Sinisilmäinen salaryman

Takadanobaban The Blue Parrot -kirjakaupasta tarttui kesällä mukaan The Blue-eyed Salaryman, jonka olin halunnut lukea jo pidemmän aikaa. Kirjassa Niall Murtagh kertoo elämänsä 13 vuodesta Mitsubishin työmuurahaisena, kuinka kelloon, velvollisuuksiin ja sääntöihin tottumaton maailmanmatkaaja mukautuu japanilaiseen työkulttuuriin. Nyt, kun itselläni on vuoden verran omaa kokemusta samasta kulttuurista, voinen ottaa siihen vähän kantaa.

Firman sääntökirjan paksuus vaikuttaa olevan täysin suhteessa firman tai korporaation kokoon. Meillä ei sentään kielletä sääntökirjan voimin kulkemasta kädet taskussa. Ilmeisesti sellainen työläinen ei vaikuta tehokkaalta, ja sehän pilaa koko työyhteisön tehokkuuden, kun huonot tavat omaksutaan. Pyöräily on myös hyvin sääntöjen säätelemää. Pyörälle tehdään työnantajan toimesta katsastus, jotta jarrut ovat kunnossa ja valot toimivat. Ja sateenvarjo kädessä ei käy ajaminen, sillä se on hyvin abunai. Meillä tätä ongelmaa ei ole, koska säännöt "periaatteessa" kieltävät koko pyöräilyn.

Mitsubishin asuntola kuulosti sääntöineen aika uskomattomalta paikalta: Huoneisiin ei saa viedä ruokaa. Tai naisia. Vieraita ei saa käydä illalla seitsemän jälkeen. Asuntolan johtajaa tulee informoida kaikista yli yön poissaoloista tai matkoista. Ja asuntolan ovella tulee kääntää kortti näkyviin sen mukaan, onko tulossa vai menossa. Jos et siis jaksa siivota huonettasi (joka on kyllä niin pieni, että siivottavaa ei ole paljon), asuntolasi johtaja saattaa informoida asiasta esimiestäsi. Ja sitten olet hänen silmissään huolimaton työntekijä.

Kun mainitsin näistä säännöistä filippiiniläiselle työkaverilleni, tiesi hän kokemuksesta kertoa, että erään toisen korporaation asuntolassa oli juuri samat säännöt. Hän oli 2000-luvun alkupuolella vuoden ajan japanilaisen firman harjoittelijana, joten ulkomaalaiselle harjoittelijalle asuntola tuli oikein tutuksi. Vierailijasääntöä ilmeisesti pystyi kiertämään niin, että kaverit livahtivat kylään vaivihkaa ikkunan kautta. Kuulostaa silti aika hurjalta, kun kyseessä oli kuitenkin n. 25-vuotiaita aikuisia. Ja mitähän tämän säännön rikkomisesta olisi seurannut?

Isoilla firmoilla, kuten myös Mitsubishillä, on omat laulunsa. Ja laulujen sanat vaikuttavat vähintäänkin korneilta. Lauluista ei sentään ole kokemusta meidän firmassamme, jossa on vaatimattomasti alle 100 työntekijää. Vuoden vaihduttua sentään huudettiin kolme kertaa banzai käsien taputusten tahtiin, kun firman suurista suurin johtaja oli pitänyt puheensa siitä, miten vuodesta tulee kova ja (maan) taloustilanne on tukala. Meillä ei myöskään ole keskusradiosta päivittäin tulevaa jumppanumeroa, johon kaikkien tulisi osallistua iloisen pakkoliikunnan merkeissä.

Kirjassa käydään sivujuonena läpi myös länsimaisen miehen ja japanilaisen naisen välistä avioliittoa ja siihen liittyviä kiemuroita. Kuten arvata saattaa, suurin ongelma ei suinkaan ole kahden ihmisen yhteinen elämä, vaan appivanhempien hyväksynnän saavuttaminen. No, ei se mahdottomalta vaikuta, mutta ei se ihan niin helposti käy kuin suomalaisissa perheissä. Kirja tarjoaa siis hyvää materiaalia jokaiselle omasta anime-tytöstä haaveilevalle. Jos seurustelu alkaa, vanhempien tapaaminen voi tulla kuvaan henkilöstä toki riippuen melko piankin. Ja hyväksynnän myötä paine avioitumisesta tulee varmasti kasvamaan.

Jos työskentely japanilaisessa firmassa kiinnostaa, tämä kirja on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa. Kokemukset pienemmän työnantajan palveluksessa antavat sen verran perspektiiviä, että voin vahvistaa joidenkin hullunkurisilta kuulostavien asioiden olevan todellisia. Jos suunnittelet koko elämän mittaista uraa Japanissa, kirjassa kerrotaan myös rajoituksista, joita ulkomaalainen saattaa kohdata päästessään urallaan kyllin pitkälle. Kannattaa muistaa, että maassa on silti paljon ulkomaalaisia yrityksiä, joissa nämä asiat eivät päde.

Jos kiinnostus heräsi, niin pokkaria myy muun muassa Amazon ja Bookplus.