lauantai 28. helmikuuta 2009

Puli puli - Yan-san ja Oku onsenissa

Tulipa viimein Okusaninkin aika päästä pulikoimaan. Kävimme eräänä taannoisena perjantaina Yokohamassa asti kylpemässä. Okusan - tuo kaamea gangsteri - osti kaupasta laastariteippiä, ja hankalasti ostoskeskuksen aulassa Yan-san teippasi selästä tatuoinnin piiloon. Vähän teippiä vielä mahaan ja niskaan, ja Oku oli valmis tulikokeeseen.

Kohde oli Minatomirain onsen-vettä valuttava Manyo Club, jota ei alkuun meinannut löytyä millään ilveellä. Viimein näimme karmean ruman rakennuksen aivan maailmanpyörän vieressä ja kävimme tarkistamassa, että ei kai se tämä sentään ole. No oli se.

Vaan sisus oli ihan kelpo. Maksoimme sisälle 7. kerroksessa, varmistimme varauksemme privaattikylpyyn, valitsimme mukavan väriset yukatat (Okusanille kirsikankukkia, tietysti) ja sitten erkanimme, Oku vaaleanpunaisen verhon taa, Yan-san vaaleansinisen taa. Sukupuoliroolit olivat visusti kohdillaan.

Naisten puolella oli ihanan hiljaista, olihan vasta alkuiltapäivä. Pesupuolella oli ihan helppoa piilotella tarroitettuja tatuointeja, kun ei ollut juuri ketään katsomassa. Peseydyin ja istuin jossain yrttisaunassa. Sitten altaisiin. Sisäallas oli mukava, lilluin siinä aikani, ja sitten ulkoaltaisiin. Siellä olikin kivaa poretta, ettei ainakaan kukaan voinut nähdä tatskoja. Ulkoaltaat ovat aina ihania, vaikkei maisemia erityisesti olisikaan. Kontrasti viileän ulkoilman ja kuuman altaan välillä on auvoisa.

Sitten privaattikylpyyn! Manyo Clubilla se ei ole halpaa iloa, mutta ihan kaikkialta omaa, kahdenkeskistä kylpytilaa ei saakaan vuokrattua. Pariskunnille oma kylpy on mukava tapa tavata, sillä lähes aina onsenit ja muut kylpylaitokset ovat jaettu erikseen miehille ja naisille.

Meidän kylpyhuoneemme oli pieni, mutta ihan viihtyisä. Paljuun mahtui juuri kaksi, ja vesi oli lämmintä. Tunti kului nopsaan.


Kylpemisen jälkeen jatkoimme paikan tutkimista yukatoissamme. Ihan oli miellyttävä tila, kauniita käytäviä ja tunnelmallista.


Päädyimme syömään erinomaiseen Deliin, jossa tarjottimelle sai kasata oman valinnan mukaan vaikka mitä herkkuja. Oiva paikka sekä huonosti japania puhuville että kasvissyöjälle. Tarjolla oli ihania salaatteja, sushia, tempuraa, riisejä, misokeittoa, tofuja, lihoja, jälkiruokia... Smirnoff Iceakin olisi ollut, mutta me tilasimme pöytään ihan rehdit namabiirut.

Oli hauskaa istua lattialla syömässä kylpyasussa ja tukka märkänä. Hyvää oli!


Sitten kävimme peliosastolla, ulko-osastolla (mutta kalakylpy oli kiinni - sellainen kylpy, jossa tietyn lajikkeen kalat popsivat varpaita) ja rentoutushuoneessa. Siellä oli lentokonetyyliin paripenkit, joille saattoi huovan alle mennä loikoilemaan, katselemaan 33:a tv-kanavaa (kaikki japanilaisia kanavia) ja ihailemaan ikkunan takana hehkuvaa maailmanpyörää.


Lepäilimme siellä, ja sitten kävimme vielä ihailemassa maailmanpyörää talon katoltakin. Siellä oli myös värivalaistu, kuuma jalkakylpy. Oli kuitenkin sen verran kylmä, että kauaa ei pystynyt ulkosalla istuksimaan, edes jalat altaassa.


Yan-san kävi vielä kylpemässä ja telkkarisaunomassa lisää miesten puolella. Okusanin tarrat olivat jo aikaa sitten irronneet ja myös paikassa väki perjantai-illan koittaessa lisääntynyt sen verran, että Oku ei saunojen puolelle enää uskaltautunut, vaan siirtyi meikkaus- ja fööniosastolle hyväksikäyttämään kaikki ilmaiseksi irtoavat tuotteet. Se asia pitää tässä yhteydessä vielä huomauttaa, että kylpyosastolla käytettävät pikkupyyhkeet ovat myös oiva apu tatuointien piilottelussa. Ainakin jos tatuoinnit ovat esimerkiksi keskivartalon seutuvilla. Sitten saattaa olla hankalampaa, jos kuva on vaikkapa nilkassa.

Kylvyn jälkeen oli rento ja hyvä olo, ja ainakin viikon jaksoi olla valittamatta futon-kolotuksesta!

perjantai 27. helmikuuta 2009

Lokoisa lounas

Lounas, tuo työpäivän huippuhetki. Olen japanilaisittain onnekkaassa asemassa, koska minulla on työkavereita, jotka eivät kiistä lounaan tärkeyttä. Tokiossa on paljon ihmisiä, jotka puolihuolimattomasti hotkaisevat työpöytänsä äärellä esim. konbinista ostetun leivän ja jääkahvin keskeyttämättä töiden tekemistä. Meidän tiimillämme on tunnin mittainen, vapaasti ajoitettava ruokatauko, ja se pidetään jokaisena työpäivänä lähtemällä ulos lounaalle.

Lounasravintoloita on alle 10 minuutin kävelymatkan päässä kymmeniä. Totta kai tietyt paikat ovat ikään kuin kantiksia, mutta on mukavaa huomata, että viiden kuukauden jälkeenkin voi löytää vielä uusia herkullisia lounaita. Ihan naapurissa olevalta metroasemalta löytyy:

- italialainen, josta saa lounaspastaa
- kiinalainen
- sushipaikka
- kaksi sobaravintolaa
- kolme udonnuudelikeittoa ja tempuraa tarjoilevaa ravintolaa
- currya, pastaa, hanbaaguja ja monenlaista muuta tarjoileva "yleisravintola"
- hanbaagupaikka (jauhelihapihvi lisukkeilla, mutta ei sämpylöiden välissä)
- Subway (ei olla käyty ikinä ja tuskin käydäänkään)


Aseman ja työpaikan välittömässä läheisyydessä on:

- pastoja ja japanilaisittain mukautettuja ruokia tarjoava kahvila
- intialainen
- curryraamenravintola
- japanilaisia pihvejä
- automaattikupongeilla toimiva raamenpaikka (ei olla käyty)
- kaksi italialaista, joista toisessa saa pastan seuraksi herkullisia grillattuja leipiä
- kiinalainen, josta saa todella tulisen tofu-nuudeliannoksen
- hotelli, jossa pastaa, currya, hanbaaguja ja all-you-can-eat -leipähylly


Alle 10 minuutin päässä lisäksi:

- mahtava sobaravintola, jossa käytetään 100%:sti itse jauhettuja tattarijauhoja
- kaksi italialaista, joista kummastakin saa pizzaa ja mainiota lasagnea
- tempuraravintola (muita kalliimpi ja herkullisempi)
- japanilainen pihvipaikka, jossa myös currya ja hanbaaguja
- korealainen
- kaksi hyvää kiinalaista, joista toisen miniraamen on aivan mahtava
- hyviä hanbaaguja ja dumplingseja tarjoileva ravintola
- useita raamenpaikkoja


Tällä viikolla on ollut sateista ja viileämpää, joten lounaat ovat keskittyneet alle viiden minuutin matkan päähän. Viikon lounaslista:

ma - paistettua kalaa ja misokeittoa
ti - kahta salaattia, riisiä ja n. 150g herkullista pihvilihaa
ke - udonravintolassa nuudelikeitto ja teriyaki-kanaa
to - pastaa ja grillattua leipää italialaisessa
pe - kiinalaisessa iso tulinen tofu-nuudelikeitto ja riisiä


Lounaat maksavat pääasiassa 850-1000 jeniä. Kiinalaisessa voi joskus olla päivän annos jopa 750 jeniä. Toisaalta kerran kuukaudessa saattaa tulla syötyä 1500 jenin tempura-annos. Varsinkin italialaisissa lounasannokseen sisältyy tee, jäätee tai jääkahvi. Muutamassa paikassa on lisäksi 100 jenin drink bar, josta saa hakea juomaa sen verran kuin tarpeelliseksi näkee. Yleensä tarjolla on ainakin jääkahvia, jääteetä ja greippi- ja appelsiinimehua.

Lounastamassa ollaan yleensä täysi tunti. Usein ruokailuun kuluu noin puoli tuntia, ja sen jälkeen istuskellaan juomassa teetä ja juttelemassa. Tauon tärkeyttä kuvastaa se, että emme puhu oikeastaan ikinä työasioista. Työpäivä koostuu normaalisti kolmen tunnin työskentelystä, tunnin lounastauosta ja viiden tunnin työskentelystä. Tuon "ylimääräisen" tunnin takia onkin tärkeää syödä hyvin ja rentoutua tauolla. Joskus (varsin harvoin) istuskellaan hiljaa ja kukin tekee omiaan. Muutama näppäilee puhelinta ja jotkut pelaavat PSP:llä tai NDS:llä. Viime viikkoina ollaan keskusteltu aika paljon kielistä. Se onkin hyödyllistä, kun joka päivä oppii uusia sanoja tai merkkejä.

Kuvallinen anti...


...on varsin vaatimatonta. Kännykän kamera on edelleen yhtä surkea kuin aiemminkin. Sinänsä nämä lounaat ovatkin aivan perusruokaa, joten ei niissä mitään erityistä nähtävää olekaan.

Katsukareeraisu on perusruokaa isolla p:llä. Riisiä, currykastiketta ja katsu-version tapauksessa myös leivitetty leikkele. Tätä tuntuu saavan joka puolella Japania. Ja syödään lusikalla.

Japanilaiset pihvipaikat keskittyvät määrän sijasta hyvään makuun. Ja lounaaksi pieni määrä herkullista lihaa riisin, salaatin ja misokeiton kanssa onkin oiva yhdistelmä. Tällä jaksaa iltaan saakka, mutta missään vaiheessa ei tule sellaista ruuan aiheuttamaa uupumusta.

Udonnuudelikeittoa ja donburi (kulho, kuppi) riisiä ja sashimia (tässä tapauksessa raakaa kalaa). Kun aikoinaan ensimmäistä kertaa tutustuin paksuihin udon-nuudeleihin, ne vaikuttivat aavistuksen vastenmielisiltä. Nykyisin ne ovat kerran parissa viikossa syötyinä oikein mieluisaa evästä.

Curryraamenia en ollut syönyt ennen Tokioon muuttamista. Kysessä on nuudelikeitto, jonka liemenä on tulista currya. Annokseen kuuluu myös muutama suikale lihaa. Tosin, tuskinpa currykastikekaan on erityisen kasvissyöjäystävällistä.

Sobaraamen, jossa sobanuudelit on valmistettu 100%:sta tattarista, sekä ebi-donburi. Ebi, eli katkarapu, on leivitetty ja friteerattu. Nämä sobat ovat todellakin poikkeavia muuhun tarjontaan nähden. Maku ja koostumus ovat aivan omaa luokkaansa.

Pastoja ja lasagneja en sentään ole kuvannut, koska ne näyttävät samalta kuin muuallakin. Yleinen harhaluulo tuntuu olevan, että Japanissa syödään yhtenään sushia, mutta toistaiseksi olen syönyt sushia vain kerran lounaaksi. Periaatteessa sushi maistuisi useamminkin, mutta muut eivät ole erityisen innokkaita sushin syöjiä. Päivällisellä sashimi tosin näyttää maistuvan kaikille.

Tällainen raadonsyöjä saakin Japanissa lähes kohtuuttoman paljon erilaista syötävää. Vaikka minulla olikin Helsingissä varsin hyvä lounastarjonta, enkä joutunut olemaan pelkän Sodexon tai Amican luokattoman pöperön varassa, niin siltikään en ole kaivannut suomalaisia lounaita. Täällä lounasruoka tarjoillaan pöytiin, valmistetaan pääasiassa yksitellen eikä isoina määrinä ja palvelu on ystävällistä. Syönnin jälkeen ei tarvitse lajitella astioita ja aterimia, eikä tarvitse pohtia, että loukkasinko tarjoilijaa jotenkin, kun näytti noin vihaiselta.

Japanissa siis ravitsemuksellisesti on kaikki hyvin. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana paino putosi lähes neljä kiloa, vaikka missään vaiheessa ei varsinaisesti nälkä ollutkaan. Tosin, monet pidenpään asuneet jo ehtivät sanomaan, että kyllä se sieltä takas tulee ainakin triplana. Sitä odotellessa...

tiistai 24. helmikuuta 2009

Japani on rauhan valtakunta

Japanissa eräs parhaista puolista on se, että täällä saa olla rauhassa. Tämä nimen omaan naissukupuolen edustajana. Länsimaiselle naiselle Japani on yhtä kuin valtavan suuri homobaari. Yksikään mies ei huutele perään, ei vihellä, ei tuijota julkeasti, ei edes vilkaise - saatikka että tulisi ihan juttelemaan. Voisin kuvitella tämän seikan ikäväksi, jos olisi täällä sinkkuna ja seuraa vailla. Mutta omista lähtökohdistani tämä on ihanaa! Totaalinen rauha!

Kyllähän ne varmaan salaa tuijottavat. Täällä ollaan siinä mestareita. Kerran eräältä nuorelta pojalta jäi ilmeettömyysnaamari vetämättä päälle. Olin juuri värjännyt hiukseni normipunaisiksi eli aika punaisiksi. Tokyu Handsissa joku kundi nosti katseensa hyllystä, olin suoraan edessä, hän mokasi ja antoi silmänsä osua minuun ja hiuksiini - ja kasvoille levisi aito, spontaani, avoin -- järkytys! Tai järkytykseltä se näytti. Leuka kirjaimellisesti loksahti ja silmät levisivät. Sitten hän tajusi mitä oli tekemässä ja syventyi kiireesti seuraavaan kiintoisaan hyllyyn. Huvittavinta tässä on se, että osasto oli Halloween-osasto täynnä hirviönaamareita.


Miehet täällä eivät tosiaan puhu länsimaalaisille naisille spontaanisti. Host-pojat eivät taatusti puhu. Eivätkä ainakaan kodittomat miehet - tietenkään! Paitsi tällä viikolla.


Kuljin Shinjukun asemalla ja hihasta nappasi japanilainen mies. Tai ei se sentään napannut, mutta siinä oli ja otti kontaktia. Hän puhui huonoa englantia ja kertoi puhuvansa huonoa englantia. Tahtoi minun juttelevan hänen kanssaan, jotta englanti paranisi. Kehuin, että hän puhui oikein hyvää englantia ja että minulla oli nyt hieman kiire (kuten olikin, Tokiossa on, siksi kukaan ei spontaanisti mitään puhukaan).

Tämä oli jo aika pitkälle viety kontaktin otto yksinään kulkevaan länsimaalaiseen naiseen.
Mutta ei siinä vielä kaikki: Shinjukussa Kabuki-chota samoillessani vastaan tuli kolmen hostipojun ryhmä, ja ne ihan todellakin katsoivat minuun ja huusivat japaniksi jotakin! Hämmästys sentään. En tiedä mitä huusivat - ehkä hyvä.

Ja sitten tänään, äsken, minulle puhui koditon mies! Taidan olla jollain tapaa muuttunut lähestyttävämmän näköiseksi, koska näitä tapauksia ennen ei KUKAAN vieras miespuolinen henkilö ole koko viiden kuukauden aikana tullut noin vain juttelemaan, ei edes baarissa. No, kodittomaan miekkoseen liittyi se seikka, että hän tahtoi tölkkini, joita olin juuri viemässä keskiviikkoaamun kierrätyspisteeseen. Hän oli ystävällinen, hymyili hampaattomasti ja jutteli vielä jotakin. Sanoi sitten thank you, sen ymmärsin. Hieman hävetti, että siihen hän jäi plaraamaan viikon oluttölkkivarastoamme... Kodittomat ilmeisesti saavat tölkeistä rahaa, kun keräävät niitä ja vievät ne jonnekin.


Sellaisia sosiaalisia ylilyöntejä tällä erää! Toivon kuitenkin, että saan jatkaa näkymättömyysviitan alla rauhassa kulkemista, sillä se on erittäin nautinnollista. Toivon samalla, ettei rauhallista kulkuani varjosta salainen stalkkeri. Olen kuullut jo todella monesta suunnasta näistä häiriköistä. Sekä japanilaisia että länsimaisia naisia on seurattu kotiovelle asti ja toistamiseen. Puistattavaa. En tahdo omaa stalkkeria. Musta Maneki Neko eli onnenkissa kuulemma auttaa vastustamaan stalkkereita. Ja jes, meillä on sellainen!



Muovia

Viimeksi viime viikonloppuna vähän valittelin Okusanille, kun täällä on kaikki liikkeet ja putiikit täynnä muovista tilpehööriä. Ihmiset vieläpä ostavat niitä, ja joidenkin työpöydät ovatkin notkollaan tuosta muovin määrästä. Viikonlopun keskustelu olikin hyvä pohjustus maanantaiaamulle, kun työkaverille tuli Amazonin paketti...



Kyllä, USB-liitäntäinen tietyösetti. Mies heiluttelee kepakkoa, puomissa ja punaisissa keiloissa vilkkuu valot. Lounaalle lähtiessämme tuo yli kolmekymppinen viritteli niitä tuohon työpöydälleen. Heh, ei muuta tällä kertaa...

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Inokashira-puistossa

Jo joulukuussa käväisin Kichijōjin asemalta n. 10 minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevassa Inokashira kōenissa. Kuvat vain ovat lojuneet koneen uumenissa siitä asti. Inokashira on vuonna 1918 avattu suurehko puisto, jonne lähtökimmokkeen antoi puistossa osittain kuvattu saksalais-japanilainen Kirschblüten-elokuva. Vielä ennen vuoden 2008 loppumista ehdimme pyörähtää myös Okusanin kanssa nautiskelemassa auringosta ja piknikeväistä puiston pöydissä.


Puistossa on runsaasti kirsikkapuita, ja keväällä se onkin (kuvien ja kuuleman mukaan) huikeassa hanami-loistossa. Eikä näkymissä ollut mitään vikaa myöskään "talvella". Erityisesti viikonloppuisin puiston täyttävät maahan huopien päälle pystytetyt kojut, jotka myyvät pääasiassa kotikutoisia tavaroita, sekä erilaiset esiintyjät, ja tietenkin tuhannet tokiolaiset. Lammella käy melkoinen vilinä, kun kymmenet polku- ja soutuveneet ovat jatkuvassa käytössä. Itse päädyin ostamaan eräältä valokuvaajapapparaiselta hänen kuvaamansa kissakortin, jossa kissat halailivat.



Polkuveneily oli suuressa suosiossa, muidenkin kuin veneen käyttäjien keskuudessa.


Esiintyjiä oli ainakin jonglöörauksen, musiikin ja kivellä seisomisen osa-alueilta.



Puiston länsipuolelta löytyy eräs paikka, jonka oletettavasti jotkut blogin lukijoista tietävätkin. Tai ainakin keksivät sen oheisen kuvan perusteella. Jos kellot soivat (päässä), niin olkaa hyvät ja kommentoikaa. Valitettavasti itse emme ole siellä vielä(kään) käyneet, mutta vakaa aikomus löytyy.

Suuren puiston etuihin voi ehdottomasti laskea sen, että kävijämäärästä huolimatta sieltä löytyy myös hiljaisempia alueita, joilla saa käyskennellä ihan omassa rauhassa puiden ja auringonsäteiden seassa. Inokashira onkin hieno puisto, ja päivää ei voi pilata edes se, etteivät eväät tulleet mukaan. Tarjolla on muutama koju ja piknikeväitä myyviä pieniä kauppoja. Talvella kelpasi istuskella penkillä lammen rannalla ja nautiskella kuumaa kahvia ja sulaa suklaata. Tai syödä makkaraa. Kuten Suomessakin on tapana tehdä, ellei ei ole akuuttia jäätymisvaaraa. Ja puiston länsilaidalla olevasta kombinista löytyi myös kasvissyöjällä mieluisaa piknikevästä. Tokiossa lomailevan kannattaa ehdottomasti harkita Kichijōjissa ja Inokashirassa pyörähtämistä.

torstai 19. helmikuuta 2009

Käännöskakkaroita ja länkkärikakaroita

Eilen käppäilin Hiro-ossa, joka on aika omituista seutua. Siksi, että siellä on niin paljon valkonaamoja. Tuli moneen otteeseen tunne, että mikä maa tämä olikaan, kun ohittelin kikattavia englantilaistyttöjä koulupuvuissaan tai polkupyöräilevää porukkaa jenkkipoikia. Alueella on paljon suurlähetystöjä, ja tuo ihana kauppa National Azabu. Siellä poikkesin nyt vain ihan 1500 jenin ostoksilla: bageleita, Chang-olut, pastaa ja kookosmaitoa. Ja päivän Japan Times.

Kävelin myös Suomen suurlähetystön ohi, ja sinne kirmasi juuri blondi nainen kahden suomea hihkuvan blondin pikkutytön kanssa. Olo hämärtyi entisestään.

Mietin, millaista olisi asua Hiro-ossa, Azabu-Jubanissa tai muualla lähiseudulla, länkkärighetossa. Tavallaan ehkä turvallista, saisi ruokaa joka kasvissyöjällekin kelpaa ja listalta, jota ymmärtää, ja lähellä olisi vaikkapa kielitaitoisia lääkäreitä. Luulen, että perheellisenä voisi olla mukavaa asua kaltaistensa seudulla. Mutta tällä hetkellä on ihan kiva, että ympärillä asuu pääasiassa vain japanilaisia. Aidompaa. Opettavaisempaa. Jännempää.

Pieni valitus: näkeekö kukaan mitään ristiriitaa siinä, että käännöstoimiston nettisivulla ei ole sanaakaan muuta kieltä kuin japania? Olen hoidellut muutamaa paperiasiaa Yan-sanin puolesta, ja niihin on liittynyt virallisen käännöstoimiston käyttäminen. Ensimmäinen toimisto oli Ikebukurossa. Nettisivuilla ei ollut englanniksi edes osoitetta. En millään meinannut löytää paikkaa, piti kysyä rautakaupasta. Ystävällinen rautakaupan setä lähti viemään minua oikeaan osoitteeseen, joka oli onneksi ihan vieressä. Kyseessä oli iso asuinrakennus, ja puikkelehdin pieniä käytäviä pitkin osoitteen mukaiselle ovelle 210 tai vastaavaa. Ovessa ei tietenkään lukenut muuta kuin kanjeja. No, hetken kuluttua istuin pienikokoisen naisen kodin olohuoneessa! Että sellainen käännöstoimisto. Oli se siis oikea paikka, mutta tarvitsemaani asiaa se täti ei silti pystynyt tekemään. Suurlähetystön sivuilla mainittiin kokonaista kaksi paikkaa, eli siispä toiseen, käännöstoimistoon Ginzaan. Siellä sentään homma hoitui, mutta edelleen ulkona kadulla ja ovessa luki vain kanjeja.

Kotona tsekkasin netistä huvikseni Helsingin käännöstoimistoja. Esimerkiksi tämän firman sivuilta infon saa yhdellätoista eri kielellä (myös japaniksi). Verratkaa huviksenne japanilaisfirman sivuun. Ja Tokio sentään on ISO kaupunki, toisin kuin pikkuruinen Herushinki.

No, onneksi on keksitty kaikenlaisia nettikäännöskojeita, kuten tämä. Ilman ei pärjäisi!

maanantai 16. helmikuuta 2009

Japaninkielisiä kohtaamisia

Metropolis-ilmaisjakelulehdestä voi olla muutakin hyötyä kuin sayonara sale -ilmoitukset ja museotiedot. Löysin sieltä nimittäin ilmaisen japanin opettajan! Tai kyse on kulttuurivaihdosta. Tulin juuri ensimmäiseltä "tunnilta" Akasakan Starbucksista. Megume oli erittäin mukava ja puhui avan ihanan ymmärrettävää japania! Ja tosiaan puhui sitä, vaikka osasi oikein hyvin englantiakin. Olin pakotettu yrittämään ymmärtämistä ja puhumista. Tietysti hyvin perustasolla menimme.

Aika hyvin snaijasin juttuja! Ja ymmärsin melkein kaikki kysymykset, vaikken aina oikein osannut vastata. Sanavarastoni on niin suppea, että se on ihan noloa. Pitäisi jaksaa opiskella kanjeja, niin oppisi samalla sanoja. No, tulipahan kuitenkin yritettyä! Ja viikon päästä näemme taas. Tuolloin aion kertoa (englanniksi) pohjoismaisesta kulttuurista ja kielistä, ja mietin, että voisin harjoitella Japanin ja Suomen vertailua japaniksi. Komparatiivi ja superlatiivi pitäis saada taottua aivoihin.

Hauskuutukseksi Megille olin kerännyt sanakirjasta lapulle kaikkia sanoja, jotka ovat samoja suomessa ja japanissa, eri merkityksellä tosin. Megiä nauratti eniten se, kuinka paljon japaninkielisistä sanoista on suomalaisia nimiä. Tai sitten japanilaisia nimiä, mutta miesten nimet ovatkin naisten nimiä. Yhteisiä sanoja meillä on muun muassa (en jaksa nyt etsiä merkityksiä, enkä niitä kaikkia sentäs ulkoa muista ...): kutsu, nami, hiki, masu, ari, hai, haka, hana, aijoo, kita, sumu, imin, seija, ami, kana, karu, suu, kuu, juu, heikin, haku, otto, kimi, naku, akka, toka jne.

Meg on töissä ruotsalaisessa firmassa, muttei erityisemmin tuntenut kiinnostusta opiskella ruotsia, vaikka tarjouduinkin opettamaan. Hän pitää enemmän suomen kielestä, se on söpöä, ruotsi taas kuulemma liian kovan ja maskuliinisen kuuloista. Meg oli aika nätti, tuli vähän mieleen Lucy Liu. Sinkkunainen hänkin (kuten kaikki muutkin japanilaiset kaverini, tai onhan niillä vaihtuvia poikaystäviä), jotain 35-vuotias ehkä. Oli tosi kiva jutella muutoinkin kuin vain kielen oppimisen kannalta. Kovin henkeviin ei nyt tosin ehditty.

Sain kunnian olla ensimmäinen, jonka Meg tapasi ilmoituksensa johdosta. Toinen nopeimmista ehdokkaista oli ollut norjalainen mies, joka oli sanonut viestissään, että ei se mitään, ellei Meg ehdi vastata, Japanissa naisia riittää. Taisin olla turvallisempi tavattava.

Rouva Hirrary Crinton on Tokiossa parhaillaan. Mistä tulikin mieleen, että äsken näin metrossa hervottoman lihavan amerikkalaisen, joka huusi asiansa seuralaiselleen niin lujaa, että Yamanote kaikui. Yritin itse näyttää mahdollisimman vähän amerikkalaiselta, mutta en ole toistaiseksi onnistunut keksimään takuuvarmaa ja luodinkestävää menetelmää. Mistä tulikin mieleen, että luin tänään Japan Todaysta uudesta Design Store Tokyon dogibägistä. Täällä ravintoloista harvemmin roudataan loppuannosta mukaan, erityisesti siksi, että annokset (toisin kuin Amerikassa) ovat syötävän kokoisia, mutta on se teknisesti mahdollista. Ainakin nyt, kun on uusi design-bag. Mistä tulikin mieleen, että huomenna reittini kulkeutuu Ace World Bag Museumiin, jossa on bägi poikineen. Liekö siellä jo uusi doggie bag?

lauantai 14. helmikuuta 2009

Hyvää miestenpäivää eli Valentine's Dayta!

Japanissa juhlapyhät rytmittävät erittäin tehokkaasti kaupallista (krääsä)toimintavuotta. Halloweenin jälkeen alkoi joulu, jonka jälkeen heti uusi vuosi, jonka jälkeen Valentine's Day pääsikin jo oikeuksiinsa. Sakurakausikin aloittelee, mutta ei vielä ihan täydellä tehollaan.

Loftissa pudottelin silmiäni päästä Valentine's Dayn suklaavuorille. Japanissa siis tapana on, että nainen ostaa Valentine's Dayna miehelle suklaata - tai vielä parempaa, pyöräyttää namut itse. Oheen romanttista läpäläpää korttiin, jollaisia kaupat myös pullistelevat, ellei sitten kyseessä ole giri, velvollisuussuklaa. Sellaista ofisuleidit anniskelevat firman kaikille miestyöntekijöille, kuuluu tapoihin. Yan-san ei ollut eilen töissä, joten meillä ei ole tietoa, olisiko hän saanut suklaata, vai onko sitten vain huono mäihä (kaupoille), jos Valentine's Day sattuu viikonlopulle.

Valikoimaa riittää ihan loputtomiin. Osa pakkauksista on tosi upeita.





Tissisuklaata.


Mitähän nämä ovat?


Pullosuklaata.


Kurkkulääkesuklaata.


Charlien suklaata!


Sakurasuklaata.


Tee suklaasi itse -osasto alkoi tästä.


Kuinkahan moni oikeasti jaksaa näitä väkertää?




Ellei itse osaa, voi ostaa ohjeita.


Ja tietysti, siis TIETYSTI, koirille omat!!


Kävinkin samalla moikkaamassa koiranpentuja. Niillä oli menossa huumaustunti eli päiväunet.





Tämä oli sentään elossa!


Ja mitä Yan-saniin tulee, sai hänkin oman rasiansa, tosin kaupasta ostettua mallia. Ei tässä nyt ylilyönteihin ryhdytä. Hyvää suklaata olikin, eikä edes Loftista. Nyt Okusan voisikin lähteä hamstraamaan ne ylijäämärasiat kaupoista.

Tasan kuukauden päästä koittaakin vastaiskun paikka, White Day. Silloin miehet saavat luvan lahjoa naiset. Periaate on, että sille naiselle, joka suklaata on antanut, tulisi antaa vastalahja. Niinpä naiset, jotka ovat romanttisessa mielessä suklaansa antaneet, usein odottavat hermostuksesta kynsiään pureskellen miehen mahdollista vastalahjaa. Usein miesten antama lahja on paljon isompi (kerrankin jotain järkeä tässä touhussa!), eli jännä nähdä, täyttyvätkö kaupat nyt seuraavaksi jättirasioista. White Day -nimi tulee siitä, että miehet usein antavat takaisin valkosuklaata. Muitakin lahjoja saa antaa, kuten koruja ja valkoisia alusvaatteita.

Niitä odotellessa, kaikille ihanaa helleystävänpäivää! Tokiossa aurinko paistaa ja lämpöä on 20! KESÄ!

Kuvakavalkadi Koenjista

Koenji on mukava alue, josta olemme ennenkin kirjoittaneet. Yksi päivä päätimme lähteä sinne istuskelemaan kahvilaan ja opiskelemaan japania. Meiltä kun ei ole kaupunginosaan mikään paha matka. Ja japania pitäisi joskus opiskella. Plus kahviloissa on kivaa.

Päädyimme pääasiassa tekemään kaikenlaista ihan muuta.

Koenji on täynnä monen sortin pikkupuotia. Tuolla yläkerrassa oli kokonaan Star Wars -krääsälle omistettu keräilijöiden taivas. Figuuria vaikka minkämoista, ja - no, ihan kaikkea tähdistä ja niiden sodasta.


Oikeastaan heti kun pääsimme Koenjiin, oli jo kauhea nälkä. Meillä on aina kauhea nälkä. Löysimme valtavan hyvän intialaisen, jossa lounas isolla currylla, jättinaanilla, riisillä, salaatilla ja lassilla maksoi alle 700 jeniä setti! Eli noin kuusi euroa! Lisäksi kaikki oli tosi hyvää. Bonukseksi sai katsella inkkarikokkien touhuja avokeittiössä.


Hmm, ei ehkä paras opiskelukahvila. Voisi oppia väärin menetelmin.


Tämä kisu oli valtavan suuri! Seriously. Ja hellyydenkipeä.



Spidermanilta saa ilmapalloja, jos omat kyvyt eivät riitäkään lentämiseen.


Oletko nyt ihan varma?


Maailman isoin kapibara! Varmasti! Verratkaa ihmisen päätä takana, vaikka dimensiot luovatkin lievää illuusiota. Tahdon.


Tällainen puhuripossu olisi myös ostoslistalla. Voisi puhkua hieman kosteutta lisää meidän homeisille seinillemme.


Koenjissa on krääsäkauppaa toisen perään. Tässä krääsäkaupassa oli sentään tiikeri.


Tässä kaikkea muuta ja niin edelleen.


Hippikauppojakin löytyi.


Ja viimein, lopulta, päädyimme tekemään sitä mitä pitikin: nauttimaan kahvia kanjeilla. Edes yhden kupillisen verran.