Toinen ja kolmas japanilaiskohtaaminen

Taas on tullut tavattua uuden kotimaamme kansalaisia. Norikon treffaamisesta onkin jo useampi viikko eli alkuun muistelua. Noriko on eräältä japaniystäväsivustolta, ja tapasimme Shibuyassa Starbucksin alla. Oli hassua, että tuo paikka Tokion kuuluisimpien liikennevalojen nurkilla on todella kuhiseva treffipaikka, jolla odottaa kymmeniä ja kymmeniä treffaajia (Stockan kellon alus kertaa 10), niin satuin menemään suoraan Norikon viereen! Noriko vei meidät Hobgobliniin, joka on yksi Tokion brittipubeista. Täällähän on toisinaan vaikea löytää oluttuopposta ilman, että joutuu samalla syömään ruokaa, mutta brittipubit, kuten Hobgoblin, Hub ja 82 Ale Pub, ovat aika varmoja. Hubissa on myös hyvät happyhourit.

No, mutta Hobgoblingissa olimme - ja taustalla pauhasi jalkapallopeli. Itse asiassa suoraan yläpuolellamme. Se teki keskustelun aika vaikeaksi, etenkin, kun baarissa sai todistaa myös yllättävää japanilaista vapautumista: aina maalin tapahtuessa japanilaiset mylvivät. No, melun yli huutamisen jos unohtaa, niin tapaaminen oli kyllä mukava. Noriko väitti, ettei osaa hyvin englantia, mutta ei hänellä mitään vaikeuksia tuntunut olevan. Noriko muuten ihmetteli, että miksi hänen nimensä kirjoitetaan r:llä, kun "L" kuulemma olisi oikeampi ääntämys -> Noliko. Tuo osaksi selittää täkäläisen Engrishin, r & l ovat periaatteessa sama kirjain.

Kerroin Norikolle toki myös Noriko Show:sta, mutta saattaa olla, että juuri siinä yhteydessä Norikon englanti petti. Ainakin meilissä jälkeenpäin hän sanoi, ettei aina ihan ymmärtänyt kaikkea mitä sanoin... :)

Norikolla on uusiseelantilainen poikaystävä, ja toivottavasti myöhemmin tavataankin porukalla.

No, eilen sitten oli vuorossa Kumiko eli Kumi, samalta sivustolta. Shibuyassa jälleen kohtaaminen, nyt 109:n edessä (8 kerrosta teinivaateliikkeitä vieri vieressä, Noriko kierrättikin mua siellä). Kumi työskentelee Ginzassa free-graafikkona (Noriko on töissä sihteerinä jossain Amnestyn kaltaisessa yhdistyksessä) ja hän todella puhui totta siinä, ettei osannut kuin vähän englantia. No, se ei menoa haitannut, olihan lauantai-ilta! Menimme Kumin lempipaikkaan, erääseen italialaisbaariin. Annoin Kumille vapaat kädet tilata, ja ihania juttuja tulikin! Tosi hyviä drinkkejä, ja sitten alkusalaattina mozzarellaa, tomaattia ja artisokkaa basilikaöljyssä, sitten käsittämättömän maukkaita perunoita gorgonzola-kermakastikkeessa ja vielä maukas kasvispasta lopuksi. Jaoimme kaikki annokset omille pienille lautasillemme eli periaatteessa söimme vain yhden hengen ruuat. Kumi tunsi tarjoilijapojan ja pyysi tätä tekemään meille hyvät drinkit: tuli oolongtee-juomat. Yhdessä izakayassa kerran joimmekin tuopilliset oolong-shochua. Se ei ole varsinaisesti hyvää, muttei varsinaisesti pahaakaan.

Meillä oli molemmilla elektroniset sanakirjat (minulla ihanainen pinkkini!), joten niiden avulla plus japanin ja englannin rippeillä saimme aikaan kiintoisia keskusteluja. Sain jopa selville, että (kuvitelkaa tämä keskustelu elekielen värittämänä...) Kumin amerikkalainen poikaystävä opiskelee eläinlääke-tiedettä ja viettää paljon aikaa Tampan osavaltiossa jossain keskellä metikköä vuoristomökissä etsien bambien ruumiita metsästä ja tutkien niiden kuolinsyyn...! Kiintoisaa... Kumi onkin lähdössä jouluksi Jenkkeihin, se poitsu asuu Seattlessa (silloin kun ei ole metsässä). Osaa täysin japania, on asunut täällä ja muuttaa taas maaliskuussa Sapporoon. Aikamoista kaukosuhteilua.

Jouduin mäkin sitten yrittämään japanin puhumista, tosi hyvä! Kaiken mitä sanoin, Kumi kyllä ymmärsi. Ja varmasti opinkin taas jotakin. Oli myös kiva, kun tuntui, että ainakin aihepiirin ymmärsi, kun Kumi ja se tarjoilijapoika juttelivat välillä keskenään. Pitkälle myös pärjäsi, kun hoki oishiita :) (= "namia!"). Kerroin muun muassa menestyksekkäästi suomalaisista jouluruuista japaniksi... Kumi kuulemma kovasti haluais maistaa "kurisumasu no hamu":a. Ookii hamu desu yo (iso kinkku onpi se!).

Se on hauska noiden enkkua huonosti osaavien japanilaisten kanssa, että englanniksi kysymyksen esittäminen on hyvin vaikeaa. He eivät tajua, että kyseessä on kysymys, ellei muista kiekua korkeaksi lauseen loppua. Tekisi kovasti mieli lisätä engl. kielisen kysymyksen loppuun ka-pääte, japanin kysymyspääte siis, mutta kai se vähän hölmöä olisi. Nytkin yleensä, kun jotain englanniksi kysyin, Kumi vain myönteli että niin niin ja kyllä kyllä vastaamatta itse kysymykseen.

Ylläri illan päätteeksi oli, että Kumi vaati saada maksaa koko laskun, kun oli kuulemma minun Welcome partyni :) Lasku oli iso, joten mua yhä vaivaa se, että niin paljon hän joutui maksamaan, mut ehkä pääsen vielä tasoittamaan tilannetta. Ja oli mulla onneksi Kumille lahjaksi muumipuhelinkoru. Kawaii Moomin!

Kumi on tuntemistani kolmesta japanilaistytöstä (tai naisesta, kaikki ovat yli 30, itse asiassa 32-36v) kaikkein eniten Tokyo-pimu. Korkokenkää, hamosta ja karvahupputakkia. Hän valitteli kuinka hänen tukkansa on niin hirveä, kun latvat kihartuvat, toisin kuin muilla, yleensä suoratukkaisilla japanilaisilla. Ja niin oli nätit kutrit Kumilla että moni olis kateellinen!

Kovasti ovat kaikki nuo japanilaistuttuni länsimaisten miesten perään. Kuinkahan käy japanimiesten, kun valkonaamat vievät maan naiset! Joutuvat kohta ottamaan itsekin jonkun länsimaalaisnalkuttajattaren!

Paikoillanne, valmiinanne, järisee!

Täällä on taas ollut pikkuisia maanjäristyksiä. Tämänaamuinen kello kahdeksan järistys meni unen merkeissä, mutta pari päivää sitten työnteko keskeytyi ajatukseen: kas kun tuoli heiluu, taitaa mennä iso juna, ai niin mutta eihän tästä mitään junaa mene. Nopeasti nuo järistykset päivittyvät tänne, tuokin ihan heti. Joku 4.3 richteriä täällä Tokion suunnalla Japania mutta silti kaukana oli se junantuntuinen.

Meillä on nyt yksi reppu pyhitetty maanjäristysrepuksi. Se ei tosin ole vielä täydellisesti varusteltu, mutta hiljalleen, hiljalleen.

Siellä on nyt:

- 2 litran vesipullo
- säilykkeitä, mm. sieniä, hedelmiä ja jotain ihania munia...
- "vegetable crackers":eja, suklaakeksejä
- suklaalevy
- c-vitamiinikarkkeja
- Vitamine Water, 1/2l
- pähkinöitä
- taskulamppu
- kello
- laastareita, särkylääkettä, piilolinssejä, jotain muita lääkkeitä
- kirjoitusvälineet
- huulirasva, hammasharjasetti
- vessapaperia, muovipusseja
- kertakäyttöhaarukoita, lusikoita ja puikkoja
- sukat, paita

Siellä pitäis vielä olla ainakin: huopa, kovapohjaiset kengät, veitsi, pikkuradio, pattereita taskulamppuun ja radioon, ensiaputarvikkeet, saippua, hanskat, kynttilöitä, sytkäri, sanomalehteä, narua ja teippiä. Ja varmaankin lisää ruokaa.

Maanjäristysreppu on myös varsin hankalassa, kaukaisessa nurkassa, josta se on vaikea napata, ellei satu olemaan sillä paikalla, jolla normaalisti aina on, eli työpöydän ääressä.

Toivokaamme kuitenkin kovasti, että kaikki hankinnat reppuun on tehty aivan turhan takia. Ja toivokaamme myös, ettei se iso järistys tule juuri silloin, kun olen sortunut ahmimaan repun tyhjäksi suklaasta, suklaakekseistä, pähkinöistä... Ja säilykemunista?

Hammaslääkäri japanilaisittain

Yritin hoitaa hampaat kuntoon ennen muuttoa Japaniin, koska onhan mukavampaa asua vieraassa maassa, kun ei tarvitse ainakaan hammaskivuista kärsiä. Kuten aina, niin hyvä tarkoitus voi johtaa huonoon lopputulokseen. Niin kävi myös tällä kertaa, koska hampaani tarvitsivat useamman hoitokerran ja viimeinen hoito tehtiin noin viikko ennen muuttoa. Viisaudenhammas oli nirhaissut takahampaan pintaa ja sinne oli tullut reikä, joka oli ikenen sisällä. Eli tarvittiin leikkausta, ja aloitinkin asumisen Tokiossa Buranaa popsien.

Kipeä leikkaushaava parani muutamassa viikossa, mutta aika pian paljastui uusi kolotus. Ja sopivasti yhden vasta paikatun hampaan suunnalta. Hammas ei ollut erityisen kipeä ja siksi meninkin hammaslääkäriin vasta nyt, kun totesin, ettei jomotus ole aikeissa loppua ajan kuluessa. Eräs kollega kävi hammaslääkärissä, niin päätin tiedustella missä paikka on. Olin toiveikas, että hammaslääkäri puhuisi englantia, koska työpaikan lähettyvillä vaikuttaisi Google-haun perusteella olevan (mainoslauseiden mukaan) kielitaitoisia hammaslääkäreitä.

Vastaanotto oli pieni yhden lääkärin pulju, jossa oli kaksi naista avustamassa. Naiset eivät puhuneet sanaakaan englantia, mutta he menivät hakemaan lääkäriä, joten jäin sohvankokoiseen odotushuoneeseen odottamaan. Lääkäri tuli kohta paikalle ja kysyi "hurts?" ja vastasin, että "yes". Tarkennuksena tiedusteltiin, että onko japanilainen vakuutus. Kyllä, työnantaja on sellaisen minulle hankkinut, joten kortti pyötään, ovi auki ja tuoliin.

Lääkärillä oli väliverholla erotettuna kaksi penkkiä, ja hän hoiti nopeasti toisen asiakkaan. Kun lääkäri oli valmis käymään toimeen kalustoni kanssa, minulle selvisi, että lääkärin englannin kielen sanasto on suppeampi kuin oma japanin kieleni. Olin aavistellut tätä mahdollisuutta ja kirjoittanut puhelimeen pari lausetta valmiiksi ja lausuinkin ne täysin virheettömästi. Hammas on paikattu syyskuussa Suomessa, nyt kipeä, ja kipu on myös ikenessä. Nopea vilkaisu suuhun ja siirto komeroon(!), jossa oli röntgenkone. Kuvat naamasta ja takaisin penkkiin. Lääkäri näytti kuvasta yhtä hammasta, sanoi "nerve" ja kysyi ii desu ka. Hai hai, ii desu, eli penkki suoraksi ja puudutusta ruiskusta.

Poraaminen vihloi ihan hirveästi. Oli pakko pyytää lisää puudutusta, jota tulikin oikein perusteellisesti. Sen jälkeen olikin aika rentoa makoilla tuolissa. Sain silmille pehmeän vaaleansinisen pyyhkeen (side silmillä?), ja porauksen aikana tuoli nostettiin ylös noin kuudesti, että sain pienestä mukista lämpöistä vettä suun purskutteluun. Muki laitettiin aina pieneen telineeseen, johon pienestä hanasta tuli automaattisesti lisää lämpöistä vettä. Teline oli niin pieni, että onnistuin kaatamaan vajaan mukin syliini. Hienoa, housut märkänä vieraskielisellä hammaslääkärillä. Pahoittelin kömpelöyttäni, ja hoitaja toi toisen pyyhkeen sanoen iloisesti, että ei se mitään haittaa.

Puolen tunnin operaation jälkeen sain jonkin liimaa muistuttavan väliaikaisen paikan ja sovittiin, että tulen käymään lauantaina uudelleen. Ja niin kävinkin. Hammas käytiin huolellisesti neulojen kanssa läpi, ja hermo tai juuri tai joku kipua aiheuttanut juttu tehtiin vaarattomaksi n. 40 minuutissa.

Nyt pari päivää myöhemmin kaikki on muuten aivan hyvin, mutta hammas on ihan järkyttävän kipeä. Paikka on ilmeisestikin aavistuksen liian korkea, vaikka se tarkistettiin paperilla kuten Suomessakin tehdään. Eli, huomenna vielä tiedustelemaan, että voisitko ottaa vähän matalammaksi. Jospa sitten kaikki olisi valmista. Onneksi tämän on voinut ottaa mielenkiintoisena kokemuksena ainakin tähän saakka. Yhteensä nämä kaksi käyntiä maksoivat minulle 8200 jeniä, joka on nykyisellä kurssilla noin 70 euroa. Suunnilleen sama hinta kuin yksityisellä käyminen Helsingissä.

Peukut pystyssä huomiseen!

Edit 25.10.: Hyvin meni. Asia oli helppo selittää ja nyt on toivottavasti ylimääräiset kulmat pois. Eikä maksanut mitään!

Tokion pienuudesta

Torstaina tuli kaksi kuukautta täyteen Tokiossa. Eilen saimme todisteen, että Tokio on virallisesti pieni paikka. Yksi harvoista tuntemistani suomalaisista tuli eilen vaimonsa kanssa ihan sattumalta vastaan kadulla. Vieläpä sellaisessa paikassa, jonka lähellä emme kumpikaan asu ja missä me emme olleet edes aiemmin käyneet. Heh, mihinkähän sitä sitten muuttaisi yhdestä maailman suurimmasta kaupungista, kun täälläkin tulee tutut lähes koko ajan vastaan.

Juuri äsken okusan sanoi lehteä selaillessaan, että miksi ihmeessä Losiin on halvemmat lennot kuin Nykiin. Näin se maapallo vetää meitä höplästä.

Ruskaa puskissa

Pidin eilen lomapäivän, kun aurinkokin paistoi niin kauniisti, ja lähdin Shinjuku Gyoeniin. Puisto on kuulemma suosittu homomiesten keskuudessa, koska lähistöllä on Shinjuku ni-chōmen alue, mutta en huomannut mitään epäilyttävää. Eniten näkyi vahvasti heterohenkisiä pariskuntia romanttisella kävelyllä ja toisiaan valokuvaamassa sekä eläkeläisiä pieninä ryppyisinä ryppäinä.

Ja aivan ihanaa luontoa!! Huomasi heti, että on ollut vähän liikaa betonin keskellä. Yhtäkkiä tuli tunne, että pystyi hengittämään ja että ympärillä oli kauneutta! Joku jossain väitti, että Tokio on maailman rumin kaupunki. Vaikea näin helsinkiläisenä on tuohon yhtyä, mutta onhan se totta, että päänäkymä kaupungista päiväsaikaan on harmaa ja kivinen. Mutta keitaitakin on.

Puisto oli varsin suuri, ja siellä oli ranskalainen, englantilainen ja japanilainen osio. Keskityin japanilaiseen. Ruska alkaa jo hiljalleen mennä menojaan, mutta yhä oli henkeäsalpaavan ihania värihetkiä. Harmillista, että mukana oli vain surkea pokkari, josta vieläpä loppui kesken kaiken akku, mutta laitetaan tänne nyt joitakin kuvamuistoja.

Muutamat puut olivat tosi korkeita. Nää havukkaat olivat jotekin ihania.


Pääsi ihan mehtäfiilikseen.


Aika hassuja muotoja.


Vettäkin oli mukava nähdä.


Vedessä oli kaloja. Ne olivat pelottavia kaloja.


Niillä oli suu kuin joku imevä kärsä!

Kun Suomessa ruokitaan sorsia, täällä ruokitaan kaloja. Siksi niillä on turpa ammollaan.


Oli myös yksinäinen kurki.


Ja korppeja. Puistot ja hautausmaat ovat aina täynnä korppeja.


Ihania värejä on syksy tulvillaan!




Puistossa oli myös kaunis, pieni temppeli. Se oli taiwanilainen muistaakseni.


Temppelin näköalatasanteelta (entinen leposali) oli ihana katsella japanilaisen puutarhan säntillisiä maisemia.


Taivas oli poutapilvinen.


Mutta silti ei ollut lämmin, eikä todellakaan sellainen ilma, että pikkutyttöjen kannattaisi pukeutua näin! (mutta kaikki pukeutuvat, ja muutamilla vauvoilla olemme nähneet paljaita varpaita! Ja lämpöä 12!)


Jostain luin, että japanilaiset nuoret parit menevät usein treffeillä puistoon. Tuntui vähän ankealta, kun mietti jotain Kaisaniemen puistoa, mutta jos kyseessä on tosiaan tällainen puisto kuin Shinjuku Gyoen, niin eipä paljon romanttisempia paikkoja voisi olla!

Tämäkin penkki aivan odottaa kuhertelijoitaan!

Juttuja huomisesta

Maanantaina paljastettiin Shibuya Mark City tavarataloon pysyvästi sijoitettu Tarō Okamoton seinämaalaus The Myth of Tomorrow. Tämä 30 metriä leveä ja 5,5 metriä korkea työ kuvaa ydinräjähdyksen iskemää ihmishahmoa. Koska Mark Cityyn pääsee kätevästi suoraan Shibuyan juna- ja metroasemalta, niin päätin käydä tiistaina katsomassa miltä seinämaalaus näyttää paikan päällä.

Alla varsin vaatimaton yleiskuva maalauksesta.



Ajattelin tehdä yleiskuvalle seuraksi ison panoraaman, mutta sitten päätin, että jokainen voi käydä itse näkemässä loput. Todellisuudessa minuun iski laiskuus, kun koitin etsiä sopivaa ohjelmaa, jota ei sitten löytynytkään ja lähdemateriaalinikin oli varsin kehnoa..



En suinkaan ollut ainoa, joka oli päätynyt tarkoituksella tai sattumalta vilkaisemaan maalausta. No, Japanissa ei voi pitää sitä yllätyksenä, että ihmiset olisivat kameroiden (tai edes kännykkäkameroiden) kanssa liikkeellä.

Muistutukset toisesta maailmansodasta voivat olla ulkomaalaisille erikoisia kokemuksia. Ainakin, jos on tällainen jauhonaama. Hiroshiman Peace Memorial Museumissa vieraillessamme eräs vanhempi japanilainen mies osoitteli vähän kiivaan oloisesti minulle Hiroshiman pienoismallia, jonka yläpuolella on atomipommin räjähdyspaikkaa osoittava pallo ja toisteli "tis is tii haipoosentaa tis is tii haipoosentaa". Nyökkäsin, että niin on ja sitten hän alkoi kysellä olenko amerikkalainen. En ole. Suomesta. Sitten hänen kireys katosi. Mental note: Kun Suomi pudottaa ydinpommin johonkin maahan, niin älä matkusta sinne edes vuosien kuluttua.

Laitan tähän pari kuvaa Hiroshimasta puolentoista vuoden takaiselta matkaltamme. Ensimmäisessä näkyy Hiroshiman kaupunkia ja A-bomb dome, joka oli yksi harvoista rakennuksista, joka säilyi edes jollakin tapaa pystyssä atomipommin räjähdyksestä. Toisessa kuvassa on Hiroshiman raunioista löytynyt kolmipyörä, joka on nykyisin nähtävillä Peace Memorial Museumissa.

UFOssa avant-gardesti improvisoiden

Perjantaina meille tipahti tarjous Tokiossa asuvilta suomalaisilta tuttavilta: Lähdetään lauantaina katsomaan U.F.O. Clubille Damo Suzukia Ghost-yhtyeen kera. Ei, kyseessä ei ollut tarjous, että mennään aikakoneella 1960-luvun Englantiin, vaan ihan nykypäivästä Tokiossa samannimisellä ja tyylisellä klubilla.

Damo Suzuki on 58-vuotias krautrock-veteraani, joka ansaitsi kannuksensa 1970-luvun alussa saksalaisessa Can-yhtyeessä ja nauttii nykyään eräänlaisesta legendan statuksesta. Sellainen hassu väärinkäsitys pääsi sattumaan, että tapahtuman nimi oli "【Damo Suzuki's Network “NEVER ENDING TOUR 2008 in Japan”】" ja lauantain kohdalla esiintyjälistassa luki Damo Suzuki + Ghost. Olin ajatellut, että Damo Suzuki's Network ja Ghost esittävät molemmat omat settinsä, mutta kyseessä olikin Damo Suzukin ja Ghostin yhteisesitys, sillä Ghost-kitaristi Michio Kurihara on tälläkin hetkellä Amerikassa kitaroimassa tokiolaisen Boris-yhtyeen kanssa. Tarjolla oli siis harvinaista herkkua.

Saavuimme klubille kahdeksan aikoihin, ja puhelimitse varatut liput löytyivät numeron perusteella lippulistalta kuten pitääkin. Siinä itsellenikin pieni parannuksen paikka, eli numero puhelimitse listaan ja keikalle. U.F.O. oli pieni, mutta tunnelmaltaan mainio paikka. Ihmisiä oli saapunut keikalle aika hyvin, mutta silti liikkumatilaa oli paikan koon huomioiden ihan riittävästi. Punainen värimaailma, vähäinen valo ja riittävän hiljaa soinut taustamusiikki loivat ihan mukavan fiiliksen.

Bändi tuli lavalle ennakkotietojen mukaisesti noin kahdeksalta, ja siitä alkoi ensimmäinen setti, johon ei oltu laitettu turhia taukoja. Damo Suzuki toisti mantramaisesti saksalta kuulostaneita laineja varioiden ja musiikkiin eläytyen. Ghostin pääjehu Masaki Batoh soitti sähkökitaraa, jonka perään oli pistetty pari nyssäkällistä pedaaleja. Avant-garde kuvaa esitystä varmastikin parhaiten, ja musiikki liikkui psykedeelisen rockin, jazzin ja krautrockin tietämillä. Kovin suoraa komppia ei rumpujen takaa jaeltu, vaan rytmiikka oli hetkittäin varsin minimalistista perkussointia, mutta kasvaen melkoiseen paukutukseen. Taishi Takizawa höysti esitystä mm. thereminin, huilujen ja saksofonin avulla ja tarjosikin osaltaan melkoista avaruutta ja jazz-hulluutta.

Reilun puolen tunnin setin jälkeen oli tauko, jonka aikana oli hyvää aikaa koittaa jäsennellä juuri koettua esitystä. Yleinen fiilis tuntui olevan, että olipa jännittävää, mutta ei missään nimessä helppoa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon setistä rakentui valmiin aihion ympärille ja kuinka paljon esityksestä oli hetken improvisaatiota. Ainakaan suoraan ei voinut sanoa, että tuo, tuo ja tuo oli lavalla keksittyä, koska mitään kovin selkeitä säröjä esityksestä ei kuulunut.

Illan toinen puolisko alkoi Masaki Batohin puhaltamalla miniurkupillirypästä muistuttaneella puhaltimella (jos joku tunnistaa soittimen suttuisesta kuvasta, niin kommentoi, kiitos). Soundi oli tosi erikoinen, ja hetkittäin puhalletut riitasoinnut olivat oikeastaan aika "pelottavia". Tästä "kappale" alkoi kasvaa Junzo Tateiwan soittamien perkussioiden myötä. Harmi, kun en tätä(kään) soitinta tiennyt, sillä soundi oli hyvin erikoinen. Puinen kehikko, joka oli halkaisijaltaan n. 50 cm ja toisella puolella oli kalvo. Sitä pystyi soittamaan laidoilta ja kalvon kohdalta bongoja muistuttavalla soundilla, ja pyörittäminen tuotti hyvin matalia bassoa muistuttavia ääniä. Reilussa viidessä minuutissa koko bändi Damo Suzukia myöten oli lavalla ja taas mentiin. Nyt liikuttiin enemmän avaruudellisissa maisemissa, ja setti olikin minun korvaan psykedeelistä rockia ilman kitaraa. Tosin aivan kappaleen ja esityksen lopulla Batoh soitti vielä komeasti kaikuvan kauniin soolon Stratocasterillaan.

Hieno ilta ja oli mukavaa käydä jonkin uuden skenen puolella. U.F.O. Club vaikutti ensi tutustumisella paikalta, jossa kävisi mielellään katsomassa lisääkin keikkoja.

Matkalla kotiin ohitimme erään Karaoke-Kanin, jossa yksi King of Karaoke näytti hyytyneen jo odotteluaulaan:



edit 2010: Tuo "miniurkupillirypästä muistuttanut puhallin" on japanilainen perinnesoitin shō. Tämän kysyin itseltään Masaki Batohilta, kun juttelin hänen kanssaan Kichijōjissa soolokeikan päätteeksi. Mies oli mielissään, kun oli suomalainenkin tullut keikoille.

Kuukauden koottuja

Ajattelin, että tähän väliin voisi olla hyvä laittaa muutama uutinen, joihin olen viime aikoina törmännyt. Jospa näin saisin siirrettyä edes osan niistä ajatuksia myös teille, joita päässäni liikkuu ollessani junassa ja metrossa.

Täällä on keksitty musisoiva sateenvarjo. Keksintö on vielä prototyypin asteella, mutta parasta siinä on ehdottomasti ominaisuus, että musiikki kuuluu vain varjoa käyttävälle henkilölle. Arvioitu sadan taalan hinta tuntuu vähän kalliilta, mutta olisi tuo aika hieno.

Monien kauppojen ovilla on mekaaninen sateenvarjon pussitin, jotta märät varjot eivät kastelisi käytäviä, liikkeitä tai kantajiensa lahkeita. Muutaman kerran olenkin miettinyt sitä muovijätteen määrää, joka esim. Shibuyan vilkkaiden ostoskeskusten ovilla syntyy. Tähän ongelmaan on kehitetty laite, joka imaisee vedet varjoista, eikä tuota ollenkaan jätettä.

Pureskeleeko lapsesi ruuan riittävän hyvin? Yksi syy ylensyöntiin on hotkiminen, koska ahmijan vatsa ei ehdi viestittää, että riittää jo ja ruokaa tulee survottua suun kautta alas enemmän kuin olisi tarpeen. Nyt ylipainoa vastaan on alettu taistella purentalaskurilla. Laite piippaa joka 30. puraisulla ja tuhannen haukun jälkeen se lurittaa kivan melodian. Mahtavaa!

Japanilainen mies on aloittanut adressin, jossa vaaditaan, että avioliitto sarjakuvahahmojen kanssa tulee laillistaa. Ja mikä parasta, niin tähän(kin) adressiin on riittänyt nimiä. Ehkä oma ajatusmaailmani on turhan kolmeulotteinen, mutta joku voisi kertoa näille ihmisille avoliitosta.

Kylmyystaistelua

Vaikka tänään Tokio kylpi taas auringossa ja yläkertamme myös, ihanasti lämmeten, on syksy nyt toden teolla saapunut. Viime viikonlopusta saakka olemme saaneet kohdata sen totuuden, että sisällä on Oikeasti Kylmä. Ainakin tällaisessa vanhassa ja ohuesti kokoon kyhätyssä rakennelmassa.

Meillä ei ole vielä sisälämpömittaria, joten nyt ei pääse kertomaan mitään hrrrror-lukemia, mutta sanotaanko, että jos ulkona on 13 astetta lämpöä, ei sisätiloissa ihan kauhean paljon paranneta. Eikä parannuta, kuumehan se iski heti! Sitä on okusan kotosalla potenut nyt muutaman päivän, koleassa kotosalla.

Joten kuten tarkenee, jos pukee ylle pari villapaitaa, parit villasukat, nakkaa huovan syliin ja kädet teemukin ympärille. Välillä koko huonekin, no ei nyt sentään, osa siitä, lämpenee, jos raaskii huudattaa ilmastointilaitetta. Sen käyttö vain maksaa jonkun verran (vaikkakin ilmeisesti vähemmän kuin millaisia kauhukertomuksia olemme palelevien länkkäreiden sähkölaskuista lukeneet), ja pitäähän se ärsyttävää ääntä.

Mutta muihinkin vastatoimiin voi ryhtyä. Tällä viikolla kotimme rikastui näillä:


Tässä on Pluto päässyt köllöttelemään sähköisen lämpöhuovan alle. Huovassa kulkee sellaisia pieniä, lämpeneviä johtoja (tms.), ja lämpötilaa voi säädellä kaukosäätimellä. Parhaiten huopa tuntuu toimivan, kun sen alla todella on. Ollessaan ihan itsekseen vailla ihmistä (tai eläintä) huopa ei tunnu erityisen lämpimältä. Sen huono puoli on valtava nukan määrä.


Ja sitten, tadaa, sähköinen lämpömatto! Kätevä konetyöläiselle pöydän ja jalkojen alle. Kuvassa myös musta lammas -lammastossut, tosin matto lämmittää parhaiten, jos on ihan sukkasilleen vain.


Ja tässä todellinen kaunokainen, the Columbian Heater... Hehkuu ja haisee. Lämmittää ihan pienen alueen verran eli pitää kohdistaa suoraan ja lähietäisyydeltä, jos tahtoo hyötyä vehkeestä millään tavalla.


Näistäkin on iloa, tai siis ilman ei voi olla, ikinä. Okusanin tossut.


Lämmittävät nämäkin, mielen ainakin. Kynttilöitä. (ja Hello Kitty)

Ja ellei tämäkään riitä, niin vielä yksi ylimääräinen ystävällisten kaverieläinten huopa, ihan ilman sähköä, mutta kauniilla ajatuksella.

Ilmastointilaitteesta ei ole kuvaa, koska se on niin saakelin ruma ja kai nyt kaikki tietää, miltä se näyttää. Rumalta.

Sakepullo myös jäi kuvaamatta, mutta sen arvoa lämmitysbisneksissä ei suinkaan kannata aliarvioida!

Ja tätähän meillä ei ainakaan vielä ole, mutta ilmeisesti ällistyttävän monella japanilaisella on:

Eli kyseessä on kotatsu, tuo mainio japanilainen keksintö, pöytä, jonka pohjassa on lämmitystsydeemi, jonka päällä futon, jonka päällä pöytälevy. Pöydän äären sitten vain ja alaruumis lämpöisäksi. Japanilainen tuttuni Noriko kertoi, ettei ole oman kotatsunsa alta hetkeen poistunutkaan. Oma kotatsu olisi mukava asia, mutta aika kalliita keksintöjä ovat. Joten toistaiseksi pärjäilemme kotatsutta.

Tuolla on joku hauska kotatsueläinkin. Kawaii!

Lippukauppaa

Keikkoja on kiva käydä katsomassa. Olen pari viikkoa yrittänyt hyvin passiivisesti saada liput yhdelle keikalle, mutta ei ota onnistuakseen. Lawsonissa kävimme jo pari viikkoa sitten automaatilla, mutta tapahtumaa ei löytynyt laitteelta, vaikka syötimme hakuun jokaisen esiintyjän, kävimme läpi kyseisen päivän kaikki keikat Tokiossa ja yritimme hakea myös tapahtuman nimellä.

Lawsonin nettisivujen kanssa oli ihan sama ongelma. Eilen keikka löytyi samaiselta automaatilta ihan samoilla hakusanoilla, mutta masiina ei halunnut myydä lippua. Tänään kävin keikkapaikalla, mutta sieltäkään ei saanut ratkaisua ongelmaan. He antoivat minulle saman puhelinnumeron, johon olen jo kahdesti soittanut. Ensimmäisella kerralla vastattiin, mutta myyjä ei mielestaan löytänyt tapahtumaa koneeltaan. Tai sitten hän tarkoitti, etta nyt on myöhaista ostaa lippua sunnuntaiksi, kun sitä ei ehditä toimittamaan.

Lähteäkö siis sunnuntaina mestoille vai saako lippuja silloinkaan... Myönnetään, että oma vika on mm. se, että ei tajua mistään mitään, mutta ei tämän näin vaikeaa tarvitsisi olla. Kai nyt keikkalippu pitäisi saada hankittua, jos työluvankin onnistuu saamaan. Kattellaan.

Retkipäivä Uenoon

Koska pääasiassa vain nyhjäämme länsi-Tokiossa, päätimme viimeinkin astua myös arvoitukselliseen itään. Olemmehan toki reissuillamme siellä ennenkin käyneet ja asuneetkin, mutta tämän Oikean Asumisen aikana Ueno, Asakusa ja muut ovat saaneet odottaa vuoroaan. Lauantaina otimme viimein alle Yamanote-junan ja suuntasimme Nipporin asemalle, jonka välittömässä läheisyydessä sijaitsee Yanakan valtava hautausmaa. Siellä oli kauniita kirsikkapuita, voi toistaiseksi vain kuvitella kirsikankukkien kirkkauden keväisin. Kiertelimme hautoja, joista ei valitettavasti pystynyt lukemaan mitään kiintoisia elinvuosia, nimistä puhumattakaan (meidän taidoillamme).

Haudoilla oli hieman aavemainen tunnelma, kun korpit raakkuivat niin vimmatusti ja joka puolelta putkahteli kissoja! Ne olivat suloisia ja hyvin kesyjä, yksi lähti meitä seuraamaankin. Niin tiiviisti tuntuivat haudoilla viihtyvän, että eivät kai ne mitään muita voi olla kuin kuolleiden henkiä!??

Osa hautakivistä näytti hirmu vanhoilta, osa uudemmilta. Monille haudoille oli istutettu kauniita puita ja pensaita.

Kävimme myös Tokugawan perhehaudalla (tai sen aidalla), eli siellä lepäsi myös Japanin viimeinen shogun (ei kuvassa, vai olisiko?).



Jatkoimme kävelyä Yanakan pikkukaduilla kohti Uenon puistoa. Matkalla silmään osui kivan näköinen taidekahvila ja astuimme sisään. Se oli olevinaan oikein ranskalaistyylinen, omistaja kenties ranskalaisen taiteen ja kulttuurin harrastaja. Vanhempi japanilaisrouva tarjoili meille kahvia ja teetä kukkaiskupeista, ja kävimme jopa pienen keskustelun ja aivan japaniksi! Rasti seinään! Rouva puhui juuri sillä kohteliaisuustasolla, jota me tajuamme, joten se hiukkasen auttoi. Hän kysyi, että olenko minä okusan, ja olenhan minä, kukas muukaan!? ;) Jostain hämäräksi jääneestä syystä paikassa oli näytillä myös formula-aiheisia kuvia ja tauluja... Ei jotenkin sopinut kuvaan.

Uenon puistossa kuljeskelimme alueilla, joilla emme olekaan ennen käyneet. Meneillään olivat jotkut messujen tapaiset hässäkät keskellä puistoa, ja siellä näkyi muun muassa tällaisia ihmemiehiä:



Löysimme tämän lisäksi myös pienen huvipuiston, kalatikkarin, sinisen kirahvin ja australialaisen (?) miehen, joka osasi laskea "yksi kaksi kolme neljä viisi" ja josta otimme hänen kamerallaan kuvan hänestä ja hänen kalatikkaristaan (jonka sisällä oli myös juustoa).

Uenon puisto on myös sinitelttaisten kodittomien kotiseutua. Nytkin meneillään oli joku huopajono, miehet (ehkä joku nainenkin muassa) jonottivat uutta huopaa tai vastaavaa kojusta. Päivisin aika usealla on sininen pressunsa käärittynä kärryyn, jossa on isot kuormat kaikkea muutakin eli koko omaisuus, mutta osalla on ne teltat siellä pusikoissa kaiken aikaa. Miten ne pärjäävät siellä talvisin? Onko niillä teltta-kotatsut?

Sitten tallasimme Uenon asemalle ja jälleen kahvilaan, nyt Andersonille juustopalleroille ja nakkisämpylälle (eli sämpylän sisälle leivottu nakki), ja sen jälkeen aseman lähellä oleville hauskoille pikku ostoskaduille eli Ameyayokochon alueelle. Kadut kuhisivat kuin kauppahallissa, kaupan oli kaikkea maasta taivaaseen, kengistä hedelmiin, myös armottomat kasat kaikenlaisia erimallisia kaloja ja muita inhoja mereneläviäkuolleita.

Otimme Uenosta hatkat ja menimme Meguroon, aikeenamme löytää eräs paikka, josta kerromme myöhemmin, mutta lopulta tuli päädyttyä, yllätyksellisesti, syömään! Paikaksi löytyi Little India -niminen inkkarisyöttölä, jossa oli oivaa sapuskaa! Erittäin hyvää, suosittelen! Vegetarian setissä oli valtaisa ihana naan, keltaista riisiä, salaatti, jälkiruokamangoananaslassi ja curry, jossa oli jotain ihanaa kardemummaista juttua, kasviksia ja aivan mahtavan makuista perunaa! Tajusinkin, etten ole syönyt perunaa moneen kuukauteen (paitsi perunasalaatissa ja ranskalaisten perunoiden muodossa)! Herkkua oli.

Sunnuntaina emme tehneet juuri muuta kuin ostimme huivia hanskaa villatakkia, söimme Shakey's-pizzaa ja kalisimme kotona huopien alla tuplavillasukissa. Syksy on tullut, kyllä, eikä meillä ole kuin kolumbialaisen pahanhajuinen ilmaisheater sekä kalliskäyttöinen ilmastointilaite. Pian siis sähköpeiteostoksille! Minä haluaisin okusanin päiväkäyttöön kotatsun... Joulupukki, kuuletko Japaniin saakka?

Isänpäiväonnea!

ILOISTA ISIENPÄIVÄÄ PERTILLE JA SEPOLLE!

Yhä ylös yrittää...

Viime lauantai oli täydellisen kirkas ja aurinkoinen. Ihana päivä! Lämpöä yli 20 ja kaupungilla meinasi läkähtyä, kun oli varautunut villavaattein kodin sisälämpötilan hämätessä. Tuuli oli tosin luja. Tuntui, että ensimmäisen kerran Tokiossa olon aikana tuuli.

Aikeenamme oli päästä ylös ja korkealle. Se on Japanissa helppoa, sillä pilvenpiirtäjiä, torneja, siltoja, maailmanpyöriä ja vuoria riittää. Tosin se ei ollut yhtään helppoa.

Roppongin kasvisburgereiden jälkeen suuntasimme Mori Towerin museota ja City View / Skydeck -näköalatasannetta kohti Roppongi Hillseillä. Sinnehän olisin päässyt ilmaiseksi TIFF-passilla TIFFin aikaan, mutta mitä sitä tuollaisia etuja käyttämään. Oikeaan aulaan löydettyämme päätimme jättää museon toiseen kertaan ja mennä vain maisemapuolelle, 1500 jenin (nykykurssilla n. 12e) hintaan. No, Skydeck oli suljettu kovan tuulen vuoksi. Se siitä sitten.

Kävelimme halki Roppongin kohti Tokyo Toweria. Tornihan on Eiffel-tornin mallia mukaellen rakennettu ja hitusen korkeampikin kuin Eiffel. Korkein tuommoinen rakennelma Japanissa ja "tallest self-supporting steel structure" maailmassa. Löydettiin paikalle ja katsottiin, että onpas paljon väkeä sisällä jonottamassa, että tuossahan kestää kauan. Liput näyttivät olevan noin 800 jeniä. Sitten huomattiin, että äh, jonoahan on ulkonakin. Jonoahan oli ulkona pitkästikin, koko tornin ensimmäinen sivu. Kävelimme etsimään jonon päätä. No, jono kääntyi ja kiemurteli toisenkin sivun mittaisena - ja luovuimme aikeesta. Mokomakin turistirysä. Jäimme hetkeksi katsastelemaan joulukuusen ja koristeiden asettelua Towerin pihamaalle. Kyllä, joulu on saapunut tännekin. Kun kurpitsoista pääsimme viimein eroon, olemme saaneet tilalle auringossa kylpevät kuuset ja kimalteet.

...katolle hän kiipeää

Päätimme lähteä kotikulmille eli metrolla Ikebukuroon. Siellä seisoo Sunshine City, moniosainen kompleksi, josta löytyy niin ostoskeskusta, planetaariota, akvaariota, kummituspuistoa kuin jäätelökaupunkiakin. Ne toiseen kertaan, nyt YLÖS. 240-metrinen, nimensä mukaisesti 60-kerroksinen Sunshine 60 -torni pystytettiin sodassa tuhoutuneen vankilan paikalle, ja huhutaankin, että alue on kirottu! Mestoilla mestattiin sotarikollisia, entinen pääministerikin. Kummituksia enemmän pelotti maanjäristyksen mahdollisuus, mutta rakennus on toisaalta erikoisteknologialla varusteltu juuri maanjäristysvaaran varalta, eli kohtuullisen turvassa olimme. Hissi oli huisi! Se suhahti ylös 600 metriä minuutissa - ja hissi onkin yksi maailman nopeimmista. Valot myös sammuivat hissin lähtiessä liikkeelle, tähtiä syttyi kattoon ja eteerinen avaruusakvaariomusa soi!

Ylhäällä huimasi niin maan perusteellisesti, mutta onneksi päivä oli jo tummumassa illaksi. Ostimme pikku-biirut ja istuimme maiseman ääreen ihailemaan auringonlaskua. Fujia ei näkynyt kuin aavistuksena pilviverhon takana, muuten näkymiä riitti tosi kauas. Bongattiin melkein kotikin, kotiasema näkyi hyvin. Älysimme viimein, että uloskin pääsee, ja ulkotasanteella olikin huimaa. Kirjaimellisesti.

Hinta ei Sunshine 60:ssä päätä huimannut: sisälle maksoi noin 600 jeniä. Hienoa oli myös se, että jonottaa ei tarvinnut laisinkaan eli turistit pysykööt Tokyo Towerissaan!

Mutta me menemme huomenna kohti aivan toisenlaisia seikkailuja - onhan taas turismipäivämme eli lauantai!

Yöostoksilla Miyagissa

Air Self-Defense Force on ollut viikon aikana jo pariinkin kertaan uutisissa. Vasta erotettiin yksi päällikkö hänen julkaistuaan kirjoitelman, jossa hän esitti, ettei Japani käyttäytynyt aggressiivisesti Aasian maita, kuten Kiinaa ja Etelä-Koreaa, kohtaan toisen maailmansodan aikaan. Tänä aamuna nauroin ääneen täydessä junassa, kun 36-vuotias majuri oli pidätetty virastaan 7-10 päiväksi. Se ei sinänsä ole hauskaa, mutta se on, että kyseinen majuri oli käynyt yöostoksilla pelkästään kenkiin ja lompakkoon pukeutuneena ja ostanut naisten alusvaatteet ja sukkahousut.

Kyseinen tapahtuma sattui Miyagin prefektuurin alueella, kun majuri oli ollut palaamassa kävellen puoli kolmelta yöllä kollegan läksiäisjuhlista. Hän oli riisunut vaatteensa kaupan takana ja mennyt ostoksille. Liikkeen myyjä oli nähnyt parhaimmaksi ilmoittaa asiasta poliisille ja alueella päivystänyt poliisi oli napannut shoppailijan kuulusteltavaksi.

Kuuluisteluissa majuri sanoi ajatelleensa, että kyseessä olisi hauska kepponen, jos alaston mies tulisi yöllä kauppaan ja ostaisi mitä mieleen pilkahtaa. Hauskalta se kuulostaakin ja tilannekoominen taju miehellä vaikuttaisi olevan hyvin hallussa. Tiedä sitten millaisilla metodeilla kyseinen mies johtaisi joukkoja sodassa. Yllätetään vihollinen alastomina?

Huippupaikka tarjolla

Luulisi, että näihin näkyihin tottuu, mutta ainakaan vielä ei niin ole käynyt. Aamulla kenkäilin kohti junaa, musiikki soi ja aurinkokin paistoi. Yllättäen eteeni putkahtaa köyden pää taivaalta. Pitäisikö kiivetä? Vetää? Onko tämä piilokamera? Varovainen vilkaisu ylös paljasti, että ikkunaahan siellä pestään. Kyllä, mies pesee köyden varassa ikkunaa ja vyöltä roikkuu sanko, jossa on pesuvettä. Kännykkäkamera jättää valitettavasti paljon arvailujen varaan.

Tulee mieleen parikin asiaa... Ensimmäiseksi tietenkin se, että onkohan tuo kovin turvallista. Toiseksi mieleen tulee, että mitä tapahtuu alla olevalle jalkakäytävän käyttäjälle, jos mies tai sanko putoaa. No, nykyajan dynaamisessa yhteiskunnassa pitää olla valmis nopeisiin ratkaisuihin.

Ensimmäinen hauskan hirvittävä näky koettiin ensimmäisellä matkallamme Japaniin. Kolme miestä on n. 12-kerroksisen talon katolla liisteröimässä uutta mainosta jättimaiseen mainostauluun. Kädet tekevät työtä, huulilla roikkuu tupakki (tarkistin kameran kautta telezoomilla) ja polvitaive puristaa tikkaasta.

Onneksi läppäriä käytetään tukevasti tuolilla istuen ja päivän vaarallisin hetki on automaatista juuri pudonneen limun avaaminen.

Shibuyan jalokivi

Shibuyan ytimen vilkkauteen kätkeytyy eräs harvinaisuus, jonka merkitys ei kaikille aukene, mutta itselleni ja monelle muulle se on upea aikamatka lapsuuteen. Ja samalla myös mainio tapa viettää aikaa yksin tai yhdessä. Shibuya Kaikan on Pelihalli, jollaista ei ole Suomessa nähty. Toki huvipuistojen hallit tai jo aikaa sitten edesmenneet Pelikaanit pääsevät lähelle, mutta tietystä retrohengestään huolimatta Kaikan tarjoaa kokonaisvaltaisemman kokemuksen uusista ja vanhoista japanilaisista peleistä. Kaikan on kuin historiankirja, jossa pääset itse kokemaan muinaiset tapahtumat uudelleen ja uudelleen. Ainakin niin kauan kuin kolikkoja riittää.

Tämä viisi kerrosta pelikoneilla täyttävä paikka tarjoaa japanilaista arcade-kulttuuria peräti 230:n kabinetin verran. Siksi ulko-ovella onkin kartta toivottamassa tervetulleeksi, josta käy ilmi millaisia pelejä mistäkin kerroksesta löytyy. Hintakin on hyvin kohtuullinen, sillä pelaaminen maksaa kakkoskerrosta lukuun ottamatta vain 50 jeniä, joten viihtymään pääsee pikkurahalla. Toisessa kerroksessa on uudempia ja isompia laitteita, kuten Dance Dance Revolution, Half-Life 2 ja Drum Mania v5 ja niiden viihde kustantaa kerta-annoksena 100 jeniä.

Viidennessä kerroksessa on vanhimmat ja omalta osaltani kiinnostavimmat pelit, joten se oli ensimmäinen kohde. Arkanoid, R-Type, Rally X ja ... Super Mario Bros! Kaikkia on pelattava, mutta ensimmäisenä Mariota. Arcade-tikulla ja automaatin pitkäliikkeisillä nappuloilla peli on selvästi vaikeampi kuin Nintendo Entertainment Systemin padilla. Kolikoita kuluu, mutta Mario alkaa pysyä paremmin hyppysissä (kyseinen peli on itse asiassa Vs. Super Mario Bros, joka on aavistuksen vaikeampi kuin NES:in SMB). Uskomatonta, miten vieläkin muistaa 1980-luvulta matkan perheen kanssa Uumajaan, kun hotellin aulasta löytyi Mario-kone ja vanhempien matkakassa olisi mielestäni voinut siirtyä kokonaisuudessaan koneen kitusiin.

Kolmannessa ja neljännessä kerroksessa on pääasiassa taistelupelejä. Street Fighter II Turbo ja Tekken 6 nielaisevat armottomina kolikoita. Kuten osa kavereista tietää, niin minun pelitaidot jäivät 90-luvulle, jos taitoja oli edes silloinkaan. No, parasta aikuisena olemisessa on, että nyt voi tehdä rahan puolesta asioita, joista lapsena haaveili. Täältä löytyy myös Sega Virtua Striker 2006 -jalkapallo ja varsin hyvillä kontrolleilla toteutettu Power Smash 3 -tennispeli. Parin konetta vastaan pelatun tenniksen jälkeen automaatti ehdottaa, että voin pelata toisella koneella olevaa japanilaista vastaan. Nyt tiedän ainakin miltä Jarkko Niemisestä tuntuu, kun voitokkaan 1. erän jälkeen ei peli enää kulje.

Kohtaanpa myös erään animelta näyttävän taistelupelin, josta en ehdi tajuta suorastaan mitään. Kone ilmeisesti valitsee hallista jonkun ihmisvastustajan ja sitten mennään. Ihan reilua, kun vastustaja pistää ensimmäisessä erässä ainakin 30 iskun kombolla meikäläiseltä nenän niskaan. Pahaa tekee, kun nätti tyttöhahmoni ei mahda luutaa heiluttavalle tyttelille mitään. Uusi yritys ja lopputulos lähes sama. Kolmannella kertaa huidon itse luudalla ja alku vaikuttaakin lupaavalta... kunnes taas tulee dunkkuun.

Onneksi sentään rumpujen kanssa menee paremmin ja kakkoskerroksessa tuleekin pysähdyttyä vähän pidempään. Ja sen jälkeen sopii siirtyä vielä ykköskerrokseen, joka on ovelasti katutason alapuolella. Hätäiseltä pelaajalta koko kerros voi jäädä huomaamatta, koska alas mennään eri kohdasta kuin ylös. Kun ykköskerroskin on koluttu, niin voi todeta, että 1500 jeniä ja noin kolme tuntia vapaapäivästä on kadonnut. Vieläkin voisi pelata, mutta nälkä ajaa syömään edullista ramenia myöhäiseksi lounaaksi.

Shibuya Kaikan on arcade-peleistä innostuneelle peliharrastajalla suoranainen keidas. Totta kai näitäkin pelejä voi tahkota kotona emulaattorilla, mutta ei siten samaa tunnelmaa saavuta. Harmillista, että täälläkin, kuten melkein kaikkialla Japanissa, saa tupakoida. Tuhkakupin saa nostaa jopa pelikoneelle, jolloin nikotinistin ei tarvitse keskeyttää pelisessiota ruokkiakseen riippuvuuttaan. Peliriippuvainen löytää Kaikanin Shibuyan aseman vieressä olevalta Tokion vilkkaimmalta risteykseltä parissa minuutissa. Kun suuntaa Starbucksin edestä lähtevälle kävelykadulle, jossa on mm. jättimäinen HMV-musiikkikauppaketjun taulu, niin Kaikan tulee hetken kuluttua vastaan vasemmalla. Helppo maamerkki on kadun vastakkaisella puolella olevat HMV:n portaat.

Insert Coin!