Keskiviikkona Japani kohtasi Suomen jalkapallo"maajoukkueiden" ystävyysottelussa Kokuritsu Kyokitson stadionilla. Maajoukkue lainausmerkeissä siksi, että Suomen joukkue koostui Jari Litmasen lisäksi pääasiassa ensikertalaisista. Vaikka Japanikaan ei ykköskokoonpanoaan kentälle laittanut, jälki oli silti hirveää. Kun ottelun loputtua taululla olivat numerot 5-1, ympärillä istuneet japanilaisetkaan eivät raaskineet ilkkua. Muutama kävi tosin kättelemässä säälivä ilme kasvoillaan.Suomi ei saanut pelissä oikein mitään aikaan. Kaikki juoksut hävittiin, ja pallon hallintakin koostui pääasiassa parista syötöstä ja sitten Japani ottikin pallon takaisin. Suomen maalia kohti tulleista vedoista taisi mennä enemmän sisään kuin tulla torjutuksi. Aluksi suretti, mutta sitten piti vain nauraa japanilaiskatsojien mukana, että hah hah ollaan me pellejä.
Stadioni oli puitteiltaan hyvä paikka ottelun seuraamiseen. Keskeisen sijainnin ja metroaseman läheisyyden ansiosta töistä stadionille pääsi noin vartissa. Ja japanilaiseen tyyliin syötävää oli saatavilla varsin monipuolisesti. Parin tunnin katsomossa istuskelu oli helmikuusta huolimatta melko lämmin kokemus. Illan lämpötila oli n. 6 astetta, joten hanskat, pipo, toppatakki ja tennareihin laitetut hokkairot pitivät olotilan miellyttävänä.
Japanilaiset fanit lauloivat ottelun alkupuolella isoon ääneen, mutta huomasivat vartin jälkeen heidän joukkueensa tekevän selvää jälkeä vastustajista ilman kannustustakin. Yleisömäärä yllätti, koska omalta paikaltani katsottuna yli 2/3 stadionin penkeistä näytti täyttyneen. Suomen kannattajia ei ainakaan lipuista tai huudoista päätellen ollut sataa enempää. Vaan eipä itsellänikään jauhonaaman lisäksi mitään muuta tunnistetta ollut, vaikka ryhmässä pari lippua heiluikin.
Okusanin kommentit kotikatsomosta:
Oma telkkari ja nojatuoli ovat aina varma valinta peliin kuin peliin! Tarjoilukin pelaa juuri niin kuin tahtoo. No, olisi aito tilannekin ollut ihan kiinnostava, mutta lippujen kanssa meni vähän hankalaksi, joten jäin kannattamaan kotioloihin. Tai en kyllä tiedä ketä kannatin, onhan Japani nyt uusi kotimaamme!
Televisiointi oli hyvin japanikeskeistä, suomalaisia pelaajia näytettiin vain vilauksittain, ja oikeastaan ainoa kunnollinen hetki nähdä heitä oli alun Maamme-laulu. Tunnelma stadionilla vaikutti tosi hyvältä, telkkarista kyllä kuuluivat yleisön kannatuslaulut ihan loppuun saakka. 50 000:tta henkeä peliin oli odotettu, mutta en tiedä lopullista määrää. Atsuto Uchida oli suosikkipelaajani, suomalaisista en saanut tolkkua edes nimistä, kun paidoissa ei lukenut. Voi Suomi-pojat! Mutta jonkun verran tv:n kautta näki japanilaisiakin Suomen kannattajia lippuineen. Ja kun Suomi teki maalinsa, kuului varsin iso mylvähdys. Itse en ehkä niin intensiivisesti peliä sitten kuitenkaan katsonut, että olisin nähnyt ruudussa yhtään suomalaista kannattajaa, en siis Yan-saniakaan! Jee, hyvä Japani, hyvä Suomi!
