sunnuntai 17. toukokuuta 2009

RaidWorld Festival 2009 ja Mono

Pari kuukautta sitten käteen kulkeutui mainoslehdykkä tapahtumasta, jonka esiintyjät kiinnittivät vähintäänkin huomion: Mono, Pelican, LITE ja World's End Girlfriend. Vaikka tämän kokeminen tarkoittaisikin, että meidän taloutemme köyhtyisi 9000 jenin verran, niin Ebisun LiquidRoomiin hakeutuminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Eikä vähiten sen takia, että näin tulisi nähtyä LITE ja World's End Girlfriend, joista kummankin olen halunnut nähdä jo viime syksystä asti. Valitettavasti kuvaaminen on LiquidRoomissa kielletty, joten tällä kertaa suttuisten kuvien sijaan on tarjolla vain sanoja.

Keikkapaikalle pääseminen olikin oma lukunsa. Ajattelin, että suuntaan hyvissä ajoin Ikebukurosta Ebisuun (Yamanotella kahdeksan asemaa etelään), mutta ei matkaaminen sitten kovin helppoa ollutkaan. Joku oli päättänyt lähteä näyttävästi ja hypännyt junan alle Tokion asemalla, joten suurin osa junista seisoi paikoillaan. Ikebukurossa totesin tilanteen, että seuraavasta Yamanoten liikkeestä ei ole tietoa, joten päätin kokeilla Saikyo Linea. Juna menikin suoraan Shinjukuun, josta sen olisi pitänyt jatkaa Ebisuun. Vaan seisottuaan Shinjukussa n. 10 minuuttia juna peruuttikin takaisin Ikebukuroon. Ja kaikki matkustajat olivat edelleen kyydissä. Kun olin liki puoli tuntia myöhemmin taas Ikebukurossa, niin Yamanote onneksi liikkui taas sen verran, että pääsin vihdoinkin kohti Ebisua.

Saavuimme Okusanin kanssa saliin, kun World's End Girlfriend soitti jo ensimmäistä kappalettaan. Harmi, koska kiirehtimisen jälkeen oli hieman vaikeaa orientoitua tähän elektroniselta fuusiojazzilta kuulostavaan esitykseen. Katsuhiko Maedan esiintymistä kitaran, kannettavan ja syntikan kanssa täydennettiin tällä kertaa kahdella rumpalilla, kitaristilla ja saksofonistilla. Olihan se melko makeaa menoa, kun rummuista jaeltiin hetkittäin kunnon jazztulitusta ja saksofoni toi vahvasti mieleen Ulverin Perdition City -levyn film noir -tunnelmat. Ja videotykillä koko lavan taustalle heijastetut kuvat mm. räjähtävistä taloista vahvistivat entisestään tätä äänimatkaa maailman loppumisen äärille. Oikein hyvä, ja näkisinpä bändin mielellään toistekin vaikka omalla keikalla.

Ennakko-odotuksista poiketen LITE esiintyi vasta toisena, joka oli vain hyvä asia, koska näin ehdimme siirtyä tauolla huomattavasti paremmalle katselupaikalle. Tämä tokiolainen nelikko soittaa napakasti rullaavaa instrumentaalista matikkarockia. Olin vähän epävarma, että miten tämä varsin kompleksinen materiaali mahtaa toistua livenä, mutta no problem. Hyvin rullasi ja erityisesti tuollaista bassottelua oli ilo seurata. Bassoa soitetaan merkittävän paljon ylimmän kielen yläpäästä, joten levyltä taustamusiikkina kuunneltaessa en ollut huomannut edes ajatella paljonko levyllä bassoa asustaa. Suorastaan discomainen Infinite Mirror kuulosti aivan mahtavalta, joten jokaisen lukijan velvollisuus voisikin olla kuunnella kyseinen kappale. Kyllä tällaisen math rock -tuotoksen olisi mieluusti ottanut kylkiäisenä MAOL:in välissä.

Chicagolaiselta Pelicanilta en oikein osannut odottaa mitään. Vähäisistä kuunteluista on jäänyt fiilis, että bändi soittaa rouhivia rock-kappaleita, joista puuttuu laulu. Ja keikallakin oli sellainen tunne, että nämä instrumentaalikappaleet eivät täysin seiso itsekseen. Earth-laina oli mainio, ja setin viimeisenä kuultu, itselleni entuudestaan tuntematon, vähän Isis- ja 35007-tyylinen letkeämpi biisi olivat joka tapauksessa hyvää antia. Bändi kiitteli kovasti, että heidät oli otettu soittamaan tapahtumaan, ja ihan hyvin paikallinen yleisö näytti viihtyvän.

Tämän RaidWorld-kattauksen yhdistettyinä pää- ja jälkiruokina toimi Mono. Meille tämä oli jo bändin kolmas tuleminen, mutta edelleen Mono maistui. Pääpaino oli tälläkin kertaa maaliskuussa julkaistun Hymn to the Immortal Wind -albumin materiaalissa, ja setti alkoi levyn avaavalla Ashes in the Snow -kappaleella. Kappaleen alun nätit kellopelit soittivat basisti Tamaki ja rumpali Yasunori Takada, joten taustanauhoja ei tarvittu. Itse asiassa kaikki ääni soitettiin mielestäni livenä, sillä en huomannut missään vaiheessa käytössä olevien soittimien ulkopuolisia ääniä, kuten levyllä olevia jousisoittimia.

Monon tapauksessa kitaraa käytetäänkin hyvin monipuolisesti ja ääni kulkee lukuisten efektien kautta, joten välillä täytyy keskittyä kuuntelemaan, mistä jokin yksittäinen ääni onkaan peräisin. Kaverini kommentoi Monon soundia rautalangaksi, koska kitaroita soitetaan suurelta osin "helisyttämällä" kieliä nopeasti. Näin syntyy jousisoittimia ja myös rautalankakitaraa muistuttava ääni, ja kun tätä höystetään vielä delay-pedaal(e)illa tulee äänestä sellainen tasaista mattoa muistuttuva. Bändin kitarointia onkin pakko ihastella, sillä soitto on mahtavan sulavaa ja hallittua. Ja virheetöntä. Kitaristit Yoda ja Taka ovat soittaneet nyt kaksi edellistä keikkaa istualtaan, mutta siitä huolimatta tukat hulmuavat aina sopivan tilaisuuden tullen. Mistään jäykästä salonkisoittelusta ei ole siis kyse.

Jos en muista aivan väärin, niin ainoa AHTTIW-levyn ulkopuolinen kappale oli Yearning. Biisi onnistui taas yllättämään hiljaisempaa osaa seuraavalla "rysähdyksellä", kun rummut ja kitarat pamahtavat järkälemäiseen valliin. Ja yllätystä tehostavat suoraan yleisön silmille ammutut valot. Edellisellä keikalla valot olivat valkoiset, tällä kertaa kirkkaan punaiset. Viimeisenä kappaleena kuultiin Everlasting Light, jonka piano-osaan Tamaki irottautui basson varresta. Biisin loppupaisutteluun olikin hyvä lopettaa tämä RaidWorld.

Ennen lähtöä kävin ostamassa LITEn Phantasia-albumin, koska viimeistään tämä keikka vakuutti ostamisen olevan välttämätöntä. Levyt ovat harmillisen kalliita näillä suuremmilla keikoilla, mutta tällä kertaa lompakko keveni Japanin hintatasossa vielä kohtuulliset 2300 jeniä. Pelicanin myötä päätimme jatkaa lintuteemalla, joten yritimme suunnata tapaamaan ystäviä Shinjukun Albatross-baariin. Valitettavasti ravintolassa oli vapaana vain neljä penkkiä, joten jouduimme tyytymään viereiseen Hubiin. Näinpä pääsimme heti tuoreeltaan kertomaan sen, mitä muut olivat juuri menettäneet.

1 kommentti:

Okusan kirjoitti...

Oku kommentoi vielä, että keikkaillassa oli se huono puoli, että äänentoisto oli ihan sairaan lujalla. Aiemmin Monon keikat on pystynyt (joitain hetkiä lukuun ottamatta) kuuntelemaan ilman tulppia, mutta nyt ei pystynyt millään. Huonot tulpat tekivät soundeista aika soosia. Tosin Yearningin "se kohta" oli pakko ottaa vastaan ilman tulppia!!

Lisäksi aiemmilla keikoilla on ollut hienoja hetkiä, kun kitaristit (tai ainakin toinen) ovat istualtaan tempautuneet pystyyn fiiliksissään. Nyt meno tuntui paljon kesymmältä ja rauhallisemmalta.

Mutta hyvä keikka!