sunnuntai 28. helmikuuta 2010

NON: kasvisizakaya!

Meillä on toisinaan kasvisruokaravintoloiden kanssa hieman huono tuuri. Turhan monta kertaa olemme joutuneet kääntymään ovelta takaisin, toivottomalle ruuanmetsästysmatkalle, kun paikassa onkin ollut yksityistilaisuus, poikkeuksellinen aukioloaika tai juuri sattumoisin juuri sillä hetkellä kahden tunnin päivätauko.

Myös izakaya Nonin kanssa kävi ensimmäisellä yrityskerralla niin, että se olikin kiinni. Toissalauantaina onnistuimme kuitenkin menestyksekkäästi ja pääsimme viettämään mukavan illan megurolaisessa, pelkkää kasvisruokaa tarjoilevassa izakayassa.



Nonin omistaa nuorehko nainen nimeltä Non, ja apurina hänellä on toinen, päälle kolmikymppinen nainen. Tytöt kokkaavat kaiken itse, siinä tarjoilun ja tilausten oton ohessa minikeittiössä ravintolan yhteydessä. Sen vuoksi ruoka-annoksia joutuu toisinaan hieman odottelemaan. Kylmä Yebisu hanasta helpottaa odotusta. Paikka on hyvin pieni: vain kolme pöytää istuintyynyineen sekä counter, jonka ääreen mahtuu kymmenisen henkeä. Meillä ei pöytävarausta ollut, joten istuimme tiskillä. Yksi erityisesti mainitsemisen arvoinen asia on se, että koko izakaya on savuton - hämmästys sentään!

Nonissa on nettitietojen mukaan ollut ennen englanninkielinen ruokalista, mutta menua on ilmeisesti sittemmin muokattu, joten nyt englanti-infoa ei ollut tarjolla. Lista oli pitkä ja sisälsi paljon kanjeja, joten aika arvailuksi tilailu meni. Ensi kerraksi aiomme kääntää netistä tilauksen valmiiksi!

Alkupalaksi saimme aika omituisia konnyaku-palleroita, jotka osaksi jäivät lautaselle, mutta näyttivät tosi hauskoilta.



Nämä sen sijaan solahtivat alas vauhdikkaasti: gyozaa kasvisversiona! Gyoza on kiinalaisperäinen taikinanyytti, joka sisältää normaalisti lihaa. Yan-sanin mukaan tämä kasvisversio vastasi hyvin paljon lihaisaa versiotaan, joten olipa Okunkin mukava päästä maistamaan hyvin yleistä japaniravintoloiden ruokalajia. Gyoza ei ole maailman vaikein valmistaa itse, ja esimerkiksi Japanissa asuva kasvissyöjä Julie on antanut hyviä vinkkejä, joten ehkä on joskus kokeiltava.



Erittäin maukas oli tällainen korokke, eli kroketti. Näissäkin on normaalisti lähes aina jotakin lihaa, tosin olemme kuulleet huhuja, että kaupasta saisi jotakin lihatontakin versiota? Worcestershire-kastike kuuluu olennaisena osana korokken oheen.



Tämä annos taas jäljitteli myöskin hyvin yleistä japanilaista ruokalajia, paistettua kanaa. Jäljittely onnistui erinomaisesti näin soijaversiona, sillä koostumus oli hyvin aidonmukainen. Ellei olisi ollut kasvisravintolassa, olisi saattanut kokea itsensä hyvinkin hujatuksi kanansyöjäksi.



Välissä söimme makoisan avokado-salaatin, jonka jälkeen saattoi taas pistellä rasvaa ja uppopaistoa poskeen. Tempura oli tuttu jo ennestäänkin, ja se taisikin olla viimeinen laji, jonka ruokalistalta osasimme lukea. Tempuraan oli käytetty sipulia, sieniä, parsakaalia ja vihreitä papuja. Hyvää oli.



Non oli kaiken kaikkiaan miellyttävä kokemus. Paikka tuli ihan täyteen, joten tunnelma oli mukavan hälisevä, ja taustalla vaimeana päällä ollut tv toi kodikasta tunnelmaa. Kaikki kokeilemamme ruoka oli hyvää - ei nyt ehkä kielen kaappaavaa herkkua, mutta oikein kelpoa. Loppulasku ei ollut halvin mahdollinen, mutta tällaisesta erikoisuudesta maksaa mielellään pientä ekstraa, ja söimme aika ähkyyn itsemme. Menu on pitkä ja sisältää lähes kaikkea, mitä voi kuvitella ja etenkin paljon sellaista, mistä ei ole yhtään mitään hajua. Jälkkäreitäkin näytti olevan, mutta emme nyt kokeilleet.

Mutta, kaikki kiva loppuu aikanaan, eli juuri saamamme ikävän tiedon mukaan: Izakaya Non lopettaa toimintansa 25.4. Kauaa ei siis saa enää tästäkään izakaya-ilosta nauttia, mutta vielä ehtii:
Non, 2-17-22 Shita-Meguro, kellaritaso.

--

P.S. Löysin muuten uuden linkin lukuisiin kasvisravintoloihin, tässä kiinnostuneille.

lauantai 27. helmikuuta 2010

Yöaika on työaikaa

Pari päivää sitten oli töihin tullessani sähköpostissa odottamassa kello 9:42 saapunut työkaverin kohtelias ilmoitus, että hän ei herännyt ajoissa ja on valitettavasti 20 minuuttia myöhässä. Näinkin pienet myöhästymiset on tapana ilmoittaa. No, vähän yli 10 saapui osastomme pomon vastaus, joka vapaasti suomennettuna meni näin: "Viime aikoina liian pitkään nukkumisesta johtuvat myöhästymiset ovat yleistyneet. Ole ystävällinen ja vähennä itseltäsi puolikas palkallinen lomapäivä."

Aika kovaa, että 20 minuutin myöhästymisestä menettää puolikkaan päivän vuoden 12:sta palkallisesta lomapäivästä. Varsinkin, kun näitä päiviä joutuu käyttämään myös lääkärissä käynteihin ja muiden asioiden hoitamiseen. Aloin miettiä syitä tähän "viimeaikaiseen myöhästymisten lisääntymiseen" ja eipä tarvinut kovin syvältä tonkia. Vilkaisin kyseisen työkaverin pahvista kellokorttia, jossa näkyy töihin saapumis- ja lähtöaika. Viisi edellistä päivää näyttivät tältä:

  • 10:00 - 23:50
  • 10:02 - 23:47
  • 10:01 - 23:41
  • 10:17 - 23:53
  • 10:05 - 23:38

Nyt siis selvennyksenä, että meidän työsopimuksessamme sovittu työaika on 10:00 - 18:30. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta... mitä helvettiä?! Tyyppi vetää joka päivä yli VIISI tuntia PALKATONTA ylityötä, ja firman edustaja kehtaa kiittämisen sijaan kitistä 17 minuutin myöhästymisestä. Niin, sopimuksessa tosiaan lukee, että työt alkavat kymmeneltä, mutta silti! Kumma juttu, ettei kyseinen esimies ole lähettämässä porukkaa kotiin puoli seitsemältä, jotta kaikki ehtisivät ainakin työn puolesta saada kunnon yöunet. Näin tämä kohtuuton VÄSYMYKSESTÄ johtuva myöhästelykin ehkä vähenisi.

Tietyllä tavalla silti ymmärrän esimiestämme. Hänkin on hankalassa tilanteessa, sillä hän on omien esimiestensä silmissä huono johtaja, koska häntä ei kunnioiteta sen vertaa, että tultaisiin ajoissa töihin. Siltikin on aivan älytöntä, ettei tuo viisi tuntia ilmaista ylityötä merkitse yhtiön johdolle mitään. Pari kertaa olen itse asiassa havainnut jotain tuollaista kiusoittelua esimieheni suuntaan, kun on ollut puhetta mahdottoman projektin mahdottomasta aikataulusta. On ikään kuin vitsin omaisesti naureskeltu, että onko kyseessä huono johtaminen, kun ei synny tuloksia. Vaikka noille heitoille nauretaankin, tuntee niiden kohde sisällään varmaan suurta häpeää.

Itsellänikin oli joskus pieni konflikti pomoni kanssa, sillä olin ollut kuukauden aikana kahtena aamuna yli tunnin myöhässä. Ilmoitin tästä hyvissä ajoin ennen töiden alkua ja luulin, että se riittää, koska myöhästymisen syykin oli hyvä. Näinhän Suomessakin on totuttu, että työaika voi liukua kohtuullisesti, jos se ei haittaa muiden työskentelyä. Kuun lopulla pomo ilmoitti vähentäneensä minulta kaksi kertaa puolikkaan lomapäivän, koska olin ollut "poissa". Siitäkin huolimatta, että kyseisinä päivinä olin tehnyt vastaavasti illalla pari tuntia pidempään töitä.

Päätin protestoida asiasta varovaisesti, koska työaikaseurannan mukaan minulla näytti olevan kyseisenä kuukautena yli 18 tuntia ylimääräistä työskentelyä. Ja olin omasta mielestäni hyvittänyt poissaoloni olemalla saman päivän iltana pidempään. Tämä yli 18 tuntia kertyy, kun lähden töistä yleensä vähän jälkeen seitsemän, vaikka sovittu työaika loppuukin 18:30. Protesti johti lopulta siihen, että pomo palautti nämä jo poistetut vapaat, koska en tiennyt tätä käytäntöä. Hieno systeemi, että töissä vietetty aika toimii ainoastaan yhden tahon eduksi.

Samassa yhteydessä pomo mainitsi, että meillä "hyväpalkkaisilla" palkallinen ylityö alkaa vasta kello 22:n jälkeen, kun otin tuon kuukausittaisen ylityöaikani puheeksi. Tiedustelin eilen lounaalla yhdeltä puoleen yöhän istuvalta työkaverilta, saako hän korvausta kello 22:n jälkeiseltä ajalta, mutta vastauksena oli vain äimistyminen. Tätä korvausta siis pitää erikseen anoa, ja siitä on unohdettu mainita. Tai sitten sellaista korvausta ei edes ole olemassa. Korvauksen erikseen anominen kuulostaisi aika typerältä, koska meillä on olemassa se kellokorttisysteemi, joka tarkkailee poissaoloja minuutin tarkkuudella. Toisaalta en näe mitään motiivia, miksi pomoni olisi suoranaisesti valehdellutkaan asiasta. Ehkä ymmärsin jotain väärin...

Ei liene vaikea arvata, millaisia fiiliksiä tällainen työaikanipotus aiheuttaa, kun porukka koettaa tehdä parhaansa, jotta pysyttäisiin lähes mahdottomassa aikataulussa, ja silti kiitoksen tai korvauksen sijaan saa vain valitusta. Ei ainakaan tarvitse ihmetellä, miksi niin moni tuntemani japanilainen sanoo, ettei pidä työstään tai varsinkaan esimiehestään. Harmi vain, että tämän systeemin korjaaminen vaatisi muutoksia niin monella tasolla, että muutoksen käynnistäminen tuntuu aivan mahdottomalta. Kumma, ettei valtion johto ymmärrä, millaiset verotulot menetetään näistä maksamattomista ylityökorvauksista. Sama työmääräkin olisi varmasti tehtävissä lyhyemmässä ajassa, jos ihmiset eivät olisi koko ajan nukahtamaisillaan tai tekisi virheitä väsymyksen takia. Tai jos he saisivat keskittyä oleelliseen kaikenlaisten täysin turhien raporttien, joita ei kukaan koskaan lue, kirjoittamisen sijaan.

Loppuun vielä vertailun vuoksi omat työtuntini. Ikään kuin "todisteeksi", että oma pääni on jo pehmentynyt tai tämänkin systeemin kanssa voi yrittää tulla toimeen:

  • 9:54 - 19:26
  • 9:56 - 19:12
  • 9:55 - 19:21
  • 9:56 - 19:29
  • 10:03 - 19:52

Erot saapumisajoissa johtuvat täysin omasta nopeudestani aamupuuhien osalta. Junat ja metrot kulkevat 99,9 prosenttisesti ajallaan. Siinäpä terveisiä VR:n, HKL:n ja YTV:n suuntaan. (Myönnetään, ettei täällä ole metrisiä lumimassoja kiskoilla ja teillä).

torstai 25. helmikuuta 2010

Oppai Choko

Miestenpäivä, eli tuttuvallisemmin ystävänpäivä, oli ja meni. Okusan käsitteli japanilaisen valentine's dayn jo viime vuonna, joten ei enempiä siitä tällä kertaa. Tänä vuonna Oku antoi sellaisen lahjan, jossa yhdistyy ehdottomasti muutama Yan-sanin suosikkiasia:



Asia on rasia? No ei täysin! Kyseinen rasia sisältää oppai chokoa, eli tuttavallisemmin "tissisuklaata". Huh, katsotaanpa, mitä rasiaan kätkeytyy.



Rasiasta näyttää löytyvän piirretty tytön kuva. Ja nähtävästi edestä avattavat rintaliivit. Selevä. Tuskastuttavan pitkän hakasia vastaan käydyn taistelun jälkeen paljastui tällainen näkymä:



Yksittäispakattuja valkosuklaisia rintoja! Nam! Suklaa on aivan kohtuuttoman makeaa, mutta ei se mitään, kun makustellessaan ajattelee mitä imeskelee. Kyseessä on ehkä yksi parhaista lahjoista mitä miehelle voi ystävänpäivänä antaa. Totta kai esimerkiksi Nissan GT-R olisi myös otettu vastaan omalla postauksellaan, mutta tämä pääsee lahjana lähes samalle viivalle.

Oppaista tulikin mieleen viime vuonna ilmestynyt japanilainen elokuva Oppai barê, eli suomalaisittain vaikkapa "Rintalentopallo". Kyseessä on koulumaailmaan sijoittuva komedia, jossa teini-ikäisten poikien lentopallokerho saa valmentajakseen nuoren naisopettajan. Jo ensimmäisissä treeneissä käy selväksi, että pojat eivät osaa pelata lentopalloa sitten pätkääkään. Opettaja kuitenkin toivoo joukkueelle menestystä ja suostuukin heikkona hetkenä näyttämään rintansa pojille, jos he voittavat yhden ottelun. Arvatenkin tämä tuo motivaatiota harjoitteluun...

Kun Haruka Ayase voitti tämän kuun alussa tällä roolillaan parhaan naispääosan esittajän "Blue Ribbonin", en ollut aivan varma, mitä tämä kertoo japanilaisen elokuvan nykyisestä tasosta. Ihan hauska (ja kiltti) elokuva joka tapauksessa. Ja erityisen hyvää katsottavaa, jos haluaa harjoitella kuullun ymmärtämistä.

Loppuun vielä yksi herkullinen kuva tuohon alun rasiaan liittyen:

maanantai 22. helmikuuta 2010

Shinnenkai shabu-shabulla

Viime vuoden lopulla kävi niin nolosti, etten osallistunut yhteenkään varsinaiseen bōnenkaihin. Vähän koetettiin muilta työkavereiltakin urkkia, että pidettäisiinkö, mutta kukaan ei osoittanut suurempaa intoa ylensyömiseen ja -juomiseen. Osalla tuntui menoja riittävän ilman työpaikankin kekkereitä. Lopulta pomo laittoi 21. joulukuuta kutsun meidän tiimimme bōnenkaihin päivän varoitusajalla. Koska olimme Okun kanssa lähdössä sitä seuraavana päivänä Nisekolle, päätin ilmoittaa kohteliaasti, että nyt ei oikein pysty. Olisihan se ollut aika "hullua" lähteä syömään (ja juomaan) itsensä ihan tukkoon, kun aamulla täytyi herätä ennen neljää ja lähteä kohti lentokenttää. Ja iltapäivällä rinteisiin.

Onneksi tuohon loppuvuoden sosiaaliseen ähkyyn on keksitty avuksi shinnenkai eli uuden vuoden kokoontuminen. Konsepti on kaikin puolin sama, eli kasataan yhteen ihmiset, joita nykyhetki tai menneisyys yhdistää, ja syödään ja juodaan. Tietenkin sillä poikkeuksella, että hyvän ensi vuoden sijaan toivotellaan hyvää tätä vuotta. Joka on toki tammikuussa aivan loogista. Kun tämä "pikkujoulukausi" jatkuu vielä tammikuunkin ajan, jää kaikille vanhoille työ- ja ystäväpiireille mahdollisuuksia kokoontua. Ja ravintolat voivat hyvin.

Työporukan kesken vietimme tammikuun lopulla shinnenkaita, johon oli kutsuttu liki 20 nykyistä ja entistä tiimin jäsentä. Meistä 13 ilmoitti pääsevänsä paikalle, vaikka lopulta yksi joutuikin perumaan osallistumisensa työkiireiden takia. Onhan se ihan ymmärrettävää, kun aloitimme jo kello 20, että siinä on vielä kuumin mahdollinen työaika käynnissä... Koska tämä oli työporukan oma kokoontuminen, ei kutsuttujen listalle kuulunut esimerkiksi esimiestä tai paria muutakaan entistä työntekijää, joita kaikki eivät ole muistelleet niin kauhean kaihoisasti.

Tällä kertaa ruokavalintamme oli shabu-shabu, joka yksinkertaistaen tarkoittaa ohuen ohueksi leikattua lihaa, jota huljutellaan puikoilla hetken aikaa kiehuvassa vedessä tai dashissa, kastetaan raakaan kananmunaan tai kastikkeeseen ja pistellään poskeen. Tämä valinta sopi minulle oikein hyvin, kun olen asunut jo toista vuotta Japanissa, enkä ollut koskaan aiemmin syönyt shabu-shabua. Kuten aitoon nomikaihin kuuluu, oli homman nimi tabehōdai ja nomihōdai: syö ja juo niin paljon kuin jaksat.

Ravintolavalinta oli todella onnistunut, sillä kaikki tarjottu ruoka oli erinomaisen hyvää. Erilaista lihaa kannettiin pyötiin matalista laatikoista muodostuvissa torneissa. Lihojen lisäksi tarjolla oli taikinapallojen sisään laitettua kalaa, vihanneksia ja lopuksi myös pitkät nuudelit. Yhteistä kaikelle ruualle oli niiden valmistaminen yhteisesti pöydän keskellä olevissa astioissa, joissa vesi ja dashi kiehuivat.


Ruokakeskusteluun kuuluivat pikaiset puheet nykyisistä työpaikoista, tärkeimmät vuoden aikana elämässä tapahtuneet positiiviset asiat (lapset, naimisiin, tyttöystävät), tietenkin nopea älypuhelinvertailu, kun paikalla oli iPhonea, Androideja ja Windows Mobileja (ei yhtään Nokiaa) ja toki se, kuinka hyvää ruoka on. Joku tiesi kertoa, että työpaikastamme uudelleensijoittelun myötä eronnut ja Osakaan vanhempiensa luokse viime helmikuussa palannut tyyppi oli löytänyt syyskuussa lopulta uuden työpaikan Osakasta. Muistan, kuinka monet olivat vuosi sitten aika pessimistisiä Osakan työtilanteen suhteen.

Näihin rajoittamattomiin syöminkeihin kuuluu usein aikaraja, ja meidän tapauksessamme raja oli kaksi tuntia. Eipä kukaan olisi enempää jaksanut syödäkään. Koko ähkyn hinta per ruokailija oli hyvin kohtuulliset 4000 jeniä, mikä oli ruuan laadun ja määrän huomioiden oikein käypä kustannus. Juomiakin tarjoilijat saivat kantaa kädet väärällään. Koska ilta oli nuori ja seuraava työpäivä vielä 12 tunnin päässä, päätimme ampaista viereiseen karaokeen. Tai osa porukasta päätti suunnata kotiin, mutta jäi seurueeseemme vielä yli puolet porukasta.

Karaoke oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Anime- ja draamatunnarit, jpopit, ghostbustersit, ccr:t, tuikitarpeelliset hevinumerot ja räpit kajahtivat taas ilmoille. Tulipa tutustuttua myös 電気グルーヴ:n (Denki Groove) 聖おじさん-biisiin. Heh, se on ehdottomasti Japanin vastine Ray Parker Juniorin Ghostbusters-teemalle. "Dare o yobu? - Seinto ojisan!" (kenelle soitat, pyhälle enolle/ukkelille/vanhalle mielenne (vai sen miehen hengelle?)). Linkitänpä videoon, jos se sattuisi toimimaan (nähtävästi Nico Nico Dougan playeri ei toimi omilla Firefoxeilla, joten tarvi katsoa Operalla).



Puolet porukasta liukeni vähän ennen puolta yötä viimeisille junille. Totuttu luottokuski oli taas autolla liikkeellä ja ehdottikin itse, että voisi viedä loput kotiin. Niinpä jatkoimme laulua vielä neljästään yhteen saakka. Reilun vuoden aikana minulle on selvinnyt ainakin sen verran, että kuljettajamme on ilmeisestikin allerginen etanolille. Näissä ulkoiluissa hän sulautuu täydellisesti porukkaan, joten allergia ei ole hänelle ainakaan minkäänlainen sosiaalinen hidaste. Karaokesta lähdettyämme harhailimme hyvän tovin Shibuyan syrjäkujia jonnekin hulppeahkoja taloja kasvavalle asuinalueelle. Auto oli siellä parkissa lähes ilmaisessa kolikkopysäköinnissä. Ja koska muut olivat menossa Chibaan, tipautettiin minut ensimmäisenä pois ja pääsin nukkumaan jo kahdelta. Onneksi ähkystä ei ollut enää tietoakaan, joten seitsemänasteisessa makkarissa uni tuli välittömästi.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Aviohumua Tokiossa

Nyt täytynee hieman paljastella totuuksia. Tai suurin osa tutuista lukijoistamme jo tietysti tietääkin, että olemme jemmanneet erästä salaisuutta jo vuoden verran...

Kun muutimme Japaniin, oli vain Yan-sanilla työviisumi. Oku aikoi reissata 3 kuukauden välein muille maille, kuten perhevisiitille Suomeen, uusimaan omaa turistiviisumiaan. Paniikki kuitenkin alkoi iskeä, kun netistä paljastui kauhukertomuksia maasta käännyttämisestä kolmannella paluuyrityskerralla, joten siirryimme viime vuoden alussa plan B:hen eli menemään naimisiin!

Ajatus avioliiton solmimisesta uudessa kotimaassamme kiehtoi toki muutenkin, joten viime vuoden tammikuussa ryhdyimme innolla projektiin. Edellisessä päivityksessä kerrottu paperishow oli melkoinen, mutta itse hääpäivä sujui yllättävänkin vaivattomasti. Eräänä maanantaina helmikuussa olimme sopineet treffit kaveripariskunnan kanssa Shinjukun City Officelle (juhlallinen rakennus onkin!), ja toinen heistä tulkkasi, kun kävimme tiskillä kirjautumassa mieheksi ja vaimoksi. Japanissa tämä on hyvin yksinkertaista ja korutonta, mutta saimme kyllä oikein hienon, suurikokoisen, kauniskanjisen avioliittotodistuksen matkaamme.

Naimatouhuja menimme juhlistamaan läheiseen Kamadoka-izakayaan, jossa nostelimme maljoja ja sashimilautasia sekä tutustuimme paremmin tuolloin vielä suhteellisen uusiin tuttavuuksiimme, todistajiimme.



Kahden kesken jatkoimme juhlintaa parhaassa keksimässämme huippukohteessa: Hotelli Park Hyattin pilvenpiirtäjäbaarissa. Vain korkein kelpaa. Olikin taas tosi tunnelmallista, hyvä bändi ja hyvät drinkit!



Iltakävely Shinjukun talvisessa valoloisteessa toi juhlan tuntua päivään.



Mutta. Päätimme pitää kaiken vielä visusti salassa! Karkasimme naimisiin! Vain muutamat ystävät Japanissa tiesivät, ei kukaan Suomessa, edes vanhempamme. Aloimme suunnitella häitä, joissa vasta paljastaisimme Japanin naimakaupat. Kyseiset häät olivat viime lauantaina Suomessa, vuosi virallisen vihkimisen jälkeen. Yllätys ja shokeeraus onnistuivat mainiosti, ja koko tarina esitettiin juhlavieraille videon muodossa, Okinawan häämatkoineen kaikkineen. Mikäpä kätevämpää, kuin katsoa jo häissä häämatkan kuvat!

Häissä oli myös mukana japanielementtejä: perheemme olivat kanssamme "alttarilla", nostimme sakemukilliset (vieraat saivat muistoksi mukit, joita olimme hamstranneet pitkin Kappabashi Doria), karkkeina oli japaninamuja, vieraskirja tapahtui kirsikankukkalappusten muodossa, ruokalistalla oli vivahteita Japanista - karaoke vain jäi suorittamatta (mutta se suoritettiin kyllä jo polttareissa, taksin muodossa!). Kutsukorttinahan meillä oli ollut purikura-kuvasta teetetty postikortti.

Oma ja tähän blogiin kuulumaton lukunsa on se, kuinka järjestää häät Suomessa ulkomailta käsin, mutta kaikki onnistui hienosti ja ikimuistoisasti, yllätyksineen päivineen!

torstai 18. helmikuuta 2010

KUINKA NAIDA JAPANISSA?

Tahdotko naida Japanissa? Siis toisen suomalaisen? Noudata näitä naimaohjeopastuksia!

Itse avioliiton solmiminen Japanissa jo oleiltaessa:

  • Tilaa meilillä Suomen maistraatistasi postitse lähetettäväksi monikielinen avioliiton esteettömyystodistus ja pyydä siihen mukaan apostille.
  • Varmuuden vuoksi voit pyytää myös virkatodistuksen, josta näkee perherekisterin. Me pyysimme siihenkin apostillen, mutta sitä ei tarvittu.
  • Käännätä japanilaisella tuttavallasi sekä esteettömyystodistus että sen apostille japaniksi (ellet itse osaa), epävirallinen riittää. Virkatodistuksen voi kääntää myös, jos sitä vaikka tarvitseekin (me tarvitsimme siitä ainakin vanhempiemme nimet ja tiedot).
  • Mene City / Ward Officeen kahden todistajan ja tulkin kanssa. Helpointa on, jos toinen todistajista voi tulkata. Jos kyseessä ovat japanilaiset, heidän tulee ottaa mukaan inkan/hanko -allekirjoitusleimasimensa ja varmaan henkkaritkin kannattaa.
  • City Officessa täytätte lomakkeen, johon tulevat kummankin aviopuolisoksi tahtovan tiedot. Kysytään muun muassa, oletko perheen vanhin lapsi. Paikan päällä otetaan kopio passeista ja mahdollisesta alien registration cardista. Eli ne mukaan. Meillä oli osoite ja puhelinnumerot Japaniin, joten emme tiedä, mitä tapahtuu, ellei niitä ole. Toinen meistä (okusan) oli maassa turistiviisumilla eli ilman alien-korttia.
  • Pyydä Kon-in Todoke Juri Shomeisho eli avioliittotodistus. Ehkä kaksikin. Iso ja hieno maksaa noin 1400 jeniä, se on kiva omaksi muistoksi, mutta viranomaistarkoituksia varten kannattaa pyytää (lisäksi) pieni (noin 350 jeniä). Todistuksen saamista varten tulee täyttää erillinen lomake, johon riittävät vain toisen puolison tiedot.
  • Meiltä ei kysytty mitään nimen vaihdosta, joten avioliittotodistuksessa ovat kummankin alkuperäiset nimet.


Jos haluat rekisteröidä avioliiton myös Suomeen eli olla virallisesti naimisissa Suomessa (esimerkiksi jos haet viisumia), tee näin:

  • Hae Ulkoministeriöstä (Ministry of Foreign Affairs) apostille avioliittotodistukseen. Sen saa yleensä päivässä, eikä se maksa mitään. Jos käännöstoimisto noutaa sen puolestasi, se maksaa yli 16.000 jeniä.
  • Vie avioliittotodistus käännöstoimistoon. Englanniksi kääntäminen riittää. Suurlähetystön listalla on pari käännöstoimistoa Tokiossa. Ginzan toimisto on helpompi löytää ja se on professionaalimpi, mutta käännös kestää kauemmin (noin 4-5 päivää) kuin Ikebukurossa (sieltä saattaa saada päivässä).
  • Ota selville maistraatistasi Suomesta (edellinen maistraatti, jossa olet ollut kirjoilla, ellet enää ole), tarvitseeko myös käännökseen apostille ja kelpaako japanilaisen käännöstoimiston oma apostille sellaiseksi. Maistraattien käytännöt vaihtelevat.
  • Vie todistus apostilleineen sekä käännös Japanin Suomen suurlähetystöön toimitettavaksi rekisteröintiin Suomen maistraattiin (Väestörekisteriin). Saman voit tehdä myös Suomessa. Avioliittotodistuksen (apostillella) voi senkin käännättää Suomessa virallisella kielenkääntäjällä ja toimittaa paperit maistraattiin itse. Ota suurlähetystöön varmuuden vuoksi myös molempien passikopiot ja mahdollinen alien-korttikopio.


Jos esimerkiksi vaimo haluaa hakea dependent-viisumia ja tahtoo hakea sen Suomesta, toimi näin:

(Meidän tapauksessamme tilanne oli siis sellainen, että miehellä oli jo työviisumi ja kotiosoite Japanissa ja vaimo oli joka tapauksessa menossa Suomeen paluulipullaan uusimaan turistiviisumia.)

  • Toimita Suomen Japanin suurlähetystöön postitse viisumihakemus, passikuva, kopiot kummankin passista, kopio puolison mahdollisesta alien-kortista, kopio puolison viisumista ja maahantuloleimoista passissa, puolison alkuperäinen palkkatodistus työpaikalta (japaniksi riittää, mutta tulee olla tuore) sekä virkatodistus maistraatista (Maistraattia voi pyytää postittamaan, jos tiedot ovat jo kirjautuneet - siinä kestää jonkun verran aikaa). Virkatodistuksessa tulee siis ilmetä Suomeen rekisteröity avioliitto. Pelkkä japanilainen avioliittotodistus ei riitä.
  • Voit hakea dependent-viisumia myös Japanissa, mutta ota tästä selvää erikseen.


HUOM. VARAA RUNSAASTI AIKAA TÄHÄN KOKO RULJANSSIIN! Me laitoimme hankkeen käyntiin tammikuun alkupuolella, naimisiin pääsimme helmikuun toisella viikolla, ja maaliskuun alussa juuri ja juuri ehdimme napata okusanin viisumin Suomesta matkaan.

Omia kokemuksia vielä:

  • Suomen päässä asia loppujen lopuksi hoitui tosi sutjakkaasti. Okusan kävi itse hakemassa Maistraatista virkatodistuksen, joka ei aiemmin ollut vielä valmis, ja asteli Suomen Japanin suurlähetystöön, jonne siis ennalta oli jo postitettu viisumihakemus, kuva, kopiot, palkkatodistukset sun muut, taisi olla varmuuden vuoksi japanilainenkin naimatodistus mukana kassissa. Passi hetkeksi hoitoon, ja noin tunnin päästä viisumitarroitettu passi oli valmis!
  • Homma ei kuitenkaan aina ehkä onnistu noin nopeasti, joten älä luule liikoja! Itse saimme asiaa nopeutettua sekä ystävällisen Japanin Suomen lähetystön miekkosen sekä Suomen Japanin lähetystön naisihmisen kiirehtimistoiveen vuoksi – olihan oku palaamassa Japaniin jo reilun viikon kuluttua Suomeen saapumisestaan.
  • Japanin päässä itse naimisiin meno oli todella nopea prosessi ja ohi tunnin sisällä. Ihmeellisen tehokasta!
  • Tästä ohjeistuksesta on saattanut unohtua jotakin tärkeää matkan varrelta, joten jos suunnittelet naimoja ja tahdot lisätietoja, niin yhteyttä saa ottaa!


--

P.S. Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna 2009, jolloin ainakin käytäntö oli kuvatun kaltainen.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kuukausi ulkomailla

Okusan wa tadaima!! Vietti lähes kuukauden suomalaisessa talvessa ja on nyt jälleen tokiolaisessa talvessa eli hervottomassa kylmyydessä. Suomessa en juurikaan tuntenut vilua, vaikka oli oikeasti todella honto ni totemo kylmä eli sellaiset -25 astetta useana päivänä. No, silloin en juuri käynytkään ulkona, ja sisällähän ongelmia ei ole. Täällä ei muuta olekaan kuin sisäongelmia, joten tänäänkin on vietetty kahvilassa aikaa 7 tuntia läppärihommien parissa. Ei mikään paha vaihtoehto sekään kyllä.

Oli mielenkiintoista käydä Suomessa melkein vuoden tauon jälkeen. Ennen lähtöä ahdisti paljonkin, ei millään tahtonut sinne kamalaan kalseuteen, mutta nyt onkin ihan toinen ääni kellossa. Suomessa olikin ihanaa ja mukavaa ja niin kaunista! Tokio on tietysti aina ihana, mutta Suomen kanssa se ei ole niin itsestäänselvyys!


Ensimmäinen ja toinen päivä kuluivat ihan turistina. Kaikki oli uutta ja jännää, vaikka Helsinki nyt on periaatteessa niin tuttu kuin olla ja voi. Mutta on se hassua, kuinka asiat unohtuvat, kun niitä ei vuoteen mieti. Sain hilautua Kampin metron liukuportaat takaisin ylös, koska olin unohtanut vilauttaa ylhäällä matkakorttia. Ihmiset tulivat päin metrosta, kun seisoin oikeaoppisesti oven vierellä odottamassa väkeä ulos. Metrossa pääsi istumaan! Kaikkialla oli kauheasti ulkomaalaisia, turisteja ja maahanmuuttajia. Muuten ihmisiä oli kaikkialla vain kourallinen. Senaatintorilla oli kotoisaa, kun siellä oli oman maan kansalaisia eli japanilaisia.


Ihmiset olivat pitkiä ja käyttivät housuja. Miehillä oli pitkiä hiuksia. Se oli yllätys, että tukevia ihmisiä näkyi niin vähän - ovatko suomalaiset hoikistuneet? Oli vaikeaa väistää oikealta, ja se on ihan todellinen fakta, että Suomessa kolme ihmistä tekee ruuhkan. Ihmiset eivät ole lainkaan fyysisesti joustavia :) Autot taas ovat: uskomatonta, että auto oikeasti pysähtyy, kun jalkakäytävälle astuu! Kaupoissa oli paljon ihonmyötäisiä, kurvikkaita vaatteita iänikuisten tunikasäkkien sijaan. Alusvaatteita löytyi oikeaa kokoa ja ilman hillittömiä toppauksia. Ruokakaupoissa piti muistaa itse ottaa muovikassi ja selviytyä liukuhihnan kanssa. Saunassa oli ihanaa.


Hotellissa tajusin peseväni mikrokeittoastiaa ja jogurttipurkkia ja asettelevani niitä kuivumaan. Oli syyllisen helpottavaa iskeä kaikki roska samaan sankoon (sentään vain siellä hotellissa)! Syylliseltä tuntui myös laittaa puhelimeen äänet päälle ja jopa puhua julkisessa liikennevälineessä (vähän). Oudolta tuntui, kun muutkin puhuivat puhelimeen ja kaiken ymmärsi.


Kaduilla tuntui vilisevän puliukkoja ja hulluja huutelevia häröjä plus kaiken maailman sekopäitä. Romanialaiskerjäläiset nököttivät 20 asteen pakkasessa polvillaan. Ruokakaupat tuntuivat valtavilta, ja leipäosasto oli jotakin käsittämätöntä. Niin paljon erilaista leipää!! Kaikkialla tuntui olevan vain leipääleipääleipää, myös keskisuomalaisessa kodissa, jossa suurimman osan aikaani majailin. Pullat olivat tuhtia sulateltavaa, ja kaikesta tuli heti täyteen. Ravintoloiden annoksista jaksoi syödä kolmanneksen. Ja joka puolelta löytyi kasvisruokaa! Grilliltä sai tuplakasvisburgerin!


Televisiota sieti katsoa, tosin Jussi-gaala oli melkoinen pohjanoteeraus, ja ehkä sitten kuitenkin katson mieluummin japanilaista kokkauskisaa kuin Martinan ja Eskon melaseikkailuja. Aina, kun tv:n avasi, sieltä tuli realitya. Joku muodonmuutosohjelma yleisimmin. Se uusi Idolsin korvike oli ihan hirveä.


Wc-paperi oli paksua ja lujaa, käteistä ei tarvinnut missään, käsiä oli hankala puhdistaa ennen syömistä, mutta toisaalta monesta oudosta paikasta löytyi julkista käsidesiä. Siideri oli pahaa ja lonkero hyvää. Rautatieaseman pallopatsasmiehillä oli vihreät pipot! Maha ei tuntunut oikein kestävän tuhtia ruokaa ja ruisleivän aikaansaamaa kuituhyökkäystä.


Jännittävin ilmiö oli se, että palveluhenkilökunta tuntui valtavan mukavalta! Jo heti ensimmäisessä kaupassa hotellin luona Eerikinkadun nurkalla oli niin miellyttävästi rupatteleva miesmyyjä. Muissa kaupoissa sama toistui, kaupungista riippumatta. Myyjät juttelivat leppoisia tuon tuostakin. Toisinaan ihan muutkin juttelivat, tyystin tuntemattomat ihmiset vaikkapa junassa! Mistä oikein oli kysymys? Kuulin ainakin kaksi teoriaa. Toinen oli se, että lama on saanut ihmiset mukavammiksi toisilleen. Toinen oli raaempi: tässä on ehtinyt vanhentua jo sellaiseen ikään, että nuorempi palveluhenkilökunta alkaa kunnioittaa ja kohdella kuin tätiä! Ei kai sentään!
No, ihmiset olivat ystävällisiä ja herttaisia, mutta se sentään oli ennallaan, että kukaan ei tervehdi, kun baariin menee tai sieltä lähtee. Tai kauppaan. Tai kahvilaan. Ihan rauhassa saa tulla, olla ja poistua.

Luonto oli uskomattoman upea! Kuuraiset puut, kristallipuut, olivat suoraan sadusta. Ja niitä oli jopa Vantaalla! En muista nähneeni tuollaista talvea. Hokkaidokin jäi nyt kakkoseksi. Mökillä oli lunta reiteen saakka. Metsässä vain pyörin niillä sijoillani suu auki ihastuksesta loksottaen, kun aurinko laski saaden puut kimaltamaan ihmeellisesti. Puiden yksipuolisuus (kuusiakoivujamäntyjä) vain lisäsi maiseman harmoniaa.


Melkoinen yllätysreissu Suomeen siis. Hyvä näin, sillä nyt palaaminen (milloin se sitten tapahtuukaan) ei enää tunnukaan niin kammottavalta ajatukselta.


Japaniin palaaminen taas... Se oli hyvin kotoisaa. Kuukaudessa ei ehtinyt vieraantua. Kotona tuoksui tutulle (homeelle...) ja viime yönä oli taas maanjäristys. Vierasta on se, että toistaiseksi aamiaiseksi on ollut karjalanpiirakoita ja Reissumiestä Edamilla.

Ja syy siihen, miksi nyt olin ja olimme Suomessa, selvinnee tulevista päivityksistä.


maanantai 1. helmikuuta 2010

Tokion lumipyryssä

Tänään lumipyry yllätti töistälähtijän. Viime päivinä päivälämpötilat ovat olleet kymmenen asteen yläpuolella, mutta niin vain tänä iltana lämpö putosi nollaan ja taivaalta alkoi sataa lunta. Viime vuonna talven ainoaa pientä lumisadetta sai odottaa peräti maaliskuulle asti, mutta näin uuden vuosikymmenen alkuun lumi halusi tulla jo 1. helmikuuta.


Sen verran on nyt maa ollut kylmänä, että tämän alkuillan kuvan jälkeen maahan on jo kertynyt kaikkialle kevyt lumikerros. Kameran kanssa en viitsinyt lähteä ikkunaa pidemmälle, joten nyt myöhemmin kuva vain naapurivajan katosta.


Illan aikana on tullut tehtyä täysin sama havainto kuin viime talvenakin kosteina iltoina: Ilmastointilaite ei toimi alkuunkaan. Kuivalla säällä sisällä on ihan lämpöistä ja sisäilman lämpötila on mukavat 20 astetta. Tänään ilmastointilaite on täysin hampaaton, eikä sisällä ole kuin juuri ja juuri 16 astetta. Äskenkin laite hyrähti käyntiin, piti hetken vaimeaa hurinaa ja sammui taas todettuaan voimattomuutensa. Kohta onkin siis aika kömpiä sähköpeiton alle.

Viime aikoina Elmereissä on ollut hyvin hiljaista, kun Oku kiirehtii menemään Suomessa ja minä olen koittanut olla työläinen ja koti-oku. Hiljaisuus tulee varmaankin jatkumaan kuun puoliväliin, mutta koitetaan sen jälkeen taas aktivoitua tässä osoitteessa.

edit: Ja täysin samaan aikaan Helsingissä Hesarin mukaan: "Helsingissä on ollut tähän vuodenaikaan viimeksi yhtä paljon lunta 1980-luvulla."