tiistai 30. kesäkuuta 2009

Jo japanilaistuneet Yan & Oku?

Näin heinäkuun kynnyksellä voisi viettää hetken pohtien, kuinka japanilaisia Yan-sanista ja Okusanista onkaan tullut reilussa yhdeksässä kuukaudessa. Kumpaisellekin tämä on pisin aika ulkomailla ja ensimmäinen varsinainen asuminen muussa maassa kuin Suomessa.

Listataanpa ensin ne japanilaiset asiat, joita meillä on täällä, mutta Suomessa ei ollut:

* Futonit, tosin enää alle viikon. Sitten saapuu sänky, ihanaa!
* Kaasuhella. Erittäin hyvä, äärimmäisen nopea, ei valittamista. Tulee kesämökki mieleen, etenkin lettuja paistaessa :)
* Vedenkeitin, joka pitää veden lämpimänä koko päivän ja josta voi valita veden lämpöasteen teelajin mukaan.
* Mummopyörät, joissa ei ole ollenkaan vaihteita, mutta on kätevä etukori. Korissa voi kuljettaa ruokaa, varavaatteita, vesipulloa, pehmoeläimiä...
* Nintendo, jolla voi pelata vaikka junassa, kahvilassa, baarissa, kotona. Kaikki muutkin pelaavat.
* Elektroninen sanakirja. Joka ei ole juurikaan käytössä syystä että se vaatisi aika paljon kanjinlukutaitoa.
* Jalaton nojatuoli, jonka selkänojan kaltevuutta voi säätää. Kätevä ja kevyt, sopii pieneen tilaan ja tuolia voi liikutella helposti minne päin asuntoa vain. Okusanin yleisin paikka iltaisin.
* Ikkunalasi, jonka läpi ei näy ulos. Savulasia siis. Säilyttää yksityisyyden naapurisokkelossa. Tosin ikkuna on yleensä auki. Siihen kuuluu vakiona hyttysverkkolevy.
* Torakkaloukkuja, torakkamyrkkyä - ja, kyllä, torakoita. Olemme huomanneet, että torakat ovat pelottavan fiksuja. Jos olemme tuntikausia poissa ja saavumme vasta yöllä, on keittiössä lähes aina torakka.Toistaiseksi meitä on siunattu vain yhdellä torakalla kerrallaan. Jos niitä alkaa liikkua parvissa, iskee epätoivo.
* Sisällä säilytettävät kolme erilaista roskista, jotka saa tyhjentää vain tiettynä päivänä. Siitä johtuen myös roskikseen kiinnitettävä tuoksulaite, joka haisee limsalle ja hajustaa koko alakerran.
* Pihalla lujaa sirittävä sirkka. Pihalla raakkuvia korppeja. Pihalla jokin helisevä japanilainen tuulikello (ei meidän). Välillä pihalla mummo, joka syyttää meitä vääristä roskista. Ja ihan pihalla oleva naapurin äijä, joka lallattelee kaiket illat ja välillä päivätkin epävireisesti.
* Jääkaapissa shochu-pullo.
* Pakastimessa valmiina kaupasta ostettuja jääpaloja säkillinen.
* Aina paahtoleipää, vain paahtoleipää. Kun ei oikein muuta ole. Kun muun muotoisenakin ne leivät maistuvat lähinnä paahtoleivältä.
* Stalkkereilta suojeleva musta Maneki Neko (kissa).
* Tv-kanavia, joilta ei ikinä tule mitään katsottavaa ohjelmaa.
* Tissue-laatikko, jonka päällä on Hello Kitty -suojus.
* Ilmastointilaite, joka tulee vielä olemaan pelastava keidas kuumassa erämaassa.
* Erilainen pistorasia. Erilainen sähkö. Kaasulla lämpenevä vesi. Kostea ilma.
* Posteljooni, joka tuo paketitkin ovelle, myös viikonloppuisin.
* Pesukone, joka pesee vain kylmällä vedellä.
* Wc:ssä pehmeä pöntönsuojus.

Entä mitä japanilaisia asioita meillä EI ole, mutta monilla japanilaisilla on:

* Riisinkeitintä. Riisiä saa niin paljon ravintoloissa ja kaikenlaisten valmisruokien (kuten sushin) ohessa, että emme ole kokeneet tarvitsevamme sitä enää enempää. Tumma riisi keittyy hyvin kattilassakin.
* Kotatsua eli matalaa pöytää, jossa kiinni lämmitin.
* Kuumavesipulloa talven varalle petikaveriksi.
* Futoninkuivatustelinettä.
* Minipuutarhaa pihalla.
* Sekalaista muovi- ja keräilykrääsää (no on sitä vähän).
* Pesu- ja lämmitysominaisuuksilla varustettua wc-pönttöä.
* Kykyä oleilla helteessä näyttämättä hikiseltä porsaalta.
* Rakkautta juoruiluun, riisiin, nattoon, käsikarvojen ajeluun, korkokenkiin, irtoripsiin, kuonokoppiin.
* Kanjinlukutaitoa, keskustelutaitoa, ylipäänsä kielitaitoa. Sitä ei oikein saavu, kun kukaan ei tee saapumisen eteen juuri mitään.

Tokio tuntuu toki jo kodilta. Osaamme liikkua keskeisillä alueilla suuremmin eksymättä, tiedämme edulliset kaupat ja hallitsemme arjen perussäännöt. Olemme tottuneet siihen, että kaikkialla on ihmisiä, vaikka se ei aina olekaan niin miellyttävää. Toisaalta sen vuoksi yölläkin alueet tuntuvat turvallisilta. Tokio on kaupunki, jossa ei kertaakaan ole pelännyt mihinkään vuorokaudenaikaan. Kohteliaisuus tuntuu jo niin normaalilta, että lähikatumme Lawsonin töykeähköt myyjät ovat varmasti muun maan kuin Japanin kansalaisia. Jalkakäytävillä on oppinut vilkuilemaan koko ajan ympärilleen, etteivät joka suunnasta sukkuloivat pyörät aja päälle. Junaan kotiasemalta mennessä tietää, että istumapaikkaa ei yleensä saa. Ihmisiä ei tuijota päin naamaan, eivätkä hekään tee niin (paitsi nopeasti vilkuillen). Kiittäessä kumartelee epämääräisesti. Ylipäänsäkin kiittelee enemmän.

Syömme varmasti kevyempää ruokaa. Leivän päällä on harvoin juustoa, leipääkin kuluu vain viipale päivässä, kaikki ruoka on tuoreempaa. Käymme myös useammin kaupassa, monta kertaa viikossa. Kotona ei ole isoja varastoja, joten välillä tuntuu, että mitään ruokaa ei kaapissa ole. Uunin puuttuessa ei voi oikein hädässä edes pyöräyttää mitään leipomusta. Toisaalta kauppa on heti nurkan takana, että eipä se hätä niin suuri koskaan ole. Aina auki olevia konbineitakin on lähistöllä vaikka kuinka monta. Kaljaa saa vaikka keskellä yötä.

Olemme myös oppineet jonottamaan, väistelemään, sukkuloimaan, katsomaan tunneittain säätä, tekemään töitä myös iltaisin, odottamaan aamuviiteen toisinaan bileiltoina, käyttämään jälleen lähes pelkästään käteistä rahaa, ihailemaan kaikkea söpöä ja rihkamaa, kantamaan sadepäivinä isoa sateenvarjoa, syömään salaatteja (koskee Yan-sania), sietämään kalalientä (koskee Okusania), keräämään puhelimiin roikkuvia rensseleitä, katsomaan japanilaisdraamoja (netistä), laulamaan karaokea ja vieläpä nauttimaan siitä, siivoamaan joka päivä (Oku), tarkistamaan torakkaraot joka päivä (Yan), lenkkeilemään helteellä (not really), juomaan Tokion hanavettä, arvostamaan tuulettimia, juomaan jääkahvia, kuivaamaan suihkun aina käynnin jälkeen homeen välttämiseksi, lähtemään keikoille jo seitsemäksi, väistämään vasemmalta, tulkitsemaan (jotenkuten) japanilaista osoitejärjestelmää, kestämään jatkuvat eksymiset, nauttimaan tokiolaisuudesta!

Vaikka sopeutuminen Japaniin on siis oivalla mallilla ja tällä hetkellä Suomi tuntuu vaikeammalta ja reippaasti kaukaisemmalta maalta, myös henkisesti, on kielitaidon puute yhä vakava vaurio. Yritämme nyt viimein raivata aikaa edes yhdelle oppitunnille per viikko, jottei täältä tarvitsisi aikanaan poistua nolona ummikkona. Toki me jotain osaamme, mutta se on niin minimaalista siihen verrattuna, mitä osaisi, jos opiskelisi ja käyttäisi kieltä jatkuvasti.

Eli haasteita yhä riittää!
Kamalia kanjeja päin! Heinäkuun hikistä helleaaltoa päin!

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Tokiolaisena toimistotyöläisenä

Olen tähän saakka ikään kuin vältellyt työperäistä blogausaihetta, koska ajattelin aluksi, että täytyy tietää tarpeeksi ennen kirjoittamista. Näinpä onkin vierähtänyt jo yhdeksän kuukautta japanilaisessa työpaikassa. Enkä vieläkään kovin paljoa tiedä.

Suomessa osa työläisistä jäi lomalle juhannuksena ja loputkin kai kaihoisasti zombeilevat työtuolissa kalenteria katsellen. Täällä ei japanilaisessa firmassa lomaa juuri ole, joten hommiin vain.

Meidän osastollamme päivä alkaa kymmeneltä, oma työmatkani vähän jälkeen yhdeksän. Pääasiassa kuljen muutaman asemanvälin junalla ja vaihdan metroon parin aseman ajaksi. Kävelyineen ja odotteluineen matka kestää n. 40 minuuttia. Tokion työmatkakirjossa tämä vaikuttaisi olevan ajallisesti varsin lyhyt matka. Tiedänpä, että muutamat "ofisuleidit" tulevat töihin Saitamasta, josta matka kestää noin kaksi tuntia suuntaansa!

Työkaverit saapuvat aika vakiintuneina aikoina. Itse ilmaannun 95%:sti klo 9.50-10.00 välisenä aikana. Aikaisemmat tyypit ovat aina ennen minua paikalla ja kroonisesti 10-20 minuuttia myöhässä olevat saapuvat vähintään kolmena päivänä viikossa tuon verran myöhässä. Omia saapumisaikoja on helppo seurata, sillä käytössä on pahvinen kellokortti, joka leimataan aamulla ja illalla. Ei sentään lounaalla. Juna ja metro kulkevat 99,5%:sti ajallaan, joten samaan junaan hypätessään on parin minuutin tarkkuudella leimaamassa korttia. Siinäpä tavoitetta Suomen pääkaupunkiseudun junaliikenteelle.

Työpäivä päättyy virallisesti klo 18.30. Kukaan ei lähde silloin. Tai lähtee korkeintaan hakemaan lisää kahvia tai teetä. Minäkään en siis lähde. Olen koittanut tosin pyrkiä siihen, että koti kutsuisi klo 19, mutta tästäkin joutuu usein joustamaan. Jos on tekemässä jotain, josta muiden työt ovat riippuvaisia, tuntuu kulttuuriin kuuluvan, että asia hoidetaan loppuun saman päivän aikana. Niinpä huomaankin välillä leimaavani korttia likempänä kahdeksaa kuin seitsemää. Onneksi sentään mitään 12 tunnin ylityöylilyöntejä ei yleensä meidän firmassamme näe. Enää.

Syy siihen on se, että enää ei tarvitse. Kun aloitin työt viime vuoden syyskuussa, kuulimme jo heti marraskuun alussa, että yksi osa firman toimintaa lopetetaan. Näin kävi: vuoden lopulla pari tiimiä ja joukko managereita sai lopputilin. Omalta osaltani onnekasta oli, että kuulun siihen porukkaan, joka tekee firman mahdollista toista tulemista. Töitä on siis toistaiseksi ollut, mutta hommia tehdään aika rennosti. Ei siis puoleen yöhön yltäviä sankarikoodaussuorituksia tai ikuisuuden mittaisia speksauspalavereita.

Ehdin sentään syksyn aikana nähdä, millainen firman aiempi kokouskulttuuri oli. Tiimien kokouksia pidettiin iltaisin, ja kokouksen venyessä useampaan tuntiin paikalla istuttiin yli yhdeksään. Toisinaan kokouksissa oli yli 10 osallistujaa, ja joidenkin osuus oli tuntikausien istuskelussa vastata parilla lauseella pariin kysymykseen. Jos kokous eteni jouhevasti, saatettiin päästä 1,5 tunnin maagiseen rajaan. Joka sekin on kohtuuttoman pitkä aika viikottaiselle rutiinikokoukselle.

Yksi kokouksien ikävä puoli on niihin liittyvä paperimäärä. Työlistat ja projekteihin liittyvät laput tulostetaan jokaiselle osallistujalle. Jokaiseen kokoukseen. Ainoastaan yhdessä seitsemästä neukkarista on videotykki, ja sitäkin käytettäessä kaikki on tulostettu myös paperille. Suomessa ehdin jo tottua paperittomiin kokouksiin, mutta täällä käteen jää aina nivaska paperia, jolla ei jälkeenpäin ole juurikaan merkitystä, koska dokumentit päivittyvät kokouksen aikana ja paperit ovat jo omalle paikalle palatessa vanhentuneita. Tuosta tulostusasiasta juttelin syksyllä muutamien kanssa, että meneepä tässä paljon paperia, mutta se ei tuntunut herättävän mitään ajatusta siitä, että touhua pitäisi jotenkin vähentää.

Tuo mainittu oma paikka on pienehkö lokero rivissä, jossa istuu 5-6 ihmistä. Rivin päässä istuu kyseisen "osaston" manageri. Omaa paikkaa vastapäätä on samanlainen rivi, mutta paikat on sentään erotettu n. 50cm korkealla väliseinällä. Pöydät ovat selvästi matalampia kuin suomalaisessa toimistossa, joten tuolia joutuu pitämään melko alhaalla. Ja tästä johtuen jalat ovat hieman turhan tiukasti koukussa tai sitten päätyy rönöttämään tuolissa.

Projektien hallinta poikkeaa vahvasti siitä mihin Suomessa on viimeisten viiden vuoden aikana tottunut. Kun suomalaisessa it-firmassa on vaikka minkälaista agilen astronauttia järkyttävän sertifikaattiläjän saattelemana, niin täällä luotetaan vielä vahvasti Excel-pohjaiseen projektin hallintaan. Kyllä, ei edes MS Projectia, vaan ihan raaka Excel-taulukko, johon on listattu projektiin liittyvät tehtävät. Kun aiemmin olin tottunut itse arvioimaan, että kauanko erinäisten taskien suorittamiseen kuluu, niin nyt taulukkoon vain ilmestyy joku määräpäivä jollekin taskille. Koska taulukko tehtävineen pitää saada tulostettua joka palaveriin, eivät tehtäväkuvaukset ole kovinkaan monen lauseen mittaisia. Usein onkin tilanne, että joutuu kyselemään lisätietoa, että mitä nyt halutaan, koska itse ei ole kirjoittanut kyseistä tehtäväkuvausta. Ja muuta määrittelyä ei sitten olekaan.

Jos projekteja hallitaan vähän eri työkaluilla kuin mihin on tottunut, niin samaa voi sanoa myös versiohallinnan käytöstä, yksikkötestauksesta tai automatisoiduista buildeista. Yksikkötestejä ei ole, automatisoituja buildeja ei ole, versiohallinnassa ei käytetä (edes) tägäystä ja buildin reviisioitakaan ei merkitä ylös. Buildit tehdään kehittäjän koneella, ja kehittäjä tekee koneellaan myös releaseen liittyvän paketin. Tämän seurauksena on usein ongelmia hahmottaa, mistä reviisiosta tietty release on tehty, miten sen saa käännettyä muutoin kuin kehittäjän koneella tai kuinka tämän release rakentaminen saataisiin toistettua. Eli it:n perusongelmat jostakin 1990-luvun alusta.

Kuulin kaverilta, että heidän (japanilaisessa) firmassa tehtiin Javalla melko isoa projektia, johon liittyi muutama sata komponenttia. Heillä oli yksi ihminen lähes täysipäiväisesti seuraamassa Excel-tiedostolla mikä versio mistäkin classista tulee releaseen. Ei siis tägäystä tai automatisointia, vaan kaikki tehtiin käsityönä. Ja oli varsin yleistä, että releaseen päätyi väärä versio yhdestä tai kahdesta classista. Siitä tuli sitten iso valitus ylhäältä. Meillä johto on melko selvästi ilmaissut, että agilet ja muut hömpötykset vain monimutkaistavat asioita, koska sitten ei voida tehdä asioita heti just nyt. Syksyllä oli kyllä puhetta, että parannusehdotuksia voi esittää, ja olenkin kertonut omista hyvistä kokemuksistani Suomessa, mutta nämä parannusehdotukseni liittyävät juuri näihin asioihin joita ei haluta muuttaa.

Toimistolla oli talvella todella lämmin. Ilmastointi oli asetettu 26 asteeseen, joten töistä tuli yleensä lähdettyä selkä märkänä. Eikä todellakaan sen takia, että töitä olisi tullut tehtyä niin kovasti. Talvella olikin tavallista, että neukkarin lämpötila oli asetettu melko korkeaksi huoneessa olevasta paneelista, ja jossain vaiheessa kokousta joku avasi ikkunan. Samaisesta paneelista sai asetettua huoneilman myös miellyttävään lukemaan. Kokeilin nimittäin yhdesti ennen kokousta laittaa lämpötilan vähän alemmas, ja kukaan ei ainakaan avannut ikkunoita. Odottelin kesää, että silloin varmastikin liitoitellaan jäähdytyksen kanssa vastaavasti alakanttiin, kuten kaupoissa ja ravintoloissakin on tapana. Vaan ei, lämpötila on säädetty edelleen 26 asteeseen, ja hiki valuu. Eikä edelleenkään työn fyysisyyden takia.

Työpaikan vakuutuskortti on hyvä kapistus. Olen käyttänyt sitä lääkärissä ja hammaslääkärissä käymiseen, ja alennuksen saa välittömästi. Lisäksi korttiin liittyy muita etuja, kuten alennus joihinkin parempiin ravintoloihin tai halvempia lento- ja hotellipaketteja. Työpaikalla käytettävät välineet ovat tasoltaan varsin hyvät, ja pyytämällä saa tarvitsemansa asiat (jos hinta on kohtuullinen). Kahvia ja teetä saa ilmaiseksi, ja juoma-automaatinkin hinnat ovat kauppoja edullisemmat. Ei siis pelkkää valitusta.

Mikäpä siis paiskiessa töitä mukavien japanilaisten kanssa! Niin kauan kuin töitä on!

Kesäistä cosplayta

Yoyogin puisto on tokiolaisten keskeisin hengailupuisto ja aika kiva kesällä. Puisto on niin suuri, että kaikki mahtuvat varmasti, ja siellä aina tapahtuu. Sieltä ei myöskään ajeta illan tullen pois. Siellä on vähän niinkuin aina festarit.

Etenkin sunnuntaisin.

Ehdimme jo kuulla huhua, että Meiji-temppelin sisäänkäyntiportin tuntumaan kerääntynyt cosplay-meininki olisi kokonaan hiljennyt, mutta kesä ilmeisesti elvytti bisnekset, sillä ainakin pari sunnuntaita sitten koristeellista väkeä riitti vaikka kuinka. Joka suuntaan törröttäviä kameroita riitti myös hikoilevine valkonaamaomistajineen, joten tyrkkäsin omankin putkeni muiden sekaan.



















Puiston puolella taisteltiin...



... syötiin värikkäitä pallukoita ja...



...otettiin aurinkoa koko ganguro-perheen voimin.



Ja kuten olettaa saattaa, Takeshita Dori oli kuin tykillä täyteen lyöty! Oi sitä shoppailun riemua!



"Mutta paikan kesäisin kaveri olin kyllä minä!"



perjantai 26. kesäkuuta 2009

Sayonara, Maikeru-san

Varhaisaamu Japanissa alkoi sillä, että Michael Jackson, Maikeru Jakuson-san ilmoitettiin kuolleeksi. En tiedä miten Tokiossa on reagoitu, mutta ainakin Michael on täällä aina ollut erittäin rakastettu ja laajasti fanitettu kingu of poppu. Uutisissa on jonkun verran näkynyt Michael-aihetta, ja kaduilla haastatellut ihmiset ovat olleet ihmeissään mutta rauhallisia. Tosin joku jollain keskustelusivulla sanoi, että kaishan (firman) ofisuleidit ovat ryhtyneet ilmeisesti tuntien kestävään itkukokoukseen.

Michael on itse kutsunut Tokiota kodiksi ja Japania lempipaikakseen maailmassa, mikä osaltaan johtuu varmaankin lempeästä mediasta. Täällähän ei pahemmin ole paparazzeja ainakaan Amerikan malliin, ja vaikkapa keikoilla kuvauskieltoja noudatetaan todella hyvin. Ja ainakin filmifestareilla huomasi, että kaikki japanilaiset toimittajat lähinnä vain kehuivat ja vitsailivat kysymyksissään näyttelijöille tai kysyivät jotakin ihan triviaalia ja päätöntä. Kaikenlaista henkilökohtaista loukkaamista ja liikaa utelua selkeästi vältellään.

Michael onkin viihtynyt hyvin Japanissa, ja esimerkiksi vuonna 2007 hän järkkäsi faneille (joilla oli rahaa) VIP-partyn.

Maikeru-saaaaaaaan!!:


Tuolla on aikamoinen look-a-like mukana:


Ja kohti nostalgiaa! Michael vuonna 1988 Tokiossa:


Vuonna 1992 Dangerous Tour Tokyo Domella, etenkin alussa hauskoja faneja:


Mainoksiakin väsäsivät.
Love is my message:



Ja loppuun helmi, hehe... Japanilainen versio Thrilleristä! Varokaa henna ojisaneja eli keskiyöllä herääviä outoja keski-ikäisiä miehiä..!



Ehkä Michaelkin vielä palaa, kun keskiyö koittaa...

Sayonara, kingu of poppu! Arigatoo gozaimashita!

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Tokiolais-suomalainen juhannusmatsuri!

Keskikesän hetki on ohitettu. Ainakin Suomen mittapuulla. Täällä keskikesän hellehetket lienevät pahimmillaan vasta edessäpäin, mutta kyllä on kuumat paikat jo nyt. Eilen onneksi hain tuulettimen kaverilta, joka muuttaa pian pois, eli ensihätään varustauduttu on. Mutta ei se tuuletinkaan, vaikka iso ja hieno onkin, ihan täällä yläkerrassa riitä. Jos nyt ei vielä silti tarvitsisi ilmastointilaitetta alkaa huudattaa. Pimennysverhot pitäisi muuten ostaa.

Meillä on pian paha futon-ongelma edessä, nimittäin asunnossamme (tai sen ulkopuolella lähinnä) ei ole mitään paikkaa futonien kuivattamiseksi päivisin. Ovat ne pystyssä seinää vasten (sisällä) silloin kun niillä ei nukuta, mutta se ei riittäne. Oku tässä unelmoi sängyn ostamisesta, viimeinkin... Nykyiset futonit eivät nimittäin kauaa enää riitä, sen verran litteiltä tuntuvat. Ja olis se sänky muutenkin ihana yhdeksän kuukauden patjalla nukkumisen jälkeen! Muistakaamme siis, että Japanissa "futon" ei ole sama asia kuin "futon" Suomessa: kallis luksuspatja. Täällä futon on ihan vaan litteähkö patja ilman minkäänlaista hohtoa.

Mutta, viikonloppuna tosiaan juhlittiin siis juhannusta, myös täällä päin palloa! Perjantaina olimme ihan kotosalla vain, näissä merkeissä:





Eli tapaksia ja sangriaa. Tapakset: patonkipaloja valkosipuli-oliivi-juustokuorrutuksella, marinoituja sieniä ja papuja, sinihomejuusto-soijarouhe-pikkupihvejä ja perunamunakasta. Sangriasta tuli kenties parasta ikinä, täkäläinen Mitsuya Cider sopii siihen tosi hyvin! Alle tonnijenisellä viinilläkin mentiin, mutta sangriana oishii!

Lisukkeeksi Okinawan makua: awamoria! Kelpasi mainosti sangrian lisämausteeksi (ehkä siitä juuri siksi tuli niin hyvää)!



Lauantaina sää oli mitä ihanin, vaikka nyt onkin paljon sadellut, eli tuuria matkassa. Suomalaisten isot kesäjuhlat sijaitsivat Heiwajiman puistossa muutama kilsa Shinagawasta jonnekin, ihan mukava alue tekosaarilla hauskan Monorail-matkan päässä. Ohjelmassa oli grillausta, telttasaunaa, bändi ja tietysti kaikenlaista rupattelua. Kokkokin piti olla, mutta taisi siinä tuoksinnassa tyystin unohtua. Tosin tuskin puutakaan paljon oli jäljellä saunoittelun jälkeen.

Yllättävän paljon täällä asustaa suomijengiä. Lapsiakin oli vaikka kuinka paljon. Japanilaisia vaimoja ja tyttöystäviä myös lukuisia, miehiä vähemmän. Itse asiassa neljä kappaletta: kaksi poikaystävää ja kaksi hupaisaa vanhempaa miekkosta, jotka osasivat suomea! Olivat käyneet aikoinaan Suomessa paljonkin, ilmeisesti jotain ortodoksikirkkoon liittyviä henkilöitä, vai mitenhän se meni. Pappeja?

Ruokalistalla oli kulla mitäkin, meillä grillinyyttejä ja makkaroita. Osa makkaroista tosin hämärän siimeksessä katosi parempiin suihin luvatta, mutta sattuuhan sitä.

Tässä grillaillaan.



Tässä ahmitaan.



Tässä hypätään narua.



Tässä telttasaunotaan (sumennetusti). (Yan-sanin mukaan huippulöylyt!)



Tässä telttasaunotaan yöllä (yhä sumennetummin).



Ja tässä nostatetaan juhlatunnelmaa yleisössä perisuomalaisin rytmein eli esimerkiksi Leevi & The Leavingsien rytmit kaikuivat lujaa yöllisessä yössä.



Kaiken kaikkiaan leppoisaa menoa ja mukavaa tutustumista uusiin ihmisiin. Vaikka osa poistuu ja mielen valtaa haikeus, tulee uusia aina tilalle. Se on tämän ulkomailla asumisen suru ja rikkaus.

Ja nyt sitä todellista keskikesää odottelemaan!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Karvakorvaista muotia

Yoyogin puistossa on hupaisa koirapuistoalue. Jos tahtoo nähdä uusinta koirapukinemuotia, kannattaa mennä kurkkimaan, sillä paikalle kokoontuu etenkin viikonloppuisin karvakorvien kerma.

Tokiolaiset ovat hulluina lemmikkeihinsä. Koiria alkaa olla jo enemmän kuin lapsia, ja niitä myös kohdellaan kuin lapsia. Puetaan, viedään ravintolaan, kauneushoitolaan, huvipuistoihin...

Tässä koirapuistossa kaverit saivat temmeltää vapaina toisiinsa tutustuen. Voi sitä ilon ja haukun määrää!

Hippasilla.


"No minne se kamu nyt meni?"


"Täällä mä oon!"


"Sit nää juoksis ton kannon taa ja..."


"Niin kuka sä olitkaan? Sulla on makeet farkut!"


"Mun kanto!"


"Mitäs täältä löytyy?"


"Älkää menkö karkuun, olen ihan kiltti krokotiili!"


"Uu me ollaan siis niin nättejä."


"Oisitsää mun kaa?"


Koiravauvanvaunut. Tai ei edes niin vauvan.


"Hitto ku on kuuma. Onko tää pinkki paita nyt ihan välttämätön?"


"Mikäs tuossa vilahti? Näiksä ku hassu? Ihan alaston! Onneks me ollaan turvassa isin sylissä."

Kukkaiskauneutta

Tokiossa sinertää. Puistot ja katujen varret ovat täynnään tällaisia sinisiä kukkaterttusia. Aika somaa! En ole mikään kukkien bongailija, mutta täällä ei voi olla ihastelematta istutusten suunnitelmallisuutta ja vuodenaikojen mukaan heräävää kukkaloistoa.

Näiden kukkien nimiä ei kannata kysyä; ei niinku mitään tietoa!



Nämä toisenlaiset siniset ovat myös tosi nättejä.









Valkoisia ja liloja terttuja.





Ruusutkin ovat saapuneet. Kyllä on nyt kaunista jopa urbaanibetoni-Tokiossa!

torstai 11. kesäkuuta 2009

Elmerit Okinawalla: Rantailua vielä kerran!

Palataanpa vielä hetkeksi, keskeltä Tokion kesäsadekautta (tosin juuri nyt aurinko uskaltaa paistaa), muistelemaan Okinawan tunnelmia.



Eli Oku kertoilee lempibiitsikokemuksensa:

* Maehama Beach. Tämä on varmastikin Miyakon kaunein ranta. Pisin myös, mutta paras pätkä ei ole kovin pitkä. Kyllä oli pakahduttava tunne ensi kerran ilmaantua turkoosin veden äärelle dyynin suojasta! Vaikkei rantapalmuja Miyakolla olekaan, riitti vaalean vaalea ja silkinpehmeä hieno hiekka varpaiden alla sekä uskomattoman kirkas vesi luomaan paikasta paratiisin. Vesi oli ihanan lämmintä, ja mikä parasta: ranta oli lähes autio! Uiskentelimmekin Maehaman rannalla heti ensimmäisenä päivänä sen verran kauan, että nahka paloi ja perusteellisesti. Varokaa ja ihastukaa!







* Yonahama Beach. Yonahaman ranta on myös suosittu, vaikkakin aika pieni. Siellä on hieno kivinen "portti". Yonahama on ihan hyvä uimiseen, eikä sinne ole kovin pitkä matka Hiraran kaupungista. Vesi on kirkasta, niinkuin kaikkialla Miyakolla.




Yonahama on tunnelmallinen auringonlaskuranta, mutta me emme jääneet ihan varsinaiseen laskuun saakka.



* "Block Beach". Niin kutsuttu Block-ranta Ikeman saarella oli tosiaan ihana ja suojaisa snorklauspaikka, paljon kaunista korallia ja aivan upeita kaloja! Lähellä on myös pieni "Rope"-ranta, jonne pääsee köyttä pitkin laskeutumalla!





Nämä seuraavat eivät ole omia kuviamme, mutta tämän suuntaista näkyä veden pinnan alla oli. Niin kaunista!







Näimme myös kaksi kertaa merikäärmeen! Ne ovat myrkyllisiä, jopa kuolettavia, mutta eivät yleensä lähesty ihmistä myrkytysmeiningeissä kuin äärimmäisessä ärsytyksessä. Elmerit räpylöivät aika kiireellä rantaa kohti käärmeen uitua masun ali...



Ihan näin paljon ei kerralla ollut kaloja, mutta aika lailla näitä samoja fisuja näkyi vaikka kuinka.



* Bora Beach. Boralla snorklaus on myös kauneudentäyteistä puuhaa, mutta siellä voi vesi olla hyvin alhaalla tai sitten isohkot aallot. Kun me kävimme, vesi oli niin matalalla, että pulikointi tapahtui hyvin litteänä lipuen, jottei törmäillyt kiviin ja vesikasveihin. Toisaalta koko kalamaailma oli samalla uskomattoman lähellä. Koralleja tällä rannalla ei ainakaan siinä suht matalalla juuri ollut, pidemmällä ehkä. Mutta oli kaikenlaisia muita kasveja, tarjottimen kokoinen sinikeltainen kala - ja taas se käärme...



* Irabu-jima & Toguchino Beach. Irabu on kiva päiväretkikohde Miyakolta. Lauttamatka kestää vartin verran, mutta kannattaa huomioida, että ilman kulkuvälinettä Irabulla on hankala liikkua. Saarella pitäisi olla autovuokraamoja, mutta me höhlät elmerit unohdimme ajokortin hotellille, eli emme päässeet kiertämään Irabua ja viereistä Shimojin saarta. Otimme sen sijaan alle taksin ja ajelimme landemaisemien läpi Toguchinohamalle. Kyseessä oli aika perusranta isomman puolensa osalta, mutta kahvilavirvokkeet nautittuamme me suuntasimme kauemmas, oikeanpuoleiselle, aivan autiolle rannalle. Sielläpä olikin ihana uiskennella!



Irabulla oli vähän eri tyyppisiä maisemia, ja etenkin Shimojin puolella olisi ollut kaikenlaisia jänniä sukelluspaikkoja, mutta ensi kerralla sitten ja kortin kanssa!



Miyako jäi sitten taa, mutta matka jatkuu! Aina pilviin saakka!