Sgt. ja Saxon Shore Shindaitassa

Viimeinkin koitti se päivä, että pääsin näkemään tokiolaisen sgt.-bändin keikalla. He ovat täällä asumisemme aikana tehneet vain pari keikkaa, ja molemmat päivät ovat olleet osallistumisen kannalta mahdottomia. Onneksi tällä kertaa ei mikään estänyt menemästä Shindaitan Feveriin.

Valitettavasti nähdäkseni sgt.:n minun täytyi ensiksi nähdä Killie. Tosin, ennen tätä esitystä en vielä tiennyt, että tulisin sanomaan valitettavasti. Ehkä kuvaus "chaotic screamo" antoi jo jotain osviittaa tulevasta, mutta nyt tuli todellakin nähtyä toistaiseksi huonoin keikka Tokiossa. Harvemminpa tulee oltua suoranaisena rokkipoliisina, mutta nyt voisin kirjata rikkeet ylös.

Täällä on tottunut siihen, että bändit laittavat kamat pystyyn todella nopeasti, mutta näillä pojilla valmistautuminen tuntui kestävän ikuisuuden. Rumpali lämmitteli parilla hitaalla peruskompilla, ja heti heräsi ihmetys, että miten joku voi soittaa niin kankealla ja epätarkalla tatsilla. Olisiko perustreeni jäänyt aikoinaan väliin ja siirrytty heti soittelemaan matikkakomppeja? Laulaja sitoi persvako vilkkuen kengännauhat kolme kertaa, vaikka toisella ja kolmannella kertaa en enää nähnyt nauhoissa mitään vikaa. Sitten laulaja nosteli mikkistandia eri paikkoihin, jättäen sen lopulta sellaiseen paikkaan, jossa se oli keikan alkaessa hänen alkukohelluksensa tiellä.

No, alkuun oli vielä aikaa, sillä kaiken näyttäessä olevan valmista alkoi basisti vasta säätää vahvistimestaan soundia kuntoon. Ja alun näyttäessä olevan seuraavan kerran käsillä lähti toinen kitaristi hakemaan vielä piuhaa backstagelta. Kun bändi vihdoinkin aloitti, tuli lavasta täysin pimeä. Kun biisiä oli soitettu minuutin verran, päättivät he keskeyttää, ja henkilökuntaan kuuluva tyyppi tuli sytyttelemään bändin loisteputkivalot. Ilmeisesti he halusivat soittaa sellaisessa valaistuksessa, eikä värispottien välkkeessä. Kun bändi aloitti seuraavan biisin valaistulla lavalla, hyppäsi laulaja pää edellä spottiin...

Ensimmäinen biisi oli tylsä, kaoottisuus oli selkeästi päälle liimattua ja rauhallisemmat osat tylsiä ja huonoja. Kun en skeneä juurikaan tunne, niin sanotaan vaikka, että Killie kuulosti Envyn kuurolta, 10 vuotta nuoremmalta ja pääasiassa lahjattomalta velipuolelta.

Laulaja sentään tarjosi tunaroinnillaan jonkinlaista viihteen ja myötähäpeän välimuotoa. Hän luuli olevansa Mike Monroe ja pyöräytti mikkitelinettä, mutta teline osui yleisössä jotain päähän ja johto sotkeutui monitoreihin ja eturivin ihmisiin, joten se niistä mölinöistä seuraavan 20 sekunnin ajaksi. Bändin ainoa diggari tarvitsi päähänsä laastaria tämän jälkeen. Seuraavassa kappaleessa laulaja seisoi lavamonitorien päällä ja riuhtoi olkapäistä eturivissä seisovia. Sitten monitori kippasi ja tyyppi lensi takapuolelleen lavalle. Biisiä myöhemmin laulaja koitti pyöritellä mikrofonia johdosta, mutta johto sotkeentui basistin mikkitelineeseen, mikki kopsahti jonkun päähän yleisössä ja meni hetkeksi hukkaan. Periaatteessa tästä olisi vielä voinut kehkeytyä ties mitä viihdettä, mutta päätin hyödyntää Feverin erillistä hengailutilaa ja siirtyä sinne.

Kun amatöörit oli saatu pois lavalta, alkoi illan paras osuus. Sgt. oli valmis reilussa 10 minuutissa ja keikka saattoi alkaa. Tämä post-rockaava yhtye koostuu rumpalista, viulistista ja basistista, ja tällä keikalla orkesteri täydensi itseään kitaristilla. Viulu kuulosti tosi makealta, kun viulistillakin oli vastaavanlainen lankullinen pedaaleja kuin kitaristeilla. Kelpaahan siinä venytellä, kun delay ja chorus surraavat korkokengän alla.

Täysin ilman ongelmia ei bändi selvinnyt, sillä ensimmäisen biisin lopuksi kitarasta katkesi kieli, mikä aiheutti pari minuuttia juoksentelua ja virittelyä. No, ehtipä bändi ainakin jutella niitä näitä rundistaan Saxon Shoren kanssa. Ja ilmeisesti SS:n kiusaama rumpali ehti pariin kertaan huudahtaa lavan laidassa vaaniville amerikkalaisille "I am not gay", vaikka ei muuten englantia osannutkaan.

Bändin esitys oli aiemmin mollaamani Killien vastakohta: soitto oli rentoa mutta tarkkaa ja kappaleet aivan loistavia. Bändin soitto on hioutunut kymmenen vuoden aikana hyvään tilaan, ja kappaleet kuulostivat vielä paremmilta kuin levyllä. Kun aiemmin jo kylmästi lokeroin sgt.:n post-rockin karsinaan, niin on pakko vielä todeta, että mistään itseään toistavasta kielien helistelystä ennalta-arvattavine sävelkulkuineen ei ole kyse. Esityksen ainoa negatiivinen puoli oli, että se olisi saanut kestää n. 40 minuutin sijaan toista tuntia. Mutta hyvä näinkin.

Tylsästi sanottuna Saxon Shore oli ihan hyvä. Valitettavasti bändi on taas nelimiehinen, joten kahden kitaran, rumpujen ja basson lisäksi äänessä olleet piano, koskettimet, tamburiini, kellopeli ja muut soittimet tulivat nauhalta. Livetunnelma vähän kärsi, kun paikalla olevat häiskät seisoivat tumput suorina nauhan hoitaessa hetkittäin kaiken musiikin.

Tästäkin huolimatta nämä leppoisat, kaljasta tykkäävät amerikkalaiset vetäisivät ihan kohtuullisen vastineen rahoille Japanin kiertueensa viimeisellä keikalla. Ja vaikka välispiikeistä ei kukaan mitään ymmärtänytkään, niin instrumentaalinen indie rockaava shoegaze sai yleisön puolelleen. Bändi taputettiin takaisin lavalle, ja käväisipä sgt.:n Mikiko Narui viulunsa kanssa jeesaamassa yhden biisin verran.

Nasta keikkailta tämäkin. Syksyn keikkakalenteri on alkanut täyttyä nyt suorastaan uhkaavaa vauhtia. Alkaa jo jännittää miten aika (ja raha) riittää kaiken kiinnostavan kokemiseen. No, turhaa se on paljoutta tuskailla, kun kerrankin on tarjontaa.