torstai 30. heinäkuuta 2009

Sayanoyudokorossa onsen-hippasilla

Japanissa on tapana kylpeä, sanotaan, mutta siltikin vedessä tulee lilluttua harmillisen harvoin. Päätin yrittää korjata tilannetta, ja suositusten saattelemana kävin koekylpemässä Tokion pohjoispuolella sijaitsevan Sayanoyudokoro-kylpylän. Oma siirtymiseni kylpylään onnistui helpoiten matkaamalla Sugamoon ja jatkamalla siitä Mita-linjan metrolla Shimura-sakauen asemalle. Kylpylän sivulla olevan kartan avustamana loppumatka taittui kävellen alle 10 minuutissa.

Eteisessä kengät kaappiin, tiskiltä "saapumiskuitti" mukaan ja kohti pukuhuoneita. Nyt iski ensimmäinen hämmästys, sillä kenkälokeroni avain ei sopinutkaan pukuhuoneessa samannumeroisen kaapin oveen. Ei auttanut kuin käydä kysymässä asiasta, ja minua valistettiin, että voin ottaa minkä tahansa kaapin, jossa on avain ovessa. No, sehän oli periaatteessa ihan loogista, että monien kaappien ovissa roikkuvat avaimet tarkoittavat sitä, että kaappi on vapaa. En vain huomannut ajatella tätä, koska kenkäkaapinkin avain oli tällainen ranteeseen tuleva iso kuminen avainranneke, jonka sisään saa käännettyä avaimen piiloon.

Kylpyläosastolla oli viisi erilaista allasta, jotka kaikki olivat kirkkaan veden kylpyjä: Yksi kuuma allas, kolme hierovaa ja yksi hieman alle 20-asteinen kylmä allas. Lisäksi tarjolla oli telkkarilla varustettu neli"lauteinen" sauna, jonka lämpötila oli n. 100 astetta. Ulkoa löytyi sitten varsinaiset onsen-altaat: 42-asteinen kylpy, 38-asteinen isompi kylpy, kolme pientä kuumaa "paljua", joihin mahtui juuri istumaan jalkojen tullessa vähän laidan yli ja viileä makoiluallas.

Makoiluallas olikin uusi tuttavuus. Siinä maattiin alle kymmenen senttiä syvässä vedessä miellyttävän pehmeän puupohjan päällä. Ja pään alla oli pieni koroke, jolloin vesi ei päässyt korviin. Puu tuntui selkää vasten suorastaan yllättävän mukavalta, ja kyllähän siinä pötkötellessä rentoutui.

Täysin samaa ei voi valitettavasti sanoa muista altaista. Olin kylpemässä lauantai-iltana noin yhdeksän aikaan illalla, mutta tässä paikassa ei ole erillisiä "lapsiaikoja", kuten monessa muussa on. Niinpä kylpemässä oli paljon perheenisiä lastensa kanssa. Koita siinä rentoutua 42-asteisessa vedessä, kun huutavat pennut ryntäävät altaaseen ja saat kuumat vedet naamallesi. Muodostui eräänlainen hippaleikki, jossa koetin kytätä, milloin lapset menisivät sisälle, jotta viitsisin mennä kylpyyn. Valitettavasti lapsia oli niin paljon, että enpä saanut yhtään rauhaisaa viisiminuuttista koko reilun tunnin kylpemisen aikana. Pakko varmaan hankkia omia lapsia, että olisi jo ennalta sen verran valmis räjäyttämään maapallon päreiksi, ettei muiden lapsista jaksaisi välittää.

Piileskellessäni lapsia mahdollisimman kaukaisessa nurkassa huomasin n. 120 cm korkean oven. Pelkäsin, että sieltä ryntäisi lisää huutavia kääpiöitä, mutta sitten näin aikuisen miehen tulevan kumarassa ovesta. Ei kun tarkistamaan. Ovesta koukussa kuljettuani tulin pieneen eteiseen, jossa oli toinen samanlainen matala ovi. Ja tämän takaa löytyi lämmin höyryhuone. Eivätkä nuo palopostit olleet löytäneet koko paikkaa! Tuossa hämärässä huoneessa oli vihdoinkin mahdollista rentoutua, ja kaupanpäällisiksi rentoutua sai vieläpä miellyttävässä tuoksussa. Eikä höyry edes lähtenyt tilasta, vaikka ovi kävi toisinaan: Siitä kiitos matalille oville.

Sayanoyudokoro on siisti, perinteinen ja mukava kylpylä, mutta myös halpa: omilla pyyhkeillä varustautunut kylpijä maksaa kokemuksesta vain 1000 jeniä. Jos kylpeminen houkuttelee useammin tai hienompien laitosten hinta tuntuu muuten vain kohtuuttomalta, tarjoaa Sayanoyudokoro erittäin kilpailukykyisen vaihtoehdon hierontoineen ja ravintoloineen. Muuna kuin lauantai-iltana kylpy-ympäristö on varmasti myös rauhallisempi, joten ensi kerralla koitan valita paremmin itselleni sopivan ajankohdan pulikoimiseen.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kuuman huumaamat

Tässä istun nahkeana kotosalla vaatteet kosteina. Koska on ilta, ikkunasta sentään vähän tuulahtelee "raikasta" ilmaa, mutta on se aika minimaalista. Tuuletin vähän auttaa ja Air Conditioner toki aina kun sen raaskii käynnistää. Mutta sama juttu kuin talvella: AC:n käyttö maksaa rahaa.

Kesähautumoa on nyt kestänyt noin kuukauden verran. Kosteuteen ei totu. Kotona on ilman AC:tä 31-35 astetta, sen kanssa 28. Muutaman kerran on joutunut pakenemaan viileisiin kahviloihin, mutta vieläkään ei ole löytynyt läheltä sellaista hyvää kahvilaa, jossa voisi tehdä läppärillä töitä.

Onneksi on ollut tosi pilvistä, sillä auringonpaahde terästää kotikuumuutta pahemman kerran. Toisaalta sateinen sää lisännee kosteutta. Japanilainen kaveri päivitteli juuri tätä kesää. Että vaikka sadekausi jo julistettiin päättyneeksi, aurinkoa ei siltikään näy ja kuulu. Kyllähän se välillä pilkahtelee, mutta pääasiassa säätiedotukset ovat aina synkkää sadepilveä ja vähintään 50% sateen mahdollisuutta. Se on se kasvihuonejupakka.

On vaikea päättää, kumpi on pahempi, kesä vai talvi. Talvella ainakin sai nukuttua paremmin, vaikkakin triplatamineissa. Nyt nukkuminen on jotakin kamalaa. Sänkymme on ikkunasta katsottuna kaukaisimmassa nurkassa, eikä ulkonakaan nyt niin kylmä ole, että avoinainen ikkuna paljon auttaisi. Lattiatuuletin posottaa yleensä läpi yön sängyn vieressä, eli se on vähän kuin nukkuisi taivasalla tuulen armoilla. AC:n ajastuksessakin on ollut jotain häikkää, viimekin yönä koetimme saada sitä tunniksi päälle, mutta herätessäni 2,5 tunnin päästä kutakuinkin kalikkana oli vekotin yhä päällä. Vaikeaa!

Talvella sentään pystyy lisäämään vaatetta ja vällyä, kesällä ei voi oikein enää ottaa mitään pois. Töiden teko sujuu yleensä alkkareissa ja pikkutopissa. Kylmää vettä ja jääteetä kuluu (tänään ostimme viimein aktiivihiilikannun, ja kylläpä veden maku parani heti!), kuumaa teetä ei pysty enää juomaan ollenkaan. Onneksi kaupoista saa sellaista mehujäätä, joka on käytännössä pelkkää jäätä. Se saattaa kyllä sulaa ennen kotiin ehtimistä. Suihkussa on pakko käydä ainakin pari kertaa päivässä, nopeasti toki, ihan pikasuihkuja ehkä useamminkin. Aina kun riisuu minkä tahansa vaatteen, joutuu sen ripustamaan kuivumaan. Pyykkien kuivuminenkin ulkona on alkanut hidastua.

Näin kuumalla säällä myös ajatus hidastuu. On koko ajan laiska, lötkö ja saamaton olo. Vaeltelee ympäriinsä jaksamatta suunnitella oikein mitään. Eniten mielessä on jäinen kylpy, jääpaloja kilisevä mukillinen ja suomalainen kesämökki viileän järven kera!

Onhan näillä japanilaisilla taas kaikenlaiset vekottimensa. On kylmettävää kaulalätkää ja viilennystossua, jopa Kapibara-sanilla kuvioituina (tahdon!). Mutta ei kai niitä nyt sentään voi tosissaan ostaa ja käyttää?

Onneksi meillä on kaksi kerrosta. Alakerta on huomattavasti viileämpi. Auttaa jo, kun siirtyy sinne pahimmalla iltapäivän paahteella. Vielä enemmän tosin auttaisi, jos työpöydän voisi siirtää sinne.

Tämä siis sisäoloista. Ulkona on ehdottoman hikistä myös, mutta siellä voi sentään suhteellisen helposti paeta ilmastoituihin juniin, asemille, kahviloihin, kauppoihin ja ravintoloihin. Itse asiassa, monet ravintolat ovat jopa niin viileitä, että vilu iskee.

Iltaisin ulkona on aika miellyttävää. Tunnelmallista, tummaa, kaunista ja lämmintä. Ja eläväistä. Kesällä on paljon matsureita, muita tempauksia ja tapahtumia, hanabeja (ilotulituksia) ja ylipäänsä menoa ja meininkiä. Ravintolat ovat täynnä, puheensorina vilkasta, tavataan ystäviä, ollaan vähän vapaammin.

Luultavasti myöhemmin taas kaipaan tätä säätä. Uneliasta kuumuutta, trooppista hellettä, sitä shokkia, jonka aina kokee astuessaan ilmastoidusta konbinista ulos kuumana väräjävälle asfaltille.

Muuten, kun joskus valitin olutterassien puutetta, niin syy on nyt selkeä: KUKA HULLU viitsisi istua ULKONA tällä säällä!?


keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Sgt. ja Saxon Shore Shindaitassa

Viimeinkin koitti se päivä, että pääsin näkemään tokiolaisen sgt.-bändin keikalla. He ovat täällä asumisemme aikana tehneet vain pari keikkaa, ja molemmat päivät ovat olleet osallistumisen kannalta mahdottomia. Onneksi tällä kertaa ei mikään estänyt menemästä Shindaitan Feveriin.

Valitettavasti nähdäkseni sgt.:n minun täytyi ensiksi nähdä Killie. Tosin, ennen tätä esitystä en vielä tiennyt, että tulisin sanomaan valitettavasti. Ehkä kuvaus "chaotic screamo" antoi jo jotain osviittaa tulevasta, mutta nyt tuli todellakin nähtyä toistaiseksi huonoin keikka Tokiossa. Harvemminpa tulee oltua suoranaisena rokkipoliisina, mutta nyt voisin kirjata rikkeet ylös.

Täällä on tottunut siihen, että bändit laittavat kamat pystyyn todella nopeasti, mutta näillä pojilla valmistautuminen tuntui kestävän ikuisuuden. Rumpali lämmitteli parilla hitaalla peruskompilla, ja heti heräsi ihmetys, että miten joku voi soittaa niin kankealla ja epätarkalla tatsilla. Olisiko perustreeni jäänyt aikoinaan väliin ja siirrytty heti soittelemaan matikkakomppeja? Laulaja sitoi persvako vilkkuen kengännauhat kolme kertaa, vaikka toisella ja kolmannella kertaa en enää nähnyt nauhoissa mitään vikaa. Sitten laulaja nosteli mikkistandia eri paikkoihin, jättäen sen lopulta sellaiseen paikkaan, jossa se oli keikan alkaessa hänen alkukohelluksensa tiellä.

No, alkuun oli vielä aikaa, sillä kaiken näyttäessä olevan valmista alkoi basisti vasta säätää vahvistimestaan soundia kuntoon. Ja alun näyttäessä olevan seuraavan kerran käsillä lähti toinen kitaristi hakemaan vielä piuhaa backstagelta. Kun bändi vihdoinkin aloitti, tuli lavasta täysin pimeä. Kun biisiä oli soitettu minuutin verran, päättivät he keskeyttää, ja henkilökuntaan kuuluva tyyppi tuli sytyttelemään bändin loisteputkivalot. Ilmeisesti he halusivat soittaa sellaisessa valaistuksessa, eikä värispottien välkkeessä. Kun bändi aloitti seuraavan biisin valaistulla lavalla, hyppäsi laulaja pää edellä spottiin...

Ensimmäinen biisi oli tylsä, kaoottisuus oli selkeästi päälle liimattua ja rauhallisemmat osat tylsiä ja huonoja. Kun en skeneä juurikaan tunne, niin sanotaan vaikka, että Killie kuulosti Envyn kuurolta, 10 vuotta nuoremmalta ja pääasiassa lahjattomalta velipuolelta.

Laulaja sentään tarjosi tunaroinnillaan jonkinlaista viihteen ja myötähäpeän välimuotoa. Hän luuli olevansa Mike Monroe ja pyöräytti mikkitelinettä, mutta teline osui yleisössä jotain päähän ja johto sotkeutui monitoreihin ja eturivin ihmisiin, joten se niistä mölinöistä seuraavan 20 sekunnin ajaksi. Bändin ainoa diggari tarvitsi päähänsä laastaria tämän jälkeen. Seuraavassa kappaleessa laulaja seisoi lavamonitorien päällä ja riuhtoi olkapäistä eturivissä seisovia. Sitten monitori kippasi ja tyyppi lensi takapuolelleen lavalle. Biisiä myöhemmin laulaja koitti pyöritellä mikrofonia johdosta, mutta johto sotkeentui basistin mikkitelineeseen, mikki kopsahti jonkun päähän yleisössä ja meni hetkeksi hukkaan. Periaatteessa tästä olisi vielä voinut kehkeytyä ties mitä viihdettä, mutta päätin hyödyntää Feverin erillistä hengailutilaa ja siirtyä sinne.

Kun amatöörit oli saatu pois lavalta, alkoi illan paras osuus. Sgt. oli valmis reilussa 10 minuutissa ja keikka saattoi alkaa. Tämä post-rockaava yhtye koostuu rumpalista, viulistista ja basistista, ja tällä keikalla orkesteri täydensi itseään kitaristilla. Viulu kuulosti tosi makealta, kun viulistillakin oli vastaavanlainen lankullinen pedaaleja kuin kitaristeilla. Kelpaahan siinä venytellä, kun delay ja chorus surraavat korkokengän alla.

Täysin ilman ongelmia ei bändi selvinnyt, sillä ensimmäisen biisin lopuksi kitarasta katkesi kieli, mikä aiheutti pari minuuttia juoksentelua ja virittelyä. No, ehtipä bändi ainakin jutella niitä näitä rundistaan Saxon Shoren kanssa. Ja ilmeisesti SS:n kiusaama rumpali ehti pariin kertaan huudahtaa lavan laidassa vaaniville amerikkalaisille "I am not gay", vaikka ei muuten englantia osannutkaan.

Bändin esitys oli aiemmin mollaamani Killien vastakohta: soitto oli rentoa mutta tarkkaa ja kappaleet aivan loistavia. Bändin soitto on hioutunut kymmenen vuoden aikana hyvään tilaan, ja kappaleet kuulostivat vielä paremmilta kuin levyllä. Kun aiemmin jo kylmästi lokeroin sgt.:n post-rockin karsinaan, niin on pakko vielä todeta, että mistään itseään toistavasta kielien helistelystä ennalta-arvattavine sävelkulkuineen ei ole kyse. Esityksen ainoa negatiivinen puoli oli, että se olisi saanut kestää n. 40 minuutin sijaan toista tuntia. Mutta hyvä näinkin.

Tylsästi sanottuna Saxon Shore oli ihan hyvä. Valitettavasti bändi on taas nelimiehinen, joten kahden kitaran, rumpujen ja basson lisäksi äänessä olleet piano, koskettimet, tamburiini, kellopeli ja muut soittimet tulivat nauhalta. Livetunnelma vähän kärsi, kun paikalla olevat häiskät seisoivat tumput suorina nauhan hoitaessa hetkittäin kaiken musiikin.

Tästäkin huolimatta nämä leppoisat, kaljasta tykkäävät amerikkalaiset vetäisivät ihan kohtuullisen vastineen rahoille Japanin kiertueensa viimeisellä keikalla. Ja vaikka välispiikeistä ei kukaan mitään ymmärtänytkään, niin instrumentaalinen indie rockaava shoegaze sai yleisön puolelleen. Bändi taputettiin takaisin lavalle, ja käväisipä sgt.:n Mikiko Narui viulunsa kanssa jeesaamassa yhden biisin verran.

Nasta keikkailta tämäkin. Syksyn keikkakalenteri on alkanut täyttyä nyt suorastaan uhkaavaa vauhtia. Alkaa jo jännittää miten aika (ja raha) riittää kaiken kiinnostavan kokemiseen. No, turhaa se on paljoutta tuskailla, kun kerrankin on tarjontaa.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Pyöräretkellä: Ueno Zoo

Viikonloppu oli aika toimintarikas. Keskittykäämme toistaiseksi vain lauantaihin. Tuolloin päätimme hyödyntää vapaa-aikaa urheilun merkeissä: fillarit alle ja Uenoon. En edelleenkään varsinaisesti nauti pyöräilystä Tokiossa, mutta hiljalleen, kenties, sukkulointiin ihmisten seassa alkaa vähän tottua. Ainakin sen verran, ettei ole ihan paniikissa ihan koko aikaa.

Uenoon pyöräilyssä kului noin 40 minuuttia, ja reissu sisälsi vain pari vaaratilannetta. Aika paljon ajoimme autotiellä, koska se on huomattavasti miellyttävämpää. Autot eivät kuitenkaan aja kovin lujaa, ja kuskit kai ovat suhteellisen tottuneita siihen, että mistä suunnasta vain saattaa suhata mitä vain. Suurin osa ihmisistä silti pyöräilee jalkakäytävällä.

Hiki oli, mutta se olisi ollut ilman pyöräilyäkin. Tokion kostea kuumuus on asettunut taloksi.

Uenossa kohde oli Ueno Zoo, tuo noin 100 vuotta vanha eläintarha. Eläintarhat eivät ole erityisen mukavia paikkoja, joten tämäkin käynti tehtiin vain siksi, että kuulin puistossa asustavan capybaroja! Eikä tämä onnellinen kymmenen Kapibara-sanin eli Kuonoeläimen omistaja ollut ennen koskaan nähnyt oikeaa, elävää capybaraa! (Kuka muistaisi sen suomenkielisen nimen?)




Kuvasta huolimatta Uenossa ei ole enää pandaa, sillä viime vuonna panda Ling Ling sai sydärin. Zoo on tainnut kyllästyä ihmisten Missäpanda?-kysymyksiin, joten heti portilla oli isolla tiedotettu, että meillä ei ole pandaa.

Mutta kaikenlaista muuta kyllä oli. Tarha oli aika vanhan näköinen, vaikka joitain häkkejä onkin uusittu. Silmiin pistävintä oli häkkien hyvin pienet koot. Zoo itsessään oli sellainen keskikokoinen, voisi olla (eläinten kannalta erityisesti) isompikin.

Norsuilla oli menossa lounashetki. Siinä se syöttää kärsällä itseään.


Tämä eläin pyöri kuin saukko vedessä, ehheh. Sillä oli sellainen temppuiluputki, johon uidessaan saukon koko kasvoi jättimäisen näköiseksi.


Leijona näytti apealta. Mutta uljaalta.


Moni eläin haukotteli. Taisi olla tylsää olla siinä pällisteltävänä tikunnokassa.


Kun tämä alla oleva haukotteli, teki lähinnä mieli juosta karkuun. Ihan VALTAVA virtahepo. Ja valtava kita! Yhtä pienempää pygmihippoa säikähdin niin että sydän pomppas, kun se innostui rysähtämään hampaat irvessä aitauksen laitaa vasten. Vekkuleita vesikultia.


Gorilla ei ollut kovin vekkuli. Isoin oli ihan jättimäinen. Ei kovin mukava yöllä kohdattava varmaankaan. Se käväisi lyömässä nyrkillä yhtä ovea. Taisi olla vessahätä.


Vivariumissa oli jänskiä liskoja, sammakoita, kilpikonnia, kaloja, käärmeitä ja muita matelevaisia. Tämä iguaani oli rauhallinen kuvauskohde.


Samoin tämä minisammakko, joka varmaan suurimman osan ajastaan viettää yhteen asentoon jähmettyneenä. Aika söpö.


Ja sitten lopuksi itse pääkohde: capybara! Ja kaksikin! Nuo Etelä-Amerikasta kotoisin olevat maailman suurimmat jyrsijät tosin ottivat hyvin rauhallisesti lähinnä nukkumateloilla. Toinen mötkötti pienessä lammessa. Alkuun näkyi vaan karvatupsu.


Mutta tulipa sekin sitten sieltä kurkkaamaan! Ovat kyllä huvittavan näköisiä elukoita!


Kapibaroilla oli tarhakavereina pari hyvin hassua tapiiria, jotka vatkasivat kuonojaan, kimittivät ja kimpoilivat peräkanaa (perätapiiria) pitkin aitausta. Taustalla lekotteli laama.

Ueno Zoon pingviinit, merileijonat ja punapeppuapinat olivat myös ihan hupaisia katseltavia. Sen sijaan seepra, tiikeri, karhut ja jääkarhut kuuluivat surullisimpiin näkyihin, kaikkien lintujen ohella :(

Tässä vielä kapibara, oikeana ja sitten japanilaisen kawaii-porukan uudelleen muokkaamana.




No, sinnepäin...

Keskikaupunkilainen ilta intiahengessä

Toissalauantaina päädyimme Ginzaaan, mikä oli virkistävää, sillä sielläpäin ei tule usein oltua. Chuo Dori on vieläpä kesäviikonloppuisin kävelykatu, mikä tuo mukavaa, eurooppalaishenkistä tunnelmaa Tiffany-ikkunashoppailuun.

Ginzassa on herkku Raj Mahal -intialaisravintola, jossa onkin tullut käytyä jo kahdesti parin viikon sisällä! Viikonloppuisin paikassa on taivaallinen buffet, joka kyllä maksaa tuplat normilounaaseen verrattuna, mutta maistuvuuttakin on samalla kertoimella moniin muihin intialaisiin verrattuna. Etenkin kasvissyöjälle buffet on hyvä diili, koska tarjolla on riisin, naanin ja lassin lisäksi kolmea eri currya (kaikki maukkaita, esimerkiksi ihanaa tuorejuustoa), hyviä kasvispakoroja ja kastiketta, salaatteja ja jälkiruokia. Arkisin huhuavat, että lounasbuffet olisi vain tonnin?

Mainittuna lauantaina, vähän juhlahengen merkeissä, kävimme Raj Mahalissa illastamassa, ja vaikka hinta olikin korkeahko, jälleen makunystyröillä oli bileet. Kasvisthalissa (noin 3100 jeniä) oli jälleen ihania curryja, alo gobia, tosi hyvä samosa, raitaa, salaattia, riisiä ja jättinaan. Ruoka oli niin täyttävää, että mukaan lähti seuraavankin päivän ateria doggybagissa!



Raj Mahal sijaitsee Chuo Dorin Shinbashin puoleisessa päässä, Ginza Linen suunnalta kävellessä oikealla puolella katua. Kerros taisi olla viides. Tai seitsemäs...

Tallustelimme Ginzan kosteassa kesäillassa hieman lisää, kunnes suuntasimme Iidabashiin iltadrinkille. Sen ottaminen tapahtui olut-pitcherin muodossa tässä paikassa:



Kyseessä oli tunnelmallinen Canal Café veden äärellä, tosi iso ulkoterassi, jota voisi suositella vaikkapa romanttisena lähentelykohteena. Vieressä kuhertelikin ainakin kaksi paria, mutta toisaalta terassilla oli myös paljon isoja bileporukoita. Eräätkin miehet yukatoissaan horjuen olivat kuin kännisaunasta karanneet!

Illan päätteeksi näimme kimmeltäviä tulikärpäsiä!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Tsuukinisuto satulasta moi

Tänään selaillessani Metropolis-lehteä minulle valkeni, että olen osa trendiä. Työmatkafillaroinnin suosio on kasvanut huikeasti tämän vuoden puolella. Kun kävely asemalle, seisoskelu junassa, vaihto metroon, seisoskelu metrossa ja kävely työpaikalle kestää n. 40 minuuttia, niin fillarilla tämä matka hoituu vähän reilussa puolessa tunnissa. Saman on huomannut moni muukin tokiolainen, ja niinpä meille on nimikin: tsuukinisuto.

Pyöräilyn suosion kasvamisen syy ei ole heikentynyt talous ja rahan säästäminen, sillä monet työpaikat, kuten omani, maksavat kuukausittaista työmatkakorvausta. Pyöräilijät kertovat, että pyöräillen he säästävät aikaa. Japanilaisessa toimistokulttuurissa on jokaisella voitetulla vapaalla kymmenellä minuutilla merkitystä. Vaikkei pyöräteitä juuri olekaan ja kaduillakin on melko ahdasta, nämä olosuhteet silti voittavat ruuhkahuippujen puristuksen julkisissa liikennevälineissä ja 20 sentin töpsöttelyaskeleet asemilla.

Ajoin ensimmäisen kerran töihin huhtikuussa. Nyt voikin muistella, kuinka miellyttävä silloinen lämpötila oli pyöräilyyn. Silloin jouduin lähtemään matkaan liki 1,5 tuntia ennen töiden alkamista, koska reitti oli aivan vieras ja ydin-Tokion mutkittelevat ja pääasiassa nimettömät kadut tarjoavat monenlaisia yllätyksiä. Matka onnistui kuitenkin yllättävän hyvin jo ensimmäisellä kerralla. Mitä nyt muutamasti täytyi luntata kännykän GPS:ltä, että onko tämä se kaarevan risteyksen luona oleva Family Mart, josta tulee kääntyä oikealle.

Metropolis mainitsee samat tutut ongelmat, jotka itsellänikin ovat: työpaikalla ei ole pyörille tarkoitettua pysäköintialuetta, tarjolla ei ole suihkua tai paikkaa vaihtaa vaatteita, ja työpaikan vakuutus ei kata pyöräillessä sattuvia tapaturmia. No, muut tsuukinisutot ovat ainakin samassa tilanteessa. Jätän pyörän päiväksi kadun varteen, johon ei saisi pyöriä jättää. On siinä aina muitakin pyöriä. Menen vaihtamaan vaatteet metroaseman vessaan, joka on onneksi siivottu 5-15 minuuttia ennen saapumistani. Hiestä märät vaatteet (niin, aamuisin on n. 30 astetta lämmintä) tiiviisti muovipussiin, selän kuivaus, uutta päälle ja ulos. Toimistolla sieppaan työpöydän laatikosta pyyhkeen ja käyn pesemässä kasvot. Jos Suomessa pihi työnantaja ei osta suihkuun saippuaa, niin huonomminkin voisi olla...

Olipa mielikuva Tokion liikenteestä mikä tahansa, niin pyöräily on kivaa. Illalla on pitkän päivän päätyttyä huomattavasti pirteämpi olo, kun on vähän viilettänyt satulassa. Eikä tuolla pyörätiettömillä kapeilla teillä ole kauhean hankala ajaa, kunhan muistaa pitää silmät auki. Takseja tosin ajaa suurelta osin kaikkein ajotaidottomimmat kuskit, jotka osaavat yllättää jarrujensa ja sivukujahyökkäyksiensä kanssa.

Erityisen hyvänä asiana voi joka tapauksessa nähdä, että pyöräillessä olen oppinut tuntemaan tätä nykyistä kotikaupunkiani aivan eri tavalla kuin junaillessa. Ja onpa tullut löydettyä paikallisen pienpanimon olutta myyvä kauppakin. Selkeä hyötynäkökohta on se.

Silmälasikaupassa

Japanissa silmälasit eivät Suomeen verrattuna maksa paljon, joten on jo pitkään pitänyt käydä noutamassa uudet kotilasit. Perjantaina sain kaverin mukaan varmuudenvaratulkiksi, ja suuntasimme Shibuyan 8Hatch-ketjun myymälään. Tokiossa on useitakin halpispuoteja meganeostoksia varten, esimerkiksi Zoff. Voipi olla, että tulee sielläkin vielä käytyä...



...sillä 8Hatchin ostokset eivät ihan menneet nappiin. Halpapaikkoja ehkä kannattaakin suositella sellaisille, joilla ei ole kovin huono näkö tai ainakaan mitään hajataittohommeleita.

Tuolla kyseisessä paikassa oli diilejä hintaan noin 3000yen, 5000yen, 7000yen ja 9000yen eli siinä 24-72 euroa. Tuohon summaan sisältyvät siis sangat, linssit, kotelo ja näöntarkastus. Homma kulkee niin, että ensin valikoi rauhassa mieleisensä sangat, sitten etsii myyjän käsiinsä, kertoo että nämä ottaisin ja täyttää lappuun nimen ja osoitetiedot. Sen jälkeen pääsee näöntarkastukseen. Siinä katsotaan automaattikojeilla silmät ja sitten on helppo näkötesti, jossa lähinnä vertaillaan vihreällä ja punaisella pohjalla olevia kirjaimia ja kerrotaan kummat näkyvät paremmin. Ja testataan eri vahvuuksia tihrustamalla sellaisia pallukoita, jotka ovat auki joko ylös, alas, oikealle tai vasemmalle.

Oma tarkastajani osasi sen verran englantia, että tuo osuus sujui ihan hyvin. Mutta koska silmäni ovat hieman eriparia, tulikin sitten vähän ongelmia. Lopulta tulos oli se, että ostin itselleni sopivammat linssit tarjousdiilin ulkopuolelta, eli päälle tuli vielä 7000 jeniä lisää (n.55e). Halpaa tuo siltikin oli.



MUTTA. Vaikka rillittimet kaupassa vaikuttivat ok:lta, kotona tunne ei ollutkaan aivan sama. Linssit eivät kai sitten korjaa hajataittoa samoin kuin omat vanhat suomilasini, ja oikea silmä näkee heikommin. Lopputulos on siis lievästi vinksahtanut, eikä kyse taida olla tottumisesta, sillä eilen yritin pari tuntia olla uusien rillien kanssa koneella, eikä siitä oikein mitään tullut. Ts.: laseja ei ole mukava käyttää. En vielä tiedä, käynkö yhä liikkeessä kyselemässä vai annanko olla ja hankin myöhemmin samoihin sankoihin uudet linssit. Harmillista.



Luin sitten myöhemmin netistä, että etenkin noissa tarjouskaupoissa ja kenties muutenkin yleisesti Japanissa paikalla ei ole varsinaisia optikkoja, vaan näöntarkastuksen tekevät ihan vain kaupan myyjät. Itsellänikin oli nuori kundi säätämässä. Ei kai sitten ole ihme, että kaikista vaihtoehdoista ei välttämättä ole tietoa.

Minä taas en osannut tuossa vaiheessa epäillä, että voisin saada jotenkin vääränlaiset lasit, kun Suomessa ei koskaan ole ollut mitään ongelmia. Ennemmin ajattelin, että ei varmaan kannata näyttää vanhoja rillejä, jottei sitten saa samanlaisia, vaan kenties hieman paremmat pelit! Kun edellisestä silmälasishoppailusta on kuitenkin ainakin 7 vuotta aikaa.

Sekin kannattaa ottaa huomioon, että Japanissa nenät ovat hitusen erilaisia kuin lännessä, joten toisinaan kehykset ehkä tuntuvat hiukkasen hassuilta. Niin nuokin.

Mutta, joka tapauksessa, lasit sai tunnissa, kaikki oli helppoa ja halpaa, eli periaatteessa suositeltavaa puuhaa - kunhan varmistuu lopputuloksesta viimeisen päälle jo liikkeessä!



Siis kumman noista ylläolevista pitäisi olla "parempi"?

Tämä alla oleva on hauskasta elokuvasta nimeltä Megane. Joku jossain kuvaili leffaa zeniläiseksi komediaksi, ja se on hyvä kuvaus! Katsoin elokuvan kerran Japanin matkalla lentokoneessa, ja se oli hauska tarina Taeko-opettajasta, joka pakenee kaupunkia uneliaaseen biitsimajataloon, jota yleensä kukaan ei löydä, koska paikka ei halua tulla löydetyksi. Majataloon kokoontuu joukko muitakin, ja kaikki ovat omalla tavallaan asteen verran omituisia.

Ja kaikilla on rillit, meganet.



EDIT! Kävin vaihtamassa silmälasit ja nyt ne ovat ainakin asteen verran paremmat! Sain lisämaksutta uudet linssit, jotka laadittiin vuoden vanhan, suomalaisen määräyksen mukaan. Viikko kului, ja nyt laseja käyttää ihan mielellään. Edelleen aste-eroja on, rillit ovat "vähän jänskät", mutta tuskin aivan priimalaatua voi alehintaan odottaakaan. Hyvä kuitenkin näin! Suoritin vieläpä toisen käynnin ihan itsekseni ilman tulkkausapua, ja vaikkei poju juuri englantia osannutkaan, tiesi hän muutaman sanan: Stratovarius, Nightwish, Sonata Arctica!

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Vegehanbaagaa!

Freshness Burger -hanbaaguketju on tarjoillut huhtikuusta saakka tuotetta nimeltä Vegetable Hamburger. Ja nyt vasta saimme tämän asian tietoisuuteemme! Hetihän se piti lähteä testaamaan, kun Freshness vieläpä naapurustosta löytyy.

Herkku näytti tällaiselta:



Ja maistui erittäin hyvältä. Itse tofutyyppinen pihvi nyt ei ollut erityisen mausteinen tms., mutta se oli paksu ja mehevä, ja maustetta löytyi burgerin tulisesta kastikkeesta ihan tarpeeksi. Lisäksi mukana oli todella tuhti satsi avokadosoosia, aivan ihanaa!

420 jeniä maksavasta vegeburgerista sanotaan käännöskoneen avulla seuraavaa:

"Healthy hamburger that doesn't use meat and used bean curd and vegetable. Enough avocado, the tomato, and [guri-nka-ru] were placed between the bean curd burnt with the iron plate in brown with [gomabanzu]. In addition, a spicy tasting extends putting [herisshurerisshuso-su] of making specially made from the vegetable and the spice.

<<>>
1. The bean curd ・・・ An effective botanical protein is abundant in beautiful skin. There is working that lowers cholesterol in the soy protein quality of the raw material.

2. The avocado ・・・ Vitamin E said, "Vitamin of rejuvenation" is abundantly excellent in the antioxidative effect. The included fatty ingredient (unsaturated fatty acid) has the effect of making blood a whispering.

3. Source ・・・ "[Herisshurerisshuso-su]" of making specially made from cucumber, tomato, and vegetable and spice such as onions. It is fresh acidity, sweetness of the vegetable, and a spicy tasting.

Nyt on siis veri kuiskaavaa :)

Freshness Burger painottaa muutoinkin terveellisyyteen ja luomuun, ja kun Yan oli töissä kertonut meidän illastavan kyseisessä ruokalassa, työkaverit olivat huokailleet, että oih, siellä on niin terveellistä ruokaa! Mikäs siinä sitten pistellä poskeen pikasapuskaa hyvällä omalla tunnolla terveyden puolesta.

Yan otti tosin hieman toista luokkaa olevan burgerin, joka sekin ansaitsee oman mainintansa:
SPAM BURGER!

Spämmisiivu pilkottaa tuolla keskellä tomaatin ja munan välissä.



Kaikkea ne keksivätkin!!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Potkut kylpylästä

Jos olet niin karmea kriminaali, että omistat tatuoinnin, varo Tokyo Domen LaQua-kylpylää! Päädyt melko varmasti pihalle - tukka märkänä.

Kävin jo toista kertaa LaQuassa kolmine tatuointeineni, mutta toinen kerta toden sanoi. Onneksi vasta tunnin kylpemisen jälkeen. Teipit olivat päällä ja pikkupyyhekin suojana niin hyvin kuin mahdollista, koko ajan, mutta silti joku tarkkasilmäinen täti onnistui vahtaamaan tämän vakavan erheen ilmoille. Taidan jopa tietää itse hetken: suihkussa istuessani viereisestä ovesta tuli joku siivooja. Pyyhe ei ollut ihan kohdillaan, ja teipeistä varmaan näkyi siinä vaiheessa jo läpi. Sitten siitä ystäväni kanssa olimme tekemässä lähtöä ravintolan puolelle, kun samainen siivoojatäti ja nuori tyttö tulivat kertomaan, että "Tattoo get out now." Hyvin oli tyttö kohtelias ja kumartelevainen, mutta englanniksi ei oikein osannut nättejä sanoja. Yritin, että voitaisko käydä syömässä ja lähteä sitten, mutta ei, tyttö esitti pantomiimin, että nyt ulos ja sitten ulkona voipi syödä nam nam.

Kuultuamme vielä lauseen "If you go now no pay" emme muuta voineet kuin poistua, hiukset vettä valuen ja naama punaisena. Mutta oli tässä onnettomuudessa onneakin matkassa: olimme jo käyneet läpi lähes kaikki kylpylän altaat ja saunan ja jalkakylvynkin. JA koko lysti oli ilmaista! Säästimme siis melkein 50 euroa yhteensä, joten tästähän täytyy ottaa tapa! Aina, kun on kylpenyt tarpeeksi, voisi alkaa vähän vilautella tatuointeja!

Että heittäisittekö ulos, jookos?

torstai 2. heinäkuuta 2009

Livertelyä Twitteriin

Koska monille japanilaisille mm. idolin/seurustelukumppanin/opettajan/metronkuljettajan veriryhmä on hyvin tärkeä tieto, niin ei liene ihme, että täällä on myös kehitetty laite, joka päivittää Twitteriin omistajansa pulssin. Jos vehje päätyy joskus tuotantoon, niin viimeistään sitten sen mökkiinsä unohdetun mummon voi kätevästi varustaa tällaisella laitteella. Eipähän pääse raato unohtumaan mökkiin mummon lopultakin potkaistessa tyhjää, kun tieto tulee Twitteriin julkkisten jorinoiden sekaan. Omaisetkin pääsevät laittamaan torppaa välittömästi myyntikuntoon ilman isompia hajuhaittoja, ja kuolinilmoituskin on periaatteessa jo hoidettu tweettinä.

Elmereidenkin elämänmerkkejä voi seurata Twitterissä. Ei tosin ihan pulssien tarkkuudella, mutta ainakin blogipäivityksien osalta, jos näin kesällä ei muuten tahdo muistaa tarkkailla.

Vuoriretki Takaosanille

Teimme viikonloppuna retken Hachiōjissa sijaitsevalle Takao-vuorelle. Varsinaisesta kiipeilyseikkailusta ei ollut kyse, sillä Takaosan yltää vain 599 metriä merenpinnan yläpuolelle. Joka tapauksessa Tengunkin suosimat vuoren metsäiset rinteet tarjosivat oikein hyvän pakopaikan kaupungin vallanneelta kuumuudelta. Varsinkin, kun matka hyvin ilmastoidussa Keiō Takao -linjan junassa Shinjukusta Takaosangunchin asemalle kesti vain 50 minuuttia.

Vuoren huipulle johtaa aikakin kolme reittiä: kivetty "trail 1", metsäisiä maisemia tarjoava "trail 6" ja "luonnontilassa" oleva Inariyama trail. Olimme kuulleet kavereilta, että nämä kaksi numeroreittiä ovat hyvin suosittuja ja niillä joutuu kulkemaan jonossa, joten päätimme valita Inariyaman. Se ei tarjoa erityisen hienoja maisemia, mutta reitillä mahtuu ainakin kävelemaan omaa tahtiaan. Ja onhan sekin jo iso muutos arkeen, kun siirtyy Tokiosta metsäiselle polulle. Takao-sanin sesonkikausi on vasta syksyllä ruskan aikaan, jolloin maisemat ovat myös kuvista katsottuna kauneimmillaan.


Pyhällä vuorella ilmeisesti kaikki ovat vähintäänkin tuttavia keskenään, koska huipulta alas palailevat ihmiset toivottelivat "konnichiwaaa" kohdattaessa. Jopa tällaisille gaijineille.




Japanilaiset ovat melkoista varusteluväkeä, joten todella monilta löytyi heavy duty -vuorikiipeilykengät, kiipeilysauva ja muutenkin asianmukaiset asusteet. No, eipä varusteiden omistaminen tässä maassa ole ihme, koska täältä löytyy myös isoja vuoria joille kiivetä. Jos varusteet on hankittu, niin miksipä käyttää lenkkareita pienemmänkään vuoren valloitukseen.

Näissä portaissa vanhempi mies tulee vastaan peräti kahden kiipeilysauvan tukemana.


Opaslehtisen mukaan 3,1 kilometrin matkaan huipulle olisi kulunut 90 minuuttia, mutta jopa meidän verkkaisella vauhdillamme matka taittui vähän alle tunnissa. Huipulta ei avautunut mitään erityisen ihmeellistä näkymää, sillä taivaan autereisuus esti esimerkiksi Fuji-sanin näkemisen. Ja Tokionkin vedentakainen silhuetti näkyi vain heikosti.

Vaikka vuorelle oli tullut paljon ihmisiä, löysimme silti mukavan varjoisen paikan eväiden parissa hengähtämiseen. Omat eväät eivät tosin olisi olleet välttämättömät, sillä käytettävissä olisi ollut hyväksi kehuttu soba-ravintola. Ja olihan huipulla tietenkin juoma-automaatteja ja pehmiskoju. No, kylmät Asahit ostimme kiipeämispalkkioksi.

Kuljettuamme huipun kiertävän 5. reitin lähdimme kulkemaan alas ykkösreittiä. Vaikka en erityisen kiinnostunut temppeleistä olekaan, kävimme vilkaisemassa rinteellä Takaosan Yakuōin Yūkiji -buddhalaistemppelin. Temppelin alue oli yllättävän iso, joten siellä oli jopa jotain nähtävää.





Kun matkasta alas oli jo yli puolet takana, päädyimme hetken mielijohteesta tuolihissin kyytiin. Olihan se erikoista mennä kesällä tuolihissin liukuvalle matolle, kun jalassa ei ollut suksia ja suuntakin oli totutusta vastakkainen. Hississä ei ollut juuri muita matkustajia, joten istuihan siinä 470 jenin edestä. Varsinkin puiden katseleminen totuttua korkeammalta oli mielenkiintoista, koska nyt näki läheltä muutakin kuin pelkkiä runkoja. Joku pehmoisen täyteläiseltä näyttävä havupuu muistutti melkein pehmistä.


Retki Takao-sanille onnistui mahtavasti. Aurinkoinen sää ei ollut liian tukala, aiempien päivien sateista huolimatta Inariyaman polku ei ollut mutainen, eväät maistuivat ja junamatkatkin menivät nopeasti. Ja ehdimmepä vielä illalla käydä Tokiossa Tengu-izakayassakin toisenlaisten eväiden parissa.

Jos Tokiossa vieraillessa on aikaa vain hyvin rajallisesti ja luonnossa käynti kiinnostaa, Takao-sanilla ehtii pyörähtää jopa kuudessa tunnissa. Näinpä Takao-san saakin Elmereiden sinetin hätäisen lomailijan lomakohteena.