Japani on rauhan valtakunta

Japanissa eräs parhaista puolista on se, että täällä saa olla rauhassa. Tämä nimen omaan naissukupuolen edustajana. Länsimaiselle naiselle Japani on yhtä kuin valtavan suuri homobaari. Yksikään mies ei huutele perään, ei vihellä, ei tuijota julkeasti, ei edes vilkaise - saatikka että tulisi ihan juttelemaan. Voisin kuvitella tämän seikan ikäväksi, jos olisi täällä sinkkuna ja seuraa vailla. Mutta omista lähtökohdistani tämä on ihanaa! Totaalinen rauha!

Kyllähän ne varmaan salaa tuijottavat. Täällä ollaan siinä mestareita. Kerran eräältä nuorelta pojalta jäi ilmeettömyysnaamari vetämättä päälle. Olin juuri värjännyt hiukseni normipunaisiksi eli aika punaisiksi. Tokyu Handsissa joku kundi nosti katseensa hyllystä, olin suoraan edessä, hän mokasi ja antoi silmänsä osua minuun ja hiuksiini - ja kasvoille levisi aito, spontaani, avoin -- järkytys! Tai järkytykseltä se näytti. Leuka kirjaimellisesti loksahti ja silmät levisivät. Sitten hän tajusi mitä oli tekemässä ja syventyi kiireesti seuraavaan kiintoisaan hyllyyn. Huvittavinta tässä on se, että osasto oli Halloween-osasto täynnä hirviönaamareita.

Miehet täällä eivät tosiaan puhu länsimaalaisille naisille spontaanisti. Host-pojat eivät taatusti puhu. Eivätkä ainakaan kodittomat miehet - tietenkään! Paitsi tällä viikolla.

Kuljin Shinjukun asemalla ja hihasta nappasi japanilainen mies. Tai ei se sentään napannut, mutta siinä oli ja otti kontaktia. Hän puhui huonoa englantia ja kertoi puhuvansa huonoa englantia. Tahtoi minun juttelevan hänen kanssaan, jotta englanti paranisi. Kehuin, että hän puhui oikein hyvää englantia ja että minulla oli nyt hieman kiire (kuten olikin, Tokiossa on, siksi kukaan ei spontaanisti mitään puhukaan).

Tämä oli jo aika pitkälle viety kontaktin otto yksinään kulkevaan länsimaalaiseen naiseen. Mutta ei siinä vielä kaikki: Shinjukussa Kabuki-chota samoillessani vastaan tuli kolmen hostipojun ryhmä, ja ne ihan todellakin katsoivat minuun ja huusivat japaniksi jotakin! Hämmästys sentään. En tiedä mitä huusivat - ehkä hyvä.

Ja sitten tänään, äsken, minulle puhui koditon mies! Taidan olla jollain tapaa muuttunut lähestyttävämmän näköiseksi, koska näitä tapauksia ennen ei KUKAAN vieras miespuolinen henkilö ole koko viiden kuukauden aikana tullut noin vain juttelemaan, ei edes baarissa. No, kodittomaan miekkoseen liittyi se seikka, että hän tahtoi tölkkini, joita olin juuri viemässä keskiviikkoaamun kierrätyspisteeseen. Hän oli ystävällinen, hymyili hampaattomasti ja jutteli vielä jotakin. Sanoi sitten thank you, sen ymmärsin. Hieman hävetti, että siihen hän jäi plaraamaan viikon oluttölkkivarastoamme... Kodittomat ilmeisesti saavat tölkeistä rahaa, kun keräävät niitä ja vievät ne jonnekin.

Sellaisia sosiaalisia ylilyöntejä tällä erää! Toivon kuitenkin, että saan jatkaa näkymättömyysviitan alla rauhassa kulkemista, sillä se on erittäin nautinnollista. Toivon samalla, ettei rauhallista kulkuani varjosta salainen stalkkeri. Olen kuullut jo todella monesta suunnasta näistä häiriköistä. Sekä japanilaisia että länsimaisia naisia on seurattu kotiovelle asti ja toistamiseen. Puistattavaa. En tahdo omaa stalkkeria. Musta Maneki Neko eli onnenkissa kuulemma auttaa vastustamaan stalkkereita. Ja jes, meillä on sellainen!