Meidän Mejiro!

Kas vain, on marraskuu ja on Suomi ja on miinuskaupalla pakkasta ja kinoskaupalla lunta. Sekä eräs blogi, jonka paketointi on antanut odottaa itseään jo muutaman kuukauden, hups...

Edo-Elmerit ovat siis nyt asustaneet Suomessa tasan 4 kuukautta. Uusi koti on sisustettu, ja sen sisuksissa lämmitellään ihanassa keskuslämmityksessä, vaikka ulkona onkin -15 astetta. Tokiossa alkaa kai sielläkin olla jo viluisat kelit, ainakin öisin, ainakin meidän ex-asunnossamme. Sitä ei siis ole ikävä, mutta ikävä on... Vai onko? Eipä oikeastaan! Ei vielä. Tulossa varmastikin.

No Yan-san toki kaipaa raamenia, ja me molemmat kaipaamme izakayaa sekä sitä, että kaikkialla tapahtuu koko ajan ja ihmiset tekevät asioita yhdessä ja ulkona. Täällä Suomessa taantuu niin nopeasti, eikä vähiten sään vuoksi, möllöttämään illat kotosalla erilaisten ruutujen äärellä. Ulkona syöminenkin on jäänyt aika unholaan, ja japanilaisia ravintoloita emme ole vielä uskaltautuneet paluun jälkeen testaamaan. Tokyokanissa on käyty shoppailemassa, mutta riisinkeitin odottelee yhä ostajaansa, eikä seesamsalaatinkastike maistu ihan samalta.

Suomeen paluu ei ollut shokki, paitsi ehkä alkuun, kun lämpöä oli +30 ja humalaisia pummeja joka nurkalla. Tokiosta muistuttavat nyt kuvat seinillä, kavereiden FB-viestit ja juuri tänäänkin ulkona päällä olleet Uniqlon heat-tech-kerrastot. Ja tietysti Suomeen palanneet ja pian palaavat Tokion suomalaiset ystävämme!

Mutta, nyt vielä kerran paluu Tokioon. On aika esitellä vielä yksi alue, kotialueemme. Nimittäin Mejiro. Asuinpaikkamme salaisuuden verho on siis nyt auki!

Mejiro on kiva ja hyvin käytännöllinen paikka asua. Erityisesti siksi, ettei siellä ole oikein mitään. Siis mitään sellaista, mikä kiinnostaisi perusturistia. Asukkaalle siellä on kuitenkin vaikka mitä, eikä omaa Mejiro Doria - pääkatua - pidemmälle tarvitse mennä monenkaan asian perässä. Mejiron sijainti on ensiluokkainen: se on JR Yamanote-linjan varrella, kaksi asemaa Shinjukun asemasta pohjoiseen. Mejiro itsessään kuuluu Toshima-ku:hun, mutta koska me asuimme Shimo-Ochiain päässä, kuuluimme Shinjuku-ku:hun, mikä tietysti oli hieno leuhkimisen aihe. Junana käytimme kuitenkin lähes aina Yamanotea, toisinaan Shimo-Ochiain aseman Seibu-Shinjuku-linjaa Shinjuku-reissuilla tai silloin tällöin Takadanobabasta lähtevää Tozai-linjaa halki kaupungin idän suuntaan. Takikseen eli Babaan meiltä kesti noin vartin kävellä, ja siellä viihdyimmekin usein illastamassa ja kantisbaareilemassa. Ikebukuroon kävely kesti parikymmentä minuuttia, junalla minuutin. Ja siellähän on ihan kaikki, mitä kuvitella saattaa.

Mejiro on monien mielestä vähän parempaa aluetta, vaikka onkin niin lähellä Ikebukuroa (joka kantaa mainetta kiinalaisten, korealaisten ja kodittomien keskittymänä). Alueella on paljon pientaloja, joiden lomassa lenkkeillessä huomasi kyllä, että perheet olivat rikkaita. Eivät kaikki, mutta huomattavan monet. Rikkauden huomasi myös automerkeistä: mersuja, Porcheja, uusia bemareita. Eräälläkin naapurillamme oli pihassa kaksi mersua yhteneväisin rekisterikilvin. Autot olivat tietenkin aina sädehtivän puhtaita, vaikka suuri osa säilytti niitä ulkosalla. Toisinaan näki käsittämättömiä parkkeerauksia niin pieneen tilaan, että senteillä, lähes milleillä oli merkitystä!

Mejiro sijaitsee mäen päällä, ja oma lenkkireittini kulki ympyrän tarjoten niin ala-kuin ylämäkeäkin temppelirappusineen. Niiltä aukenivat maisemat Shinjukun pilvenpiirtäjiin. Mejirossa asuu jonkun verran ulkomaalaisia, ja esimerkiksi ranskalaisilla on alueella oma yhteisönsä. Eniten leimaa seudulle antavat kuitenkin yliopistot, joita on varsin monta. Heti aseman vierellä on esimerkiksi Gakushuin yliopiston kaunis kampus.

Mejiron JR-asemalla on vain yksi Exit. Helppo siis sopia treffejä sekä navigoida reittiään! Asema on mukavan pieni ja nätti.


Kotireittimme junalta kulki lähes luotisuoraan pitkin Mejiro Doria, kävellen noin 10 minuuttia. Jo ensimmäisellä kävelyreissulla, kun menimme asuntoamme katsomaan, kiinnitimme huomiota kivan eläväiseen katuun, jonka varrella oli kaikenlaista.

Syksyllä Mejiro Dori, bulevardimme, näytti tältä (taustalla Mejiron sairaala):


Yöllä tältä:


Tässä kahvilassa vietin monet jäiset/helteiset työpäivät läppärin ja mustikkasmoothien parissa.


Dorin varrella oli tällainen pikkumuseo tai vastaava, jonka uumeniin emme koskaan uskaltautuneet. Sisällä häämötti miekkoja ja haarniskoja.


Yan-sanin iltaevääksi koitui usein satsi laxia tästä tuoresushikojusta, joka illan suussa alensi hintojaan useita kymmeniä prosentteja.


Kadullamme oli kokonaista kolme 100 jenin kauppaa, joissa tuli vierailtua harva se viikko milloin minkäkin teippirullan tai sakekipon haussa.


Oi, nyt tuli ikävä Freshness Burgerin tofu-avokado-purilasta, apua!! Mejiro Dorin Freshnessiä vartioi kesät talvet uskollinen lelukoira. Yksi ensimmäisistä Mejiron muistoistamme on se, kun viimeinkin löysimme kolikkopesulan, saimme lakanat pesukoneeseen ja menimme Freshnessiin biiruille odottelemaan pyykin valmistumista.


Ensiaikojen muistoihin kuuluu myös kyläily tässä thaimaalaisessa ravintolassa. Vegeruokaa ei listalla ollut, mutta syötävää saimme silti, ja herkut olivat todella maistuvia. Vakiopaikkaa ravintolasta ei siltikään tullut, taisi olla liian lähellä. Thaipaikan viereisestä, kuvassa näkyvästä raamen-puljusta olisi voinutkin tulla vakiopaikka Yan-sanille, ellemme olisi vasta viimeisten viikkojen aikana älynneet, että raameniahan siitä saa. Ihmettelimme viikonloppuisin jonoa paikan, joka lähes aina muulloin oli kiinni, edessä ja mietimme, että mitäköhän sobaa sieltä saakaan. Viimein Yan kävi kokeilemassa ja palasi tuohtuneena: ylen herkullista raamenia - ja NYT VASTA lähdön hetkillä paikka löytyi! Damn!


Peacock, tuttavallisemmin Piikoksu, oli toiseksi lähin iso ruokakauppa ja kauppa, josta sai toisinaan eurooppalaisia tuotteita (kalliiseen hintaan). Käytimme Piikoksua lähinnä silloin, kun oli kiire saada matkan varrelta jotakin evästä, sekä juustojen ja skumpan ostoon. Vakituisempi kauppamme oli kuitenkin Marusho-supermarket lähempänä kotiamme, tai sitten läpi yön auki oleva sadan jenin Lawson, jossa sapuskaa myytiin satkun per tuote.


Peacockin vieressä oli Yan-sanin suosima Polano-kahvila, jonka vanha setä teki käsityönä jokaisen kahvikupillisen. Aika ankean näköinen paikka, mutta niinhän hyvät paikat Tokiossa usein ovat!


Läheistä jätskikiskaa käytimme häpeällisen vähän. Yan-san toisinaan yllätti Okun tuomalla pussillisen eri makuisia jädejä tuliaisiksi. Mukana tuli aina hiilihappojäätä kylmentäjänä, ja eräs ohjelmanumero jätskinsyönnin oheen oli nauraa sille, kun jää "kiehui" wc-pöntössä...


Aivan kulmalla sijaitsi myös Mos Burger, jota emme kuitenkaan usein kansoittaneet. Freshness oli ichiban.


Ennen kotikujallemme kääntymistä maamerkkinä toimi tämä aikuisviihde-DVD-puoti, jonka vilkkuvalot johdattivat aina väsyneen karaokekulkijan kotiin. Emme asioineet (tietääkseni).


Kotoisa, tiistainen pullo- ja tölkkikeruupiste kotonurkalla. Voi noita aikoja. Nyt tulee jemmattua tölkkejä keittiön alakaapissa ihan loputtomiin, siellä pomppivat ja kaatuilevat ärsyttävästi...


Kotikujamme tunnisti parhaiten näistä juoma-automaateista, joita myös aika usein tuli käytettyäkin. Nurkalla on myös paikallinen, vanhan papan pitämä "Alko", jota toisinaan suosimme säälistä. Vieraille reitti meille oli helppo neuvoa: siitä pornokaupan ja Alkon välistä vaan.


Kotikujamme.


Koskaan meille ei selvinnyt, millainen talo tämän puuhökötyksen sisään oikein kätkeytyikään. Mutta sen kohdalta oikealle kun kääntyi, pääsi meidän pihaamme.


Tänne näin, kohti tuota rumaa keltaista taloa. Ja pelottavaa obaasania, roskaräyhämummoa!!


Tervetuloa! Tässä keittiö-olohuoneemme eli hämyisä alakerta.


Ja tässä alkuaikojen kaunis makuuhuoneemme eli valoisa yläkerta.


Mejirossa oli oikein mukava asustaa, eikä äskeisessä vielä kaikki. Löytyi myös leipomoita, kymmeniä kampaamoita, lisää ruokakauppoja, korttelikylpylä, suomalainen, sauvakävelevä naapuri, Watamin-izakaya, Richmond-hotelli, josta saattoi hakea uusimman Metropolis-lehden, konbineja, posteja, pankkeja, apteekkeja, BookOff-kirjakauppa, pieniä vaateputiikkeja, teekauppa, kangaskauppa, Doutor, Zoka-kahvila, lukuisia ravintoloita ja pari baaria, joista vakituisemmaksi muodostunut Denver tosin lopetti. Toisella puolen Mejiroa aukenivat kirsikka-aikaan upea joen varsi ja puistokävelyreitit. Eikä kovin kaukana ollut puutarhakaan, jonka kappelissa vihittiin kesäisin hääpareja muutaman minuutin välein. Asuntoamme lähin puutarha oli vanha ja antiikkinen, rehottava ja suojeltu muinaismuisto, jonka uumenissa kävimme silloin tällöin kurkkimassa lammella asuvia kilpikonnia.

Mejiro Dori oli iltaisin vilkas ja eläväinen, oman kotimme alue taas hyvin rauhallinen. Hyvä yhdistelmä!

Nyt hyvästit Mejirolle, Tokiolle, Japanille - ja tälle blogille. Kiitos vielä lukijoille, Elmerit hiljenevät. Mutta kuinka pitkäksi aikaa, ken tietää.... Ima, arigatou, sayonara!

Kiitos-kylässä

Näitä aina silloin tällöin eteen putkahtelee. Suomalaisia yllätyksiä! Shimokitazawassa tuli törmättyä taannoin Kiitokseen. Täytyihän Kiitos testata. Kyseessä oli sarjiskahvila, jossa maksettiin ajasta, mitä kahvilassa istuessa kulutti. Muutamalla satasella sai viihtyä paikassa mangaa tai aikakauslehtiä lueskellen ja soft drinksejä vapaasti masiinasta nautiskellen. Juoma- ja ruokalistalta sai tahtoessaan lisähintaan tilata pikkuannoksia, teetä, alkoholeja ja muita juomia.



Suomi-teemaan oli panostettu. Mukit ja lautaset olivat Marimekkoa, muutenkin kuosit näyttivät Marimekolta. Paljon puuta, vaaleaa koivua, puutuoleja. Tavallaan kyseessä oli netti-mangakahvila "suomalaisittain", paikan kuutta tietokonetta ei tosin kukaan nyt käyttänyt.



Ruokalistalla ei näyttänyt olevan mitään Suomeen vivahtavaa. Kiitos-sanan merkitys selitettiin liitutaululla. Paikan pitäjä selitti lisää kummasteleville suomalaisille: kuulemma omistaja oli havainnut japanilaisnaisten kiinnostuksen suomidesigniin ja pohjoismaalaiseen tunnelmaan, joten siksi - siis ihan markkintointisyistä - paikka oli perustettu.



Kiitoksessa oli ihan mukava, rauhallinen tunnelma, mutta koska ei juuri muutenkaan tule mangakahviloissa käytyä, kun ei niitä mangoja tajua, niin tuskin Kiitokseenkaan tulee toistamiseen mentyä. Mutta tässä hyvä nettikahvila suomituristille: taatusti kotoisa tunnelma!

Kiitos!

* Comic & Cafe Kiitos, Shimokitazawa 2-11-3, South Exit

Nyt piiputtaa!

Viime aikoina on tullut hengailtua paljon Shimokitazawassa. Aiempaa Shimokita-tarinointiammehan löytyy täältä ja täältä. Jälkimmäisessä mainittu Cafe & Jazz Masako on valitettavasti ilmeisesti lopettanut. Ainakin sen paikalla on nyt rakennustyömaa, ja eihän se ollut viime marraskuussakaan auki, kun jazzkaakaolle yritimme.

Onneksi Shimokitazawassa on kuitenkin aina jotakin jännää. Yan jo käväisi kerran aiemmin, ja nyt isommalla porukalla suuntasimme pari viikkoa sitten - piiputtelemaan! Shimokitazawan pohjoispuolella on pikkuinen vesipiippubaari. Mennessämme se oli tupa(koit)ten täynnä väkeä, mutta omistaja soitteli jonnekin ja opasti meidät sisarbaariin lähistölle. Talsimme pian keskellä hiljaista asuinaluetta, joka ei todellakaan näyttänyt siltä, että sisältäisi baaria - saatikka vesipiippubaaria. Mutta äkkiä alkoi makea tuoksu leijailla vastaan, ja pian löysimme tunnelmallisen korttelipiippukuppilan.

Hetken kuluttua edessämme sauhusi kuusi piipullista eri makuja: paria omenaa, sitruunaa, mangoa ja kookosta ainakin.



Paikassa oli rauhallista, vain pari poikaa meidän lisäksemme tupruttelemassa. Mukavaa, rentoa istuskelua.

Vesipiippuiluahan me Elmerit emme kuitenkaan suosittele noin yleisesti ottaen, jokapäiväiseksi huviksi. Tuleehan siinä, reilun tunnin tai jopa kahden tunnin session ajan, vedettyä määrällisesti aika monta savuketta, ja kun itse ei edes polta, ei touhussa loppujen lopuksi ole paljon järkeä. Mutta tämä itämaista perua (Egypti, Marokko, Tunisia) oleva Hookah-makutupakkakokemus on kiehtova ja maukas. Vesi poistaa jonkun verran haitallisia aineita, muttei todellakaan kaikkea.

Vaan tulipahan kokeiltua tällainenkin erikoisuus!



Matkalla Shisha-vesipiippubaariin näimme myös toisen kiinnostavan kohteen, jonne joskus täytynee poiketa: kukkakaupan, jossa oli baaritiski antimineen. Käyhän se niinkin! Kaksi kaljaa ja kimppu krysanteemeja, kiitti!

Golden Gain sokkeloissa

Shinjukussa on oiva ja aika jännittäväkin alue nimeltä Golden Gai. Meillä kesti aika kauan, varmaankin reilusti yli puoli vuotta, ennen kuin ensimmäisen kerran koko alueella kävimmekään. Eipä siellä edelleenkään usein tule hengailtua, mutta kiehtova alue on, etenkin vastapainona ydin-Shinjukun moderneille trendikuppiloille, ostoskeskuksille ja Kabukichon välkkeelle.

Kyseessä siis on aika pieni kortteli, johon on tungettu yli parisataa pikkubaaria vieri viereen plus päällekkäin. Tämän näköisesti:



Alue on säilynyt varsin pitkään ja on yhä aika autenttinen tapaus. Siinä mielessä, että kapeilla kujilla voi kenties aistia yhä jonkinlaista 1970-luvun tunnelmaa, rappioromantiikkaa, kaikkea hassua. Taiteilijameininkiä.

Suuri osa baareista pitää ovensa kiinni, eikä millään voi tietää, mitä ovien takana piileekään. Tai useimmiten tietää sen, että luultavimmin siellä piilee vain muutama asiakaspaikka sekä tuvan täydeltä juuri tuon tietyn kuppilan kantaväestöä.

Joskus ovi on aukikin.



Useisiin yläkerran paikkoihin johtavat jännän näköiset rappuset, ja ellei ole seikkailijaluonne, moni näistä tyylikkäistä rapuista saattaa jäädä kurkkaamatta ylös saakka!







Alueella painotetaan mennyttä meininkiä ja sitä, ettei kortteli menisi pilalle liikakansoituksesta ja turistihortoilusta. Moniin baareihin onkin iso sisäänpääsymaksu (jopa 1000yen) estämään random-ohikulkijoiden kuten ulkomaalaisten tunkeilua.

Toisinaan Golden Gain kujilla voi silti nähdä tällaistakin:



Alla olevakin on varmasti ulkomaankielisten suosiossa.



Mutta mitäs sanotte tästä?



Leimallista alueelle onkin sellainen hiukkasen kämähtänyt hippimeininki.





Joukkoon mahtuu myös selkeästi modernimpia juottoloita.





Jos meidät jostakin Golden Gailta voi bongata, niin yleensä Bar Albatrossista. Sinne on halvahko charge ja paikassa on mukava tunnelma. Yleensä tosin olemme Shinjukun toisessa Albatrossissa, aseman lähellä sijaitsevan mini-Golden Gain alueella, koska se on lokaatioltaan niin helppo paikka ja tunnelma on kuitenkin saman tyyppinen. Eli punainen ja hämyisä, mukava musa soi ja nuoret baarimikot ovat hauskoja hemmoja.

Nämä punatunnelmakuvat ovat kuitenkin ihan sieltä ehdasta ison Golden Gain Albatrossista:








--
Loppukevennykseksi (?) tilanneotos Shinjukun Kabukichon kulmilta:

Vuosi takana! Juhlat!

24.9. tuli tasan vuosi täyteen siitä, kun Helsingissä pakkasimme viimeiset tavaramme hirmuisella kiireellä, hyvästelimme kotimme tyhjinä kiiltävät parketit ja tilasimme taksin Helsinki-Vantaalle. Ja muutimme Japaniin.

Vuosi on kulunut nopeasti, mutta siihen on mahtunut valtavasti. Enemmän, kuin tajuaa tässä hetkessä ajatellakaan. Olemme saaneet uusia ystäviä, nähneet paikkoja, kokeneet vaikka mitä ja eläneet ihan uutta elämää. Sellaista tilaisuutta ei kaikille suodakaan.

Japani on jo jättänyt sellaiset jäljet, että tietää, että sitten kun täältä joskus pitää poistua, tulee se olemaan kova pala! No, ei vielä sitä mietitä!

Mietitään vuoden kohokohtia! Vaikkapa viittä kappaletta. Vain viiden valitseminen on toki tosi vaikeaa, joten paljon kohokohtia jää poiskin, ja muutamia on sellaisiakin, joita julkisesti ei tässä paljasteta.

Lista on kronologisessa järjestyksessä.

1. Omaan, uuteen kotiin astuminen ja tokiolaisen elämän aloittaminen. Tullessamme lämpöä oli vielä 30 astetta, mikä tuntui uskomattomalta. Uskomattomalta tuntui ylipäänsäkin se, että tässä sitä ollaan, tekemässä töitä kirjoituspöydän ääressä samalla, kun Tokio - maailman suurin kaupunki - tuossa kuhisee ikkunan alla!

2. Tokyo International Film Festival 2008. Jo ensimmäisen asumiskuukauden aikana pääsin osallistumaan filmifestareille työn merkeissä, ja oli vain jotenkin tosi hienoa matkata joka päivä Roppongi Hillseille katsomaan elokuvia ja tapaamaan leffantekijöitä, näyttelijöitä ja muita vieraita.

3. Kirsikankukat, hanamijuhlat. Kirsikankukat keväällä olivat vielä kauniimpia kuin etukäteen kuvittelikaan. Myös se yleinen parin-kolmen viikon juhlinta-aika lukuisissa ihanissa puistoissa oli hulvatonta katseltavaa! Sekä japani- että suomiseurassa!

4. Okinawan reissu. Miyakon saarelle mieli halajaa takaisin joku päivä, turkoosin veden huomaan.

5. Yan-sanin synttärit pilvenpiirtäjähotellissa! Huimaa! Ja yllätysten järjestäminen on aina niin hauskaa.

Yan-san mainitsee omalta osaltaan vielä keikat, joille ei Suomessa olisi ikinä päässyt sekä levyt, joita ei olisi Suomessa ikinä mistään saanut!

Kohokohtien kunniaksi kohosimme viime torstaina Lost in Translation -leffasta tuttuun Park Hyatt Tokyo -hotellin 52. kerrokseen New York Bariin. Kyläily oli jo kolmas kyseisessä "kuppilassa", mutta edelliskerrasta oli aikaa.

New York Bar on ylevä kohde juhlapäivälle kuin päivälle, sillä tunnelma on aina taattu. Niin nytkin. Paikalla oli jazzbändi, joka sykähdytti fiiliksiä Tokion yönäkymän ohella. Ilta ulkona oli kirkas, joten maisemaa riitti pitkälle. Bellinit lasissa riittivät myös niin pitkälle, ettei sisäänpääsymaksun (2000 jeniä per henki) lisäksi tarvinnut köyhtyä kuin yhden juoman (1800 jeniä per juoma) verran. Selvisimme siis tällä erää noin 60 euron laskulla - vain!

Hieno päätös hienolle vuodelle ja aloitus seuraavalle!

LANNE KEIKKUMAAN

Musiikki, se tekee ihmeitä. Laittaa jopa japanilaisen jäyhän miehen hytkymään napatanssia. Tällaista todistimme lauantaina Shinjukun food gardenissa, jonka yhdessä ravintolassa, thaimaalaisessa, illastimme. Tarkoitus oli mennä nepalilaiseen, mutta emme hoksanneet, että koko kerros oli täynnä eri ravintoloita avonaisessa tilassa, ja niin meidät onnistuttiin muiluttamaan thaikkupaikan puolelle. Tätä ennen olimme etsineet melkein tunnin kyseistä nepalipaikkaa herättäen jo huomiota Shinjukun kaduilla. Ja tätä ennen olimme myös nauraneet eräälle nuorelle sisäänheittäjäpojalle, että sori mutta emme me todellakaan sinun ravintolaasi tule. Ei, vaikka vatsatanssiakin mainostat. Tai ehkä juuri siksi emme.

No, sama poika nähtiin sitten sisällä ravintolassa, eli sattumoisin JUURI hänen ravintolaansa olimme onnistuneet päätymään! Ja vatsatanssia tosiaan oli! Olimme jo syöneet (erittäin maukasta pähkinä-vermisellipaistosta ja mangojätskiä), kun paikkaan pyyhälsi kymmenen vähävaatteista tanssijatarta, ja he sitten kaikki levittäytyivät ympäri tilaa, jokaiseen ravintolaan. Eikä yksin ole hauska tanssia, joten he kutsuivat väkeä mukaan. Pian ravintoloissa oli kunnon meiningit, kun liikemiehet ryhtyivät hetkuttamaan etumustaan musiikin tahtiin... Eivätkä vain miehet, vaan myös naiset! Napatanssijattaret kutsuivat vuorotellen illastajia mukaan menoon, ja kaikki aina lähtivät! Jotkut oikein totisella ilmeellä veivasivat parhaan kykynsä mukaan. Meitä nauratti - plus helpotti, koska olimme päässeet istumaan istuintyynytasanteelle ilman kenkiä, eli tanssijat eivät päässeet meitä ahdistelemaan. Ehkä ensi kerralla sitten pääsemme mekin vapautumaan rytmin valtaan, kun menemme sinne nepalilaisen paikan puolelle.















Lambadabadabada!

Eikä malta lopettaa!

Shinjuku-ilta jatkui tutulla kohteella: Mother Bar. Kyseessä on pikkukellaribaari, 7 baaritiskipaikkaa plus muutaman hengen nurkkaus, pilkkopimeää ja musa tuuttaa kympillä. Siellä ei voi puhua, siellä ei näe mitään, mutta voi tilata kallista kaljaa tölkissä ja samaan hintaan toivoa niin paljon musiikkia isosta vihkosta taskulampun avulla kuin mieli ja korvat kestävät. Heviä yleisesti ottaen, länsimaalaista pääasiassa. Paikassa oli paljon yksin liikkeellä olevia miehiä, joiden päät nytkyivät rokin tahtiin. Sieltä kun menee ulos, on ihan pöllähtänyt olo, kuin heräisi unesta :)

Shinjuku, kotikaupunkimme, by night:


Musiikilla jatketaan. Vuorossa okusanin keikkaraportit 1 ja 2. Mutta ensin lipuista. Jos tahdot ostaa lipun keikalle Tokiossa tai muualla Japanissa, suuntaa Lawson-kombiniin. Kyllä, täällä saa konserttilippuja ruokakaupoista. Ohjeita voi tankata täältä, tai sitten yrittää ummikkona. Kannattaa kuitenkin ottaa selville bändin japaninkielinen kirjoitusmuoto, sillä nimet eivät välttämättä ole aina romanjilla. Esimerkiksi Extreme, jota olen menossa joulukuussa katsomaan, oli Lawsonin lippuautomaatissa vain katakanalla, "Ikusutoriimu". Automaattiin pitää myös naputella oma nimi katakanalla/hiraganalla, mutta kunhan jonkun kirjaimen sinne saa, se riittää, vaikka olis ihan mitä vain tekstiä. Sama puhelinnumeron kanssa, tosin kannattaa laittaa numero, joka voisi olla japanilainen, eli esim. 03-alkuinen tai kännykkänumerotyyppinen (080-, 090-). Sitten kun kaikki on valmista, masiina syöttää kuitin, jonka kanssa mennään kassalle, siellä lippunen leimataan ja tilalle saa uuden kuitin sekä lipun. Sitä en ole vielä saanut selville, että voiko jostain valita tietyn istumapaikan, nimittäin tähän asti on ulos tullut vain lippu aivan satunnaiselle paikalle. On ainoastaan voinut valita hintakategorian (olen aina ottanut kalliimman lipun, olettaen että se on paremmalle paikalle).

Tuosta automaatista saa siis tosiaan lippuja ihan isoillekin keikoille, ja tähän asti olen saanut lipun kaikkeen haluamaani. Jossain luki, että amerikkalaisille keikoille olis lähes mahdoton saada lippuja, mutta ei se ainakaan nyt ole pitänyt paikkaansa.

Siis, eilen olin Mötley Crüen keikalla "Saitama Suupaa Arena":lla ja viime maanantaina Duff McKaganin Loadedin keikalla Shibuyan Club Quattrossa. Molemmat olivat hyvin kokemuksellisia. Duffin yhtyeen keikka oli ällistyttävän vähäväkinen! Paikalla oli kourallinen ihmisiä, kun saavuin paikalle! Keikkalipun hintaan kuului yksi drinksu, ja koska Japanissa tosiaan kaikki alkaa täsmällisesti, myös bändi hyökkäsi lavalle tasan kello 19. Ihmisiä valui onneksi lisää, ja ne, jotka olivat paikalla, osasivat pitää meteliä. Konsertin fiilis oli hyvin intiimi, ja olikin huvittavaa ajatella, että megabändi Guns N'Rosesin heebo tuossa on kuin soittelisi kavereilleen pikkuklubilla. Niinkuin käytännössä tekikin - yleisössä oli myös muun muassa Duffin tyttöystävä/vaimo sekä Nikki Sixx! Duffin vitsit sinkoilivat ohi japanikorvien ja bändiä huvitti, minua myös. Yhtye ei tahtonut lainkaan lopettaa, ja viimeinen biisi kestikin puoli tuntia koostuen eri covereista, joita eri soittajat vuorotellen improsivat, osaamatta edes biisejä. Tuli myös tuttuja, It's So Easy, Dust n' Bones, So Fine, Attitude... Osa bändin omista biiseistä ei ollut ihmeellisiä, mutta jotkut oikein hyviä, erityisesti ne, joista tuli mieleen Velvet Revolver. Iso osa ajasta meni kyllä Nikki Sixxin vahtaamiseen... ;)

Japanilaiset ovat keikoilla hyvin aktiivisia. Paikoissa, joissa on vain istumapaikat, ei todellakaan istuta! Sen sai huomata eilen Mötiköiden keikalla Saitamassa. Areena itsessään oli jo mielenkiintoinen nähtävyys, VALTAVAN suuri, korkeussuunnassa! Katto oli siis jossain ihan taivaassa saakka. Ei ainakaan ilma loppunut. Seisomakatsomoa ei ollut ollenkaan, ja katsomot alkoivat nousta aika nopeasti yläilmoihin, 3. taso oli valtaisa parvi. Itse olin 2-katsomossa, josta näki kokonaiskuvan hienosti. Kun menin sisälle Areenalle, ihmettelin ihan älytöntä jonoa, satoja ja satoja ihmisiä jonotti jonnekin - sitten tajusin, että paitatiskille! Japanilaisille on tärkeää saada bändin paita ja muuta oheista, ja tietysti omaa vuoroa jonotetaan siivosti. Oluttiskeille oli myös jonot, mutta tiskejä oli niin monta, että pian sai kuohuvan Sapporon käteen - ja sen kanssa sai mennä katsomoon!! Ei toimisi Suomessa! Myös ruokaa sai vapaasti ostaa ja viedä katsomoon, ja monilla oli oikein tarjottimet mukanaan. Penkeissä oli myös juomatelineet ;)

Mun vieressäni oli kolme hupaisaa liikemiestä vapaa-ajan vermeissä. Kun lämppäri Loudness astui lavalle, miekkoset pomppasivat tuoleistaan ja aloittivat valloittavan tanssi- ja kiljuntaesityksen, joka jatkui Mötley Crüen loppuun saakka :) Väkeä meni jammaamaan myös portaisiin ja käytäviin, eikä kukaan estänyt! Ei toimisi Suomessa tuokaan :)

Loudness esitti asiansa sujuvasti japaniksi eli tällä erää välispiikkivitsit menivät ohi vain minulta, ja ehkä muutamalta muulta valkonaamalta (nyt en ollut ihan ainut outolintu). Itse en bändin muzakista oikein innostu, mutta japanilaisten bailausta oli hauska seurata. Väliajalla sai ihmetellä uutta käsittämättömän pitkää jonoa - miesten vessaan.

Mötley Crüe aloitti Kickstart My Heartilla ja jengi sekosi :) Keikka oli hauska ja ainoa ikävä puoli oli jatkuva savu lavalla. Sen seasta tuskin erotti ketään!! Tommylla oli oma hetkensä Jägermeister-promoottorina, hän valitsi yleisöstä mieleisensä "mutherf*ckerin" ja antoi hälle pullon laitettavaksi kiertämään - sen jälkeen kun malttoi lopettaa huikan ottamisen. Nikki myös jubaili paljon yleisölle ja veti makeen bassosoolon. Vince kiljui perinteisesti, Mick möllötti mutta ei ihan niin zombiena kuin yleensä. Valoshow oli tehokas, mutta melkein olis toivonut että lava ois ollut suurempi! Se oli yllättävänkin pieni.

Japanilaiset osasivat sanat hyvin, mutta kysymyksiä ja vitsejä taas meni ohi. Kun Tommy huudatti väkeä että "When I say Mötley, you say Crüe", niin kaikki vaan huusivat että yeee ;) Keikka oli bändin viimeinen Japanissa, ja kovasti olivat kiitollisia kokemuksistaan ("Arigaatto, arigaatto, arigaaaaatto!"). Yleisö oli vaatimatonta: ennen encoreja he huusivat että "One more!" Taisi tulla kyllä useampikin kuin yksi, Home Sweet Home muun muassa, tietystikin. Japseilla sentään oli perinteiset sytkärit slovarin aikana, kellään ei ollut esim. kännyköiden näyttöä. No, valokuvaaminen oli kiellettyä, ja japanilaiset noudattavat tosi hyvin sääntöjä eli kännyt pysyivät kasseissa. Jotka taas pysyivät penkeillä, vaikka tyypit itse heiluivat kauempana. Ei kai täällä varkaita sitten ole. Paitsi mä meinasin olla! Vahingossa, porukan liikkuessa, olin ajautunut viereisen penkin kohdalle, ja niinhän sitten höräsin väärän mukin telineestä tyhjäksi pimeässä! Seuraavan pimeyden aikana kaadoin äkkiä omasta tuopista tilalle ;)

No, nyt ei taida hetkeen ollakaan keikkoja, paitsi mun synttäripäivänä soittaa MUCC ja muita Shinkibassa, joten sinne kyllä kovasti olisimme meinaamassa, jos Lawson suo kippuja ja jos Yan-san pääsee lintsaamaan kokouksesta!

Ja one more!