Tsuukinisuto satulasta moi

Tänään selaillessani Metropolis-lehteä minulle valkeni, että olen osa trendiä. Työmatkafillaroinnin suosio on kasvanut huikeasti tämän vuoden puolella. Kun kävely asemalle, seisoskelu junassa, vaihto metroon, seisoskelu metrossa ja kävely työpaikalle kestää n. 40 minuuttia, niin fillarilla tämä matka hoituu vähän reilussa puolessa tunnissa. Saman on huomannut moni muukin tokiolainen, ja niinpä meille on nimikin: tsuukinisuto.

Pyöräilyn suosion kasvamisen syy ei ole heikentynyt talous ja rahan säästäminen, sillä monet työpaikat, kuten omani, maksavat kuukausittaista työmatkakorvausta. Pyöräilijät kertovat, että pyöräillen he säästävät aikaa. Japanilaisessa toimistokulttuurissa on jokaisella voitetulla vapaalla kymmenellä minuutilla merkitystä. Vaikkei pyöräteitä juuri olekaan ja kaduillakin on melko ahdasta, nämä olosuhteet silti voittavat ruuhkahuippujen puristuksen julkisissa liikennevälineissä ja 20 sentin töpsöttelyaskeleet asemilla.

Ajoin ensimmäisen kerran töihin huhtikuussa. Nyt voikin muistella, kuinka miellyttävä silloinen lämpötila oli pyöräilyyn. Silloin jouduin lähtemään matkaan liki 1,5 tuntia ennen töiden alkamista, koska reitti oli aivan vieras ja ydin-Tokion mutkittelevat ja pääasiassa nimettömät kadut tarjoavat monenlaisia yllätyksiä. Matka onnistui kuitenkin yllättävän hyvin jo ensimmäisellä kerralla. Mitä nyt muutamasti täytyi luntata kännykän GPS:ltä, että onko tämä se kaarevan risteyksen luona oleva Family Mart, josta tulee kääntyä oikealle.

Metropolis mainitsee samat tutut ongelmat, jotka itsellänikin ovat: työpaikalla ei ole pyörille tarkoitettua pysäköintialuetta, tarjolla ei ole suihkua tai paikkaa vaihtaa vaatteita, ja työpaikan vakuutus ei kata pyöräillessä sattuvia tapaturmia. No, muut tsuukinisutot ovat ainakin samassa tilanteessa. Jätän pyörän päiväksi kadun varteen, johon ei saisi pyöriä jättää. On siinä aina muitakin pyöriä. Menen vaihtamaan vaatteet metroaseman vessaan, joka on onneksi siivottu 5-15 minuuttia ennen saapumistani. Hiestä märät vaatteet (niin, aamuisin on n. 30 astetta lämmintä) tiiviisti muovipussiin, selän kuivaus, uutta päälle ja ulos. Toimistolla sieppaan työpöydän laatikosta pyyhkeen ja käyn pesemässä kasvot. Jos Suomessa pihi työnantaja ei osta suihkuun saippuaa, niin huonomminkin voisi olla...

Olipa mielikuva Tokion liikenteestä mikä tahansa, niin pyöräily on kivaa. Illalla on pitkän päivän päätyttyä huomattavasti pirteämpi olo, kun on vähän viilettänyt satulassa. Eikä tuolla pyörätiettömillä kapeilla teillä ole kauhean hankala ajaa, kunhan muistaa pitää silmät auki. Takseja tosin ajaa suurelta osin kaikkein ajotaidottomimmat kuskit, jotka osaavat yllättää jarrujensa ja sivukujahyökkäyksiensä kanssa.

Erityisen hyvänä asiana voi joka tapauksessa nähdä, että pyöräillessä olen oppinut tuntemaan tätä nykyistä kotikaupunkiani aivan eri tavalla kuin junaillessa. Ja onpa tullut löydettyä paikallisen pienpanimon olutta myyvä kauppakin. Selkeä hyötynäkökohta on se.