maanantai 25. tammikuuta 2010

Meido-kahvilassa

Käytiin kavereiden kanssa mutka Akihabarassa, ja näillä ketkuilla oli siihen syykin: Mentiin meido-kahvilaan, jossa minulle ostettiin lisäpalveluita. Meido-kahvila on ihan tavallinen kahvila, mutta sillä erotuksella, että kahvilan tarjoilijat ovat yleensä keski-iältään noin 20-vuotiaita tyttöjä ja he pukeutuvat kuin ranskalainen sisäkkö. Ja he kutsuvat sinua isännäksi tai emännäksi ja haluavat toteuttaa kaikki toiveesi (ainakin ruuan ja juoman osalta, jos menusta löytyy). Nyt, ennen kuin hätäisin kysyy, että missä pornobaarissa sitä on luuhattu, niin yritän parhaani mukana vakuuttaa, että siitä ei ole kyse.

Tokion ensimmäinen meido-kahvila (Cure Maid Café) avattiin jo vuonna 2001. Joku kaupankäynnin kapellimestari huomasi, että osa otakuista olisi valmis käyttämään rahaa, jotta voisi kohdata mangassa ja animessa esitettäviä meidoja myös luonnossa. Tästä alkoikin suoranainen meido-buumi, ja näitä kahviloita alkoi ilmestyä pitkin Akihabaraa. Ja sieltä ilmiö on levinnyt muihin Japanin suuriin kaupunkeihin ulkomaita myöten. Meidän ensikosketus ilmiöön tapahtui ilmeisen suositussa @Home-kahvilassa. Paikan suosituimpaan kerrokseen oli n. 30 ihmisen jono.

Tarjoilijoilla on yllään siis sisäkön asu. Se on noin tuplasti enemmän kangasta kuin karkeasti arvioiden puolella Shinjukussa tai Shibuyassa vaeltelevan tyttösen asussa. Totta kai joku voi ajatella, että tähän master ja mistress -konseptiin liittyy ihan varmasti submissiivisuus ja ties mitkä lonkerot, mutta tuollainen kahvila on hyvin kiltti paikka. Mutta mitä olivat nämä heti aluksi mainitut lisäpalvelut, jos eivät jotain perverssiä rienausta?

Ensimmäinen palveluista oli pelaaminen, eli sain pelata yksikertaista peliä meidon kanssa. Tarjolla oli tuttu krokon hammasta kolottaa, jotain korttipelejä ja sellainen yhdellä napilla pelattava nuijan heilutus, jossa napin painallus nostaa suojakilven ja samalla hutkaisee nuijalla vastustajaa päähän. Jos nappeja painaa yhtä aikaa osuvat nuijat kilpiin. Jos kilpi ei estä nuijaa, ponnahtaa vastustajan pää heilumaan jousen varaan ja siitä saa pisteen. Ja pisteitähän tuli.

Toinen palvelu oli yhteiskuva. Kun vuoroni tuli, kuulutettiin minut salin perällä olevalla pikku lavalle. Sieltä sain valita päähän pannalla laitettavat korvat (otin tiikerin!) ja sovittiin yhteinen poseeraus. Vaihtoehtoina oli kissa, tiikeri ja kahdesta kädestä muodostuvat sydämet. Koska tiikerinkorvat olivat jo päässä, niin poseerasimme tassut tiikerinä ja toinen meido otti meistä polaroidin. Siitä palasin pöytään odottamaan, että meidoni personoi kuvan (piirsi sydämiä, kirjoitti nimet ja päivämäärän).

Kahvilassa on tarjolla kahvin, teen ja muiden juomien lisäksi ihan hienoja jäätelöannoksia, spagettia ja omuraisua. Omuraisun meido koristelee polvistuen pöydän viereen ja piirtää ketsupilla sydämen annoksen päälle. Joissakin paikoissa voit jopa heittäytyä aivan vauvaksi tai vanhukseksi, ja meido syöttää annoksesi sinulle lusikalla. Me emme tarvinneet syömäapua, mutta sisäkkömme teetti meillä kuitenkin taian, jotta juomamme olisivat vielä maukkaampia: Laitoimme jokainen omat kätemme yhteen ja muodostimme sydänkuvion. Sitten veimme sydämen oikealle, vasemmalle ja eteen, ja luimme samalla taikasanat "moe moe kyun". Kahvi maistui ihan varmasti aavistuksen normaalia paremmalta!

Olin ajatellut, että näissä kahviloissa kävisi vain ja ainoastaan otakut, jotka muualla lähinnä herättävät tytöissä kauhua hikitahraisine paitoineen. Vaan meidän seurueen lisäksi poikkeuksen vahvisti useampi tyttöpoikapari, jotka olivat ilmeisesti kahvilassa treffeillä. Ja näinpä jopa tyttöparin syömässä jäätelöannoksia. Tämä olkoon se viimeinen maineeni puhdistava todiste, että paikka on mitä puhtoisin. Harmi vain, että kaikenlainen omatoiminen kuvaaminen on kiellettyä, joten tähän postaukseen ei ole liittää kuvallista kerrontaa mukaan.

Pelissä kävi näin. Ei tainnut meido-parka uskaltaa laittaa isännälle aivan täysiä kampoihin. Siitä huolimatta varauksettomat suositukset, jos kykenee olemaan ottamatta hetken itseään liian vakavasti!

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Okusanin keitokset, osa: Munakoiso-misokeitto

Heti alkuun, että ei, tämä ei ole keittokirjablogaus eikä tarkoitus ole antaa reseptiä. Lähinnä siksi, ettei sellaista ole, koska aina viskon ihan summamutikassa asioita pataan.

Ajattelin kuitenkin alkaa kasata hieman ylös japanilaisia ruokalajeja, joita olen kokkaillut tai yrittänyt kokata, tai lähinnä kyseessä ovat "japanilaiset ruokalajit" suomalaisuudella sekopäisyydellä höystettyinä.


Eilen, kun oli järkkykylmyys, kokkasin keittoa. Keitto on pakkasilla parasta! No, ei nyt pakkasta ollut, mutta silti lämmin liemi sisälmyksissä auttaa kylmässä kodissa uskomattoman paljon.


Tein tällä erää MUNAKOISO-MISOKEITTOA.

Keittelin vettä, jonne heittelin ainakin: pari pientä munakoisoa kuutioina, reippaasti pehmeää tofua kuutioina (tofun saa hyvin leikattua kuutioiksi, jotka eivät hajoa, kun pitää tofua kädessä, ei siis leikkuulaudalla - meidän sopivan tylsä Fiskarsimme soveltuu oivasti tähän käyttöön), lisäksi vähän uppopaistettua tofua kuutioina, sipulia, tuoreen inkiväärin suikaleita (raastinta emme omista) sekä sellaisia röpelöisiä sieniä, mitähän ovatkaan, en muista, mutta hyviä sieniä sopivan kokoisina kimpaleina. Liemen maustoin soijalla ja lorauksella miriniä. Lopuksi sekoitin mukaan ISON köntsän oranssia misoa sekä ripottelin pinnalle paahdettuja seesaminsiemeniä PALJON. Mison lisäämisen jälkeen ei saa enää keittää.


Siinä se, ei mitään ihmeellistä! Mutta tosi maukasta. Kelpaa myös hyvin seuraavana päivänä, vaikka mison maku vähän muuttuukin. Ehkä tosin jopa parempaan suuntaan...!
Samaa keittoa voi tehdä misoraamen-versiona eli raamennuudeleita messiin. Tai tietysti yksinkertaisempana misokeittona tofulla ja kevätsipulilla.

Itse pidän paljon enemmän pelkän mison kuin mison ja dashin (kalahiutalekastike) mausta. Monien mielestä misokeitto ei maistu oikealta ilman dashia, mutta minusta dashi ei ole hyvää... Mikä johtunee tietysti kasvissyöjyydestäni! Paras misokeitto on kalaton!


Tänään meillä tehdään makaronilaatikkoa leipägrillissä, joten japanilaiset kokeilut väistyvät hetkeksi... Vaikka kokeiluhan tuokin on - tosin jo
kerran niin hyvin onnistunut, että luottamuksellinen suhde koitoksen kanssa on jo syntynyt. Ja paljon ketsuppia sitten!

tiistai 12. tammikuuta 2010

Kylmänpurkaus!

Tänään on tämän talven kylmin päivä Tokiossa. Monta viikkoa jatkunut tauoton auringonpaiste vaihtui sadepäiväksi, ja kotiolojen sietäminen romahti välittömästi. Mutta koska tänään ei ehdi kahvilaankaan lämmittelemään, on vain siedettävä.

Alakerrassa on viimeiset kolmisen viikkoa ollut pysyvästi 9-10 astetta, nyt raikkaat 8. Lämmittäessä äsken kokkailujen aikana lämpötila nousi sentään 15 asteeseen. Yläkerrassa on 14, kuten juuri tällä hetkellä, kun en ole puoleen tuntiin lämmittänyt. Päälläni on Uniqlon heattech-kerrasto, pitkät paksut sukat, villasukat, korkeavartiset ja paksupohjaiset tossut sekä kaksi villatakkia. Sylissä on huopa. Äsken lämäsin selkään vielä lämpölätkänkin, kun niitä viime talvelta vielä maanjäristysrepussa oli. Nyt selkä onkin ihanan lämmin, ja kiva tietää, että lämpöä jatkuu ainakin seuraavat 8 tuntia. Välillä annan toki lämmityksenkin puhaltaa, jolloin työpöydän äärelle saattaa laskeutua jopa 19 asteen lämpötila. Se tietenkin katoaa kolmessa minuutissa AC:n sulkemisen jälkeen.

Koska meillä on viime talvesta poiketen nyt sänky, olemme jemmanneet ohuen petarimme alle sähköpeiton. Siitä ei voisi öisin enää luopua millään. Vaikka huopa olisi lähes alhaisimmalla asetuksellaan, se tekee sängyn ihanan lämpimäksi pesäksi. Uutta peittoa emme saaneet aikaiseksi ostaa, mutta nukumme sellaisen peittoviritelmän alla, että yleensä on mukavan lämpöistä, joskus jopa hetkellisesti kuuma. Viime yönä kerrasto pääsi kyllä myös pyjaman alle.

Onhan tämä aika extremeä taas kerran. Yksi mahdollisuus olisi poistua koneen kanssa kahvilaan hommiin. Mutta lähistöltä ei ole löytynyt sopivaa kahvilaa, etenkään sellaista, jossa myös olisi netti, ja nyt työnpaljouden alla ei mitenkään ehdi muuten vain majailla muualla. Sateessa ei huvita lähteä kovin kauas hilautumaan.

Hyviä puoliakin jälleen on: uni tulee viileässä erittäin hyvin, ei haittaa, ellei jääkaapissa ole tarpeeksi tilaa, edellisen päivän ruokaa voi esimerkiksi mainiosti säilyttää hellalla kattilassa seuraavaan päivään ja ja ja... ehkä palelu laihduttaa?

Mikäli sade jatkuu yön yli, on kai mahdollista, että huomenaamuna maa on valkea. Toistaiseksi ulkoilman 4 plusastetta ei ole riittänyt muuttamaan sadetta edes rännäksi. Tänä talvena ei siis vielä ole Tokiossa lunta nähty.

Japanilaisia ei jälleen kerran viileys näytä haittaavan. Äsken hyisellä postireissulla ensimmäinen kadulla näkemäni tyttö viiletti minihameessa, polvisukissa, korkokengissä - ja PALJAIN REISIN! Itselläni oli yllä talvitakki, villahuivi, sormikkaat, karvakorvaläpät sekä Hokkaidoa varten ostamani erikoispopot, joilla pärjää -28 asteessa... Kyseiset kengät ovat muuten aivan mahtavat! Ne ovat niin lämpimät, etten voi kuvitellakaan meneväni minnekään ulos missään muissa kengissä. Mitä siitä, vaikka kengät ovatkin enemmän lumihankimallistoa kuin Omotesando-ostoskäyttöön suunnitellut, hyvin ne Omotesandossakin jalassa pysyvät! Oikeastaan tekisi mieli laittaa ne jalkaan näin sisälläkin...

No, ensi viikolla matkustan Suomeen talvilomalle. Odotan lämpimiä sisätiloja ja saunaa! Jos nuo Suomen ylläripakkaset yhä jylläävät, onkin edessä todellinen testi: suomalainen vai japanilainen talvi? Kummassa paleltaa oikeasti enemmän?

Hokkaidon herkku

Hokkaidolla käydessään täytyy jokaisen kunnon tuliaiskuskin muistaa napata matkaansa Shiroi Koibito -rasia, eli rasiallinen valkoisia rakastajia. Kyseessä on rapealla keksillä päällystetty valkoinen suklaa, lajissaan legendaarinen omiyage, tuliainen.



Kyseinen keksisuklaa on itse asiassa erittäin hyvää. Sapporolainen herkku ei ole liian makea, mutta näitä yksittäispakattuja keksejä ei voi silti syödä kuin korkeintaan pari kerrallaan. Niihin saa helposti kehitettyä myös piinaavan himon.



Shiroi Koibitot ovat niin suosittuja, että tietenkin, TIETENKIN, olemassa on myös Shiroi Koibito Park lähellä Sapporoa. Teemapuistosta löytyy muun muassa kakkubuffet, suklaakahvila, keksikeittiö, suklaakeksimuseo, tuliaispuoti ja Hokkaidon jalkapallojoukkueen, Consadole Sapporon, treenauskenttä.

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Hatsu-uri - Vuoden aloittava alennusmyynti

Lauantaina kaupat aloittivat liikevuotensa alennusmyynnillä. Viime vuonna ajattelin norsulaumana syöksyvän ihmismassan pelossa välttää alea, mutta tänä vuonna olin valaistuneempi: alennus on suunnilleen joka liikkeessä 30-70% ja tavaraa on paljon. Kiertäessäni Omotesandon ja Shibuyan vaateliikkeitä huomasin, että monissa kaupoissa jopa 90% tuotteista oli alennettu puoleen hintaan. Ei voi siis puhua mistään tynkäalesta, vaan everything must go.

Suuren alen varjopuolena ovat suuret ihmismäärät. Tokiossa ihmisiä riittää ja suosituimmilla paikoilla kadut olivat laitojaan myöten täynnä populaa. Kaduilla liikkumisen hitaudesta huolimatta kaupoissa mahtui jollakin tapaa tekemään löytöjä. Omiin ostoskasseihin päätyi nahkainen vyö, neulottu huppari ja musta trenchcoat irroitettavalla liivivuorella. Kaikki mukavasti 40-50 %:n alennettuun hintaan. Takin alkuperäinen hinta oli 68000 jeniä, josta oli ensiksi poistettu 4000 ja alen alkaessa mukavat 32000 jeniä. Ihan okei. Alennus on siis erityisen huomattava kalliimman tuotteen ollessa kyseessä.

Näihin alennusmyynteihin kuuluu oleellisena osana fukubukuro, eli "onnenpussukka". Suosituin näistä kasseista maksaa 10500 jeniä ja sisältää erinäisen kokoelman kyseisen kaupan tuotteita. Kasseihin voi yrittää kurkistella, että mitä sieltä on, mutta jonkinlainen vertaus sikaan säkissä ehkä sopii tähän. Käytät siis 10500 jeniä ja saat vaikkapa kuusi erilaista vaatekappaletta. Miellyttääkö väri? Onko koko sopiva? Saatko miesten vai naisten vaatteita? Onko kyseessä merkkituotteita vai vain kassitusta varten Kiinasta halvalla hankittuja sekundalumppuja? Ei mitään väliä! Pääasia, että saa käyttää rahaa ja ostaa jotain!

Työkaverit ovat ostaneet useana vuonna tällaisen fukubukuron, ja päällimmäinen muisto noiden avaamisesta on kuulemma pettymys. Onhan se kivaa, että reilulla kymppitonnilla saa useamman vaatekappaleen, mutta onko niistä yksikään välttämättä sellainen jota haluaa käyttää? Yleensä ei. Kodinelektroniikkaa myyvät kaupat tekevät myös tällaisia kasseja, jollaisesta joku netinkäyttäjä oli löytänyt nenäkarvatrimmerin, johtoniputtimen, hehkulamppuja, halpiskihartimen ja akkulaturin. Eli kaikkea sellaista, joista osa itseltä jo löytyy ja loppuja en olisi edes aikeissa hankkia.

Mikä siis saa tuhannet jonottamaan tavaratalon edessä lucky bagia ja ostamaan niitä vuodesta toiseen? Ehkä siihen liittyy jokin kollektiivisen kokemuksen hankkiminen. Hankitaan kassi, avataan se ja sitten valitetaan tuttavien kanssa, että tulipa taas saatua kaikkea turhaa?

------------------------

Okusan lisää tähän vielä hieman infoa fukubukurosta:

Nykyään moni liike
tosiaan sallii lucky-kassien penkomisen, ja sitä penkomista etenkin naisten vaateliikkeissä näkyikin paljon. Liikkeet ennen vanhaan laittoivat Lucky Bageihin pääasiassa edellisen vuoden mallistoa, ja kyllä yhäkin, ja moni tuote on tosi kovalla alennusprosentilla listahintoihin nähden. Nykyään kuitenkin enemmän laitetaan kuulemma kunnon merkkitavaraa, ihan uuttakin, ja toisinaan tosi kalliitakin juttuja. Yleensä bagin arvo on noin 7-kertainen hintaan nähden.

Pointtina on sekin, että saadaan asiakkaita saapumaan kauppaan vielä uuden vuoden jälkeenkin tai ainakin seuraavana uutena vuotena hamstraamaan lisää kasseja. Liikkeiden pomot alkavat funtsia jo hyvissä ajoin, että mitä laukkuihin laitetaan. Kyseessä ei tosiaan ole mikään Seppälän jämäcollection ryöstöhinnalla.

Kaikki on kuitenkin edelleen suhteellisen randomia, ja se on tietysti selvä, että välttämättä oman tyylin mukaisia vaatteita kassista ei löydy. Toisille kassi on Super Lucky Bag, toisille vain Lucky Bag, joillekin Unlucky Crapbag.

Uuden vuoden aleissa oma lukunsa ovat älyttömät matkatarjoukset tai miljoonien arvoisten korujen arvontatyyppinen halpamyynti, joten ei se nyt välttämättä ole mikään ihme, että aamuvarhain kauppoihin ryhdytään jonottelemaan. Etenkin, kun tokiolaisten ykkösharrastus on shoppailu.

Shoppailutaitoiset eli harrastuksensa hyvin tuntevat ihmiset myös tarkkaan tietävät, minkä firman ja minkä merkin bageja kannattaa hamstrata - ja erityisesti sen, että kannattaa olla liikkeellä varhain, koska yleensä tiettyjen brändien bagit menevät kuin kuumille kiville.

Okusan onnistui kaikesta huolimatta pidättäytymään onnenkassin kaappaukselta, mutta shoppasi kyllä kaikkea muuta, kuten viimeinkin Anna Suita, 50% alennuksella!

tiistai 5. tammikuuta 2010

Asakusassa ahmimassa

Viime vuonnakin tuli suunnattua Asakusan temppelimatsuriin, joten täytyihän traditiosta kiinni pitää. Ankaran aleshoppailuviikonlopun päätteeksi ja Elmerin päivän kunniaksi siis vielä Asakusan hulinaan.

Tai suhteellisen säyseää seudulla oli, yhä ihmiset jaksoivat lomailla landeillaan, mikä onkin ollut aivan ihanaa! Tokio, esimerkkinä oma vilkas kotikatumme, on ollut kuin toinen kaupunki. Rauhoittavan virkistävää!

Ensi töiksemme ostimme pussillisen höyryäviä pikkumunkkeja, joita ahmien etsimme sopivaa ruokapaikkaa. Päädyimme lopulta viime vuodelta tuttuun telttakojuun.





Yan otti yakisobaa ja minä hain viereisestä kojusta voiperunan. Matsureissa on se kiva puoli, että kunhan jotakin kunkin teltan omaa tuotetta nauttii, saa ohessa särpiä menemään myös naapurikojujen antimia. Tai näin ainakin kaikki ympärillä tekivät.

Perunaan sai lisätä oman maun mukaan suolaa, voita ja misotahnaa. Ihanan suolainen sekoitus, kelpasi mainiosti muusinhimoiselle Okusanille!



Yan-san se ei vähästä täyty, joten hää haki vielä okonomiyakiakin rasiallisen!



Oku siirtyi jo jälkiruokaan eli matsuribanaania suklaalla, rakeilla ja tikulla:



Oli tosi kylmä, kuten aina talvi-iltaisin (ja päivisin, aamuisin ja öisin), mutta lämpöinen sake jelppi yli pahimman hytinän.



Kävimme vielä temppelillä toivomassa kaikkea hyvää sekä ottamassa itsellemme ennustuksen rasiasta. Ennustuksesta tuli kai pahin mahdollinen, koska siinä luvattiin ihan kaiken menevän pieleen, joten sidoimme sen kiinni telineeseen parantumaan. Haittaako, jos vähän repesi??

Asakusan Senso-ji:ta on rempattu nyt niin kauan kuin muistan, ja kunnostus oli yhä kesken. Julkisivua onneksi komisti tällainen otus.



Kovin oli Asakusassa nättiä ja tunnelmallista, ja muistuipa taas mieleen, että kenties retket itään silloin tällöin olisivat ihan paikallaan. Pian turmellumme tyystin länsi-Tokion materiamielipuolisuuden pauloissa!



Mutta huomenna ehkä vielä vähän shoppailemaan..!