemmin kävin 109:ssä. Nyt oli jo paljon rauhallisempaa, eli enää vain älytön hulina. Myyjät mekastivat megafoneihin niin, että ainakaan niihin kauppohin en mennyt, missä ne huusivat.



109 on siis sellainen 8-kerroksinen tavaratalo Shibuyassa, vieri vieressä vaatekauppoja, kenkäkauppoja ja vaate- ja kenkäkauppoja. Toisille taivas, lopuille helevetti.





Itse en ostanut yhtikäs mitään, koska minun mielestäni siellä oli kalliimpaa kuin normaalisti! En oikein tajunnut niiden systeemejä. Hirveä mesoaminen että nyt sitä saa, mutta hinnat tosi korkealla. Tai ei nyt tosi, on kai siellä vähän laadukkaampaa asua kuin TakeShita-kadulla.



Laitetaanpa oikein video, kun on niin hirveän mielenkiintoinen aihe...

video

Sana pari myös Shimokitazawasta. Yan-san kävikin siellä penkomassa jo silloin kun minä olin Suomessa, joten nyt oli Okusanin vuoro. Alue oli aivan ihana! Kapeat, sokkeloiset kujat täynnä pieniä, kivoja krääsäpuoteja, levykauppoja, kahviloita ja musabaareja. Bändi soitti kadulla, ja muualla musiikkia tuli kaduille kaupoista ja kahviloista. Tibet-ravintoloita, thaikkupaikkoja, eriteemaisia kahviloita. Vaihtoehtoinen, rento tunnelma ja kivan näköisiä ihmisiä. Tällä hetkellä Shimokitazawa ja Kichijôji ovat lempialueitani. Yan-san liittyi joukkoon myöhemmin ja vaelsimme aikamme ruokaa etsimässä. Hätiin löytyi pieni italialainen, jossa oli maistuvaa mozzarellapastaa ja basilicapizzaa. Onnistuimme viimein myös löytämään Jazz & Coffee Masakon, jazzkahvilan. Se olikin tunnelmallinen paikka kaakaolevolle. Yhdessä nurkassa poika kutoi lapasia, toisessa toinen poika luki kirjaa. Musiikki oli tosi hyvää (sekä uutta että vanhaa jazzia), samoin kaakao. Meille alkoi jutella vanhempi mies, joka oli kiinnostunut muukalaisuudestamme. Vaihdettiin siinä kulttuurieroja. Harvahampainen mies olis pyytänyt meidät sakemaistiaisillekin, mutta meidän oli aika jatkaa matkaa eli palata kotiin.





Harmi, jos Shimokitazawan tunnelma tulee tuhoutumaan tierakennussuunnitelmien vuoksi! Vastalause!

maanantai 12. tammikuuta 2009

Kisulandiassa

Hengasimme tänään ystäväni Naokon kanssa Ikebukurossa, sen jälkeen kun olimme käyneet ihanalla italialaisella lounaalla (ja viinillä, olihan kansallinen lomapäivä) Carmine-nimisessä ravintolassa meidän kulmilla. Zokasta nappasimme vielä cappuccinot matkaan ja eikun aurinkokävelylle Iksuun. Väkeä oli ku pipoa - ja kimonoa! Oli nääs Coming of Age Day, päivä, jona kakskymppiset tytöt pukeutuvat kimonoihin ja menevät ikäriittiin temppeliin. Oli aika nättejä kimonoita.

Ikebukurossa päädyimme Tokyu Hands -tavarataloon ja sen ylimpään kerrokseen, jossa on Kissatalo eli Nekobukuro eli Cats' House. On jo hetken pitänyt mennä tuonne, ja kiva, että sain Naokon seurakseni.

Welcome!


Kahden kerroksen kisuja.


Kyseessä oli parihuoneinen kissatalo, jossa asui 20-30 naukujaa. Osa oli sellaisissa kodeiksi sisustetuissa lasikopeissa, suurin osa vaelsi vapaina. Yllättävän moni lepäili, kehräsi ja kuorsasi. Pentuja ei tällä erää näkynyt.


Are you talkin' to me?


Tänne et kyllä tule, senkin ulkomaalainen!


Nekobukuro näytti olevan suosittu treffikohde! Söpö ja pörröinen!


Tavallaan hassua nähdä japanilaisia hellimässä mirrejä sydäntensä kyllyydestä. Kun onhan kissoja kaikki paikat pullollaan muutenkin. Mutta ehkä nää kesyt tapaukset ovat vähän eri asia. Näyttivät ne kisut nauttivan silittelystä.


Mitä, minäkö filmitähti? No, olenhan minä aika kaunis...


Olenhan?


Kiltit kisut saavat raksuja.


Onkos siellä ylhäällä kilttejä kisuja?


Ei, mutta täällä alhaalla on!


Dishwashing?? Kissat tiskaamassa? Häh?


Me asumme täällä. Koko, Sachiko ja kamut. Mutta mitä noille taustalla oleville on tapahtunut?


Uni tuli. Käpäliä myöten.


Ja ehkä hännänpäätäkin!


Totta kai nekojen kodissa täytyy olla myös Neko-TV!


Vaikea sitten sanoa, että onko tuo kuinka mukava paikka eläimelle elää, kun jatkuvasti ihmisiä vilisee ojentelemassa käsiään lääppimään. Mutta lyön vetoa, että kivempaa noilla kissoilla tuolla on, kuin kaloilla minikokoisissa koristeakvaarioissa eläinkaupan puolella. Ne olivat järkyttäviä. Somia akvaariorasioita kyllä, mutta kala ei päässyt liikkumaan eteen eikä taakse. Ja eivät ne koiranpennut eläinkauppojen lasikopeissa myöskään kovin mukava näky ole. Vaikka varmasti niitä hyvin kohdellaankin, monet ovat leikkisiä ja iloisia. Milläköhän lääkityksellä ovat?

No niin. Söpöjen karvakasojen lähetys päättyy tähän.