keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Tv-huvit osa 2: japsidraamaaaah!

Okusan on okusanien tapaan hurahtanut terebidoramaan eli televisiodraamaan. Ei sentään vielä korealaiseen, jota kuulemma monet kotirouvat suurkuluttavat. Japanilaisessakin materiaalissa on kylliksi pitkäksi aikaa. Enkä edes katso sarjoja televisiosta, vaan netin puolelta on löytynyt oiva valikoima tekstitettyjä herkkusarjoja!

Tehkäämme pieni katsaus japanilaiseen laatudraamaan. Kokemusta alkaa jo olla, sillä takana on 37 jaksoa neljää eri sarjaa. Sarjoja on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen, joten kerrotaan katsomisjärjestyksessä.

Ensimmäinen oli superhypernyyhky, kuten nimikin antaa ymmärtää: "1 Litre of Tears" ("Ichi rittoru no namida"). Siitä on myös elokuva, mutta sarjaa kehutaan paremmaksi. Siinä highschool-tyttö Aya sairastuu parantumattomaan lihasrappeumatautiin. Sarjan taustalla on tositarina 1980-luvulta, ja sarjan lopussa aina näytetäänkin aidon Ayan valokuvia. Sarja itsessään (toisin kuin elokuvaversio) tapahtuu ihan nykyajassa.

1 Litre of Tears on tosi hyvin tehty ja todella vetoaa tunteisiin, muttei silti ole yhtään korni tai siirappinen. Vain äärettömän surullinen ja herkkä. Aya (suloinen ja erittäin hyvä näyttelijä Erika Sawajiri) joutuu kohtaamaan kuolemaan johtavan tautinsa yhdessä perheensä kanssa, ja erityisesti yhdessä koulukaverinsa, komean Asoun kanssa. Asou on omalaatuinen, lähinnä eläimistä pitävä erakko, mutta aina Ayan puolella. Sydäntä raastavinta onkin tietysti tämä nuori, tuhoon tuomittu rakkaustarina...

Ayan perhe on huipputapaus ja tuo sarjaan rutkasti huumoria, bittersweet-sellaista, mutta kuitenkin. Erityisesti tofua työkseen duunaileva isä on mainio.

Elokuva on kokonaan eri miehityksellä, enkä jaksanut sitä edes katsoa. Asiassa ei liene osuutta sillä, että leffassa ei ole Asou-kundia (Ryo Nishikido) ollenkaan...


Toiseksi sarjaksi valikoin jotakin ei-niin-surullista, mutta kyllä tämän kanssakin sai vollottaa: "Absolute Boyfriend" eli "Zettai Kareshi".


Sarjassa ofisuleidi Riiko (
Aibu Saki), joka tahtoisi tulla huippukondiittoriksi, lunastaa puolivahingossa itselleen robotin, joka on ohjelmoitu henkilökohtaisesti Riikon unelmapoikaystäväksi. Robottipoju "Night" ("Naito") on sympaattinen tapaus, mutta lähinnä riesa Riikolle - kunnes tämä huikeiden tapahtumaketjujen ja robotin teknisten ongelmien kautta tajuaa, kuinka tärkeä Night (älyttömän pitkä Hayami Mokomichi) onkaan. Samalla mielenkiintoa kiihottaa työkaveri Asamoto Soshi (Mizushima Hiro), joka uskoo Riiko-chanin leivosmestariunelmaan.

Jälleen erinomaisen hyvin tehty sarja, joka koukutti ihan totaalisesti.


Viimeinen kokonainen katsomani sarja oli sitten Mei-chan no Shitsuji, jota muutaman jakson alkuvuodesta yritin seurata ihan tv:stäkin. Sarja on nimittäin tämän kevään uutuuksia. Se kertoo hiukan höppänästä Meistä, joka saa kuulla olevansa rikkaan suvun ainoa perijätär ja joutuu täten erikoiskouluun. Tässä tyttöjen sisäoppilaitoksessa jokaisella opiskelijaleidillä on oma, henkilökohtainen shitsuji, butler, miespalvelija. Host-pojan lailla kundit ovat komeita ja palvelevat kaikessa - mutta rakkaussuhdetta emännän ja palvelijan välille ei saa syntyä. No, tietysti niitä syntyy - ja lisäksi koulua riivaavat kaikenlaiset salaisuudet ja pahuudet. Lopulta kyse on elämästä ja kuolemasta ja miekat kirskuvat toisiaan vasten!

Tämä sarja oli näistä kolmesta humoristisin ja sisälsi paljon kaikkea oheiskikkailua kuvauksen ja sivujuonten puolesta. Mukana oli mainioita henkilöhahmoja, joihin kaikkiin sai tutustua, riippuen jaksojen painotuksista.

Pääosien Mei-chan (Nana Eikura), hänen butlerinsa, Zettai Kareshista tutun Hiron näyttelemä Rihito ja Mein sydämen varastamisesta kisaava hömelö mutta suloinen Kento (Sato Takeru) olivat kiva kolmikko, jonka tempoilua katsois mieluusti kakkososankin verran. Tämä sarja, kuten tuo edellinen Zettai Kareshikin, ovat molemmat mangaan perustuvia, joten jatkoa voikin olla luvassa. Mein tapauksessa ainakin manga jää vielä kesken, joten sarjan loppukin jää vähäsen auki.


Tällä hetkellä menossa on Kimi wa Petto, enemmän taas Zettai Kareshin kaltainen eli työelämään sijoittuva. Miehiin pettynyt uranainen (toimittaja!), Sumire, ottaa luokseen asumaan kadulta löytyneen, pahoinpidellyn nuoren poitsun ja alkaa pitää häntä lemmikkikoiranaan. Helppo hellyyden kohde vaihtuu ongelmatapaukseksi, kun mukaan astuu kilpaileva poikaystäväehdokas. Menen vasta jaksossa 3, joten mikä vain on yhä mahdollista.

Tässä sarjassa on hassunhauskasta aihevalinnasta huolimatta mukana selkeä synkempi sävy, ja puhutaan paljon uranaisen asemasta miesmarkkinoilla. Perinteiset japanilaismiehet eivät kuulemma arvosta uraa tavoittelevia naisia kovinkaan korkealle, eivätkä tahdo heitä heiloikseen. Pelottavaa kai, että nainenkin olisi työssään pätevä.



Sarjan "koira", Momo, on Jun Matsumoto, joka lähes kaikkien näiden muidenkin sarjojen pojusten lailla on sekä näyttelijä, poikabändilaulaja, malli, talk show -isäntä, radioääni ja ties mitä kaikkea. Roolihahmossaan hän tanssii, eikä mitenkään hassummin. Sarjassa tehdään iso numero siitä, että "Momo" on niin lyhyt ja niin paljon lyhyempi kuin emäntänsä. Oikeasti kundi on kuitenkin naisnäyttelijää (Koyuki) pidempi!

1 Litre of Tearsia lukuun ottamatta näissä kaikissa sarjoissa on vahvasti samantyyppinen kuvio: hitusen halveerattu ja hyljeksitty nuori nainen joutuu koettelemuksiin, jotka lopulta kasvattavat heistä vahvoja ja blää blää - tää niin perus. Ja kaikkien tueksi sinkoutuu äärimmäisen komea nuori mies, joka tukee ja rakastaa joka käänteessä sitten niin mahdottomasti. Taistellaan vaikeuksien kautta voittoon, uskotaan itseen ja ystäviin, eikä luovuteta mistään hinnasta. Ollaan uskollisia ja romanttisia. Ystävät ja perhe tukevat. Kaikki on humaania ja oikeus voittaa.

Kai nuo sarjat ruokkivat nuorten ihmisten (naisten) romantiikan kaipuuta tässä kovan yhteiskunnan puristuksessa. Ja hyvin ruokkivatkin! Yllättävän antoisia katselukokemuksia! Erityisesti, kun ottaa huomioon, että kielen oppimisen takiahan näitä tässä siis katsellaan! :)

Yksi hauska seikka on - tietysti - ruoka. Ensimmäisessä sarjassa keskityttiin kotitekoiseen tofuun ja sen oishii-ominaisuuksiin. Zettai Kareshissa pääpaino oli cream puff -kermaleivoksissa. Se oli ihan kauhea viikko, kun tuota sarjaa katsoin. Joka päivä piti saada kermapullia. Meikä juoksi leipomoissa ja kantoi kermapullaa kotiin. No, Mei-chanin bravuuri taas olivat udon-nuudelit. Niitä rahtasin sitten harva se päivä 100 jenin Lawsonista kotiin valmisannoksina... Nyt tässä Petto-sarjassa ei ole vielä ollut mitään varsinaista ruokaa, mikä on suuri kummastus. Okusanin linjojen kannalta ehkä ainoastaan hyvä!

Toinen vallitseva ominaisuus joka sarjassa (kaikissa japanilaisissa sarjoissa ja elokuvissa) on läheisyyden panttaus, joka on myös hauska piirre. Jos sarjojen hahmot halaavat (halaus tapahtuu usein pojan toimesta takaapäin, tytön mykistäväksi yllätykseksi), halaus on valtavan iso asia. Suudelmatasolle ylletään korkeintaan ihan loppuhuipennukseksi, ja sekin on vain pieni pusu. Piinaavaa!

Sarjoja riittää vielä koko vuodeksi. Sugoi!!

1 kommentti:

kiiluva kirjoitti...

Olipas mielenkiintoinen TV-katsaus (homaa, että oot ehkä ennenkin kirjoitellut TV:stä ; ).

Olis kiva joskus saada postaus japanilaisten miesten pukeutumisesta, kun ainakin täällä Turussa nuo aasialaiset vaihto-opiskelijapojat näyttää usein olevan paljon tyylikkäämpiä, kuin turkulaiset jannut (toki niitä otuku-henkisiä nörttejäkin näkee luonnontieteellisessä, mutta silti)