maanantai 31. elokuuta 2009

Summer Sonic 2009 - japanilainen kesäfestari!

Tänään onkin hyvä päivä muistella kesäisiä asioita. Oli nimittäin kaikkea muuta kuin kesäinen päivä. Yöllä pitkästä aikaa koki aivan unohtuneita tuntemuksia, kuten palelua! Piti oikein huopa ottaa ylle, kun pussilakana ei enää riittänytkään. Päiväksi piti pukea pitkät housut ja huppari, mutta villasukkien etsimisen lopetin sentään kesken. Oli kotona sisällä nyt kuitenkin 22 astetta, saa luvan riittää. Normaaliin 32 asteeseen verrattuna se tuntui silti talvelta!

Syypää välitalveen oli taifuuni Krovanh, joka saapui synkistämään päivän Tokion lähiseudulle ja tarjoilemaan taivaan täydeltä kaatosadetta. Nyt taifuunin meno on jo laantunut, ja loppuviikon lukemat sääennustuksessa näyttävät tuttua kolmeakymppiä. Joten ehkä tästä vielä kesä saadaan takaisin peliin, vaikka syyskuu jo kolkutteleekin.

Mutta niin, kesämuistoihin! Festarimuistoihin!

Olimme Summer Sonicissa elokuun ensimmäisenä perjantaina! Festari järjestetään yhtä aikaa Tokiossa ja Osakassa, ja Tokiossa majapaikkana on Chiban messukeskus Makuhari Messe (noin 40min Tokiosta), sen viereinen Chiba Marine Stadium sekä biitsi ja pikkusaari.

Japanissa festarielämöinti aloitetaan varhain, joten mekin jo kymmenen jälkeen aamulla lähdimme liikenteeseen. Summer Sonicin alue on valtavan laaja, mutta törmäsimme suomituttuihin lähes heti. Lavoja riitti peräti seitsemän kappaletta eli bändejäkin oli muutama. Liput lystinpitoon maksoivat noin 110 euroa per päivä, että halpaa ei ollut ei.

Päivä oli aurinkoinen ja sinitaivainen, paikoitellen aivan liian kuuma. Sisälavoilla oli kuitenkin viileämpää eli ilmastoitua. Tässä Stadion-lava, jolla suurin osa viikonlopun pääbändeistä esiintyi.



Tuossa vaiheessa päivää tilaa vielä oli kunnolla, mutta myöhemmin saikin jo taistella, että sisään mahtui. Lippuja ostaessa olimme saaneet valita vasemman tai oikean puolen lavaa, ja kyseisillä puolilla sai sitten odotella jonossa omaa paikkaansa stadionilla. Eli ei siis sittenkään taistella, vaan kiltisti vain jonottaa vuoroaan. Istumakatsomoihin pääsi vapaasti ja paljon nopeammin.



Ensimmäinen oma kohokohtani perjantaissa oli kyläily alkuiltapäiväisellä Beach Stagella. Muu porukka ei sinne saakka koskaan ehtinytkään, mutta minä tahdoin nähdä meren! Rannalle mentiin polkua pitkin.



Festarin koristelut olivat psykedeeliset ja hauskat. Kaikenlaisia asetelmia oli monessa kohtaa kävelyreittejä.



Ah, meri!



Rantalavalla oli rantsutunnelmaa



Ostin kylmän Coronan ja menin lekottelemaan muiden mukaan rantatatamille. Kengät pois ja köllöttelemään, ja samalla kuuntelemaan mukavan kuuloista yhtyettä nimeltä 福原美穂. Ja ihailemaan merta!



Osa nukkui jo tuossa vaiheessa päivää, tietysti.



Yhtyeen ja Coronan jälkeen palasin Makuhari Messen puolelle katsomaan Kytea ja tapaamaan muita taas. Koska alue oli niin suuri, vaati aika paljon suunnittelua, mikäli halusi nähdä monta yhtyettä. Suurin osa kiinnostavista bändeistä soitti Sonic Stagella tai Stadionilla, jotka olivat aivan eri puolilla ja pitkän kävelymatkan päässä toisistaan. Ja koska useat yhtyeet olivat ainakin merkittävän paljon toistensa kanssa samaan aikaan, tuli missattua monta. Kuten nyt esimerkiksi Mercury Rev, Mew ja Mogwai, jotka kaikki olisin tahtonut nähdä. No, tilalla sitten oli sellaisia kuten em. Kyte, 65Daysofstatic, Kasabian, Aphex Twin, ゆらゆら帝国, Boom Boom Satellites ja Nine Inch Nails.

Tähän väliin Yan-sanin NIN-keikkakuvaus:

---

Tämä oli neljäs Nine Inch Nails -keikkani, ja olikin mielenkiintoista päästä kokemaan tuttu bändi eri mantereella. Siitäkin huolimatta, että tämä Summer Sonicissa nähty keikka oli selvästi vähiten livein esitys. Kosketinsoittaja Alessandro Cortini jätti paikkansa livekokoonpanossa jo viime vuoden lopulla, eikä hänen tilalleen ole otettu ketään. Niinpä osa taustoista tuli nauhalta, vaikka Trent ja Robin hetkittäin koskettimia soittivatkin.

Show alkoi samalla tavalla kuin vuonna 2007 Helsingin Jäähallissa: bändi ilmestyi pimeälle lavalle ja aloitti välittömästi Somewhat Damagedin ensimmäisestä säkeistöstä. Tämä onkin ihan hyvä yllätysaloitus, kun otetaan heti alkuun ns. löysät pois ilman loputtomalta tuntuvaa odotusta.

Keikan kuluessa Trent viljeli taas perusmaneereitaan, eli kitara lensi heti biisin loputtua kiukulla lavan perälle sekä standillinen synia kupsahti kumoon, ja mikki- ja valostandit ne vasta kaatuilivatkin.

Sitten tuli sade. Ja ukkonen. Kolmantena esitetyn Heresyn aikana, jossa lauletaan "god is dead, and no-one cares, if there is a hell, I'll see you there", alkoi putoilla pisaroita. Koko ajan kiihtyvää tahtia. Ja perään tulleen March of the Pigsin aikana tulikin sitten vettä kovempaa kuin festareilla ikinä.

Sade jatkui kovana setin loppuun asti. Kun viimeisenä esitetyn Hurtin viimeistä säkeistöä vietiin, sade päättyi. Lopputulos oli, että keikalta poistuttiin kolme senttiä syvässä vedessä. Stadioni lainehti aivan kirjaimellisesti. Trent kehui, että lavalla sade tuntui virkistävältä ja muistutti, että vain kissimirrit lähtevät ennen viimeisen nuotin hiljentymistä pois.

Keikka hakattiin läpi melkoisella intensiteetillä. Kuten aina. Olin ennestään jo nähnyt kolme takovaa keikkaa Nine Inch Nailsilta, joten sinänsä olisi ollut mukava nähdä vähän erilainenkin esitys. Mutta tämä oli festarikeikka, ja hyvä show festarin tiukkaan aikarajaan oli mahdutettu.

Ehkä isoin pettymys oli, ettei uusimmalta The Slip -levyltä tullut yhtään kappaletta. Nettiin laitetut treenivideot osoittavat, että uusimmankin levyn materiaali toimisi livenä aivan erinomaisesti. No, David Bowien I'm Afraid of Americans oli jotain sellaista, mitä en ollut NIN:in esittämänä aiemmin kuullut, ja sen vetäminen Japanissa olikin ihan mielenkiintoinen ratkaisu. Oli se sitten huumoria tai ei.

Erikoista, kun japanilaiset eivät tahdo saada suuta auki, jos pitäisi puhua englantia, mutta suurten ulkomaisten esiintyjien vieraillessa kaikki tuntuvat osaavan sanat. Näin tapahtui myös Nine Inch Nailsin keikalla. Heräsikin sellainen ajatus, että ymmärtääköhän porukka huutamansa sanat vai onko se vain opitun äänen matkimista? Ainakin takana olleiden jätkien laulusta oli aika mahdotonta tunnistaa sanoja, kun hetkeksi oikein keskityin kuuntelemaan mitä siellä sanotaan.

Vaatteiden märkyyden voi jokainen simuloida menemällä farkuissa, t-paidassa ja tennareissa 15-25 asteiseen suihkuun n. tunniksi. Vaatteet painoivat vielä kotonakin melkein yhtä paljon kuin ne olisi ottanut juuri pyykkikoneesta ilman linkousta.



Settilista:

Somewhat Damaged
Terrible Lie
Heresy
March of the Pigs
Closer
The Frail
I'm Afraid of Americans
Burn
Gave Up
The Fragile
The Big Come Down
Wish
Survivalism
The Hand That Feeds
Hurt

---

Oku palaa ääneen. Omalta osaltani Nine Inch Nailsin keikka oli aika infernaalinen kokemus sääolosuhteiden vuoksi. Salamat vain räiskyivät pimeällä yötaivaalla, jyrisi ja satoi niin ettei ikinä! Onneksi olin ostanut viime hetkillä kertsisadetakin, joka pelasti loppuillan, toisin kuin Yan-sanin tapauksessa. Hienoin NIN-hetki oli lopun Hurt, joka ei muuta valoshow'ta seurakseen tarvinnut kuin luonnon oman version. Vau!

Nine Inch Nailsin jälkeen suurin osa yleisöstä kahlasi kuivemmille vesille ja jätti My Chemical Romancen omiin oloihinsa. Niin mekin. Yan-san lähti kotiin, minä Makuhari Messeen, jossa loppuilta ja yö kuluivatkin suomikavereiden seurassa.

Aika varhaisessa vaiheessa alkoi jo näyttää tältä:



Tässä alla kello on noin 23. Kyllä on eläväistä festarimeininkiä!



Oma Suomi-tunnelmainen asetelmamme. Sen nimi on Kulkuri kohtaa ystävän.



Alla olevan kuvan taustalla on esiintymässä Tricky. Japanissa ei saa kuvata millään keikalla, ei edes festareilla, ei edes festareiden ulkolavoilla, joten ei ainakaan Trickyn keikalla, mitä taskulamppumies on juuri tuossa tulossa minulle ilmoittamaan.

Trickylla oli vain kourallinen yleisöä, sillä suurin osa väestä oli lähtenyt joko viimeisille junille tai...



...nukkumaan! Yksi messukeskuksen saleista oli pyhitetty vain ja ainoastaan unisille!! Lattialla oli oikein retkipatjoja toisensa vieressä!

Tässä kello on noin 00 ja tuossa sadetakin alla nukkuu eräs japanilainen ystäväni.



Toisinaan näytti siltä, kuin festarihallissa olisi tapahtunut joukkomurha, sotilaallinen isku, kaasutus tai vastaava, kun lattiat olivat valtoimenaan täynnä elottoman näköisiä kasoja rivissä.



Kaikki nukkumismahdollisuudet olivat huolellisessa käytössä.



Me suomalaiset emme tietenkään nukkuneet, sillä kuka nyt festareille tulee nukkumaan?? Bändien päätyttyä ja juteltuamme aikamme virolaisten Viru Valge -breezermyyjätyttöjen kanssa (yksi tunsi meidän vuokranantajamme...), lähdimme biitsille, tietenkin!

Siellä oli pimeää, kuu ja meri ja yö ja lämmin ja ihanaa.



Ja jossain vaiheessa neljän jälkeen yö äkisti valkeni aamuksi noin kymmenen minuutin sisällä, aurinko nousi, me nousimme ja lähdimme kohti aamujunaa.



Summer Sonic 2009 jatkui vielä lauantaille ja sunnuntaille lukuisten yhtyeiden voimin, mutta yksi tehokas aamusta aamuun -päivä oli ihan riittävä kokemus. Ihmisiä paikalla oli noin 100 000 tai sinne päin, mutta japanilaiseen tapaan minkäänlaista kaaosta ei missään syntynyt. Vessajonotkin olivat kohtuulliset, ulos oli ajattelevaisesti laitettu kasa vain naisille sallittuja extrabajamajoja, muut vessat olivat siistejä sisäveskejä, ruokakojujakin riitti, tosin kasvisruokaa en maissia lukuun ottamatta nähnyt missään. Onneksi oli omat keksit mukana ja yksi munasandwich löytyi kioskilta.

Alue oli silti sen verran iso ja väkeä niin paljon, että eipä siellä jaksaisi montaa päivää sompailla missaamassa yhtäaikaisia yhtyeitä.

Mutta tulipahan koettua japanilainen festari ja ylipäänsä ensimmäistä kertaa ikinä iso ulkomainen festivaali. Kannatti kokea!

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Hanabi - Japani tulittaa!

Hana-bi on varsin hyvä Takeshi Kitanon elokuva, ja mutta aika toisenlaista hanabi-elokuvaa tarjoilee kesä-Japanin taivas. Hanabi tarkoittaa ilotulitusta, ja Japanissa ilotulitusten sesonkiaika on kesä. Eikä kyseessä ole mikään perusposauttelu, vaan japanilaiset suorittavat tulitetouhunsa hartaasti, suureleisesti ja viimeisen päälle esteettisesti. Ainakin puolitoista kuukautta kaikkialla paukkuu, monta kertaa viikossa. Ihmiset ottavat eväät tai vähintään juomaa mukaan, pukeutuvat yukatoihin ja lähtevät kadulle muiden sekaan. Räiskintä kestää yleensä tunnin tai jopa kauemminkin, ja paukut ovat sellaisia, että Suomessa moista ei ole nähty.

Kävimme pari viikkoa sitten Olympiastadionilla järkätyssä hanabissa. Keskeisen sijainnin ja luvattujen 12.000 tulitteen vuoksi väkeä oli paikalla käsittämättömät massat. Katselupaikkana oli poliisien sulkema katu, jolle ihmisiä oli istunut siisteihin riveihin kuin konserttisalissa.




Ilotulitteet olivat ensinnäkin valtavan isoja. Sellaisia, kuin Suomen uudenvuodenjuhlassa on ehkä aivan loppuhuipennuksena. Nyt niitä räiskyi taivaan täydeltä jylyn säestämänä. Ihmiset tietysti ottivat kuvia kuin hullut.



Japanilaiset ovat aika sissejä ilotulitemarkkinoilla, vaikka suurin rakettituotanto tapahtuukin Kiinassa. Mutta tekniikka on täälläkin viimeisen päälle. Kuvia ei nyt oikein ole niistä hienoimmista, ja muutenkaan pokkari ei aivan ikuistanut hanabin aitoa tunnelmaa...





Värit ja rytmitys olivat tarkkaan harkittuja. Ihmiset huudahtelivat ja kiljahtelivat, erityisesti monivärisille ja jättimäisille räiskeille ja sellaisille, joista taivaan täydeltä jäi tulipyrstöjä satamaan alaspäin. Tämän alla olevan kaltainen paukku, mutta kuva ei tee nyt ollenkaan oikeutta.



Hanabit ovat yleensä sponsoreiden, isojen firmojen rahoittamia, ja yhden pommin hinta voi olla jotakin ihan käsittämätöntä. Japani-hanabeissa ei ehkä kannata alkaa laskeskella, että mitä muuta samalla rahalla saisikaan hankittua... Ainakaan tänä kesänä vielä ei lama hanabihommissa tuntunut näkyvän.



Yukata-juhlia viettivät myös monet miehet. Aina jaksan ihmetellä, että kuinka nuo japanilaiset kestävät kesäkuumaa pitkissä yukatakaavuissa... Mutta kiva perinne, ehdottomasti!





Hieman oli pelkoa, että kuinka selviytyä ikinä sen massan jaloista metroon ja kotikulmille, mutta maltillinen jonottelu on valttia ja jo toiseen junaan mahtui, toki tuskallisesti puristuen. Itse olin viimeisiä vaunuun mahtuneita, ja asemaäijät puskivat selästä, jotta oven sai menemään kiinni. Lämmintä ilotulitustunnelmaa - ja vain junalipun hinnalla!

Teknistä infoa hanabi-kiinnostuneille löytyy esimerkiksi tästä blogista.

Biirua gardenissa

Eilen vietimme hauskan illan! Yan-sanin japanilainen kaveri oli kutsunut meidän Takao-vuorelle illanviettoon. Asemalla seuraan liittyivät myös kaksi brittiheppua, englannin opettajia molemmat, ja myöhemmin mukaan tuli vielä toinen japanilainen jamppa. Otimme cable carin vuorelle, sillä tällä kuumuudella ei nyt huvittanut ryhtyä kiipeilemään. Matka eteni todella jyrkästi, en usko olleeni ennen noin jyrkässä vuorijunakyydissä. Melkein pelotti :)

Vuorella noudimme beer gardenin jonotusnumerot. Kyseessä oli noin 700 henkeä vetävä monikerroksinen all-you-can-drink-and-eat-buffet vuoren rinteillä. Menossa oli numero kaksisataajotakin, meidän lapuissamme luki 830. Eikun odottelemaan. Sitä puuhaa kestikin 2 tuntia!! Mutta aika kului toisaalta nopeasti pöydässä istuskellessa ja auringonlaskua katsellessa uusien tuttavuuksien kera. Ja sitten sai vielä ilmaista juomaa! Jonotusnumerolapulliset saivat hakea juomia extrakojusta ennen sisäänkäyntiä! Joku kitsaampi saattaisi hakea jonotuslapun, jonottaa ilmaiskaljaa ja häipyä sen siliän tien menemättä koko beer gardeniin. Me emme toki ole niin kitsaista.

Ilmaisvirvokekiska.


Sisäänkäynti.


Ja niinpä viimein meidän numeromme mölyttiin kaiuttimesta ja pääsimme kassalle. Naisten nomi/tabehoodai maksoi 3000 jeniä, miesten - häh häh - 300 jeniä enemmän. Aikaa ahtaa ja kitata oli kaksi tuntia. Ryhdyimme toimeen. Ruokia oli vaikka mitä, Ruotsin laivan tapaan. Kasvisversioita ei julmetusti, mutta salaattiosasto oli varsin runsas, tofua löytyi ja nuudeleita, eräänlaista pannukakkua sekä gnoccheja. Muutoin pöydät notkuivat kaikenmoisia liha- ja kalalajeja, kuten simpukkariisilasagnea, yakisobaa, kanansiipiä, pastavuokia, pitakebabia, simpukoita, raamenia... Jälkiruokakakut olivat ihan herkkuja! Harmitti vain, kun maha täyttyi niin nopeasti.



Juomapuolella oli myös lukuisia vaihtoehtoja. Hanasta sai tilaamalla ainakin Kirinin peruslageria, Kirin Heartlandia, Asahi burakkua eli Asahi black kuronamaa ja tietty haafu haafua eli lagerin ja tumman miksausta (no thanks). Itse sai lisäksi laskea erilaisia soureja, kuten Calpis-sawaa (nam!) ja peruslonkeroita, viskisoodaa ym. juomasekoituksia. Eipä siinä syömisen ohella nyt kovin montaa tuopillista ehtinyt kulauttaa, ja muutenkin jengi tuntui yleisesti ottavan hyvin iisisti, ei mitään kaksin käsin kiskomista ja ördäystä vuoren rinteillä. Näkymät olivat kyllä mukavat tummalta vuorelta alas kaupungin valoihin. Paikka oli avoin, huvimajamainen. Hauskaa oli, että näimme alhaalla myös kaksi yhtäaikaista hanabia, ilotulitusjuhlaa! Paukut näyttivät niin pieniltä sieltä korkealta katsottuna, vaikka oikeasti ne ovat aika valtavia.

Parin tunnin ahmimisen jälkeen sitten taas rinnejunalla alas pelottavaa vauhtia, junaan, 50 minuuttia ähkyssä istumista, ja jälleen olimme Tokiossa, valmiina uusiin seikkailuihin.

Kuten tapaamaan tällaisia kavereita...



P.S. Beer gardeneista innostuneille lisää infoa täällä.

tiistai 18. elokuuta 2009

Biitsikylä Kamakura

Kamakura on tunnettu temppeliannistaan, jota mekin kävimme ihastelemassa viime syksynä, mutta kesäisin Kamakuraan voi ja kannattaa reissata myös ihan muista syistä.

Kuten rentoutuakseen ihanassa, hippihenkisessä kesäkylässä!

Meidät kutsuttiin erääksi elokuuviikonlopuksi suomalais-japanilaisen tuttavapariskunnan vanhempien kotiin yökylään. Vanhemmat itse tosin olivat reissussa, joten talossa oli paljon tilaa meille ja vielä toisellekin kaveripariskunnalle. Kotibileet!!

Päivän aloitimme sinkoutumalla suoraan Tokiosta Kamakuraa seuraavalle asemalle eli Zushiin. Sieltä löytyi viehättävä uimaranta rantaravintoloineen. Ishiki Beachia ei toki voi verrata Okinawaan eikä varmaan Izuunkaan, mutta meistä oli mukava päästä meren ääreen. Yllätyssateisen kesäsään keskelle oli osuvasti ilmaantunut ihana aurinkopäivä juuri siksi lauantaiksi, joten rannan tumma hiekka suorastaan kärvensi jalkapohjat.

Aamupäivä kului mukavasti aterioimalla tässä rantabamburavintolassa. Listalta löytyi jopa vegetaarista tacoraisua! Se oli vieläpä oikein maukasta.



Sitten ravintola selän taa, alustat alle ja ketarat oikoselleen armottoman auringon alle.



Mereen myös! Oli ihanan viilentävää, mutta myös ihanan lämmintä. Pohja oli mukavan sileä, joten uiminen maittoi kaikin puolin.



Meilläkin pitäisi olla tällainen kätevä rantateltta! Niin monilla on. On hassua, kun rannat näyttävät toisinaan leirintäalueilta.



Auringosta oli pakko siirtyä aika pian varjon puolelle. Ja ottaa vähän kakigooria ja muuta jäistä juomaa.

Varjopaikkamme sijaitsi muuten aivan Japanin prinssin kesäasunnon portin pielessä! Yrmeät vartijat partioivat ees taas. Prinssiä ei näkynyt, mutta amerikkalaisia näkyi. He eivät tosin prinssiin liittyneet, vaan johonkin militaariseen tukikohtaan, joka sijaitsi lähettyvillä. Onneksi amerikkalaisia näkyi (ja erityisesti kuului) vain baareissa, joihin emme menneet.



Ishiki-rannan taustalla kohoilevat kukkulat näyttivät vehreiltä ja kutsuvilta.



Kun olimme tarpeeksemme rantailleet, lähdimme bussilla Kamakuraan ja siellä suuntasimme kävellen majapaikkaamme. Matkan varrella oli meneillään jokin lapsille suunnattu pikku-matsuri, jossa näköjään sai melonia.



Kaveripariskunnan kotitalon sijainti oli aivan mahtava. Kauniita taloja, vehmaita istutuksia, vuoria taustalla.



Tässä näkymää talon parvekkeelta. Parvekkeen kulmasta saattoi juuri ja juuri nähdä Kamakuran Great Buddhan eli Daibutsun otsan (ei kuvassa).



Talo oli iso ja ihana. Monta huonetta, kauniita japanilaisia tatamihuoneita ja länsimaisia huoneita myös. Ympärillä nätti puutarha, kylvystä näkymä puutarhaan. Oli kuin hotellissa olisi ollut!



Pestyämme pois rantahiekat ja syötyämme vesimelonia japanilaiseen tapaan suolan kera lähdimme taas liikkeelle. Jälleen suuntana oli ranta, nyt lähistöllä majaileva kaupungin biitsi.

Siellä olikin menossa mukavat iltarantahihhuloinnit: useita ravintoloita hiekalla, musiikkia ja juhlivia ihmisiä. Suuntasimme thaikkuravintolaan - tai sellaiseen "beer gardeniin", jossa sai valita ruokansa mistä vain alueen ravintolasta ja istahtaa kollektiivisiin pöytiin.



Oku-vegelle löytyi erikoistilauksesta tämän kaltainen satsi, joka kelpasi vallan hyvin.



Rannalla oli kaikenlaista pytinkiä. Meininki oli rento ja letkeä, vähän tuli - eikä vain ruuan puolesta - mieleen Thaimaan biitsielämä. Mukava tietää, että sellaista voi löytyä näinkin läheltä Tokiota! Ainakin kesäisin.





Istuimme siinä iltaa, kuuntelimme ja katselimme tummaa merta, ja lopuksi käväisimme vielä hauskassa The Seedless -baarissa, joka oli aivan rannan lähistöllä. Ja innostuipa osa porukasta vielä heittämään dartsiakin.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, nautiskelimme paahtoleipiä hunajalla ja mustikkahillolla, kunnes lähdimme vielä yhdelle retkelle. Retkievääksi ja jälkkäriksi greentea-sweetpotatopehmis! Yllättävän hyvää ja etenkin kaunista!



Sunnuntaikohde oli Enoshima, Kamakuran lähellä oleva saari, jonne pääsi hauskalla vanhan ajan junalla, ilmeisesti Japanin vanhinta rautatietä pitkin. Tai itse saarelle käveltiin tällaista palmuista siltaa.



Päivä oli pilvisempi, mutta ehdottoman kuuma. Sillalta näki suoraan japanilaisnuorten hauskanpitoon. Koska meneillään oli opiskelijoiden kesäloma, olivat kaikki paikat täynnä trendikästä kesäpörrääjää. Enimmäkseen vesiskoottereita. Skootterit suhasivat toistensa lomassa laineilla käsittämätöntä vauhtia. Ellei tuollainen ole vaarallista, niin onko mikään?



Enoshiman sillan alla olivat myös bailut käynnissä. Tyypit olivat krääsän määrästä päätellen viettäneet siellä koko yön, tai ehkä koko viikonlopun. Osa nukkui vieläkin, toiset kokkasivat, toiset vain chillailivat. Japanilaisilla on joku juttu tuossa sillan alla bilettämisessä. Tai ehkä juttu on yksinkertaisesti vain se, että sinne ei taatusti sada.

Enoshiman alueella on myös pari biitsiä, jotka ovat todella suosittuja kesäisin tokiolaisnuorten keskuudessa. Niillä emme nyt käyneet.



Vaan teimme itse saarella kivan kävelylenkin. Siellä oli kaikenlaista, temppeleitä, pikkupuoteja, puutarhoja, patsaita, ravintoloita, rappusia ylös ja alas, siltoja, mökkejä, maisemia. Näkymiä olisi Fuji-sanille saakka, mutta tällä säällä ei.



Sateen yllättäessä pysähdyimme lounaalle vuorenrinneravintolaan, jossa saimme hauskaa seuraa. Paikan pitäjä, vanhempi nainen, tuli viereemme kaiteelle huitomaan. Ihmettelimme, että mistä on kyse, mutta samassa lahden toiselta puolelta kallioilta lensi iso haukka kohti naista. Tämä heitti ilmaan raksun, ja Tobiksi nimetty haukka nappasi sen! Tobi tarkoittaa muuten mm. lentämistä.

Loppulounas kuluikin sitten haukalle jos toisellekin naksuja viskoen. Kuvassa haukka valmiina nappaamaan tuon pienen pisteen.



Kallioisia maisemia ja jälleen taas aivan erilaista kokemista. Kenties Enoshimalla voisi käydä joskus toistekin ja tutustua myös itse kylään ja rantoihin.



Kamakura on siis paljon muutakin kuin temppeleitä. Paikka on viehättävä ja kaunis, monipuolinen kylä. Rauhaa ja luontoa - ja turisteja toki. Mutta tallatuimmilta poluilta kun astuu pois ja elää hetken paikallisen elämää, alkaa tuntua siltä, että voisi vaikka jäädä, ihan asumaan!