Meidän Mejiro!

Kas vain, on marraskuu ja on Suomi ja on miinuskaupalla pakkasta ja kinoskaupalla lunta. Sekä eräs blogi, jonka paketointi on antanut odottaa itseään jo muutaman kuukauden, hups...

Edo-Elmerit ovat siis nyt asustaneet Suomessa tasan 4 kuukautta. Uusi koti on sisustettu, ja sen sisuksissa lämmitellään ihanassa keskuslämmityksessä, vaikka ulkona onkin -15 astetta. Tokiossa alkaa kai sielläkin olla jo viluisat kelit, ainakin öisin, ainakin meidän ex-asunnossamme. Sitä ei siis ole ikävä, mutta ikävä on... Vai onko? Eipä oikeastaan! Ei vielä. Tulossa varmastikin.

No Yan-san toki kaipaa raamenia, ja me molemmat kaipaamme izakayaa sekä sitä, että kaikkialla tapahtuu koko ajan ja ihmiset tekevät asioita yhdessä ja ulkona. Täällä Suomessa taantuu niin nopeasti, eikä vähiten sään vuoksi, möllöttämään illat kotosalla erilaisten ruutujen äärellä. Ulkona syöminenkin on jäänyt aika unholaan, ja japanilaisia ravintoloita emme ole vielä uskaltautuneet paluun jälkeen testaamaan. Tokyokanissa on käyty shoppailemassa, mutta riisinkeitin odottelee yhä ostajaansa, eikä seesamsalaatinkastike maistu ihan samalta.

Suomeen paluu ei ollut shokki, paitsi ehkä alkuun, kun lämpöä oli +30 ja humalaisia pummeja joka nurkalla. Tokiosta muistuttavat nyt kuvat seinillä, kavereiden FB-viestit ja juuri tänäänkin ulkona päällä olleet Uniqlon heat-tech-kerrastot. Ja tietysti Suomeen palanneet ja pian palaavat Tokion suomalaiset ystävämme!

Mutta, nyt vielä kerran paluu Tokioon. On aika esitellä vielä yksi alue, kotialueemme. Nimittäin Mejiro. Asuinpaikkamme salaisuuden verho on siis nyt auki!

Mejiro on kiva ja hyvin käytännöllinen paikka asua. Erityisesti siksi, ettei siellä ole oikein mitään. Siis mitään sellaista, mikä kiinnostaisi perusturistia. Asukkaalle siellä on kuitenkin vaikka mitä, eikä omaa Mejiro Doria - pääkatua - pidemmälle tarvitse mennä monenkaan asian perässä. Mejiron sijainti on ensiluokkainen: se on JR Yamanote-linjan varrella, kaksi asemaa Shinjukun asemasta pohjoiseen. Mejiro itsessään kuuluu Toshima-ku:hun, mutta koska me asuimme Shimo-Ochiain päässä, kuuluimme Shinjuku-ku:hun, mikä tietysti oli hieno leuhkimisen aihe. Junana käytimme kuitenkin lähes aina Yamanotea, toisinaan Shimo-Ochiain aseman Seibu-Shinjuku-linjaa Shinjuku-reissuilla tai silloin tällöin Takadanobabasta lähtevää Tozai-linjaa halki kaupungin idän suuntaan. Takikseen eli Babaan meiltä kesti noin vartin kävellä, ja siellä viihdyimmekin usein illastamassa ja kantisbaareilemassa. Ikebukuroon kävely kesti parikymmentä minuuttia, junalla minuutin. Ja siellähän on ihan kaikki, mitä kuvitella saattaa.

Mejiro on monien mielestä vähän parempaa aluetta, vaikka onkin niin lähellä Ikebukuroa (joka kantaa mainetta kiinalaisten, korealaisten ja kodittomien keskittymänä). Alueella on paljon pientaloja, joiden lomassa lenkkeillessä huomasi kyllä, että perheet olivat rikkaita. Eivät kaikki, mutta huomattavan monet. Rikkauden huomasi myös automerkeistä: mersuja, Porcheja, uusia bemareita. Eräälläkin naapurillamme oli pihassa kaksi mersua yhteneväisin rekisterikilvin. Autot olivat tietenkin aina sädehtivän puhtaita, vaikka suuri osa säilytti niitä ulkosalla. Toisinaan näki käsittämättömiä parkkeerauksia niin pieneen tilaan, että senteillä, lähes milleillä oli merkitystä!

Mejiro sijaitsee mäen päällä, ja oma lenkkireittini kulki ympyrän tarjoten niin ala-kuin ylämäkeäkin temppelirappusineen. Niiltä aukenivat maisemat Shinjukun pilvenpiirtäjiin. Mejirossa asuu jonkun verran ulkomaalaisia, ja esimerkiksi ranskalaisilla on alueella oma yhteisönsä. Eniten leimaa seudulle antavat kuitenkin yliopistot, joita on varsin monta. Heti aseman vierellä on esimerkiksi Gakushuin yliopiston kaunis kampus.

Mejiron JR-asemalla on vain yksi Exit. Helppo siis sopia treffejä sekä navigoida reittiään! Asema on mukavan pieni ja nätti.


Kotireittimme junalta kulki lähes luotisuoraan pitkin Mejiro Doria, kävellen noin 10 minuuttia. Jo ensimmäisellä kävelyreissulla, kun menimme asuntoamme katsomaan, kiinnitimme huomiota kivan eläväiseen katuun, jonka varrella oli kaikenlaista.

Syksyllä Mejiro Dori, bulevardimme, näytti tältä (taustalla Mejiron sairaala):


Yöllä tältä:


Tässä kahvilassa vietin monet jäiset/helteiset työpäivät läppärin ja mustikkasmoothien parissa.


Dorin varrella oli tällainen pikkumuseo tai vastaava, jonka uumeniin emme koskaan uskaltautuneet. Sisällä häämötti miekkoja ja haarniskoja.


Yan-sanin iltaevääksi koitui usein satsi laxia tästä tuoresushikojusta, joka illan suussa alensi hintojaan useita kymmeniä prosentteja.


Kadullamme oli kokonaista kolme 100 jenin kauppaa, joissa tuli vierailtua harva se viikko milloin minkäkin teippirullan tai sakekipon haussa.


Oi, nyt tuli ikävä Freshness Burgerin tofu-avokado-purilasta, apua!! Mejiro Dorin Freshnessiä vartioi kesät talvet uskollinen lelukoira. Yksi ensimmäisistä Mejiron muistoistamme on se, kun viimeinkin löysimme kolikkopesulan, saimme lakanat pesukoneeseen ja menimme Freshnessiin biiruille odottelemaan pyykin valmistumista.


Ensiaikojen muistoihin kuuluu myös kyläily tässä thaimaalaisessa ravintolassa. Vegeruokaa ei listalla ollut, mutta syötävää saimme silti, ja herkut olivat todella maistuvia. Vakiopaikkaa ravintolasta ei siltikään tullut, taisi olla liian lähellä. Thaipaikan viereisestä, kuvassa näkyvästä raamen-puljusta olisi voinutkin tulla vakiopaikka Yan-sanille, ellemme olisi vasta viimeisten viikkojen aikana älynneet, että raameniahan siitä saa. Ihmettelimme viikonloppuisin jonoa paikan, joka lähes aina muulloin oli kiinni, edessä ja mietimme, että mitäköhän sobaa sieltä saakaan. Viimein Yan kävi kokeilemassa ja palasi tuohtuneena: ylen herkullista raamenia - ja NYT VASTA lähdön hetkillä paikka löytyi! Damn!


Peacock, tuttavallisemmin Piikoksu, oli toiseksi lähin iso ruokakauppa ja kauppa, josta sai toisinaan eurooppalaisia tuotteita (kalliiseen hintaan). Käytimme Piikoksua lähinnä silloin, kun oli kiire saada matkan varrelta jotakin evästä, sekä juustojen ja skumpan ostoon. Vakituisempi kauppamme oli kuitenkin Marusho-supermarket lähempänä kotiamme, tai sitten läpi yön auki oleva sadan jenin Lawson, jossa sapuskaa myytiin satkun per tuote.


Peacockin vieressä oli Yan-sanin suosima Polano-kahvila, jonka vanha setä teki käsityönä jokaisen kahvikupillisen. Aika ankean näköinen paikka, mutta niinhän hyvät paikat Tokiossa usein ovat!


Läheistä jätskikiskaa käytimme häpeällisen vähän. Yan-san toisinaan yllätti Okun tuomalla pussillisen eri makuisia jädejä tuliaisiksi. Mukana tuli aina hiilihappojäätä kylmentäjänä, ja eräs ohjelmanumero jätskinsyönnin oheen oli nauraa sille, kun jää "kiehui" wc-pöntössä...


Aivan kulmalla sijaitsi myös Mos Burger, jota emme kuitenkaan usein kansoittaneet. Freshness oli ichiban.


Ennen kotikujallemme kääntymistä maamerkkinä toimi tämä aikuisviihde-DVD-puoti, jonka vilkkuvalot johdattivat aina väsyneen karaokekulkijan kotiin. Emme asioineet (tietääkseni).


Kotoisa, tiistainen pullo- ja tölkkikeruupiste kotonurkalla. Voi noita aikoja. Nyt tulee jemmattua tölkkejä keittiön alakaapissa ihan loputtomiin, siellä pomppivat ja kaatuilevat ärsyttävästi...


Kotikujamme tunnisti parhaiten näistä juoma-automaateista, joita myös aika usein tuli käytettyäkin. Nurkalla on myös paikallinen, vanhan papan pitämä "Alko", jota toisinaan suosimme säälistä. Vieraille reitti meille oli helppo neuvoa: siitä pornokaupan ja Alkon välistä vaan.


Kotikujamme.


Koskaan meille ei selvinnyt, millainen talo tämän puuhökötyksen sisään oikein kätkeytyikään. Mutta sen kohdalta oikealle kun kääntyi, pääsi meidän pihaamme.


Tänne näin, kohti tuota rumaa keltaista taloa. Ja pelottavaa obaasania, roskaräyhämummoa!!


Tervetuloa! Tässä keittiö-olohuoneemme eli hämyisä alakerta.


Ja tässä alkuaikojen kaunis makuuhuoneemme eli valoisa yläkerta.


Mejirossa oli oikein mukava asustaa, eikä äskeisessä vielä kaikki. Löytyi myös leipomoita, kymmeniä kampaamoita, lisää ruokakauppoja, korttelikylpylä, suomalainen, sauvakävelevä naapuri, Watamin-izakaya, Richmond-hotelli, josta saattoi hakea uusimman Metropolis-lehden, konbineja, posteja, pankkeja, apteekkeja, BookOff-kirjakauppa, pieniä vaateputiikkeja, teekauppa, kangaskauppa, Doutor, Zoka-kahvila, lukuisia ravintoloita ja pari baaria, joista vakituisemmaksi muodostunut Denver tosin lopetti. Toisella puolen Mejiroa aukenivat kirsikka-aikaan upea joen varsi ja puistokävelyreitit. Eikä kovin kaukana ollut puutarhakaan, jonka kappelissa vihittiin kesäisin hääpareja muutaman minuutin välein. Asuntoamme lähin puutarha oli vanha ja antiikkinen, rehottava ja suojeltu muinaismuisto, jonka uumenissa kävimme silloin tällöin kurkkimassa lammella asuvia kilpikonnia.

Mejiro Dori oli iltaisin vilkas ja eläväinen, oman kotimme alue taas hyvin rauhallinen. Hyvä yhdistelmä!

Nyt hyvästit Mejirolle, Tokiolle, Japanille - ja tälle blogille. Kiitos vielä lukijoille, Elmerit hiljenevät. Mutta kuinka pitkäksi aikaa, ken tietää.... Ima, arigatou, sayonara!

Hei Muumintoroo-oo-ruuu

Vielä pari päivää voi Daimaru-tavaratalolla fiilistellä koti-ikävää. Ainakin, jos sattuisi olemaan kotoisin Tampereelta. Daimarussa on nimittäin esillä Muumin-näyttely, suoraan Tampereen Muumimaailmasta!

Kävimme Naokon kanssa paikan päällä avajaispäivänä. Alkuun tuumasimme, että ei voi olla totta, kun jono museon edessä kiemurteli ties kuinka kauas. Mutta ehei, kyseessä ei ollutkaan näyttelyn jono - vaan muumikrääsäpuodin jono! Mikäs muukaan, Japanissa kun ollaan!

Oli näyttelyssäkin sentään väkeä, mutta ei ruuhkaksi asti. Oli hauskaa nähdä ihania, vanhoja ja alkuperäisiä muumikuvia, joita olikin näytteillä 180 kappaletta. Lueskelin ääneen suomea ja ruotsia ja hämmästytin Naokoa muumien suomenkielisillä nimillä. No, hän hämmästytti minua japaninkielisillä.

Tässä kuvassa esimerkiksi hengailee nyoronyoroja (hattivatteja), Muumintorooru (Muumipeikko), Mii (Myy) ja Sunafukin (Nuuskamuikkunen).


Museokerrokseen pääsi muumihissillä!


Tove Janssonin esittely alkoi kaiken kattavasti: "Tove Jansson was a wise woman and a fine person." No, tottahan se!


Naoko kertoi, että jokaiselle japanilaislapselle muumit ovat tuttuja hahmoja ihan varmasti, sen verran suosittu tv-sarja ja etenkin Muumi-DVD:t ovat. Sarjikset ja kirjat sen sijaan olivat Naokolle ainakin aivan vieraita.

Naoko kertoi yhdeksi lempihahmokseen Sunookuno ojousanin eli Niiskuneidin, koska "hän on aina niin kiltti". Minä kerroin, että tykkään Moranista eli Möröstä. Kukaan ei taida pitää Sutinkiista (Haisuli), paitsi eräs saksalainenpa muuten tykkääkin!

Kun koko näyttely oli kierretty (japanilaiset tuntuivat naureskelevan eniten alkuaikojen pikkuriikkisille Muumeille ja sarjishuumorille), pääsimme itse asiaan, eli shoppailemaan!

Muitakin tosiaan oli samalla asialla.


Nämä olivat söpöjä keraamisia laattoja, joista sai tehtyä jääkaappimagneetteja. Ostin viisi.








Tuli myös hankittua uusi teemuki sekä kirjoituspaperia. Ihanasta vihreästä jätti-muumimukista maistuu vihreä tee paremmalta kuin ikinä!

Muuminäyttely matkaa Tokiosta seuraavaksi Sapporoon ja kiertää ensi vuoden kevääseen saakka Japskeja. Tänä vuonna on myös Suomi-Japani-diplomaattisuhteiden 90-vuotisjuhlinnat, jonka vuoksi tämäkin näyttely täällä on. Kaikkea aktiviteettia ja suomihemmoa on maahan saapumassa, täytyy pitää silmällä!

Tokiossahan on Moomin Café, Tokyo Domella, ja sieltä kuulemma saa Lapparia, saaristolaisleipää ja lohisoppaa. Itse olemme vain ohi kävelleet, mutta täytyy joku kerta käydä ostamassa leipää, ja ehkä Lapin Kultaakin! Paikkaa pitää joku Suomeen höynähtänyt muumifriikki. Ruokalistatkin ovat (myös) suomeksi! Onkohan siellä karjalanpiirakoita?

Muumi-aiheesta ja mukeista tuli mieleen Donki-kauppa, josta saa "edullisesti" "laatua". Tässä kuva "laadukkaista" muumimukeista. Ihan aitoa Arabiaa... (Huomaa siis kuvien laadukas jälki). Että eiku shoppailemaan!

Ruumisnäyttelyssä

Kävimme eilen katselemassa ruumiita. Ei ihan jokapäiväinen harrastus, joten vähän heikotti. Kohde oli Kawasakissa sijaitseva Le Front ja näyttely Jintai - Mysteries Of The Human Body. Nuo ihmisruumisnäyttelyt ovat keränneet biljoonittain väkeä ympäri maailman, ja Japanissakin niitä on ollut moneen otteeseen. Meille eka kerta.

Näyttely oli aika iso, ja ihmisaivoille (joita esilläkin oli ihan kiitettävästi) oli hieman liikaa tajuta se, että oikeasti ne tyypit olivat oikeita. Aitoja ihmisiä, joiden ruumiit oli käsitelty toki lähes muoviseen kuntoon. Parhaiten aitouden pystyi toteamaan, kun kiinnitti huomionsa kynsiin - tai vaikka silmänmuniin... Yan-sanin jalat olivat kuulemma ihan vetelät, Oku kesti verikammostaan huolimatta hyvin. Näyttely oli äärimmäisen kiinnostava, ja vei kyllä pois kammoa siitä, että miltä ihmisen sisus oikeasti näyttää. Kaikkeen myös tottuu, kun hetken toljottaa. Kyllä nyt viimeistään selvisivät anatomian salat.

Säästämme herkkien mieliä ja laitamme tähän vain linkkejä, joissa tahtoessaan voi vierailla. Näyttelyssä oli kuvauskielto, joten omia kuvia meillä ei olekaan.

Näyttelyn kotisivut ovat esillä ehkä vielä hetken aikaa. Tässä lähikuvia.

Takaapäin.

Kätelläänkö? Saisiko olla reisipala vai kenties mehevä siipipaisti?

Kuorittu yksilö.

Aika irtonainen kaveri.

Täällä kuvaa ja kertomusta näyttely"esineiden" työstöprosessista.

Samoin tässä blogissa.

Esillä oli tosiaan eri tavoin kuorittuja ja paloiteltu ihmisruumiita. Osalla lihakset jäljellä, osa pelkkiä luurankoja (kuinka lohdullisen tutuilta ne näyttivätkään muihin hahmoihin verrattuna), osa siivutettuna siisteiksi viipaleiksi. Hahmoilla oli irroteltu humoristisestikin, yksi tyyppi kannatteli kämmenellään paksusuoltaan, yhdellä oli kallo nostettu aivojen päälle kuin hatuksi... Melkein kaikki olivat miehiä, netin taustatiedon mukaan kiinalaisia suurin osa. Jotain eettisiä dilemmojakin tähän show:hun on liittynyt, kun kiinalaiset copycat-näyttelyt ovat hamstranneet laittomia ruumiita, kuolemaantuomittuja ja muuten pimeää "riistaa". No, nämä ilmeisesti olivat kuitenkin ihan omin luvin antaneet ruumiinsa opetuskäyttöön. Vaikea sanoa, kun kaikki tekstit olivat japaniksi.

Luin muualta, että esimerkiksi Jenkeissä näyttelyn sikiöt ovat olleet eri huoneessa varoituksen kera. Tuolla ne olivat vain yhtäkkisesti siinä edessä vitriinissä. Että kas, sikiöitä. Pienin oli kolmen kuukauden, isoin 10kk vanha. Ne eivät olleet purkeissa, kuten joissain muiden näyttelyiden kuvissa, vaan ihan siinä vaan makuullaan. Kieltämättä konstrasti oli jotenkin hätkähdyttävä, kun useita lapsia katseli niitä kuolleita sikiöitä lasin takaa innoissaan. Näyttelyvieraina olikin paljon lapsia. Hyvä niin, oppivathan perusasioita varhain. Länsimaissa kuolema on niin kauhean eristettyä.

Voimallinen näyttely, kyllä vain. Enää ei voi mennä kaupan lihaosaston läpi näkemättä niitä ihmisruumiita mielessään. Kyllähän tuo oli freakshow-tyyppinen kokemus, jonne voi mennä ihan vain järkyttymäänkin, mutta tosi opettavainen se myös oli, kun tarkoin tutkaili edestä ja takaa. Ja huumorista huolimatta ei tullut sellainen olo, että henkilöitä jotenkin halveerattaisiin. Vaikka monille joutuikin - onneksi - nauramaan!

Tokio Top 20

Okusan päätti neljän Tokio-kuukauden kunniaksi koota oman henkilökohtaisen TOKIO TOP 20 -listansa ihan perus- ja ydinasioista. Ehkä joku saa näistä vinkkejä. Ja saanpahan tehdä listoja. Listat on parhaita.

1. Paras kaupunginosa: Kichijôji on varsin mukava, kun siellä on kiva Inokashira-puistokin. Puistossa porukka jamittelee kitaroiden kanssa, taiteilijat myyvät tuotoksiaan ja joella voi ajella joutsen-polkuveneellä. Alueella on myös paljon pikkuputiikkeja, keikkapaikkoja, ravintoloita ja söpöjä kujia, joista tulee Ranska mieleen.

2. Paras izakayaravintola: Tengu. Halpa, ihanaa kuumaa tofua ja ketju löytyy vaikka mistä. Ei mitenkään runsaasti kasvissyöjän eineksiä, mutta sen verran, että pubi-ilta onnistuu mukavasti. Tengulla on myös merkittävä asema henkilökohtaisessa japanimatkailuhistoriassamme. Tengu on kuin turvallinen olohuone.

3. Paras etninen ravintola: Yleisesti nimettynä intialaiset. Samrat-ketju on suosituin kohteemme, mutta esimerkiksi Megurossa on ihan kiva, vähän erilaista intialaista tarjoava Little Asia, ja Kôenjissa taas on halpa lounas-intialainen, jossa myös tosi hyvää settiä. Moni paikka on vielä käymättä.

4. Paras italialainen ravintola: Ginzassa oli eräs herkku paikka, mutta en tiedä sen nimeä. Aoyaman Piadinassa oli autenttisin italiatunnelma ja tosi maukasta apetta. Italian Tomato -ketju taas on hyvin helppo ratkaisu, siellä on edullista kasvispastaa ja ”Itarian Tomatoja” on moniaalla.

5. Paras shoppailualue: Levyille: Shimokitazawa, Kôenji, Shibuya. Vaatteille: Harajuku, Omotesando. Krääsälle: joka paikka. Hello Kitty -faneille: Ikebukuron Seibun lastenosasto ja saman kaupunginosan Hello Kitty -kauppa sekä Harajukun Takeshita Dorin Daiso-100-jenin-kauppa.

6. Paras hengailualue: Shimokitazawan pikkukujat.

7. Paras museo: Tähän saakka Edo-Tokyo Museum sekä taidemuseoista Mori Tower Art Museum.

8. Paras puisto: Shinjuku Gyôen on tosi nätti, vaikkakin pääsymaksullinen. Se Kichijôjin Inokashira-puisto rentoiluhengailumielessä.

9. Paras baari: Rock Inn Current @ Shinjuku.

10. Paras kahvila: Jazz & Coffee Masako @ Shimokitazawa.

11. Paras silta: Rainbow Bridge.

12. Paras korkea paikka: Mori Tower Sky Desk, kun aurinko laskee Fuji-sanin taa.

13. Paras leipomo: Andersenit, yksi aika hyvä on Uenon asemalla.

14. Paras asema: Ikebukuron on aika monipuolinen, Tokion toiseksi vilkkain. Se vilkkain, Shinjukun, on aika tuskallinen.

15. Paras outo paikka: En tiedä paras, mutta yksi kiintoisa on Nakanossa sijaitseva Broadway-ostoskeskus, joka pursuilee kaikenlaista keräilytavaraa ja ihmeellisyyksiä. Isona kokonaisuutena tietysti Odaiba.

16. Paras keikkapaikka: Shinjukun LOFT on aika kiva, Shibuyan Club Quattrossa on paras äänentoisto ja se on ihan viihtyisä (mutta kalliihko). Pikkuklubit kuten Shinjuku Wall (ja Antiknock) ovat cooleja ja käytännöllisiä (muun muassa siksi koska niihin saa viedä omat juomat ym. eväät mukaan).

17. Paras ruokakauppa: Ikebukuron Seibu-tavaratalon ruokaosaston Garden on aikas laaja, viihtyisä, ja löytyy hyviä tarjouksia. Ohessa on myös ihana deli-kerros, jossa voi shopata silmillä ellei raaski ostaa upeita kakkuja ja mahtavan värisiä jälkiruoka-annoksia.

18. Paras kombini: 100 jenin Lawson. Halpaa, kätevät koot ja tosi monipuolinen. Hedelmistä henkareihin, valmisannoksista astioihin.

19. Paras huvipuisto: Odaiban Joypolis. Ei pelota liikaa, kun kaikki on virtuaalista.

20. Paras kirjakauppa: Ikebukuron Librossa tulee eniten käytyä ja siellä on aika hyvin englanninkielistä luettavaa.

Bonusparhaudet

Paras ruoka: Tengun tofu, kaikki tofu, japanilainen kurpitsa, perunasalaatti, kaikki jälkiruuat
Paras juoma: Ginger Ale, Calpis
Paras alkoholijuoma: Premium Yebisu Black Beer
Paras pikaruoka: Pantryn burgerit
Paras hedelmä: Hello Kitty -banaani, talvimansikat, tuore ananas
Paras leipä: leipomon cheddarjuustokimpaleilla täytetty sämpylä
Paras herkku: suklaaputousdippi ja kadunkulmacrepet (vaikka ne ovatkin muovimalleina paremman näköisiä)
Paras karkki: tumma suklaa
Paras sipsi: appesiinisipsit (suklaasipsit on vielä kokeilematta)
Paras sushi: tamagonigiri, inari

Elmerit Odaibassa

YAN-SAN: Odaiba on valtava keinotekoinen saari Tokion eteläpuolella. Alueen historia yltää peräti 1800-luvulle, jolloin merelle päätettiin rakentaa 11 pientä saarta tykistöpattereineen suojaamaan Edoa merihyökkäyksiltä. Varsinainen pääsaari sai nykyisen muotonsa 1990-luvun aikana, ja läheltä piti, ettei koko suuruudenhullu hanke jäänyt toteutumatta. Tokion silloista kuvernööriä nimittäin alkoi kylmätä ajatus saaren kustannuksista, kun Odaibaan oli syydetty rahaa jo biljoona jeniä ja vielä tarvittiin lisää, jotta hanke saataisiin valmiiksi.

Viime lauantaina teleporttasimme itsemme (junalla) saarelle.

Miraikan tiede- ja innovaatiomuseo

YAN-SAN: Mikäpä sopisikaan paremmin futuristiselle saarelle kuin tiede- ja innovaatiomuseo. Miraikan on koko perheelle tarkoitettu museo, ikään kuin Heurekan isoveli, jossa voi tutustua robotteihin, erilaisiin fysikaalisiin ilmiöihin, avaruusteknologiaan, luonnon kiertokulkuun, kasvien geeneihin, ihmisen elimistöön, kemian innovaatioihin, meritutkimukseen ja moneen muuhun.


Näyttely koostui kahdesta kerroksesta ja neljästä osiosta, joista oma suosikkini oli kolmannen osion innovaatioalue. Siellä näki pienoismallin rataansa kiertävästä maglev-junasta, sekä museon merkittävimmän vetonaulan, Asimo-robotin. Asimo on Hondan valmistama 120 cm korkea robotti, joka osaa kävellä ihmisen tapaan kahdella raajalla. Onneksi satuimme vierailemaan juuri esityksen aikaan, sillä Asimo oli vähintäänkin sympaattinen kaveri. Osasipa hän potkaista palloa ja myös seisoa yhdellä jalalla.


Asimo futaa:



OKUSAN: Asimo oli melkoinen tyyppi! Oli aika siistiä nähdä ihka elävä robotti! Robottiosastolla oli myös suloinen beibihylje, joka jokelsi ja pyöriskeli tyytyväisenä, kun sitä rapsutti leuan alta.


Museo on taatusti jännä paikka lapsille. Kun meillekin kerran. Mutta silti kaikki oli selitetty hyvin tieteellisesti, eli aikuisillekin paljon purtavaa.


Kiintoista oli myös lääketieteellinen osio, jossa oli muun muassa hauska sisäelinnukke (tuttu Greyn anatomiasta). Meinasi mennä perna ihan väärälle paikalle.


Ja tässä saimme mekin testata omaa lämpötilaamme infrapunakamerassa. Okusanin pää oli hieman viileämpi kuin Yan-sanin.

Rainbow Bridge

OKUSAN: Tieteitä ihmeteltyämme lähdimme ihmettelemään Odaiban Vapauden patsasta. Se oli aika paljon pienempi kuin jenkkisiskonsa. Mitä se siellä Odaibassa teki, niin jaa-a. Ehkä halusi poseerata samassa näkymässä "Eiffel-tornin" eli Tokyo Towerin kanssa?


Aurinko alkoi jo osoittaa laskemisen merkkejä, ja lähdimme suorittamaan seuraavaa kohdetta: Rainbow Bridgeä. Ensin sillan päätä ei meinannut löytyä mistään, kunnes tajusimme, että yritimme vaikeimman kautta: kulku sillalle tapahtuu seuraamalla Odaiban biitsiä. Juu, hiekkarantakin alueelta tietysti löytyy, ihan mukavalla maisemalla. Nyt ei uitattanut.


Rainbow Bridge on suuuuri silta Odaiban ja ydin-Tokion välillä. Sen voi kävellen ylittää joko eteläiseltä tai pohjoiselta puolelta. Meitä oli peloteltu viimalla ja saasteilla - sillalla on massiivinen liikenne - mutta ensimmäinen ainakaan ei haitannut, tuli itse asiassa hiki. Se tuli siksikin, että silta suljetaan kävelijöiltä talviaikaan kuudelta (kesällä yhdeksältä), eli piti hieman urheilla ehtiäkseen yli ja takaisin. Sillalta oli upeat näkymät! Ja huimasi! Eteläisellä puolella aurinko laski ja Fuji häämötti, ja kun sillan ylitettyämme palasimme takaisin pohjoisreittiä, näkyi yhä hämärtyvä suurkaupunki, Tokyo Tower ja tuhannet pilvenpiirtäjävalot. Vesillä oli myös eri väreissä välkehtiviä ravintolalaivoja.


Rainbow Bridgen omat värivalot ovat punaista, valkoista ja vihreää, ja ne saavat energiansa päivän aikana varastoituneesta aurinkoenergiasta.



YAN-SAN: Jos joku löytää sillalta Nikonin 72 mm:n linssinsuojuksen, niin kannattaa laittaa kommenttia tänne. Mokoma lipsahti kädestä, kun olin laittamassa sitä takaisin paikoilleen, ja totta kai se vieri monta metriä suoraan autokaistalle piiloon. Jos näyttää siltä, että kuvat ovat suttua, niin halvan vanhan kamerani dynamiikka ei riitä millään hämäräkuvaukseen, kun vapaalla kädellä kuvattaessa ISO-arvo on... no iso. Ja nyt vielä filtterikin oli täynnä roskia.

Rainbow Bridge oli hienoa ylittää - vihdoinkin - kävellen. Aiemmat ylitykset ovat tapahtuneet autolla ja junalla, ja siinä ei ehdi ihmeitä huomata. Minusta pohjoinen reitti oli hienompi. Totta kai eteläpuolella näkyy vilaus Fuji-sania, mutta monesta muusta paikasta vuoren näkee paljon paremmin. Kun sillan ylittää pohjoispuolelta, niin Odaiban puolella pääsee vaihtamaan eteläpuolelle, josta itse Odaiban näkee vielä oikein hyvin.

Decks Tokyo Beach ja The Buffet

YAN-SAN: Decks-ostoskeskuksessa oli hauska, vanhoja pelikoneita tarjoileva George's-pelihalli. Aika moni flipperi näytti ainakin 1970-lukulaiselta, ellei vanhemmaltakin. Lisäksi tarjolla oli 1980-luvun taitteen molemmilta puolin olevia mainioita tabletop-koneita, kuten Space Invaders ja Xevious. Alkuperäinen Space Invaders oli mielenkiintoinen tapaus, koska tehosyistä laitteen grafiikka oli mustavalkoista, mutta ulosanti saatiin värikkääksi laittamalla värillisistä raidoista koostuva muovi näytön ylle. Lisäksi mieleen jäi arcade-keilailu, jollaisia tehtiin ainakin 1960-luvulla. Siinä on lyhyt keilarata, ja pelaaja heittää halkaisijaltaan n. 10 cm kokoista palloa kohti mekaanisia keiloja.




OKUSAN: Decksissä oli myös menneen Hong Kongin tuntua, ihan tarkoituksella. Tai ehkä nykyisenkin, vaikea sanoa, kun ei ole Hong Kongissa käynyt. Little Hong Kong oli täynnä outoja puoteja, ravintoloita sekä tietysti krääsää.

Ja kai yksi lentokonekin Shinkansenkin tarvitaan.


Onko Hong Kongissa tällaista? En mene!


Alkoi olla jo hirmuinen nälkä. Onneksi löytyi hirmuinen buffet! 2000 jenillä per ahmija sai lautaset kasata kukkuroilleen jotakin tällaista:


Sekä paljon muutakin. Nakkeja, pastoja, tempuraa, kanaa, sea foodia, lihapatoja, pizzaa. Kasvissyöjällekin löytyi jotakin, ainakin riisiä, ranskalaisia, sipulirenkaita, salaatteja, kikherneitä, papuja, pikkumaisseja, perunasalaattia ja hyviä salaatinkastikkeita. Ja makeaa pizzaa. Paras oli kuitenkin varsinainen jälkiruokaosasto. Koska siellä oli suklaaputous! Sinne fondueen sai dipata vaahtokarkkeja, banaaninpaloja, persikanpaloja, tuulihattuja ja jäisiä mansikoita. IHANIA!! Olisin voinut vetää koko putouksen. Mutta otin lisäksi tiramisua, pannacottaa ja hedelmäsalaattia, eikä minunkaan vatsani ihan pohjaton ole, vaikka toisinaan siltä tuntuu.


Tätä herkuttelimme vain silmillämme viereisen ravintolan ikkunassa. Sushitorni.

Sega Joypolis

YAN-SAN: Kannatti vetäistä ähkyt ennen Joypolikseen menoa. Onneksi Decksissä sijaitseva Joypolis tarjoilee pääasiassa virtuaalista viihdettä, joten ihan pahinta mahdollista höykkyytystä ei ollut luvassa. Kyseessä on virtuaaliviihteen kolmikerroksinen sisähuvipuisto, joka tarjoilee erityisesti treffiviihdettä monilla kahdenpelattavilla laitteillaan. Treffiystävälliset kahdenvietettävät kohteet olikin merkitty erityisillä love-kylteillä. Niinpä mekin Okusanin kanssa siirryttiin lauantaideiteille.

Ajoituksemme oli kerrankin mitä oivallisin. Päivälippu Joypolikseen maksaa peräti 3500 jeniä, mutta illalla kahdeksan aikaan sai ostettua midnight passportin 1900 jenillä, ja sillä pääsi kaikkiin laitteisiin. Ja kymmenen kohdetta me koluttiinkin.

Hauskimpia laitteita olivat Let's Go Jungle! Special ja House of the Dead 4 Special. Eikä vähiten sen takia, että pelejä vierastava Okusankin tulitti ihan täyttä häkää pinkillä uzilla viidakon jättimönkiäisiä ja zombeja. Nämä ovat tuttujen räiskintäpelien päivitettyjä versioita, joissa pelaajat menevät pieneen huoneeseen. Siellä on kahden istuttava ajokki turvavöineen sekä 100":n kuvaruudut edessä ja takana. Eikä tietenkään pidä unohtaa monikanavaääniä, jotka luovat tunnelman, että vihollisia todellakin mönkii joka suunnasta. Sitten vain ammuskellaan konepistoolilla kaikki vihulaiset hengiltä. Ajokki pyörähtelee pelin aikana vauhdikkaasti tilanteesta riippuen etu- tai takanäytön puolelle, ja välillä ammuskellaan sivuttaisasennossa. Kaiken lisäksi peli vielä puhaltaa kasvoille ilmaa osumista tai muista tapahtumista riippuen.

OKUSAN: Se oli aika hurjaa! Hämyhäkkejä onnistuttiin tappamaan paremmin kuin zombeja. Siihen räiskimiseen vois tulla himo. Ainakin sillä hetkellä minulla oli hyvin lämmin ja läheinen suhde pinkkiin uziini.

YAN-SAN: Initial D oli hupaisaa autoiluviihdettä. Pelaaja istutetaan Mazdan, Toyotan tai Subarun aidon kokoiseen sporttiautoon, jossa on ehdat sporttipolkimet ja -istuimet. Deitti pääsee totta kai istumaan etupenkille. Sitten ajetaan kilpaa tietokonetta vastaan. Auto kallistelee ja heittelee pelin tapahtumien mukaisesti, ja ratti antaa palautetta ajolinjoista. Kisa oli tiukka, mutta astelimme Okusanin kanssa voittajina ulos Toyotasta!

OKUSAN: Vähän samantyyppinen oli Power Sled. Siinä istahdettiin kolmen muun pariskunnan kanssa kaksipaikkaisiin kelkkoihin, ja sitten alkoi huima virtuaalimäenlasku! Oli vaikeaa, kun piti muistaa koko ajan, missä on vasen ja missä oikea... Olin varma, että mennään kelkkakuilun laidan yli, mutta loppusuoralla ei näkynyt ketään muita - olimme johdossa! Vaan sitten kokonaista kaksi kelkkaa sujahti ohi viime sekunneilla, hemmetti. No, ei ainakaan ihan jumboiksi jääty. Pitää mainita, että samalla laitteella on laskenut myös herra Michael Jackson, oli oikein kuva seinällä todisteena!

Muita koettelemuksia olivat esimerkiksi Wild Wing, jossa mentiin pitkin taivaita lentokoneen hinaamana ja väisteltiin vuoria, Wild Jungle Brothers, joka oli tosi hauska, siinä kaahattiin viidakossa ja putoiltiin jyrkänteiltä, Wild River, jossa laskettiin koskia sekä Sky Cruising, jossa piti ohjata riippuliidin ohi ja läpi huimien vaarojen. Lisäksi kävimme Dark Chapelissa saamassa 3D-piruja naamalle (se oli lähes oikeasti pelottavaa!) ja juttelemassa kalojen kanssa virtuaaliakvaariossa. Käymättä jäi ainakin Prison Break -kierros, joka olis ollut vain japaniksi ja Halfpipe Canyon, jossa simuloitiin lumilautailua niin, että tällä erää ihan oikeasti mentiin half pipessä, laitteseen kiinnitettynä. Se olis ollut liikaa meidän buffet-vatsoille. Samoin kuin Spin Bullet, vuoristoradan tyyppinen vehje, joka veivaa ja vie.

Mutta olihan tuossakin setissä ihmettelyä ja vauhtia! Parasta oli, kun kaikki tapahtui turvallisesti sisätilassa, vaikka laitteet jytyyttivätkin välillä oikein kunnolla.

Odaiban päivä oli varsinainen kokemusten päivä! Maalla, merellä ja ilmassa, oikeasti ja leikisti!