Aleshoppailulöytö

Firmat maksoivat kesäkuussa työläisilleen bonuksia, joten ei tarvinut olla kummoinen oraakkeli ennustaakseen, että heinäkuussa alkoivat kauppojen alennusmyynnit, joilla noita bonusrahoja pyritään ohjaamaan kassakoneisiin. Viime perjantaina palasimme osakalaisen Midorin keikalta Shibuya AX:sta kohti asemaa, kun kaverit päättivät poiketa katsomassa yhden liikkeen alennusmyyntitarjontaa. Lopputulos tietenkin oli, ettei kukaan muu, paitsi minä, ostanut mitään.

Vaan ei se mitään! 30 tai 40 prosentin alennuksessa killui nimittäin Adidas Originalsit Star Wars -tossut. Eikä suinkaan mitkä tahansa Star Wars -tossut, vaan ihan itsensä Darth Vaderin tossut!



Näin! Vielä kun noilla raaskisi kävellä ulkona. Varsinkaan kotiasemalla ei ole näkynyt ketään jynssäämässä askelmia puhtaaksi hammasharjalla, joten pohjista täytyi saada heti kuva talteen. Muistelisin nähneeni alkuvuodesta tämän SW-sarjan mainoksen. Ja samaan syssyyn muistelisin todenneeni, että kengät ovat varmasti turhan kalliit. Alkuperäiseen hintaansa nämä tossut olisivatkin suurella todennäköisyydellä jääneet hankkimatta.

Mitä tulee omaan Star Wars -fanitukseeni, ovat episodit 4-6 edelleen ihan älyttömän kovia seikkailuelokuvia. Ja episodit 1 ja 2 olivat niin surkeita, että sen trilogian parhaaksi kehuttu kolmas osa on edelleen katsomatta. Niin. Tiedän, että ilmestymisestä on aikaa ja aion sen ehkä katsoa vielä joskus. Sitä odotellessa tallaan menemään tossuillani tietämättä, kuinka Anakinista tuli Darth Vader.

Takuu toimii!

Viime tammikuussa lahosi läppäristä kiintolevy. Ei sinänsä ihme, sillä olihan levyllä ikää jo viisi vuotta. Onneksi oireet alkoivat vain parin sektorin lukuvirheinä, joten ehdin ottaa vielä aiempia tuoreemmat varmistukset käyttöjärjestelmistä. Hain Akihabaran T-Zonesta viisi kertaa isomman levyn tilalle ja käyttö jatkui.

Tällä viikolla, reilut kaksi kuukautta myöhemmin, alkoi tämä uusi levy ilmoittaa lukuvirheitä. Eipä ihme, että Hitachin Travelstar -levyt tunnetaan myös Troublestar-lisänimellä... T-Zone antaa kiintolevyille kolme kuukautta in store -takuuta, joten kirjoitin levyn täyteen kukkua niiltä osin kuin mahdollista, ja painelin Akihabaraan kuitin ja levyn kanssa.

Huoltotiskin hemmo otti levyn, kyseli millaisesta ongelmasta on kyse, laittoi levyn koneeseen ja ajoi diagnostiikkaohjelman. Lopputuloksena sain ilmaiseksi uuden samanlaisen kiintolevyn tilalle. Siitäkin huolimatta, että diagnostiikka ilmoitti koruttomasti ongelman syyksi: Excessive shock. Myyjä pyysikin, että olehan jatkossa huolellisempi levysi kanssa. Ja olenhan minä. Vaikka takuu näyttääkin kattavan aika paljon...

Oppai Choko

Miestenpäivä, eli tuttuvallisemmin ystävänpäivä, oli ja meni. Okusan käsitteli japanilaisen valentine's dayn jo viime vuonna, joten ei enempiä siitä tällä kertaa. Tänä vuonna Oku antoi sellaisen lahjan, jossa yhdistyy ehdottomasti muutama Yan-sanin suosikkiasia:



Asia on rasia? No ei täysin! Kyseinen rasia sisältää oppai chokoa, eli tuttavallisemmin "tissisuklaata". Huh, katsotaanpa, mitä rasiaan kätkeytyy.



Rasiasta näyttää löytyvän piirretty tytön kuva. Ja nähtävästi edestä avattavat rintaliivit. Selevä. Tuskastuttavan pitkän hakasia vastaan käydyn taistelun jälkeen paljastui tällainen näkymä:



Yksittäispakattuja valkosuklaisia rintoja! Nam! Suklaa on aivan kohtuuttoman makeaa, mutta ei se mitään, kun makustellessaan ajattelee mitä imeskelee. Kyseessä on ehkä yksi parhaista lahjoista mitä miehelle voi ystävänpäivänä antaa. Totta kai esimerkiksi Nissan GT-R olisi myös otettu vastaan omalla postauksellaan, mutta tämä pääsee lahjana lähes samalle viivalle.

Oppaista tulikin mieleen viime vuonna ilmestynyt japanilainen elokuva Oppai barê, eli suomalaisittain vaikkapa "Rintalentopallo". Kyseessä on koulumaailmaan sijoittuva komedia, jossa teini-ikäisten poikien lentopallokerho saa valmentajakseen nuoren naisopettajan. Jo ensimmäisissä treeneissä käy selväksi, että pojat eivät osaa pelata lentopalloa sitten pätkääkään. Opettaja kuitenkin toivoo joukkueelle menestystä ja suostuukin heikkona hetkenä näyttämään rintansa pojille, jos he voittavat yhden ottelun. Arvatenkin tämä tuo motivaatiota harjoitteluun...

Kun Haruka Ayase voitti tämän kuun alussa tällä roolillaan parhaan naispääosan esittajän "Blue Ribbonin", en ollut aivan varma, mitä tämä kertoo japanilaisen elokuvan nykyisestä tasosta. Ihan hauska (ja kiltti) elokuva joka tapauksessa. Ja erityisen hyvää katsottavaa, jos haluaa harjoitella kuullun ymmärtämistä.

Loppuun vielä yksi herkullinen kuva tuohon alun rasiaan liittyen:

Hatsu-uri - Vuoden aloittava alennusmyynti

Lauantaina kaupat aloittivat liikevuotensa alennusmyynnillä. Viime vuonna ajattelin norsulaumana syöksyvän ihmismassan pelossa välttää alea, mutta tänä vuonna olin valaistuneempi: alennus on suunnilleen joka liikkeessä 30-70% ja tavaraa on paljon. Kiertäessäni Omotesandon ja Shibuyan vaateliikkeitä huomasin, että monissa kaupoissa jopa 90% tuotteista oli alennettu puoleen hintaan. Ei voi siis puhua mistään tynkäalesta, vaan everything must go.

Suuren alen varjopuolena ovat suuret ihmismäärät. Tokiossa ihmisiä riittää ja suosituimmilla paikoilla kadut olivat laitojaan myöten täynnä populaa. Kaduilla liikkumisen hitaudesta huolimatta kaupoissa mahtui jollakin tapaa tekemään löytöjä. Omiin ostoskasseihin päätyi nahkainen vyö, neulottu huppari ja musta trenchcoat irroitettavalla liivivuorella. Kaikki mukavasti 40-50 %:n alennettuun hintaan. Takin alkuperäinen hinta oli 68000 jeniä, josta oli ensiksi poistettu 4000 ja alen alkaessa mukavat 32000 jeniä. Ihan okei. Alennus on siis erityisen huomattava kalliimman tuotteen ollessa kyseessä.

Näihin alennusmyynteihin kuuluu oleellisena osana fukubukuro, eli "onnenpussukka". Suosituin näistä kasseista maksaa 10500 jeniä ja sisältää erinäisen kokoelman kyseisen kaupan tuotteita. Kasseihin voi yrittää kurkistella, että mitä sieltä on, mutta jonkinlainen vertaus sikaan säkissä ehkä sopii tähän. Käytät siis 10500 jeniä ja saat vaikkapa kuusi erilaista vaatekappaletta. Miellyttääkö väri? Onko koko sopiva? Saatko miesten vai naisten vaatteita? Onko kyseessä merkkituotteita vai vain kassitusta varten Kiinasta halvalla hankittuja sekundalumppuja? Ei mitään väliä! Pääasia, että saa käyttää rahaa ja ostaa jotain!

Työkaverit ovat ostaneet useana vuonna tällaisen fukubukuron, ja päällimmäinen muisto noiden avaamisesta on kuulemma pettymys. Onhan se kivaa, että reilulla kymppitonnilla saa useamman vaatekappaleen, mutta onko niistä yksikään välttämättä sellainen jota haluaa käyttää? Yleensä ei. Kodinelektroniikkaa myyvät kaupat tekevät myös tällaisia kasseja, jollaisesta joku netinkäyttäjä oli löytänyt nenäkarvatrimmerin, johtoniputtimen, hehkulamppuja, halpiskihartimen ja akkulaturin. Eli kaikkea sellaista, joista osa itseltä jo löytyy ja loppuja en olisi edes aikeissa hankkia.

Mikä siis saa tuhannet jonottamaan tavaratalon edessä lucky bagia ja ostamaan niitä vuodesta toiseen? Ehkä siihen liittyy jokin kollektiivisen kokemuksen hankkiminen. Hankitaan kassi, avataan se ja sitten valitetaan tuttavien kanssa, että tulipa taas saatua kaikkea turhaa?

------------------------

Okusan lisää tähän vielä hieman infoa fukubukurosta:

Nykyään moni liike tosiaan sallii lucky-kassien penkomisen, ja sitä penkomista etenkin naisten vaateliikkeissä näkyikin paljon. Liikkeet ennen vanhaan laittoivat Lucky Bageihin pääasiassa edellisen vuoden mallistoa, ja kyllä yhäkin, ja moni tuote on tosi kovalla alennusprosentilla listahintoihin nähden. Nykyään kuitenkin enemmän laitetaan kuulemma kunnon merkkitavaraa, ihan uuttakin, ja toisinaan tosi kalliitakin juttuja. Yleensä bagin arvo on noin 7-kertainen hintaan nähden.

Pointtina on sekin, että saadaan asiakkaita saapumaan kauppaan vielä uuden vuoden jälkeenkin tai ainakin seuraavana uutena vuotena hamstraamaan lisää kasseja. Liikkeiden pomot alkavat funtsia jo hyvissä ajoin, että mitä laukkuihin laitetaan. Kyseessä ei tosiaan ole mikään Seppälän jämäcollection ryöstöhinnalla.

Kaikki on kuitenkin edelleen suhteellisen randomia, ja se on tietysti selvä, että välttämättä oman tyylin mukaisia vaatteita kassista ei löydy. Toisille kassi on Super Lucky Bag, toisille vain Lucky Bag, joillekin Unlucky Crapbag.

Uuden vuoden aleissa oma lukunsa ovat älyttömät matkatarjoukset tai miljoonien arvoisten korujen arvontatyyppinen halpamyynti, joten ei se nyt välttämättä ole mikään ihme, että aamuvarhain kauppoihin ryhdytään jonottelemaan. Etenkin, kun tokiolaisten ykkösharrastus on shoppailu.

Shoppailutaitoiset eli harrastuksensa hyvin tuntevat ihmiset myös tarkkaan tietävät, minkä firman ja minkä merkin bageja kannattaa hamstrata - ja erityisesti sen, että kannattaa olla liikkeellä varhain, koska yleensä tiettyjen brändien bagit menevät kuin kuumille kiville.

Okusan onnistui kaikesta huolimatta pidättäytymään onnenkassin kaappaukselta, mutta shoppasi kyllä kaikkea muuta, kuten viimeinkin Anna Suita, 50% alennuksella!

Ruokahöpinää muun muassa

Kuinka olenkaan ihastunut tuollaiseen paahtovanukkaaseen, tai mitä ikinä sitten onkaan! Joku kermaisa pudding, karamellikastiketta alinna. Muutoinkin japanilainen pudding, purin, on niin nannaa. Jos izakayassa on sellaista jälkkärinä, oku ottaa, aina ottaa!



Mietin tuossa äsken kaupan kassalla, että mitenhän ikinä ostokset jossakin Alepassa tai vastaavassa enää sujuvat. Eivät voi sujua. Täällä on jo ihan kaavoihinsa kangistunut kauppatoimissaan. Kummassakin lähistön isommassa supermarketissa toimitaan samoin. Otetaan mennessä ostoskori, jonka tahtoessaan voi laittaa työntökärryyn (jonka alaosaan mahtuu toinen kori tarvittaessa, isompia ostoskärryjä ei ole). Lapataan se täyteen kaikkea hyvää. Mennään kassalle. Asetetaan kori kassatiskille, ja myyjä siirtää ostokset viivakoodin kautta toiseen koriin, tarkkaan harkitussa järjestyksessä. Touhun katselu on joskus kuin palapelin kokoamisen katselua. Tekisi melkein itse mieli mukaan asettelemaan jogurttipurkki juuri tuonne koloon tofun viereen.

Toisinaan ostoskoripalapelin suorittaa toinen myyjä, ja toinen iskee tavarat kassaan ja pyytää rahat. Ja ellei ole tarkkana, saattaa koriin livahtaa myös muovilusikka tai syömäpuikot jogurtteja ja makeja varten. Blogissamme on kenties jo mainittukin joskus, että kyseisiä muovilusikoita meillä on ainakin 100, koska alussa ei millään muistanut kieltäytyä ajoissa. No, koriin lykätään myös (aina liian monta) pari muovipussia, ja sitten pääsee tämä uuden korin kanssa pakkaustason ääreen kaupan seinustalle. Siinä sullotaan itse tavarat kasseihin, vieressä toki märkä pyyhe sormia varten eli sitä varten, ellei pussin suu aukea helposti. Pakkauspisteellä on yleensä myös vedenkeitin ja mikro, jos tahtoo alkaa heti syömäpuuhiin, kuten esimerkiksi laskea nuudelikuppiinsa kuuman veden.

Pienemmissä kaupoissa kuten konbineissa myyjät pakkaavat ostokset pusseihin saman tien ihan itse, ja vielä isommissa kaupoissa taas on yleensä pakkauspuuhiin erikoistunut henkilö erikseen. Joskus kassalla on vielä kolmaskin tyyppi, joka häärää muuten vain.

Esimerkiksi tässä taannoin Ikeassa olin ihan hämilläni, kun seisoin yhtäkkiä kassaliukuhihnan toisessa päässä hihna täynnä ostoksiani. Siinä vain lojuivat, siitä piti alkaa noukkia kassiin, joka vielä itse oli pitänyt muistaa napata mukaan ja vieläpä maksaa kassista rahaa! Huh huh - liikaa skandinaavista vapautta & vaivannäköä! Ja ylipäänsä - liukuhihna! Mikä se on?

--

Ruokaostoksista kaiken kaikkiaan, että Elmereiden alkuaikoina tein päivityksen kaikesta kummallisesta, mihin kaupoissa on saanut törmätä. No, kaikkeen siihen törmää yhä, eikä minkään merkitys ole vieläkään sen kummemmin valjennut. Japanilaiset antimet, joihin olen erityisen höyrähtänyt, ovat: se pudding, tuore ananas purkissa, japanilainen kurpitsa (valmiiksi keitettynä), reikäjuures eli renkon eli lotus root (no se sentään on selvinnyt, että mikä se on) valmiiksi keitettynä seesaminsiementen kanssa, kausittaishedelmät eli tällä hetkellä mandariinit ja syksymmällä taivaallinen nashi (omena-päärynä) ja kohta mansikat, kylmä vihreä tee, genmaicha-tee kuumana, maustamaton jogurtti, sobasämpylä (sobanuudeleita sämpylän sisällä), kaikki tofu ja silloin tälläin, sopivin väliajoin makit, inarit ja perunasalaatti.



--

Viime perjantaina Suomen suurlähetystö järkkäsi oivalliset itsenäisyyspäivän juhlat, joissa finskit herkutkin taas muistuivat mieleen. Oli porkkanalaatikkoa ja lanttulaatikkoa, rosollia ja karjalanpiirakoita munavoilla, ruisleipää ja smetanaa. Toki myös kinkkua ja kalaa. Sekä viinejä, viskejä ja vodkia. Kerrassaan runsasantimelliset juhlat, kiitos vain kaikille asianosaisille! Ja jotta herkuttelu ei tähän jäisi, ensi lauantainakin suomimieliä hemmotellaan isohkojen pikkujoulujen merkeissä. Ei täällä siis lanttulootaa ehdi ikävöimään, vaikkei kotiuunia omistakaan! Joulutortut lienevät nyt ainoa jouluinen laji, jota maistamaan ei ole päässyt. Pipariakin on kodin joka nurkka täynnä, ei kylläkään itse leivottua.

--

Koleus on vallannut Tokion. Päivisin auringossa on yhä lämmin, mutta iltaisin ei suinkaan. Tuuli on toisinaan julma, ja kesätakki vaihtui suoralta kädeltä talvitakkiin ilman välivaiheita. Alakerrassa on pysyvästi 13 astetta, yläkerta sentään sinnittelee 16-18 asteessa. Varatoimenpiteet on otettu käyttöön, hokkairoja ei sentäs vielä.

--

Bling bling on myös vallannut Tokion. Jokainen kaupunginosa panee parastaan talven valotaideteoksineen. Kävelimme eilen Shinjukun Southern Terracen valomaailmassa, jonka valkoisten puiden siimeksessä lähestulkoon sokeuduimme. Toinen vallitseva väri oli sininen. Missä punainen ja vihreä, joulun värit? No, varmaankin maissa, joissa joulua todellisesti vietetään. Nämähän ovat vain talvi-seasonin illuminaatiota. Täällä aika hieno kuva.

Loppupäässä aluetta oli kotamainen valohässäkkä, kai se kuusi oli olevinaan, jolle jonotettiin kymmenien henkien voimin. "Kuusen" sisällä pääsi painamaan nappulaa, jolloin jokainen painaja sai puun syttymään satunnaiseen väriin. Vau? Tai saattoi touhulla olla jokin muukin funktio, jota emme hoksanneet. Seurasimme pariskuntaa, joka antoi sylimäyräkoiransa painaa tassullaan nappulaa. Koiralla oli ihan taatusti päällään joku söpö mekko.

Tokiolaiset!! :)

Design Festa 2009 - tokiolaista taidekreiseilyä

Kaksi kertaa vuodessa järkättävä Design Festa rantautui Odaiban Tokyo Big Sight -lentokentälle - eikun näyttelykeskukseen - viime viikonloppuna. 30. lajissaan sisälsi IHAN VALTAVASTI IHAN KAIKKEA, ja jos olisi halunnut jokaisen osaston kunnolla katsastaa, olisi varmasti kulunut pari päivää. Taiteilijoiden ja käsityöläisten kojujen ohella mestoilla oli vaikka mitä performanssia, bändiä, tanssijaa, draamaa, muotinäytöstä ja individuaalia vipeltäjää.

Kivaa tapahtumassa oli se, että siellä näki paljon "erilaisia" japanilaisia eli hippejä ja taidehörhöjä huopamyssyt päissään. Hieman ahdistavaa oli se, että kaikkea oli liikaa ja tajunta hämärtyi. Monilla oli aika kivojakin juttuja myynnissä, mutta silti en osannut ostaa yhtään mitään, koska valikoiman paljous ylitti käsityskyvyn. Toisaalta kaikki asiat olivat ihania, toisaalta mikään ei ollut tarpeeksi. Seuralaiseni kanssa totesimme, että kyseessä olivat vähän niinkuin Wanhan joulumarkkinat, Taiteiden yö ja Kirjamessut yhdistettynä ja kerrottuna potenssiin Japani.

Yleistunnelmia:









Muotinäytöksessä oli pääasiassa asuja, joita kukaan ei käyttäisi missään muualla kuin Design Festassa. Toivottavasti.


Tanssijat eivät olleet erityisen taitavia, mutta energia ennen kaikkea!


Pikkupoju tahtoi auttaa lonkeropäätä kitaran virityksessä.


Kasani on miekkani. Tämä taiteilija oli päättänyt yhdistää kasan eli sateenvarjon ja miekan. Mikäs siinä.


Sateen sattuessa avaa miekkasi.


Näillä tytöillä oli pinkki päivä. Ällöpinkki.



Hehän ovat kuin kolme marjaa.


Tämän performanssin äärellä viimeistään tajusi, ettei ole kirjamessuilla.


Bondage-show'ssa tyttö, jonka valkoisessa nahka-asussa oli vetoketju takamuksen kohdalla, kahlitsi nyöreihin toisen tytön ja piiskasi tätä sitten ystävällisesti hymyillen. Vierellä valokuvia otti mustaan nahka-asuun pukeutunut nainen, joka näytti mieheltä. Muut eivät saaneet ottaa valokuvia, mutta rikoin huomaamatta kieltoa.



Festareilla sai myös ruokaa ja juomaa, kuten hyvää sangriaa ja crepesejä eräästä ranskalaisesta kojusta sekä yllätyspahaa intialaista intialaiskojusta.

Tunnelma kaiken kaikkiaan oli Design Festassa paljoudesta huolimatta mukava ja rento, tila oli niin suuri, ettei tungosta syntynyt, vaikka ihmisiä olikin paljon, kaikilla näytti olevan hauskaa ja vapautunutta, messuliput olivat halvat (pressipassilaisille myös ruokalipukkeita) ja ihmiset iloisina ilmaisivat itseään.

Siispä:
Kiitos!!

Kesätokiolaista katuvilinää

Jospa läimisi tänne hieman eräänä kesäisenä päivänä räiskittyjä katukuvia. Muistelisi taas hetken kesää, joka syksyksi taittunee tälläkin puolen palloa. Onneksi hyvin hitaasti.

Harajukussa Forever 21:n edessä on aina valtaisat parvet, jopa jono sisälle kauppaan. Itse en ole puljussa käynyt, juurikin tästä syystä.

Nämä tytöt taisivat tehdä ilmeistä päätellen onnistuneet ostokset.


Kuten tämäkin tyttö.


Pojuilla ei sentään näy keltaisia kasseja. Paita kylläkin.


Hanjiro on aika kiva ja aika edullinen käytettyjen ja uusien vaatteiden puoti. Löytyy myös esimerkiksi Shimokitazawasta. Tämä Hanjiro on Harajukussa, ja samassa rakennuksessa, B-tasossa, on Kinji-niminen second hand -aarreaitta, jonne on tullut tuhlattua jonkun verran! Japanissa vaate kiertää niin nopeasti, että Kinjin valikoima on tosi hyvälaatuista, ei ihan UFF-meininkiä.


Laforet-tavaratalo on myös löytöjen paikka, mutta sitten rahaa pitää olla vähän rutkemmin.


Girls just wanna shop until they drop.


Hippie hippie...


Shibuyan 109 eli Ichimarukyu tulvii aina väkeä. 8-9 kerroksellista naiskrääsäääää!




Kesällä tokiottaret eivät käytä korkeita sukkia, vaan koko koipi saa paljastua.


Legginsejä sen sijaan käytetään valtavasti, myös hiihtarimallina.


Suurinta kesän hittiä ovat olleet tuollaiset kokorimpsumekot, olkihatut ja varvastossut.


A lost boy in Shibuya.


Satoi satoi ropisi.


Shibuya-giltsit ja aurinkolasit. Aurinkolasien käyttö täällä on aika harvinaista, johtuen suureksi osaksi yakuza-leimasta. Vain y-jengi naamio itsensä lasien taa / tahtoo näyttää coolilta. Kaveri myös sanoi, etteivät japanilaisten mustat silmät tarvitse aurinkosuojaa. Mutta nuorilla arskoja kyllä näkee ja kaupoissakin niitä on, mutta malleissa on aika vähän variaatioita.


Lisää aurinkolasisia.


Lovin' Shibuya.


Mitähän jännää nämä näkivät? Arvauksia?


Ja kaiken seassa sulassa sovussa parit kesäkimonotkin vielä.


Kiire kiire! Sade tulloo kun synkistyy!


Ryu!


Jun!


Sellaista Shibuyassa ja Harajukussa tällä erää!

Silmälasikaupassa

Japanissa silmälasit eivät Suomeen verrattuna maksa paljon, joten on jo pitkään pitänyt käydä noutamassa uudet kotilasit. Perjantaina sain kaverin mukaan varmuudenvaratulkiksi, ja suuntasimme Shibuyan 8Hatch-ketjun myymälään. Tokiossa on useitakin halpispuoteja meganeostoksia varten, esimerkiksi Zoff. Voipi olla, että tulee sielläkin vielä käytyä...



...sillä 8Hatchin ostokset eivät ihan menneet nappiin. Halpapaikkoja ehkä kannattaakin suositella sellaisille, joilla ei ole kovin huono näkö tai ainakaan mitään hajataittohommeleita.

Tuolla kyseisessä paikassa oli diilejä hintaan noin 3000yen, 5000yen, 7000yen ja 9000yen eli siinä 24-72 euroa. Tuohon summaan sisältyvät siis sangat, linssit, kotelo ja näöntarkastus. Homma kulkee niin, että ensin valikoi rauhassa mieleisensä sangat, sitten etsii myyjän käsiinsä, kertoo että nämä ottaisin ja täyttää lappuun nimen ja osoitetiedot. Sen jälkeen pääsee näöntarkastukseen. Siinä katsotaan automaattikojeilla silmät ja sitten on helppo näkötesti, jossa lähinnä vertaillaan vihreällä ja punaisella pohjalla olevia kirjaimia ja kerrotaan kummat näkyvät paremmin. Ja testataan eri vahvuuksia tihrustamalla sellaisia pallukoita, jotka ovat auki joko ylös, alas, oikealle tai vasemmalle.

Oma tarkastajani osasi sen verran englantia, että tuo osuus sujui ihan hyvin. Mutta koska silmäni ovat hieman eriparia, tulikin sitten vähän ongelmia. Lopulta tulos oli se, että ostin itselleni sopivammat linssit tarjousdiilin ulkopuolelta, eli päälle tuli vielä 7000 jeniä lisää (n.55e). Halpaa tuo siltikin oli.



MUTTA. Vaikka rillittimet kaupassa vaikuttivat ok:lta, kotona tunne ei ollutkaan aivan sama. Linssit eivät kai sitten korjaa hajataittoa samoin kuin omat vanhat suomilasini, ja oikea silmä näkee heikommin. Lopputulos on siis lievästi vinksahtanut, eikä kyse taida olla tottumisesta, sillä eilen yritin pari tuntia olla uusien rillien kanssa koneella, eikä siitä oikein mitään tullut. Ts.: laseja ei ole mukava käyttää. En vielä tiedä, käynkö yhä liikkeessä kyselemässä vai annanko olla ja hankin myöhemmin samoihin sankoihin uudet linssit. Harmillista.



Luin sitten myöhemmin netistä, että etenkin noissa tarjouskaupoissa ja kenties muutenkin yleisesti Japanissa paikalla ei ole varsinaisia optikkoja, vaan näöntarkastuksen tekevät ihan vain kaupan myyjät. Itsellänikin oli nuori kundi säätämässä. Ei kai sitten ole ihme, että kaikista vaihtoehdoista ei välttämättä ole tietoa.

Minä taas en osannut tuossa vaiheessa epäillä, että voisin saada jotenkin vääränlaiset lasit, kun Suomessa ei koskaan ole ollut mitään ongelmia. Ennemmin ajattelin, että ei varmaan kannata näyttää vanhoja rillejä, jottei sitten saa samanlaisia, vaan kenties hieman paremmat pelit! Kun edellisestä silmälasishoppailusta on kuitenkin ainakin 7 vuotta aikaa.

Sekin kannattaa ottaa huomioon, että Japanissa nenät ovat hitusen erilaisia kuin lännessä, joten toisinaan kehykset ehkä tuntuvat hiukkasen hassuilta. Niin nuokin.

Mutta, joka tapauksessa, lasit sai tunnissa, kaikki oli helppoa ja halpaa, eli periaatteessa suositeltavaa puuhaa - kunhan varmistuu lopputuloksesta viimeisen päälle jo liikkeessä!



Siis kumman noista ylläolevista pitäisi olla "parempi"?

Tämä alla oleva on hauskasta elokuvasta nimeltä Megane. Joku jossain kuvaili leffaa zeniläiseksi komediaksi, ja se on hyvä kuvaus! Katsoin elokuvan kerran Japanin matkalla lentokoneessa, ja se oli hauska tarina Taeko-opettajasta, joka pakenee kaupunkia uneliaaseen biitsimajataloon, jota yleensä kukaan ei löydä, koska paikka ei halua tulla löydetyksi. Majataloon kokoontuu joukko muitakin, ja kaikki ovat omalla tavallaan asteen verran omituisia.

Ja kaikilla on rillit, meganet.



EDIT! Kävin vaihtamassa silmälasit ja nyt ne ovat ainakin asteen verran paremmat! Sain lisämaksutta uudet linssit, jotka laadittiin vuoden vanhan, suomalaisen määräyksen mukaan. Viikko kului, ja nyt laseja käyttää ihan mielellään. Edelleen aste-eroja on, rillit ovat "vähän jänskät", mutta tuskin aivan priimalaatua voi alehintaan odottaakaan. Hyvä kuitenkin näin! Suoritin vieläpä toisen käynnin ihan itsekseni ilman tulkkausapua, ja vaikkei poju juuri englantia osannutkaan, tiesi hän muutaman sanan: Stratovarius, Nightwish, Sonata Arctica!