Ne arjen pienet asiat...

Vieraassa maassa eläminen ei aina ole ihan yksinkertaista. Matkaillessa kaikenlainen eksotiikka on hauskaa ja jännittävää, mutta arjen luomisyrityksissä asiat, jotka ovat "väärin", rassaavat vimmatusti. Kunnes niihin tottuu.

Nämä asiat Japanissa juuri tällä hetkellä ottavat kupoliin:

* Kaikki on liian pakattua. Kun tulee ostoksilta kotiin, kuluu valehtelematta tunti siihen, että purkaa jokaisen ostoksen erinäisistä muoveistaan, ratkoo narut, riipii niitit, avaa teipit ja sitten lajittelee kaiken oikeisiin roskakoreihin. Ennen kuin ankkaa ehtii kaupan tiskillä sanoa, on ostos jo sujautettu muovipussiin, joita sitten kotona tursuaa ihan joka kolosta. Onneksi sentään roskiksia on viisi, niin muovipussejakin kuluu. Ja onneksi muovipussikin on kierrätettävää muovia.

* Ne roskat ja niiden lajittelut - ja ennen kaikkea lajittelupäivät. Jos tiistaina unohtuu kierrätysmuoviroskiksen vieminen, saa sitten viikon säilöä sitä nurkassa. Ja sehän juuri ekana täyttyy, kun pakkaustarviketta kerran riittää. Poltettavat roskat kerätään sentään kahdesti viikossa. Papereita emme ole vielä kertaakaan jaksaneet viedä, sillä ne pitäisi kaikki taitella tietyllä tavalla ja nyörittää narulla. Pahvia on kerääntynyt sen siunatusti, kun siitä olemme vieläkin ulalla, että kuinkas ja mihin se taitellaan. Ei-poltettavat roskat ovat seisseet myös jo 5 viikkoa omassa roskiksessaan, koska - onneksi sentäs - sitä ei oikeastaan kerry mistään. Siellä on nyt yksi lamppu, hiuslakkapullo ja niittejä.

* Suihku toimii kuin unelma, mutta suihkuhuone ei kuivu ikinä, eivätkä myös pyyhkeet. Sitten kun pyyhkeet alkavat tarpeeksi haista, laitamme ne pesuun ja viemme kolikkopesulan kuivausrumpuun. Vaatteet ylipäänsäkään eivät meinaa millään kuivua, mutta kaikkea ei jaksa rumpuun raahata, niin kuivukoot sitten sen 4 päivää. Vaikka suihku toimii, se onkin ainoa, jonka lämpöasteiden kanssa ei hermo mene. Tiskaaminen on pahin: vesivaihtoehdot ovat joko kiehuvan kuuma tai kylmä. Allasta ei voi tukkia tulpalla, joten tiskit on pestävä juoksevalla vedellä. Tuloksena usein on keitetty käsi. Tämä kaikki toisaalta johtaa siihen, että tiskaamme kaiken aina heti pois - mikä osaltaan johtuu siitäkin, ettei meillä ole kuin pari astiaa.

* Keittiössä ei ole minkäänlaista tasoa, joten kokkaus on haastavaa puuhaa ja kaikkea kokattavaa joutuu pitämään altaan kapealla reunalla, ja maahanhan ne siitä mätkähtävät. Kaasuhella on kyllä oiva kapistus, siitä ei tarvitse valittaa mitään, paitsi että kaasu maksaa. Tähän kategoriaan voisi vielä lisätä hankalan johdon ongelman. Jos tahtoo käyttää mikroa, ei voi käyttää vedenkeitintä ja leipägrilliä vaan silloin pitää vaihtaa johtoa. Ja lisäksi, vedenkeitintä ei saa pois päältä muutoin kuin irrottamalla koko johto. Oikeasti, miten voi olla vedenkeitin, joka lämmittää vettä KOKO ajan, jos johto vain on seinässä. Kamalasti kaikkea muistamista...

* No, tämä ei ole iso harmi, mutta hankaluus sekin, nimittäin ohjelmienkatselusäätämisemme. Meillä ei ole telkkaria, saatikka tv-tasoa, sohvaa tai mitään muutakaan olohuonemaista ("olohuoneessamme" ei itse asiassa ole muuta kuin verhot...), joten lähes kaikki kodin viihdeaktiviteetti (?) tapahtuu futoneilla tai työpöydän ääressä. Kun katsomme (laillisia!) sarjoja ja elokuvia koneelta, meidän täytyy raahata nurkasta matkalaukku futoneiden päälle, sen päälle läppäri, siihen kiinni lattialla lojuvat pikkukajarit ja sitten asettua alas (liian alas) katsomaan. Ja pätkiikö ja nykiikö kuva? No joo.

* Pyykkikone on mahdoton. Metelin lisäksi tuntuu, että se ei pese juurikaan, ulos on tullut yhtä likaisia vaatteita kuin sisään mennessäänkin olivat - tai likaisempia. Kone nimittäin jytyyttää pyykkiä siihen malliin, että nukkapussi on aina täynnä - sekä muut vaatteetkin ovat täynnä nukkaa, jos mukaan erehtyy esimerkiksi halpa pyyhe. Meillä on iso kasa pyykkiä odottamassa "teippausta", eli pitäisi jaksaa teipillä alkaa niinkin kiintoisaan tehtävään kuin nukanpoisto. Pesukoneelle kiitos siitä, että kuivaksi se kyllä pyykit pusertaa. Vaikka eivät ne siltikään siis kuiva, kuten mainittua.

* Yleisesti ottaen yläkerrassamme on aina kestämättömän kuuma ja alakerrassa sietämättömän kylmä. Valitse siitä sitten. Tosin, nyt myös yläkerta osoittaa selkeästi viilentymisen merkkejä eli kohta ei ole tätäkään ongelmaa. Kaikkialla on pian yhtä sietämättömän kylmä.

* Naapurit, nuo alati yhtä ison mielihyvän tuottava ihmislaji: ei poikkeusta Suomeen täälläkään. Tai ehkä olisi, jos seinänaapureina olisi japanilaisia kevyitä ja kohteliaita ihmisiä, mutta ei. Meitä on siunattu amerikkalaisilla, jotka pitävät sisällä kenkiä ja jyskyttävät niillä portaissa selkeästi ihan tahallaan. Terroristit! Emme ole vielä tavanneet nenätysten heidän kanssaan, ja ensikohtaaminen suoraan sanottuna kauhistuttaa. Nimittäin Yan-san on jo varsin moneen otteeseen simuloinut jenkkiemme portaikkokäyttäytymistä menemällä itse ryskimään portaisiin oikein kunnolla. Elleivät ole vinkkiä tajunneet, niin jo on kumma. Ryminä ei ainakaan ole vaimentunut, eli kumma se olkoon sitten. Tosin, jos hyvin menee ja onnistumme noudattamaan oman maamme tapoja, emme koskaan joudu naapureitamme kohtaamaankaan. No, eivät hekään noudata japanilaisten tapoja, sillä kengättömyyden ohella uudempien naapureiden tulisi tulla tervehtimään vanhempia naapureita lahjan kera.

* Viattomammat naapurit eivät niin raivostuta mutta kyllä nekin onnistuvat herättämään. Lähitalossa on koira, joka haukkuu päivät pääksytysten mutta vielä mieluummin yöt. Ellei hauveli mekasta päivällä, mekastaa ihan järkyttävältä kuulostava lintu. En tiedä mikä lintu se on, mutta se pitää sellaista ääntä kuin sikaa teurastettaisiin. Viiik viiiik viiiik ja kauhuefektit päälle. Myös aina kello seitsemän, niin aamulla kuin illallakin, alkavat läheisessä temppelissä rumpujamit. No, se tavallaan kuulostaa ihan kivalta (ellei siihen herää).

* Toisaalta ihan hyvä olisi, että öisin tulisi herättyä vähän useammin vaihtamaan asentoa. Futonit ovat vihoviimeinen keksintö, ainakin jos ne ovat mallia halvimmat mitä Donki-kaupasta saa. En muista, milloin olisin ollut viimeksi niin jumissa kuin täällä. Tekisi mieli katkaista vartalo vyötäröstä alaspäin, kun nukkuessa lonkat painuvat niin kasaan. Futonit ovat esteettisesti kivat ja tilallisesti kätevät, kun ne voi rullata seinän viereen, mutta ergonomisuus on ainakin meikäläisen kohdalla kaukana. Jos nukun kylkien sijasta selälläni, on selkäranka aamulla mustelmilla. Mahallaan olisi paras, mutta se taas ei ole niskalle hyvä. No, tänä viikonloppuna yksi missio on hankkia lisäpatjat, että eiköhän tämä tästä.

* Samaan missioon kuuluu työtuolin hankkiminen, sillä omalta osaltaan vartalon puolittamista puoltaa myös keittiöntuoli, jolla istun koneen ääressä kaiket päivät, nytkin. Tältä kaikelta tuskalta ja valitukselta voisi kai välttyä, jos harrastaisi enemmän liikuntaa. Eilinen lenkkeily lähikaduilla tosin vei eksyksiin melkein tunniksi ja hävetti tulipunaisena kulkea ostoskadulla verkkareissa - onneksi se ostoskatu kuitenkin viimein löytyi ja siltä osasin kotiin! No, eihän sitä muuten opi kuin lenkkeilemällä lisää, eli ehkä joku päivä oikea reitti kotiin tällä pikkukujaisella asuinalueella vielä onnistuu. Toinen polkupyörä kun saataisiin, niin sekin olisi lahja liikunnan hyväksi.

* Tosin, polkupyöristä puheen ollen. Hitsi sentään kun jalkakäytävillä on VAIKEA olla ja edetä! Edelleen ei ole mitään tietoa siitä, millä puolella ihmisten tulisi kävellä, pyörien mennä ja mistä väistää. Kaikki kävelevät ja ajavat siitä, mistä pääsevät. Eli kun tuolla kävelee, sujahtelee pyöriä vasemmalta ja oikealta, tietysti yleensä juuri siltä suunnalta, jonne väistää. Ellei kukaan ohita, joku seuralaisineen kävelee tiellä niin isona rintamana, että ohi ei varmasti pääse. Ja kävelee hitaasti, niin että suomalaista turhauttaa. Japanilainen ohittaisi viehkosti ja anteeksi pyytäen, mutta onneksi suomalaisella on paljon parempi malli: kasvoille murhaava, hyökkäävä ilme ja vihaisesti tuhisten ja mulkoillen ohi.

* Ylipäänsä ulos ja kaduille meno on hankalaa, koska aina pitäisi näyttää muotilehdestä tempaistulta. Tai ainakin, jos tahtoisi sulautua massaan. No, se nyt ei joka tapauksessa kaukaasialaiselta onnistu, mutta kai sitä tahtoisi näyttää edes siedettävältä, vaikkei kawaiiuteen aivan yltäisikään (kawaiiiii ne! = södeee eiks!). Niinpä lähikauppareissukin vaatii ripsivärit, joten on oikeastaan helpompaa ja mukavampaa pysyä kotona. ;) Loppujen lopuksi, vaikka vetäisi kuinka viimeisen päälle vermeet niskaan, on aina tokiolaisiin verrattuna juntti maalainen. Lisäksi en ole aivan varma siitä, mitä he ajattelisivat, jos länsimaalainen pukeutuisi täysin samoin kuin tokiolainen. Eli korkokengät, mustat pitkät sukat, mikrosortsit, pitkä röyhelöpaita, kynsikorut, karvalakki... Uudet mikrot pysykööt siis kaapissa. Naurettavalta ne kuitenkin näyttäisivät.

* No, sentään ne sopivat sovituskopissa jalkaan! Olivatkin isoimmat mahdolliset. Koot ovat täällä japanilaisversioina, eli koko M ei tosiaankaan ole M (paitsi ehkä paidoissa) ja voi hyvin käydä niin, että minullekin, joka käytän Suomessa useimmiten S-kokoa, on täällä oikea koko L. Ja ällää ei usein edes löydy koko kaupasta. Menepä siinä sitten hyvillä mielin ja itsetunnoin sovittelemaan, kun vaate ei mahdu kuin puoliväliin reittä. Onneksi paidat sentään ovat täällä telttakokoa, koska ne ovat itse asiassa mekkoja. Eli niiden alle ei kuuluisi laittaa mitään. No, ihan hyvä tietysti, koska alle ei saisi ostettuakaan mitään, kun mikään ei mahdu.

* Oma uusi lukunsa on laskun maksaminen. Yan-san tietää tästä murheekseen enemmän, mutta tähän asti olemme saaneet muun muassa ensimmäisen vuokran maksettua ainoastaan niin, että vuokratietojen kanssa hiippailee onnettoman ja eksyneen näköisenä pankin aulatädin luo ja kohauttelee epätietoisena hartioitaan - sitten täti tulee yhdessä automaatille ja painelee oikeat kanji-napit ja lopulta lasku on (ilmeisesti) maksettu. Täällä on ihmisillä kyllä käytössä nettipankki, mutta kuka hullu nyt sellaista osaa käyttää. Kukaan hullu, joka ei ole opetellut kanjeja, ei myöskään osaa käyttää laskunmaksuautomaattia pankissa. Laskun maksamiseen ei riitä pelkkä tilinumero ja kohteen nimi, vaan pitää tietää myös pankki, johon tili kuuluu sekä vieläpä juuri kyseinen haarakonttori, jonne maksu tulee osoittaa. Nämä kaikki valitaan napein, joissa lukee vain kanjia. Yksi asia sentään on plussaa: sähkö- ja kaasulaskut voi maksaa ruokakaupan tiskille!

* Kieliongelmat, niin, niistä ei taida päästä ikinä eroon. Ainakaan, jos ei koskaan opiskele japania. Olemme olleet täällä viisi viikkoa, joiden aikana se vähäkin, mitä Suomessa oppi, on jo unohtunut. Vaikka osaisin esimerkiksi postissa sanoa sujuvasti lauseen: "Saisinko 10 postimerkkiä Suomen kirjeisiin, kiitos", tulee suusta ulos vain: "Postimerkki. Kymmenen kappaletta. Suomeen. Kirje. Voisinko saada." Beautiful. Japanin kielen kuuntelu sen sijaan on muuttunut yhä helpommaksi: puheen pölinän voi vaivatta sulkea taka-alalle, kuin taustamusiikiksi. Ei siitä kuitenkaan mitään tajua.

* Ihmisiä, käytäviä, jonoja, ihmisiä, tungosta, ahdasta, jonoja, ihmisiä. Kaikkialla. Aina.

* Liha. Lihalihaliha. Sitä on kaikkialla. Kalalientä on kaikkialla. Sen nyt vielä kestää, mutta ei sitä, että tilaa izakayassa kaksi täydellisen kasvikselta kuulostavaa ruokaa ja vieläpä englanninkieliseltä listalta, ja sitten paljastuu, että molemmissa on bonuksena kaupan päälle jauhelihaa, kuivattua lihahiutaletta, joku ihana lihayllätys, lihasydän kaiken keskellä, voi elämä!! Kalan minä vielä siedän mutta lihamurska kaikessa muodossaan saa aikaan kylmät väreet, jotka voi tosin huuhtoa aina alas Sapporolla, Asahilla tai ihanminkämerkkisellävaan sakella, mutta sittenkin. On täällä muutamia kasvisravintoloita, mutta niistä meillä ei ole toistaiseksi kaksisia kokemuksia: yhdessä oli liian luomuterveysruokaa eikä ollenkaan olutta, yhdessä on aina jokin erikoistilaisuus, kissanristiäinen tai se on juuri mennyt nettitiedoista poiketen kiinni, tällä hetkellä useassa muussa on jotkut ärsyttävät Halloween-juhlat ja noin kolmea viiva viittä ei ole etsinnöistä huolimatta ollenkaan löytynyt. Ja eilisessä nepalilaisessa, jonka vihoviimein löysimme, ei ollut ketään ja ruoka oli ihan hirmuisen kallista, eikä mitenkään ihmeellistä. Lauttasaaren Koha pesee mennen tullen Shibuyan Mandalan! No, onneksi on aina Samratit, Tengu, Kamadoka ja italialaiset - sekä tietysti Shakey's pizzabuffet vaahtokarkkipizzoineen!

* Se kaiken ikuinen etsiminen. Kuten monet tietävät, japanilaisessa osoitejärjestelmässä ei ole järjen hiventäkään. Vain isoilla kaduilla on nimet, eivätkä vaikkapa ravintolat kuitenkaan ole koskaan niillä isoilla kaduilla. Jotta tahtoo löytää osoitteen ja sen numeroiden perusteella paikan, pitää ensin löytää tienvarresta kartta. Kun se löytyy, täytyy etsiä alueen numero, alueelta korttelin numero ja korttelista talon numero. Usein, jos ylipäänsä on sen kartan löytänyt, tähän asti kaikki on helppoa. Mutta koska sitä karttaa ei voi kiskaista maasta mukaansa, eikä aina jaksa piirtää tai kuvata sitä, unohtuvat risteysten määrät ja käännökset nopeasti. Tai ne eivät pidä paikkaansa. Mainittuja numeroita ei yleensä ole talojen seinissä sitten laisinkaan, eli usein, jos onnistumme löytämään oikean blokin, kierrämme sen kokonaan ympäri. Ravintolan nimi on yleensä kanjilla tai katakanalla eli pitää tavata kaikki kyltit läpikotaisin. No, ainakin kaikki tämä meininki kasvattaa tehokkaasti ruokahalua. Eli kun sen lihan saa viimein pöytäänsä, sen jopa meinaa syödä.

* Ja tämän kaiken kestämisessä pahinta on: päänsärkytabletteja ei saa kuin 150-milligrammaisina!! Kamoon, ei ne nyt mitään karkkeja ole!


P.S. Jos tästä nyt sai sellaisen mielikuvan, että täällä on aivan kamalaa, niin väärin meni. Täällä on aivan ihanaa - kaikesta tästä huolimatta!!! :D