torstai 30. lokakuuta 2008

Ne arjen pienet asiat...

Vieraassa maassa eläminen ei aina ole ihan yksinkertaista. Matkaillessa kaikenlainen eksotiikka on hauskaa ja jännittävää, mutta arjen luomisyrityksissä asiat, jotka ovat "väärin", rassaavat vimmatusti. Kunnes niihin tottuu.

Nämä asiat Japanissa juuri tällä hetkellä ottavat kupoliin:

* Kaikki on liian pakattua. Kun tulee ostoksilta kotiin, kuluu valehtelematta tunti siihen, että purkaa jokaisen ostoksen erinäisistä muoveistaan, ratkoo narut, riipii niitit, avaa teipit ja sitten lajittelee kaiken oikeisiin roskakoreihin. Ennen kuin ankkaa ehtii kaupan tiskillä sanoa, on ostos jo sujautettu muovipussiin, joita sitten kotona tursuaa ihan joka kolosta. Onneksi sentään roskiksia on viisi, niin muovipussejakin kuluu. Ja onneksi muovipussikin on kierrätettävää muovia.

* Ne roskat ja niiden lajittelut - ja ennen kaikkea lajittelupäivät. Jos tiistaina unohtuu kierrätysmuoviroskiksen vieminen, saa sitten viikon säilöä sitä nurkassa. Ja sehän juuri ekana täyttyy, kun pakkaustarviketta kerran riittää. Poltettavat roskat kerätään sentään kahdesti viikossa. Papereita emme ole vielä kertaakaan jaksaneet viedä, sillä ne pitäisi kaikki taitella tietyllä tavalla ja nyörittää narulla. Pahvia on kerääntynyt sen siunatusti, kun siitä olemme vieläkin ulalla, että kuinkas ja mihin se taitellaan. Ei-poltettavat roskat ovat seisseet myös jo 5 viikkoa omassa roskiksessaan, koska - onneksi sentäs - sitä ei oikeastaan kerry mistään. Siellä on nyt yksi lamppu, hiuslakkapullo ja niittejä.

* Suihku toimii kuin unelma, mutta suihkuhuone ei kuivu ikinä, eivätkä myös pyyhkeet. Sitten kun pyyhkeet alkavat tarpeeksi haista, laitamme ne pesuun ja viemme kolikkopesulan kuivausrumpuun. Vaatteet ylipäänsäkään eivät meinaa millään kuivua, mutta kaikkea ei jaksa rumpuun raahata, niin kuivukoot sitten sen 4 päivää. Vaikka suihku toimii, se onkin ainoa, jonka lämpöasteiden kanssa ei hermo mene. Tiskaaminen on pahin: vesivaihtoehdot ovat joko kiehuvan kuuma tai kylmä. Allasta ei voi tukkia tulpalla, joten tiskit on pestävä juoksevalla vedellä. Tuloksena usein on keitetty käsi. Tämä kaikki toisaalta johtaa siihen, että tiskaamme kaiken aina heti pois - mikä osaltaan johtuu siitäkin, ettei meillä ole kuin pari astiaa.

* Keittiössä ei ole minkäänlaista tasoa, joten kokkaus on haastavaa puuhaa ja kaikkea kokattavaa joutuu pitämään altaan kapealla reunalla, ja maahanhan ne siitä mätkähtävät. Kaasuhella on kyllä oiva kapistus, siitä ei tarvitse valittaa mitään, paitsi että kaasu maksaa. Tähän kategoriaan voisi vielä lisätä hankalan johdon ongelman. Jos tahtoo käyttää mikroa, ei voi käyttää vedenkeitintä ja leipägrilliä vaan silloin pitää vaihtaa johtoa. Ja lisäksi, vedenkeitintä ei saa pois päältä muutoin kuin irrottamalla koko johto. Oikeasti, miten voi olla vedenkeitin, joka lämmittää vettä KOKO ajan, jos johto vain on seinässä. Kamalasti kaikkea muistamista...

* No, tämä ei ole iso harmi, mutta hankaluus sekin, nimittäin ohjelmienkatselusäätämisemme. Meillä ei ole telkkaria, saatikka tv-tasoa, sohvaa tai mitään muutakaan olohuonemaista ("olohuoneessamme" ei itse asiassa ole muuta kuin verhot...), joten lähes kaikki kodin viihdeaktiviteetti (?) tapahtuu futoneilla tai työpöydän ääressä. Kun katsomme (laillisia!) sarjoja ja elokuvia koneelta, meidän täytyy raahata nurkasta matkalaukku futoneiden päälle, sen päälle läppäri, siihen kiinni lattialla lojuvat pikkukajarit ja sitten asettua alas (liian alas) katsomaan. Ja pätkiikö ja nykiikö kuva? No joo.

* Pyykkikone on mahdoton. Metelin lisäksi tuntuu, että se ei pese juurikaan, ulos on tullut yhtä likaisia vaatteita kuin sisään mennessäänkin olivat - tai likaisempia. Kone nimittäin jytyyttää pyykkiä siihen malliin, että nukkapussi on aina täynnä - sekä muut vaatteetkin ovat täynnä nukkaa, jos mukaan erehtyy esimerkiksi halpa pyyhe. Meillä on iso kasa pyykkiä odottamassa "teippausta", eli pitäisi jaksaa teipillä alkaa niinkin kiintoisaan tehtävään kuin nukanpoisto. Pesukoneelle kiitos siitä, että kuivaksi se kyllä pyykit pusertaa. Vaikka eivät ne siltikään siis kuiva, kuten mainittua.

* Yleisesti ottaen yläkerrassamme on aina kestämättömän kuuma ja alakerrassa sietämättömän kylmä. Valitse siitä sitten. Tosin, nyt myös yläkerta osoittaa selkeästi viilentymisen merkkejä eli kohta ei ole tätäkään ongelmaa. Kaikkialla on pian yhtä sietämättömän kylmä.

* Naapurit, nuo alati yhtä ison mielihyvän tuottava ihmislaji: ei poikkeusta Suomeen täälläkään. Tai ehkä olisi, jos seinänaapureina olisi japanilaisia kevyitä ja kohteliaita ihmisiä, mutta ei. Meitä on siunattu amerikkalaisilla, jotka pitävät sisällä kenkiä ja jyskyttävät niillä portaissa selkeästi ihan tahallaan. Terroristit! Emme ole vielä tavanneet nenätysten heidän kanssaan, ja ensikohtaaminen suoraan sanottuna kauhistuttaa. Nimittäin Yan-san on jo varsin moneen otteeseen simuloinut jenkkiemme portaikkokäyttäytymistä menemällä itse ryskimään portaisiin oikein kunnolla. Elleivät ole vinkkiä tajunneet, niin jo on kumma. Ryminä ei ainakaan ole vaimentunut, eli kumma se olkoon sitten. Tosin, jos hyvin menee ja onnistumme noudattamaan oman maamme tapoja, emme koskaan joudu naapureitamme kohtaamaankaan. No, eivät hekään noudata japanilaisten tapoja, sillä kengättömyyden ohella uudempien naapureiden tulisi tulla tervehtimään vanhempia naapureita lahjan kera.

* Viattomammat naapurit eivät niin raivostuta mutta kyllä nekin onnistuvat herättämään. Lähitalossa on koira, joka haukkuu päivät pääksytysten mutta vielä mieluummin yöt. Ellei hauveli mekasta päivällä, mekastaa ihan järkyttävältä kuulostava lintu. En tiedä mikä lintu se on, mutta se pitää sellaista ääntä kuin sikaa teurastettaisiin. Viiik viiiik viiiik ja kauhuefektit päälle. Myös aina kello seitsemän, niin aamulla kuin illallakin, alkavat läheisessä temppelissä rumpujamit. No, se tavallaan kuulostaa ihan kivalta (ellei siihen herää).

* Toisaalta ihan hyvä olisi, että öisin tulisi herättyä vähän useammin vaihtamaan asentoa. Futonit ovat vihoviimeinen keksintö, ainakin jos ne ovat mallia halvimmat mitä Donki-kaupasta saa. En muista, milloin olisin ollut viimeksi niin jumissa kuin täällä. Tekisi mieli katkaista vartalo vyötäröstä alaspäin, kun nukkuessa lonkat painuvat niin kasaan. Futonit ovat esteettisesti kivat ja tilallisesti kätevät, kun ne voi rullata seinän viereen, mutta ergonomisuus on ainakin meikäläisen kohdalla kaukana. Jos nukun kylkien sijasta selälläni, on selkäranka aamulla mustelmilla. Mahallaan olisi paras, mutta se taas ei ole niskalle hyvä. No, tänä viikonloppuna yksi missio on hankkia lisäpatjat, että eiköhän tämä tästä.

* Samaan missioon kuuluu työtuolin hankkiminen, sillä omalta osaltaan vartalon puolittamista puoltaa myös keittiöntuoli, jolla istun koneen ääressä kaiket päivät, nytkin. Tältä kaikelta tuskalta ja valitukselta voisi kai välttyä, jos harrastaisi enemmän liikuntaa. Eilinen lenkkeily lähikaduilla tosin vei eksyksiin melkein tunniksi ja hävetti tulipunaisena kulkea ostoskadulla verkkareissa - onneksi se ostoskatu kuitenkin viimein löytyi ja siltä osasin kotiin! No, eihän sitä muuten opi kuin lenkkeilemällä lisää, eli ehkä joku päivä oikea reitti kotiin tällä pikkukujaisella asuinalueella vielä onnistuu. Toinen polkupyörä kun saataisiin, niin sekin olisi lahja liikunnan hyväksi.

* Tosin, polkupyöristä puheen ollen. Hitsi sentään kun jalkakäytävillä on VAIKEA olla ja edetä! Edelleen ei ole mitään tietoa siitä, millä puolella ihmisten tulisi kävellä, pyörien mennä ja mistä väistää. Kaikki kävelevät ja ajavat siitä, mistä pääsevät. Eli kun tuolla kävelee, sujahtelee pyöriä vasemmalta ja oikealta, tietysti yleensä juuri siltä suunnalta, jonne väistää. Ellei kukaan ohita, joku seuralaisineen kävelee tiellä niin isona rintamana, että ohi ei varmasti pääse. Ja kävelee hitaasti, niin että suomalaista turhauttaa. Japanilainen ohittaisi viehkosti ja anteeksi pyytäen, mutta onneksi suomalaisella on paljon parempi malli: kasvoille murhaava, hyökkäävä ilme ja vihaisesti tuhisten ja mulkoillen ohi.

* Ylipäänsä ulos ja kaduille meno on hankalaa, koska aina pitäisi näyttää muotilehdestä tempaistulta. Tai ainakin, jos tahtoisi sulautua massaan. No, se nyt ei joka tapauksessa kaukaasialaiselta onnistu, mutta kai sitä tahtoisi näyttää edes siedettävältä, vaikkei kawaiiuteen aivan yltäisikään (kawaiiiii ne! = södeee eiks!). Niinpä lähikauppareissukin vaatii ripsivärit, joten on oikeastaan helpompaa ja mukavampaa pysyä kotona. ;) Loppujen lopuksi, vaikka vetäisi kuinka viimeisen päälle vermeet niskaan, on aina tokiolaisiin verrattuna juntti maalainen. Lisäksi en ole aivan varma siitä, mitä he ajattelisivat, jos länsimaalainen pukeutuisi täysin samoin kuin tokiolainen. Eli korkokengät, mustat pitkät sukat, mikrosortsit, pitkä röyhelöpaita, kynsikorut, karvalakki... Uudet mikrot pysykööt siis kaapissa. Naurettavalta ne kuitenkin näyttäisivät.

* No, sentään ne sopivat sovituskopissa jalkaan! Olivatkin isoimmat mahdolliset. Koot ovat täällä japanilaisversioina, eli koko M ei tosiaankaan ole M (paitsi ehkä paidoissa) ja voi hyvin käydä niin, että minullekin, joka käytän Suomessa useimmiten S-kokoa, on täällä oikea koko L. Ja ällää ei usein edes löydy koko kaupasta. Menepä siinä sitten hyvillä mielin ja itsetunnoin sovittelemaan, kun vaate ei mahdu kuin puoliväliin reittä. Onneksi paidat sentään ovat täällä telttakokoa, koska ne ovat itse asiassa mekkoja. Eli niiden alle ei kuuluisi laittaa mitään. No, ihan hyvä tietysti, koska alle ei saisi ostettuakaan mitään, kun mikään ei mahdu.

* Oma uusi lukunsa on laskun maksaminen. Yan-san tietää tästä murheekseen enemmän, mutta tähän asti olemme saaneet muun muassa ensimmäisen vuokran maksettua ainoastaan niin, että vuokratietojen kanssa hiippailee onnettoman ja eksyneen näköisenä pankin aulatädin luo ja kohauttelee epätietoisena hartioitaan - sitten täti tulee yhdessä automaatille ja painelee oikeat kanji-napit ja lopulta lasku on (ilmeisesti) maksettu. Täällä on ihmisillä kyllä käytössä nettipankki, mutta kuka hullu nyt sellaista osaa käyttää. Kukaan hullu, joka ei ole opetellut kanjeja, ei myöskään osaa käyttää laskunmaksuautomaattia pankissa. Laskun maksamiseen ei riitä pelkkä tilinumero ja kohteen nimi, vaan pitää tietää myös pankki, johon tili kuuluu sekä vieläpä juuri kyseinen haarakonttori, jonne maksu tulee osoittaa. Nämä kaikki valitaan napein, joissa lukee vain kanjia. Yksi asia sentään on plussaa: sähkö- ja kaasulaskut voi maksaa ruokakaupan tiskille!

* Kieliongelmat, niin, niistä ei taida päästä ikinä eroon. Ainakaan, jos ei koskaan opiskele japania. Olemme olleet täällä viisi viikkoa, joiden aikana se vähäkin, mitä Suomessa oppi, on jo unohtunut. Vaikka osaisin esimerkiksi postissa sanoa sujuvasti lauseen: "Saisinko 10 postimerkkiä Suomen kirjeisiin, kiitos", tulee suusta ulos vain: "Postimerkki. Kymmenen kappaletta. Suomeen. Kirje. Voisinko saada." Beautiful. Japanin kielen kuuntelu sen sijaan on muuttunut yhä helpommaksi: puheen pölinän voi vaivatta sulkea taka-alalle, kuin taustamusiikiksi. Ei siitä kuitenkaan mitään tajua.

* Ihmisiä, käytäviä, jonoja, ihmisiä, tungosta, ahdasta, jonoja, ihmisiä. Kaikkialla. Aina.

* Liha. Lihalihaliha. Sitä on kaikkialla. Kalalientä on kaikkialla. Sen nyt vielä kestää, mutta ei sitä, että tilaa izakayassa kaksi täydellisen kasvikselta kuulostavaa ruokaa ja vieläpä englanninkieliseltä listalta, ja sitten paljastuu, että molemmissa on bonuksena kaupan päälle jauhelihaa, kuivattua lihahiutaletta, joku ihana lihayllätys, lihasydän kaiken keskellä, voi elämä!! Kalan minä vielä siedän mutta lihamurska kaikessa muodossaan saa aikaan kylmät väreet, jotka voi tosin huuhtoa aina alas Sapporolla, Asahilla tai ihanminkämerkkisellävaan sakella, mutta sittenkin. On täällä muutamia kasvisravintoloita, mutta niistä meillä ei ole toistaiseksi kaksisia kokemuksia: yhdessä oli liian luomuterveysruokaa eikä ollenkaan olutta, yhdessä on aina jokin erikoistilaisuus, kissanristiäinen tai se on juuri mennyt nettitiedoista poiketen kiinni, tällä hetkellä useassa muussa on jotkut ärsyttävät Halloween-juhlat ja noin kolmea viiva viittä ei ole etsinnöistä huolimatta ollenkaan löytynyt. Ja eilisessä nepalilaisessa, jonka vihoviimein löysimme, ei ollut ketään ja ruoka oli ihan hirmuisen kallista, eikä mitenkään ihmeellistä. Lauttasaaren Koha pesee mennen tullen Shibuyan Mandalan! No, onneksi on aina Samratit, Tengu, Kamadoka ja italialaiset - sekä tietysti Shakey's pizzabuffet vaahtokarkkipizzoineen!

* Se kaiken ikuinen etsiminen. Kuten monet tietävät, japanilaisessa osoitejärjestelmässä ei ole järjen hiventäkään. Vain isoilla kaduilla on nimet, eivätkä vaikkapa ravintolat kuitenkaan ole koskaan niillä isoilla kaduilla. Jotta tahtoo löytää osoitteen ja sen numeroiden perusteella paikan, pitää ensin löytää tienvarresta kartta. Kun se löytyy, täytyy etsiä alueen numero, alueelta korttelin numero ja korttelista talon numero. Usein, jos ylipäänsä on sen kartan löytänyt, tähän asti kaikki on helppoa. Mutta koska sitä karttaa ei voi kiskaista maasta mukaansa, eikä aina jaksa piirtää tai kuvata sitä, unohtuvat risteysten määrät ja käännökset nopeasti. Tai ne eivät pidä paikkaansa. Mainittuja numeroita ei yleensä ole talojen seinissä sitten laisinkaan, eli usein, jos onnistumme löytämään oikean blokin, kierrämme sen kokonaan ympäri. Ravintolan nimi on yleensä kanjilla tai katakanalla eli pitää tavata kaikki kyltit läpikotaisin. No, ainakin kaikki tämä meininki kasvattaa tehokkaasti ruokahalua. Eli kun sen lihan saa viimein pöytäänsä, sen jopa meinaa syödä.

* Ja tämän kaiken kestämisessä pahinta on: päänsärkytabletteja ei saa kuin 150-milligrammaisina!! Kamoon, ei ne nyt mitään karkkeja ole!


P.S. Jos tästä nyt sai sellaisen mielikuvan, että täällä on aivan kamalaa, niin väärin meni. Täällä on aivan ihanaa - kaikesta tästä huolimatta!!! :D

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

LANNE KEIKKUMAAN

Musiikki, se tekee ihmeitä. Laittaa jopa japanilaisen jäyhän miehen hytkymään napatanssia. Tällaista todistimme lauantaina Shinjukun food gardenissa, jonka yhdessä ravintolassa, thaimaalaisessa, illastimme. Tarkoitus oli mennä nepalilaiseen, mutta emme hoksanneet, että koko kerros oli täynnä eri ravintoloita avonaisessa tilassa, ja niin meidät onnistuttiin muiluttamaan thaikkupaikan puolelle. Tätä ennen olimme etsineet melkein tunnin kyseistä nepalipaikkaa herättäen jo huomiota Shinjukun kaduilla. Ja tätä ennen olimme myös nauraneet eräälle nuorelle sisäänheittäjäpojalle, että sori mutta emme me todellakaan sinun ravintolaasi tule. Ei, vaikka vatsatanssiakin mainostat. Tai ehkä juuri siksi emme.

No, sama poika nähtiin sitten sisällä ravintolassa, eli sattumoisin JUURI hänen ravinto
laansa olimme onnistuneet päätymään! Ja vatsatanssia tosiaan oli! Olimme jo syöneet (erittäin maukasta pähkinä-vermisellipaistosta ja mangojätskiä), kun paikkaan pyyhälsi kymmenen vähävaatteista tanssijatarta, ja he sitten kaikki levittäytyivät ympäri tilaa, jokaiseen ravintolaan. Eikä yksin ole hauska tanssia, joten he kutsuivat väkeä mukaan. Pian ravintoloissa oli kunnon meiningit, kun liikemiehet ryhtyivät hetkuttamaan etumustaan musiikin tahtiin... Eivätkä vain miehet, vaan myös naiset! Napatanssijattaret kutsuivat vuorotellen illastajia mukaan menoon, ja kaikki aina lähtivät! Jotkut oikein totisella ilmeellä veivasivat parhaan kykynsä mukaan. Meitä nauratti - plus helpotti, koska olimme päässeet istumaan istuintyynytasanteelle ilman kenkiä, eli tanssijat eivät päässeet meitä ahdistelemaan. Ehkä ensi kerralla sitten pääsemme mekin vapautumaan rytmin valtaan, kun menemme sinne nepalilaisen paikan puolelle.















Lambadabadabada!

Eikä malta lopettaa!



















Shinjuku-ilta jatkui tutulla kohteella: Mother Bar. Kyseessä on pikkukellaribaari, 7 baaritiskipaikkaa plus muutaman hengen nurkkaus, pilkkopimeää ja musa tuuttaa kympillä. Siellä ei voi puhua, siellä ei näe mitään, mutta voi tilata kallista kaljaa tölkissä ja samaan hintaan toivoa niin paljon musiikkia isosta vihkosta taskulampun avulla kuin mieli ja korvat kestävät. Heviä yleisesti ottaen, länsimaalaista pääasiassa. Paikassa oli paljon yksin liikkeellä olevia miehiä, joiden päät nytkyivät rokin tahtiin. Sieltä kun menee ulos, on ihan pöllähtänyt olo, kuin heräisi unesta :)

Shinjuku, kotikaupunkimme, by night:


Musiikilla jatketaan. Vuorossa okusanin keikkaraportit 1 ja 2. Mutta ensin lipuista. Jos tahdot ostaa lipun keikalle Tokiossa tai muualla Japanissa, suuntaa Lawson-kombiniin. Kyllä, täällä saa konserttilippuja ruokakaupoista. Ohjeita voi tankata täältä, tai sitten yrittää ummikkona. Kannattaa kuitenkin ottaa selville bändin japaninkielinen kirjoitusmuoto, sillä nimet eivät välttämättä ole aina romanjilla. Esimerkiksi Extreme, jota olen menossa joulukuussa katsomaan, oli Lawsonin lippuautomaatissa vain katakanalla, "Ikusutoriimu". Automaattiin pitää myös naputella oma nimi katakanalla/hiraganalla, mutta kunhan jonkun kirjaimen sinne saa, se riittää, vaikka olis ihan mitä vain tekstiä. Sama puhelinnumeron kanssa, tosin kannattaa laittaa numero, joka voisi olla japanilainen, eli esim. 03-alkuinen tai kännykkänumerotyyppinen (080-, 090-). Sitten kun kaikki on valmista, masiina syöttää kuitin, jonka kanssa mennään kassalle, siellä lippunen leimataan ja tilalle saa uuden kuitin sekä lipun. Sitä en ole vielä saanut selville, että voiko jostain valita tietyn istumapaikan, nimittäin tähän asti on ulos tullut vain lippu aivan satunnaiselle paikalle. On ainoastaan voinut valita hintakategorian (olen aina ottanut kalliimman lipun, olettaen että se on paremmalle paikalle).

Tuosta automaatista saa siis tosiaan lippuja ihan isoillekin keikoille, ja tähän asti olen saanut lipun kaikkeen haluamaani. Jossain luki, että amerikkalaisille keikoille olis lähes mahdoton saada lippuja, mutta ei se ainakaan nyt ole pitänyt paikkaansa.

Siis, eilen olin Mötley Crüen keikalla "Saitama Suupaa Arena":lla ja viime maanantaina Duff McKaganin Loadedin keikalla Shibuyan Club Quattrossa. Molemmat olivat hyvin kokemuksellisia. Duffin yhtyeen keikka oli ällistyttävän vähäväkinen! Paikalla oli kourallinen ihmisiä, kun saavuin paikalle! Keikkalipun hintaan kuului yksi drinksu, ja koska Japanissa tosiaan kaikki alkaa täsmällisesti, myös bändi hyökkäsi lavalle tasan kello 19. Ihmisiä valui onneksi lisää, ja ne, jotka olivat paikalla, osasivat pitää meteliä. Konsertin fiilis oli hyvin intiimi, ja olikin huvittavaa ajatella, että megabändi Guns N'Rosesin heebo tuossa on kuin soittelisi kavereilleen pikkuklubilla. Niinkuin käytännössä tekikin - yleisössä oli myös muun muassa Duffin tyttöystävä/vaimo sekä Nikki Sixx! Duffin vitsit sinkoilivat ohi japanikorvien ja bändiä huvitti, minua myös. Yhtye ei tahtonut lainkaan lopettaa, ja viimeinen biisi kestikin puoli tuntia koostuen eri covereista, joita eri soittajat vuorotellen improsivat, osaamatta edes biisejä. Tuli myös tuttuja, It's So Easy, Dust n' Bones, So Fine, Attitude... Osa bändin omista biiseistä ei ollut ihmeellisiä, mutta jotkut oikein hyviä, erityisesti ne, joista tuli mieleen Velvet Revolver. Iso osa ajasta meni kyllä Nikki Sixxin vahtaamiseen... ;)

Japanilaiset ovat keikoilla hyvin aktiivisia. Paikoissa, joissa on vain istumapaikat, ei todellakaan istuta! Sen sai huomata eilen Mötiköiden keikalla Saitamassa. Areena itsessään oli jo mielenkiintoinen nähtävyys, VALTAVAN suuri, korkeussuunnassa! Katto oli siis jossain ihan taivaassa saakka. Ei ainakaan ilma loppunut. Seisomakatsomoa ei ollut ollenkaan, ja katsomot alkoivat nousta aika nopeasti yläilmoihin, 3. taso oli valtaisa parvi. Itse olin 2-katsomossa, josta näki kokonaiskuvan hienosti. Kun menin sisälle Areenalle, ihmettelin ihan älytöntä jonoa, satoja ja satoja ihmisiä jonotti jonnekin - sitten tajusin, että paitatiskille! Japanilaisille on tärkeää saada bändin paita ja muuta oheista, ja tietysti omaa vuoroa jonotetaan siivosti. Oluttiskeille oli myös jonot, mutta tiskejä oli niin monta, että pian sai kuohuvan Sapporon käteen - ja sen kanssa sai mennä katsomoon!! Ei toimisi Suomessa! Myös ruokaa sai vapaasti ostaa ja viedä katsomoon, ja monilla oli oikein tarjottimet mukanaan. Penkeissä oli myös juomatelineet ;)

Mun vieressäni oli kolme hupaisaa liikemiestä vapaa-ajan vermeissä. Kun lämppäri Loudness astui lavalle, miekkoset pomppasivat tuoleistaan ja aloittivat valloittavan tanssi- ja kiljuntaesityksen, joka jatkui Mötley Crüen loppuun saakka :) Väkeä meni jammaamaan myös portaisiin ja käytäviin, eikä kukaan estänyt! Ei toimisi Suomessa tuokaan :)

Loudness esitti asiansa sujuvasti japaniksi eli tällä erää välispiikkivitsit menivät ohi vain minulta, ja ehkä muutamalta muulta valkonaamalta (nyt en ollut ihan ainut outolintu). Itse en bändin muzakista oikein innostu, mutta japanilaisten bailausta oli hauska seurata. Väliajalla sai ihmetellä uutta käsittämättömän pitkää jonoa - miesten vessaan.

Mötley Crüe aloitti Kickstart My Heartilla ja jengi sekosi :) Keikka oli hauska ja ainoa ikävä puoli oli jatkuva savu lavalla. Sen seasta tuskin erotti ketään!! Tommylla oli oma hetkensä Jägermeister-promoottorina, hän valitsi yleisöstä mieleisensä "mutherf*ckerin" ja antoi hälle pullon laitettavaksi kiertämään - sen jälkeen kun malttoi lopettaa huikan ottamisen. Nikki myös jubaili paljon yleisölle ja veti makeen bassosoolon. Vince kiljui perinteisesti, Mick möllötti mutta ei ihan niin zombiena kuin yleensä. Valoshow oli tehokas, mutta melkein olis toivonut että lava ois ollut suurempi! Se oli yllättävänkin pieni.

Japanilaiset osasivat sanat hyvin, mutta kysymyksiä ja vitsejä taas meni ohi. Kun Tommy huudatti väkeä että "When I say Mötley, you say Crüe", niin kaikki vaan huusivat että yeee ;) Keikka oli bändin viimeinen Japanissa, ja kovasti olivat kiitollisia kokemuksistaan ("Arigaatto, arigaatto, arigaaaaatto!"). Yleisö oli vaatimatonta: ennen encoreja he huusivat että "One more!" Taisi tulla kyllä useampikin kuin yksi, Home Sweet Home muun muassa, tietystikin. Japseilla sentään oli perinteiset sytkärit slovarin aikana, kellään ei ollut esim. kännyköiden näyttöä. No, valokuvaaminen oli kiellettyä, ja japanilaiset noudattavat tosi hyvin sääntöjä eli kännyt pysyivät kasseissa. Jotka taas pysyivät penkeillä, vaikka tyypit itse heiluivat kauempana. Ei kai täällä varkaita sitten ole. Paitsi mä meinasin olla! Vahingossa, porukan liikkuessa, olin ajautunut viereisen penkin kohdalle, ja niinhän sitten höräsin väärän mukin telineestä tyhjäksi pimeässä! Seuraavan pimeyden aikana kaadoin äkkiä omasta tuopista tilalle ;)

No, nyt ei taida hetkeen ollakaan keikkoja, paitsi mun synttäripäivänä soittaa MUCC ja muita Shinkibassa, joten sinne kyllä kovasti olisimme meinaamassa, jos Lawson suo kippuja ja jos Yan-san pääsee lintsaamaan kokouksesta!

Ja one more!



Paperista puhetta

Saapumisestamme Japaniin on ehtinyt kulua jo yli neljä viikkoa ja viime viikolla sain odottelemani Alien Registration Cardin. Nyt olen siis virallisesti muukalainen ja minulla on siitä todisteena kätevästi mukana kulkeva pieni kortti. Enää ei tarvitse raahata mukana passia ja paperilappua, josta käy ilmi, että minulle on myönnetty alien registration card, mutta en ole vielä saanut sitä. Maassa oleskelevalla ulkomaalaisella siis tulee olla aina mukana joko tämä kortti tai passi.

Nyt siis puisevaa asiaa papereista ja käytännön asioiden hoitamisesta.

Pankki


Jos käy töissä ja uskoo saavansa tekemisistään rahallista korvausta, niin silloin on oltava pankkitili. Päätin hoitaa tilin avaamisen heti ensimmäisenä, jotta voisin olla varma, että Japanissa asumisen taloudellinen puoli olisi kunnossa. Olin etsinyt jo Suomesta käsin sopivan pankin, joka on kätevästi aivan työpaikan naapurissa. Pankilta löytyivät myös englanninkieliset sivut, joilla kerrottiin, että passi käy henkilötodistuksesta. Mistään muista vaatimuksista sivuilla ei sitten mainittukaan.

Menin pankkiin työkaverini kanssa, joka oli lupautunut tukemaan minua byrokratian puristuksessa. Kun ilmoitimme aikeistamme avata tili, meidät ohjattiin heti vapaalle palvelutiskille täyttämään papereita. Lomakkeessa olikin kymmeniä kohtia, kaikki kätevästi kanjeilla. Olo oli kuin pienellä koululaisella, kun pelkkää japania puhuva virkailija ja työkaverini koittivat saada minulta oikeat tiedot oikeisiin kenttiin. Vaikein tiedoista oli japanilainen syntymävuoteni, koska en ollut missään vaiheessa muuttoa ehtinyt asiaa ajattelemaan. Kolmestaan saimme parissa minuutissa kalkuloitua oikean vastauksen ja pääsimme siirtymään seuraavaan kohtaan.

Kun lomake oli täytettynä, siirryimme odottamaan pääsyä seuraavalle tiskille. Kymmenen minuutin jonotuksen jälkeen tiskille päästyämme kaikki etenikin hyvin ja olimme päässeet jo niin pitkälle, että minulta tiedusteltiin, paljonko haluaisin tallettaa uudelle tililleni. Vaan lopulta tie nousi pystyyn, kun virkailija ilmoitti tarvitsevansa vielä alien registration cardini. Ei ole, oli vastaus. No, sitten et saa avattua tiliäkään. Protestoimme ystävällisesti, että pankin sivuilla puhuttiin pelkästä passista. Onneksi saimme sentään valmiiksi täytetyt lomakkeet mukaan, jotta en enää niitä joutuisi täyttämään uudelleen.

Alien registration


Seuraavana päivänä en voinut muuta kuin varata aikaa aamusta ja lähteä rekisteröitymään. Hetken aikaa piti selvitellä, missä Shinjukun kaupungintalo on ja alkaa tavata rekisteröitymisohjeita. Luvassa oli taas lomakkeen täyttämistä, mutta sille löytyi sentään mallilomake, jonka avainkentät oli täytetty amerikkalaisen malliasiakkaan tiedoilla. Ammatinvalinta tuotti vähän vaikeuksia, koska kohdat olivat vain kanjeilla, mutta vieressäni lomakettaan täyttänyt nainen luetteli vaihtoehdot pyydettyäni.

Täällä ei juurikaan ole tapana kätellä. Kun virkailija kutsui minut tiskin luo, hän piti kättään sellaisessa asennossa, että tulkitsin sen kättelytarjoukseksi. Todellisuudessa hän osoitti, mihin voisin laittaa paperini. Kun aloin tarttua häntä kädestä, hän vetäisi kätensä pois ja sanoi "nou handdo seikku". No, nauroi sentään päälle. Yllätyksestä toivuttuani muistin onneksi pyytää työkaverini mainitseman "family register" -paperin. Se ilmeisestikin vahvistaa, että asun osoitteessa, jossa sanon asuvani. Tälle paperille onkin ollut käyttöä. Samalla sain myös väliaikaisen alien registration -paperin, josta kävi ilmi, että saisin lopullisen korttini kolmessa viikossa.

Saavuttuani virastolta työpaikalle klo 11.30 minulle soitettiin kaupungintalolta, että he tekivät virheen ja voisinko tulla takaisin. Koska matka töihin kesti harhailuineen 45 minuuttia, päätin tiedustella, millaisesta virheestä on kyse. He olivat korvanneet nimessäni olevan ä-kirjaimen a:lla, vaikka suomalaisen nimen tapauksessa se pitäisi korvata ae:lla. Eli, voisinko tulla takaisin. Olin juuri käyttänyt kolme tuntia asioiden hoitamiseen, joten vastasin, että en. Perustelin, että olen jo jäänyt 1,5 tuntia jälkeen päivän töistä. Virkailija ymmärsi työperustelun ja sanoi soittavansa kohta uudelleen. Niin hän soittikin ja sanoi heidän neuvotelleen virastolla. Nyt nimessäni oleva a olikin yhtäkkiä ae:n sijaan ihan virallinen ja minun ei tarvinnutkaan palata. Hienoa!

Pankki


Koitin mennä samana iltapäivänä pankkiin klo 15.15, mutta pankki oli ollut jo yli tunnin kiinni. Sulkevat aikaisin.

Seuraavana päivänä pankki oli auki ja mukana ollut väliaikainen alien registration -paperi vei asioita pidemmälle. Nyt törmättiin siihen, että he tarvitsivat jonkin toisen paperin, josta käy jotakin ilmi. Harmitti, että olin jonottanut 45 minuuttia pankkiin, enkä saanut asiaa vieläkään valmiiksi. Hetken mietittyäni palasin toimistolle, pyysin työnantajalle toimittamani family register -paperin takaisin ja palasin pankkiin. Kyllä, se oli heidän kaipaamansa tieto. Lopulta sain hienon Disney-pankkikirjan, ja viikkoa myöhemmin postissa tuli vielä automaattikorttikin valitsemallani tunnusluvulla.

Internet


Kotinetin tilaamisen yritimme tehdä mahdollisimman pian Tokioon saapumisen jälkeen. Töissä ihmiset suosittelivat, että tilaaminen käy helpoimmin menemällä Bic Cameran liikkeeseen, josta saa tilattua ainakin YahooBB:n laajakaistan. Shibuyassa piti olla Bic Camera aivan rautatieaseman lähellä, joten en vaivaantunut tarkemmin selvittämään liikkeen sijaintia netin kautta. Paha virhe, sillä "rautatieaseman lähellä" on suhteellinen käsite, jos aseman ympärysmitta on esim. kilometrin verran. No, liike löytyi n. 45 minuutin kiertelyn jälkeen.

Kun löysimme viidestä vaihtoehtoisesta kerroksesta oikean, pääsimme yrittämään netin tilaamista. Onneksemme liikkeessä oli yksi tyttö, joka osasi auttavasti englantia. Hän ei tosin tiennyt nettiliittymistä kovinkaan paljoa, joten käännös japanista englantiin sujui vähän epävarmasti, koska käsitteet eivät olleet tulkille selviä. Nyt mukana oli passi, ote family registeristä ja alien registration cardiin liittyvä väliaikainen paperi. Kun oltiin päästy yhteisymmärrykseen, että haluamme kotiimme kuparikaapelissa kulkevan 50 megabitin sekuntinopeudella toimivan DSL-yhteyden, niin sitten päästiinkin lomakejumppaan. Papereita ihmeteltiin, varsinaista alien registration cardia kyseltiin ja passia ja papereita kopioitiin. Välillä tiskin takana asiaa selvitti ainakin kolme ihmistä. Koko show kesti 45-60 minuuttia ja välillä emme voineet kuin hymyillä keskenämme epäuskoisesti. Meille luvattiin, että netin saisi nopeimmillaan neljässä viikossa. Päätimme tarttua tilaisuuteen, koska emme olleet huomanneet tiedustella toimitusnopeutta heti aluksi.

Tähän mennessä postissa on tullut kahteen otteeseen papereita, kaikki japaniksi, ja yksi puhelinsoitto töihin. Minulle soitti töihin japania puhuva henkilö, joka antoi puhelinnumeron, johon pitäisi soittaa. Hän myös sanoi, että numerossa vastaa vain japania puhuva henkilö. Työkaverini jonotti numeroon 15 minuuttia ja sitten päätimme luovuttaa. Seuraavana päivänä etsin YahooBB:n englanninkielisen puhelinpalvelun numeron ja siellä henkilö kertoi, että sopimukseeni liittyvät asiat ovat kunnossa ja hän ei tiedä miksi minulle oli soitettu. Tänään se sitten selviää, sillä aamulla sähköputkimiehen pitäisi tulla klo 9-12 antamaan meille meidän jokapäiväinen bittimme.

Puhelin


Olimme kuulleet ja lukeneet kaikkialta, että Japanissa puhelimissa ei ole SIM-korttia ja emme voisi käyttää Suomesta ostamiamme kännyköitä. Heti ensimmäisenä työpäivänä selvisi, että tämä ei pidä paikkaansa, sillä Softbank tarjoaa myös SIM-kortteja. Kokeilin työkaverin Softbankin simmiä omassa 3G-puhelimessani ja se toimi kuten pitääkin. Hieno uutinen, koska nyt en joutuisi vaihtamaan ns. älypuhelintani johonkin karvalakkimalliin, johon meillä vain olisi nyt varaa. Ilmeisesti Softbank on vähän kalliimpi kuin DoCoMo tai jotkin muut vaihtoehdot, mutta Softbankin white planilla saamme sentään soitella Softbankin numeroihin (eli keskenämme) klo 1-21 välisenä aikana kiinteällä alle 1000 jenin kuukausihinnalla.

Taas tarvittiin yhden työkaverin apua, koska kaikki liikkeet eivät suinkaan tarjoa SIM-kortteja, joten hän varmisti, että kohdeliikkeellämme on simmejä. Liikkeessä täytettävänä oli yhteensä kuusi sivua lomakkeita, ja tästä(kään) ei olisi tullut mitään ilman tukea, koska henkilökunnasta kukaan ei puhunut englantia. Päätin ottaa yhden halvan kytkypuhelimen Okusanille ja kaksi SIM-korttia (eli kaksi eri numeroa). Valitettavasti olimme sen verran myöhään liikkeellä, että he eivät enää ehtineet faksata papereita Softbankille ja saada päätöstä myönnetäänkö minulle liittymiä. Joutuisin tulemaan siis seuraavana päivänä uudestaan kuulemaan, että saanko liittymiä. Sellainen erikoisuus oli, että koko toimitus oli kaatua siihen, että minulla ei ollut antaa heille puhelinnumeroa, josta he tavoittaisivat minut seuraavana päivänä. Puhelinnumeroahan tässä oltiin nyt hankkimassa. Lainasin mukana olleen työkaverin numeroa, jotta asiassa päästiin etenemään.

Seuraavana päivänä tultuani liikkeeseen minua odottivat huonot uutiset, sillä hakemustani ei oltu hyväksytty pankkitietojen takia. Tämä selvisi niin, että nainen liikkeessä soitti puhelimella Softbankin palvelukeskukseen, kertoi asian, antoi kuulokkeen minulle ja palvelukeskuksen henkilö selitti asian minulle englantia muistuttavalla kielellä. En tiedä, mikä vika pankkitiedoissa oli, koska työnantajani ainakin maksoi palkan samalle tilille ja se oli sieltä myös nostettavissa. Onneksi heillä oli tarjota myös sellainen vaihtoehto, että liittymät ja puhelin voidaan laskuttaa luottokortiltani. Annoin heille luottokorttini tiedot, ja menimme tunniksi baariin syömään fish&chipsejä ja odottamaan faksatun sopimuksen käsittelyä. Liikkeeseen palattuamme jouduimme vielä odottamaan puoli tuntia, kun henkilökuntakin hermostuneesti kurkisteli faksia, että miten käy ja onko tätä asiakasta juoksutettu ihan turhaan.

Viisi minuuttia sulkemisajan jälkeen faksi sylkäisi papereita, ja minua palvellut nainen hymyili niitä vilkaistuaan. Saimme puhelimen ja liittymät! Vielä piti vuokrata laturi muutamalla sadalla jenillä, koska puhelinpaketti ei sellaista sisällä. Sinänsä järkevää, koska itsellenikin näytti kertyneen Suomeen melkoinen määrä vanhoja tarpeettomia latureita.

Koska halusin käyttää omalla puhelimellani internetiä, piti vielä saada Softbankin yhteysasetukset puhelimeen. Se ei olekaan ihan helppo juttu, koska asetukset ovat salaiset ja tulevat piilotettuina Softbankin puhelimissa. Onneksi eräs työkaveri oli aikoinaan tarvinnut näitä asetuksia, joten sain ne häneltä, ja puhelimeni sai Softbankin yhteysosoitteen, tunnuksen ja salasanan. Tähän asti mobiili-internet onkin toiminut hyvin ja esim. junamatkalla saa kätevästi luettua uusimmat uutiset tai sähköpostit, ja puhelimen Google Maps -sovelluksella voi selailla Tokion karttoja.

Huomio


Yksi merkille pantava asia vaikuttaisi olevan, että palvelualoilla asiakkaille puhutaan korkeimmalla kohteliaisuustasolla. Ihan kivaa, mutta se tekee kommunikoinnin Japanin kielen noviiseille mahdottomaksi, koska kieli kuulostaa aivan vieraalta. Me emme ole ehtineet opiskella kuin kohteliaisuustasoltaan normaalia kieltä ja puhekieltä. No, olemme selvinneet jo tähän asti, joten ei tämä mahdotonta ole.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Tokyo International Film Festival 2008

No niin, ystävät hyvät. Takana on viikko hiljaiseloa täällä, mutta tehokasta toimintaa Roppongi Cinema Hillseillä, pääasiassa saleissa Screen 4, Screen Art ja Screen Premier. Kyseessä olivat siis Tokion kansainväliset filmifestarit, joilla olin aamusta iltaan pressi-ihmisen ominaisuudessa. Lopputulema: 20 elokuvaa, kuusi pressikonferenssia, yksi pressiaamiainen, yhdet iltabileet sekä avajaiset. Lopettajaisjuhlat olisivat vielä huomenna, mutta omalta osaltani festari sai luvan päättyä eilen. Tämä riitti, kiitos! :)

Oli kyllä kaiken kaikkiaan hieno viikko, raskas mutta antoisa. Kokonaisuudessa TIFF oli aika epätasainen, eikä suoranaisia helmiä filmien joukossa vilissyt. Täytyykin itse asiassa heti alkuun vetää kotiin päin ja kertoa, että Rakkautta&Anarkiaa on paljon parempi filmifestivaali! Mutta tietysti Tokiossa asiat tapahtuivat hieman isommassa mittakaavassa ja isommilla nimillä.

Esittelen viikon kohokohdat kuvin:

TIFF 2008 said:


Avajaisissa lauantaina 18.10. olin erään länkkärikikkaran kanssa ainut valkonaama. Avajaiset olivat ns. Areenalla, jonne kutsuvieraat saapuivat Green Carpetia pitkin. Koska TIFFin teemana oli tänä vuonna ekologisuus, oli punainen matto siis vihreä ja valmistettu kierrätyspullomuovista.
Tässä vihreän maton väkeä elokuvasta The Homeless Student:


Vihreältä matolta tähdet valuivat kiljumisen kera Areenan lavalle. Sille astuivat myös Blindess-elokuvan kaarti, johon kuului muun muassa Julianne Moore!


Jos tämä toimii, niin tässä alla myös elävää kuvaa aiheesta "sika luokassa". School Days with a pig -elokuvaa en itse käynyt katsomassa, koska kuulin, että siinä ei sanallakaan mainita kasvissyönnin mahdollisuutta :) Filmi kertoo koululuokasta, joka ottaa opetukselliselta kannalta pikkupossun asumaan luokkaansa, ja sitten tapahtuu kiintymistä sun muuta kummallista, pohtimista, että tämäkö söpö kärsäkäs pitäisi vuoden päätteeksi syödä vaiko eikö ja niin edespäin. Sama possu ei tainnut elokuvassa olla kuin mikä tässä määkii, mutta possu ku possu.



Ellei video skulaa, niin tässä kuva, tosin siinä possu piileksii:


Ja nyt puolentoista tunnin ihmisvirta on päässyt siihen pisteeseen, että kunniakkaimmat vieraat valtaavat lavan: Red Cliff (Chi bi) -elokuvan tähtikaarti on saapunut, eli muiden muassa ohjaaja John Woo, tähti Tony Leung sekä puoleksi taiwanilainen kovaäänisen kiljunnan kohde Takeshi Kaneshiro.


Tony lähempää screenin kautta:


Ja Takeshi:



Se niistä juhlista ja glamourista. Näkemistä ja kokemista riitti muinakin päivinä. Pressikonferenssit olivat kiintoisa tapa nähdä elokuvameiningin kulissien taa. Mukana menossa oli lähes jokaisesta elokuvasta joku. Kaikkia filkkoja en toki itse ehtinyt katsomaan, ja esimerkiksi vanhemmista leffoista Kuningattaren sisar on yhä näkemättä. Ohjaajan kuitenkin näin, jälleen ainoana länsimaalaisena japsijoukossa. Tilaisuudessa ei ollut edes tulkkia, tai oli, mutta se supatti suoraan Justinin korvaan eli ainut mitä ymmärsin olivat Justinin spiikit. Tässä siis Justin Chadwick & The Other Boleyn Girl:

Sain Justinilta monta valloittavaa hymyä, olin selkeästi sellainen länsimainen tuki&turva-kasvo poukkoilevien japaninaamojen keskellä :) Oli myös kiinnostavaa kuulla Scarlett Johanssonista ja Natalie Portmanista kaikenlaista. Harmi, etteivät he olleet paikalla!

Kiinnostava oli ilman muuta myös Blindessin pressitilaisuus. En nähnyt sielläkään ketään muuta kaltaistani :) Niinpä sain myös Julianne Moorelta erittäin herttaisen osaaottavan hymyn! Juliannen kera pöydässä ovat japanilaiset näyttelijät Yusuke Iseya ("First Blind Man") ja Yoshino Kimura ("First Blind Man's Wife"), ohjaaja Fernando Meirelles (mm. City Of God) sekä Don McKellar, käsikirjoittaja.


Sitten tytöt pääsivät poseeraamaan.




Tämä on huono kuva (kuten kaikki muutkin kyllä, mulla oli vain pikkupokkari mukana), mutta oli hupaisaa, kun japanilaiset pyysivät näyttelijättäriä myös kääntymään ympäri, peba katsomoon päin! Julianne oli ihan hämillään! (vaikka ei luulisi, niiden kaikkien lehtiposeerausten jälkeen...)


Tässä niitä japanilaisia.


Julianne joutui myös muihin koitoksiin. Taas video aiheesta, ja sen alla selventävä (?) kuva, jos tekniikka pettää:



Oli lähellä, etten päässyt Juliannen kanssa samaan hissiinkin, mutta julma hissiheppu esti tilanteen tapahtumisen! Ohi mennessään "Miss Mooa" kuitenkin hymyili jälleen kauniisti! Odottelin sitten kiltisti omaa hissivuoroani. Kerroshan oli neljäskymmenesyhdeksäs eli ei portaita tällä erää.

Kolmannessa isommassa pressikonferenssissa tapasin jo aiemmin kadulla näkemäni hauskan hepun:


Hän oli Jon Voight, eli legendaarisen Midnight Cowboyn (1969) legendaarinen Midnight Cowboy sekä Angelina Jolien isukki ;) Ja onhan tuo ollut muun muassa National Treasureissa ja, öö, Lara Croftissa ja Bratzissa... ;D Nyt hän oli paikalla tuomarishenkilönä. Competition-sarjan leffoista aikovat valita huomenna parhaan palkintopallille. Voightin vieressä on iso tuottajaheppu, mutta en jaksa kaivaa nimeä. Mutta tehnyt vaikka mitä ja vaikka keiden todellisten nimien kanssa.

Voight, eli tuttavallisemmin "Jon Voito-san", heitti vitsiä minkä ehti eli ihan mukava isä Angelinalla!


Lisäksi olin esimerkiksi Isabel Coixetin eli Elegy-elokuvan ohjaajan pressitilaisuudessa, mutta nyt on aika jo päästä itse aiheeseen eli elokuviin!!

Tämä oli ehdottomasti festari, jolla oli huonoimmat elokuvat mitä olen leffafestareilla ikinä nähnyt! ;) Mutta se oli tavallaan aika kiinnostava ilmiö, ja toisaalta kyllä sieltä sitten muutama komeuskin pilkahteli. Toki heti on sanottava, että enhän nähnyt kuin pienen osan elokuvista. Silti, yleensä, jos vaikka R&A:ssa menee mitä tahansa filmiä katsomaan, voi olettaa, että se on ainakin jollain tasolla hyvä (poikkeuksia on ja hmm, usein ne poikkukset tulevat, hmm hmm, Japanista...). TIFFissä tahdoin nähdä erityisesti japanilaisia elokuvia. Oli vaikea valita että mitä, kun kyseessä oli uusia filmejä ja kuvausta katalogissa oli kaksi riviä. Hakuammunnaksi siis meni, ja niinpä päädyin sitten katsomaan järkyttävän määrän järkyttävän tunteellista perhedraamaa!

Tosin, alku oli erinomainen, elokuva Echo of Silence. Kertoi lumisesta hokkaidolaisesta pikkukylästä ja oli päänäyttelijän itsensä ohjaama. Luin, että kaikki oli vedetty purkkiin kerralla, ja näyttelijöille oli myös annettu vapaat kädet repliikeissä ja niiden viemisessä mihin suuntaan vain. Tulos oli hyvin aito, vielä kun kuvaus oli käsivaraa. Leffassa oli mahtava jörö isä, räiskyvä kyläakka ja mykkä poika, sekä taustalla viehättävä huvipuisto lumen alla. Pääosan esittäjänä oli hyvin luonnollinen tyttö. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että kyseessä oli suorastaan poikkeus, elokuva, jonka pääosassa oli nainen!

Echo of Silence on Competition-osiota, ja niistä, jotka kyseisestä sarjasta näin, soisin juuri tälle voiton. No, "Voito-san" kertoo sen huomenna. Paras japanilainen tuo oli ehdottomasti näillä festareilla minun näkemistäni. Tosin sen tiesin vasta, kun festari oli ohi. Leffa siis kohosi arvoasteikossani koko ajan, mitä enemmän muita näin :)



Muista elokuvista teinkin pienen statistisen yhteenvedon, jonka esitän tässä:

Näin monessa näkemässäni elokuvassa (20kpl)
* Äiti kuolee/on kuollut/on poissa: 5
* Isä kuolee/on kuollut/on poissa: 7
* Joku kuolee/on kuollut: 7 (osa samoja kuin yllä olevat, mutta kyseessä siis muu kuin äiti/isä)
* Pojan tai miehen kehityskertomus: 11
* Tytön tai naisen kehityskertomus: 2
* Perhedraamaa, jossa opettavainen tarina: 11

Mitä opettivat:

* Ole juuri se, joka olet:
- Osaka Hamlet (Japani): muun muassa pikkupoika tahtoo ollakin tyttö ja nuori kundi rakastuu vanhempaan naiseen (ja isä kuolee)

* Muista perheen merkitys:
- My Grandma (Japani): pelkkää katsojan itkettämistä, kuolevan isoäidin viimeiset, koskettavat hetket pikkupojan muistoissa (ja isäkin kuolee)
- Departure: From Ashoro (Japani): nuori muusikko ystävystyy levypomon kanssa, muttei tahdo edes uran vuoksi jättää kotikyläänsä (ja äiti on kuollut)
- Ocean (Venäjä/Kuuba): nuori poika jättää perheensä ja lähtee Havannaan, mutta palaa häntä pahasti koipien välissä rikoksen tehneenä (ja isä on toki kuollut). O
hjaaja kertoi tiedotustilaisuudessa joutuneensa lähtemään tekemään leffaa Venäjältä Kuubaan, "koska Venäjällä rikollisuus on jo niin arkipäiväistä, että se on ihan tavallista ja ihmisten perhesuhteet ovat etäiset ja kylmät".

* Pelaa rehtiä peliä ja muista oma kotimaa:
- Chakde! India (Intia): entinen maahockeymaster, joka petti maansa mokaamalla tärkeän maalin, yrittää puhdistaa nimensä ryhtymällä Intian ensimmäisen tyttömaahockeyjoukkueen coachiksi. Attitude, girls, puhaltakaa samaan hiileen, me olemme Yhteinen Intia! Hauska leffa, mutta auttamattoman patrioottinen. Tahdoin nähdäfilmin hurmaavan Shahrukh Khanin takia, hän on kait Intian tunnetuin näyttelijä.

* Opettele puolustamaan itseäsi:
- Love Fight (Japani): nössö poju tahtoo alkaa nyrkkeilijäksi, jotta koviskamutytön ei aina tarvitsisi puolustaa nyhveröä ja jotta asetelma menisi oikein eli miehinen vahvuus olisi kohdallaan eli mies puolustaisi naistaan eikä päinvastoin missään tapauksessa ja siksi tämä kaikki, jotta ne lopulta saataisiin rakastumaan oikeaoppisesti.

No, olihan kaikkia muitakin opetuksia, mutta nuo kliseisimmät tuossa. Ei mikään leffa totaalista kuraa ollut, osassa oli tosi hauskoja puoliakin, kuten vaikkapa Osaka Hamletissa ja Love Fightissa, mutta pääsääntöisesti japsiperhe-elokuvat olivat alleviivaavia ja korostetun tunteisiin vetoavia, ja jos niitä sai putkeen koko päivällisen verran, niin olisi tarvinnut väliin pari kunnon murhaa. Ei mitään syöpiä ja sydänkohtauksia ;) Mutta kenties nyky-Japanissa, kun länsimaisten arvot eli arvottomuudet leviävät, leffantekijät tuumaavat, että kannattaa muistuttaa perheen tärkeydestä ja siitä, että eläminen on lahja itsessään, elikkä älkääpäs murhailko itsejänne...

Oli mukana rankempaakin tavaraa, muista maista. Korealainen Crossing kuului suosikkeihini, vaikka olikin täysi tragedia (vai juuriko siksi?). Se kertoi pohjois-korealaisesta köyhästä perheestä, jonka äiti sairastui (yllätys...) ja isä lähti vaaralliselle matkalle hakemaan lääkettä Kiinasta. Huvittavaa oli, että tämän elokuvan jälkeen näin iranilaisen Hamoon&Daryan, joka myös sisälsi vaarallisen lääkkeenhakureissun... Jotain kieroa TIFFin väellä on kyllä ollut mielessään, nimittäin eräänä päivänä peräkkäin ID-näytöksissä oli kaksi nyrkkeilyelokuvaakin (Ocean ja Love Fight). Niiden kuvauksissa ei juuri mainita nyrkkeilyteemoja, joten en voinut tietää!

Tanskalaisessa arabitarinassa Go With Peace Jamil pistettiin puukkoa kylkeen ja kostoa kiertoon - ja isää poikaa äitiä kuolee/on kuollut, tokidoki. Hyvä elokuva kuitenkin. Ja aiemmin mainittu Elegy oli myös ihan ok, samoin brittiläinen Happy-Go-Lucky (pikkuriikkisen bridgetjonesmainen), ensimmäinen ikinä näkemäni malesialainen leffa Flower In The Pocket (kaksi pikkupoikaa ja isä, äiti kuollut...) sekä turkkilainen Three Monkeys (wow, eka ydinperhe vissiin, tosin pikkuveli on kuollut ja äiti meinaa...). Claustrophobia (Hong Kong) oli vähän tylsä office-lovestory, Lake Tahoe (Mexico) taas omasi vain japaninkieliset tekstit, eikä mun espanjani ihan antanut täydellistä ymmärryssuojaa... Meni lähinnä katsellessa maisemia, jotka olivat ankeaa betonipikkukaupunkia. Sing For Darfur (mm. Ranska, Espanja) oli todella hienoa jälkeä, upeaa kuvausta Barcelonassa, mutta olin
epäonnisesti eka rivissä, niin eihän siitä nähnyt kuin palan nurkasta ja toisen toisesta, sekä isot tekstit ;)

Lopetin eilen leffafestarit kahteen Natural TIFF (Supported by Toyota...) -näytökseen. Hyvä lopetus. Olin jo nähnyt yhden eläintarhaelokuvan, joka olis voinut olla tätä samaa genreä, mutta siinä oli elokuvallinen juonikin. Eka näistä oli
The Third Wave, jenkkidokkari tsunamin vapaaehtoisavustustöistä Sri Lankalla. Pelkäsin alkuun pahaa amerikkalaissuitsutusta, mutta onneksi dokumentti keskittyi ihan asiaan. Se oli varsin rankka, näytettiin paljon ruumiinosien löytymistä ja ihmisten kärsimystä. Rankinta oli lopulta kateellisuus, joka syntyi, kun osa sai toisten mielestä enemmän apua kuin mitä itse sai - kaikkiahan ei pysty auttamaan. Ihmisten kohtalo kuitenkin jäi lopulta kakkossijalle viimeisen elokuvan parissa: Earth. Tuo on se BBC:n Planet Earth -sarjasta koostettu pitkä elokuva. Todella upea!!! Mieletöntä luontoa ja upeita eläimiä uskomattomissa olosuhteissa ja uskomattomilla ruuanhakumatkoilla. Ja kovia kohtaloita... Illalla en meinannut saada unta, kun mietin sitä pientä elefanttia, joka eksyi emostaan, löysi emon jäljet, lähti seuraamaan - mutta väärään suuntaan! :( :( Mutta säälitti myös jääkarhu, joka ei saanut saalistettua merileijonan poikasta, vaan joutui nälissään kellahtamaan jäälle kuolemaan.

Elokuva ei saarnannut mitään, näytti vaan - mutta laittoi toivottavasti japanilaisetkin ajattelemaan. On tuo Japanissa jo ollut kai elokuvateattereissa aiemminkin. Tulipa taas mieleen eläinten touhuja katsellessa se fakta, että ihmisten ei tarvitse käyttää päiviään ruuan metsästämiseen, siis länsimaissa ainakaan. Voisimme viimeinkin tajuta olevamme eri asteella kuin eläimet ja ryhtyä käyttäytymään sen mukaisesti. Kehitys on edennyt, uusi maailma odottaa. Tasomme ei enää vaadi esimerkiksi lihansyöntiä, joka juuri täällä Japanissa on ihan järkyttävää (siitä herkkuaiheesta myöhemmin ikioma päivitys...)! Osaamme jo hankkia proteiinimme toisinkin, eläimiä tehotuottamatta ja uutta laidunmaata metsistä hakkaamatta. Saalistakoot ne toisiaan, joiden on pakko. Saisivat tuoda ilmastonmuutosasioiden ja lihansyönnin yhteyden täkäläisiinkin lehtiin.

Tosin, tehokkaampi tapa kai olisi laittaa joku popstara kertomaan kaikelle kansalle kasvissyönnin hoikentavista vaikutuksista (ulkonäkö ja laihduttaminen kun kuitenkin tässä maassa on nuorille tärkeintä...). Loppuivathan Metropolitan-lehden mukaan banaanitkin kaupoista heti, kun laulajatar Kumiko Mori kertoi telkkarissa laihtuneensa 7kg syömällä aamiaiseksi vain banaaneja (tarina ei kerro, että kuinkakohan monta, eikä tietenkään sitä, mitä muuta se söi)...

Näihin yleviin tunnelmiin voimmekin päättää nyt jo pahasti rönsyilevän leffafestariraportin futuristisilta Roppongi Hillseiltä. Ensi vuotta ja hyviä japanilaiselokuvia odottamaan ;)


Yan-san no paatii de teppanyaki o tabeta

Työkaverit järjestivät eilen Welcome to Japan -kemut. Ilta oli hauska ja ruoka hyvää, sillä vietimme illan teppanyaki-ravintolassa. Tämä perinteinen japanilainen ruokailumuoto olikin uusi kokemus, sillä aiemmin olen nähnyt tätä vain elokuvissa ja oli mahtavaa päästä vihdoinkin kokeilemaan. Teppanyaki-ravintolan pöydissä on kaasulla toimiva rautainen pannu, jossa tilatut ainekset paistetaan haluttuun muotoon.

Tilaaminen ei olisi itseltäni onnistunut, sillä menussa oli vain rivi toisensa perään kanjeilla kirjoitettuja nimiä ja hintoja. Lukemisesta ei eilen tarvinutkaan huolehtia, koska tilaaminen ja ruokien valmistus hoitui täysin kavereiden toimesta. Vähän huolestuneesti työkaverit tiedustelevat, että pidänkö japanilaisesta oluesta, mihin sain ilman isompaa virnettä vastattua "hai". Ja näin saapui ensimmäinen iso Suntory-kolpakko eteeni.

Aloitimme (tiettävästi) Osakasta (Kansain alueelta) peräisin olevalla okonomiyakilla, joka jollakin tavalla muistuttaa täytettyä pannukakkua tai pizzaa. Saimme neljä kulhoa, joissa jokaisessa oli (ainakin) kaalia, sipulia, jauhoja ja vettä ja osassa myös kananmunaa. Ainekset sekoitettiin kulhossa, teppanille (pannulle) laitettiin öljyä ja ainekset kaadettiin öljyn päälle. Sen jälkeen aineksia hienonnettiin isoilla lastoilla ja aseteltiin pyöreän kakun muotoon. Kakku käännettiin, kun toinen puoli oli sen verran paistunut, että sitä kesti liikutella.

Kun toinenkin puoli oli paistunut, voideltiin yläpuoli okonomiyaki-kastikkeella (punertavan ruskeaa ja makeaa). Kastikkeen päälle ripoteltiin katsuobushia (kuivatusta tonnikalasta leikattuja hiutaleita) ja aonoria (merilevähiutaleita). Koko komeus koristeltiin ruiskuttamalla päälle japanilaista majoneesia. Eräs työkavereita oli aikoinaan toiminut kokkina, joten oli ilo katsoa okonomiyakin valmistusta ja jakamista, kun lastat leikkasivat nopeasti ja tarkasti kakut osiin. Maku oli jopa parempi kuin osasin odottaa!

Ensimmäiset kakut katosivat melkein välittömästi noustuaan pannuilta, mutta henkilökunta kantoi jo uusia aineksia pöytään. Seuraavaksi valmistettiin yakisobaa, eli paistettuja nuudeleita. Kävinkin heti ensimmäisellä työlounaallani syömässä tattarista valmistettuja soba-nuudeleita, mutta yakisoba-nuudelit ovat nimestään huolimatta valmistettu vehnästä. Nuudeleiden seurana oli vähän porsaanlihaa, maukkaita katkarapuja ja kaalia. Nämäkin maistuivat erinomaisilta. Yakisobassakin yhtenä ainesosana on aavistuksen verran makea kastike.

Kolmantena ruokalajina pöytään tuotiin kulhoja, joissa oli Kantōn alueelta peräisin olevan Monjayakin ainekset. Päälle päin tämä vaikutti varsin samanlaiselta kuin okonomiyaki, mutta kulhossa olikin hyvin juoksevaa taikinaa, johon pöydässä vielä sekoitettiin vähän soijaa. Tästä ei tullut kakkua, vaan vähän lettua muistuttavaa ruokaa, joka syötiin suoraan pannusta pienillä lastoilla. Osaan monjayakin aineksista kuului myös juustoraastetta, joka lisättiin pannulle taikinan päälle. Hyvää tämäkin, mutta ehkä pidin aavistuksen enemmän okonomiyakista.

Näitä aineksia tuotiin pöytäämme lisää pitkin iltaa ja ruuan määrä tuntui suorastaan kohtuuttomalta. Lisäksi pannulla paistettiin halkaisijaltaan alle 10 cm kokoisia pieniä vaaleita "lettuja" (edit: niiden nimi on ankoyaki). Niiden päälle laitettiin makeaa paputahnaa ja letut taitettiin kaksinkerroin. Törmäsin myös ensimmäistä kertaa Ramune-juomaan, jossa pullon sisään on valmistettaessa jätetty lasinen kuula. Osaamaton tukkii pullon kaulan vapaasti liikkuvalla kuulalla ja ei saa juomaa ulos pullosta. Omituista ja hauskaa.

Ruuan hurjasta määrästä huolimatta kaikki syötiin ja seurauksena ei ollut edes kaiken toiminnan estävä ähky. Kahdeksan hengen kylläiseksi ruokkiminen juomineen maksoi vähän alle 25000 jeniä (n. 200 euroa). Hintaa voi pitää aika kohtuullisena, vaikka ruuan joutuikin itse valmistamaan :)

Tästä jatkoimme vielä pelihalliin, jossa vietimme toista tuntia kolikkopelien äärellä. Vaikka pelihalleissa onkin tullut käytyä, niin siellä sai selvästi enemmän irti japanilaisten peli-intoilijoiden seurassa. Taiko no Tatsujin, jossa hakataan rumpuja pelin määräämään tahtiin, oli niin suurta hupia, että peukkuun tuli jopa pieni rakko. Ei haittaa vaikka tekee kipeää, kun paukuttaa Super Marion biisejä viidakkomiehen vimmalla.

maanantai 20. lokakuuta 2008

S_tanic Metal F__king H_ll

Yksi Tokioon muuttamaan kannustanut tekijä oli mahdollisuus nähdä artisteja, jotka eivät ole koskaan astuneet suomalaiselle konserttilavalle. Tämä koskee ulkomaalaisia nimiä, mutta ehdottomasti myös japanilaisia. Kävikin onnekkaasti, kun perjantai-iltana tuli mieleeni vihdoinkin tarkistaa, onko tokiolaisella Coffinsilla tulossa keikkaa. Kuin tilauksesta heillä olikin sunnuntaina levyjulkkarikeikka Kōenjissa sijaitsevalla 20000 Volt -klubilla. Olikin korkea aika päästä näkemään japanilaista ug-metallia heidän omalla kentällään.

Sen verran luottavaisesti suhtauduin ug-toiminan pienuuteen, että en koittanut enää viime tingassa hankkia ennakkolippua, vaan päätin ostaa lipun keikkapaikan ovelta. Ovella lippu oli 300 jeniä kallimpi, mutta 1800 jeniä on viidestä bändistä edelleen ihan kohtuullinen hinta. Tosin, täällä lipun hintaan pitää vielä muistaa laskea mukaan juomamaksu. Nyt siis lippu maksoi 2400 jeniä ja baarissa paperilapun sain vaihdettua yhteen olueen. Klubi oli melko täynnä, vaikka tilaa olisikin ollut vielä muutamalle kymmenelle. Puitteet olivat ihan hyvät, sillä lavalle mahtui ihan kohtuullisesti viisijäseninen bändi, äänentoisto oli riittävä ja mustaksi maalatut julisteiden täyttämät seinätkin olivat sopivasti rapistuneet äänenpaineen ja tilassa vuosien aikana tapahtuneen hikoilun seurauksena.

Kun keikkajulisteessa ilmoitetaan, että ovet aukeavat klo 18 ja ensimmäinen bändi aloittaa 18.30, niin tämä myös vaikuttaa toteutuvan. Suomessa voi ovien avaaminen myöhästyä (pahimmillaan) toista tuntia ja porukka jonottaa sunnuntai-iltana ulkona liki kymmeneen illalla. Ehdittyäni paikalle Gallhammer oli juuri aloittanut. Kolmesta naisesta koostuva orkesteri oli livenä selvästi kiinnostavampi kuin levyllä. Livesettiin mahtui juuri sopivasti kahden levyn parhaiten mieleen painuneet biisit.

Yllätten jo toisena soitti vuonna 1992 perustettu Abigail, joka on yksi Japanin ug-skenen tunnetuimpia nimiä. Abigailin black thrash -poljento sai paikan liikkeeseen laahaavan ja keskitempoisen väliä vaihdelleen Gallhammerin jälkeen. Eihän siinä voinut kuin nauraa, kun kauhean ahtaasta myllerryksestä lensi jonkun rillit komeassa kaaressa. Hyvää tamppausta ja bändi nokitti vielä lisää, kun War 666:n alettua porukkaa hyppi jo parikymmentä senttiä korkealta lavaltakin omiensa joukkoon. Kun yleisömassan yläpuolella menevän tyypin ja katon välissä on 20-30 cm tilaa, alkaa meno olla melko tiivistä.

Ilta jatkui Anatomyn death-doomilla. Bändi ei ollut missään nimessä huono, mutta silti vähän tylsä. Ehkä yksi esiintymiseen liittyvä ongelma oli rumpalin toimiminen laulajana. Tuntui, että komppi pysyi juuri ja juuri kasassa laulun aikana. Oli aika yllätys, että esiintyjiin lukeutui myös deathgrindilla hurjasteleva Gibbed. Internetin tietojen mukaan bändi on julkaissut vain vuonna 1990 EP:n ja sitä seuraavana vuonna splitin. Ja siihen loppuukin tiedot yhtyeen toimista. Mäiske oli ihan hyvää ja kelpo riffejäkin viljeltiin, vaikka viime vuosina kyseisen genren tuotoksia en olekaan jaksanut kuunnella.

Viimeisenä lavalle kapusi levyjulkkareitaan viettävä Coffins. Likainen hitaan ja keskitempoisen välimaastoon lukeutuva death metal toimi kuten levylläkin, mutta esiintymisessään Coffins ei mitään ihmeitä tarjonnut. Aivan Abigailin kaltaista hurmosta tällä keikalla ei saavutettu, mutta tutut biisit tulivat tiukasti ja yleisö eli mukana. Bändi taputettiin myös takaisin lavalle ja kamojaan jo keräilemään alkanut orkesteri kiskaisi vielä yhden nopean.

Lopputuloksena oli hyvä fiilis ja 1400 jenillä ostettu Coffinsin uusi levy. Oli mahtavaa olla kotimatkalla jo 22.15 aikaan, kun aamulla oli edessä lähtö töihin. Hieno suoritus viideltä bändiltä, kun välissä piti vielä vaihtaa pariin kertaan rumpujakin. Sellainen erikoisuus, että tyylilajistaan huolimatta bändit kiittivät hyvin kohteliaasti katsojiaan. Varmaan moni olettaisi, että nämä tyypit lyövät kadulla mummoja ja syövät aamiaiseksi pelkkää nattoa.

Seuraavaksi pitääkin poimia lisää keikkoja.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

RUOKAA RUOKAA RUOKAA!

Okusan söi juuri okusanin lounaan. Se oli: kasvisriisiä (valmistus: osta kaupasta 70 sentillä rasia keitettyä riisiä, osta 1.50 eurolla pussillinen keitettyjä kasviksia, joiden mukana tulee maustekastikepussi, miksaa nämä keskenään ja lämmitä kattilassa, tarjoa 70 sentin perunasalaatin, 35 sentin munasandwichin sekä 1.40 euron suklaapullajälkiruuan sekä vihreän teen kera). Siitä jäi vielä kaksi annosta. Kyllä on kallista ja vaivalloista!!

Vaivalloista ainakin oli tehdä tämä seuraava: ladata blogiin kolkytä kappaletta valokuvia ruoka-aineksista. Kyllä, herkutelkaahan, mutta maltilla. Ettei käy kuten lopussa.

KAUPASSA:

Tässä niitä aiemmin mainittuja yksittäispakattuja sipuleita. Ja porkkanoita.




Nämäkin ovat jotain kasviksia. Kai.




Nämäkin ovat jotain. Kai.




Valmistavaraa riittää. Näistä(kään) ei mitään tietoa.




Eikä näistä.




Tämä sentään on selkeä tapaus. Mikki-makkaraa!




Ressumurojapa ilman muuta.




Ja tässä on sushia.




Tässä sushia lähempää.




Hei mitä nää on??




Muna poikineen ja tyttöineen.




Nää on nättejä (mut mitä ne on?).




Kyllä sitä juustoa on! Mutta pieniä ovat pakkaukset, säälittäviä, säälittävän kalliita!




No nyt päästiin oikealle osastolle!




Olutta ja sakea... (Sake it beibe sake it!)




...ja viiniä, noita elämän pieniä iloja...




...tai isoja! (1,8l)




KOTONA:

Lopulta kaupasta lähti okusanin mukaan tämä setti:


Dekkari on vain oheiskuvitusta. Sitä en ole vielä ahminut.


Tästä sitten mediatyöläiselle lounas nassuun.




Tai no, aterian jälkeen annos näytti tältä:



Eli ei se oikein maistunut. Inarit ja hedelmät taustalta sentään katosivat parempaan suuhun.

Muuten kyllä yleensä Japanissa maistuu kaikki ja paljon!

IKKUNASHOPPAILLENKIN:




Tätä riittää.




Makeampaakin sorttia.




Piti zoomata vielä lähemmäksikin. NAMMM!




Aika älyttömiä.






RAVINTOLASSA:

Kun noita muovisia on aikansa katsellut ulkoapäin, on pakko saada yksi aito sisällekin päin.




Ja vähän muutakin sen seuraksi, izakayassa kun ollaan (Kamadoka-nimisessä!).


Riisi-juusto-whatever-palleroita ja sashimia.

Perunasalaattia (sakella).




Doofua!




Tai voi myös mennä Samrat-ketjun herkkunaanille.




Mutta kannattaa varoa, ettei kaiken tämän jälkeen käy kuten jolle kulle liian ahnaalle:



Syömisiin!