Super-Deluxessa meluava Kikuri

Nishi-Azabussa sijaitseva tanssisali Super-Deluxe houkutteli meidät luokseen kokemaan kokeellisen äänen iltamaa. Päähoukuttimena illan neljästä esiintyjästä toimi Kikuri, joka on kahden japanilaisen pitkän linjan noiseartistin Keiji Hainon ja Masami Akitan (tunnetaan paremmin nimellä Merzbow) yhteistyöprojekti. Noisesta puhuttaessa voi olla monen mielestä väärin puhua harvinaisesta herkusta, mutta Kikurin tapauksessa kyse oli juurikin siitä. Miehet ovat niin haluttuja Japanin ulkopuolella, että heitä ei kotimaassaan juurikaan nähdä.

Super-Deluxe vaikutti ensi hetkistä lähtien miellyttävältä klubilta. Jono veti hyvin, netin kautta varatut liput löytyivät listalta (kerrankin helppo tapa hankkia liput!) ja Okusan sai meille paikat nelirivisestä katsomosta. Lisäksi saatavilla oli tokiolaisen mikropanimon Tokyo Alea, joka oli uusi herkullinen tuttavuus.

Ensimmäisenä lattian valtasi Tokiosta ponnistava Muddy World. Olin ehtinyt jonkin verran jo tutustua bändiin, joten tiedossa oli, että he luottavat perinteiseen kitara, basso ja rummut -kokoonpanoon. Ja he soittavat varsin normaalista poikkeavaa rockia, jossa on havaittavissa elementtejä jazzista, progesta ja fuusiosta.

Jos keikka alkoi vähän laiskahkosti, oli puolen tunnin setin lopulla päällä melkeinpä hurmos. Rumpujen takaa paukkui filliä sarjatulella, basso huusi peukun armoilla ja kitara oli lähes tulessa. Periaatteessa tällaisessa musiikissa voitaisi käyttää valtavaa määrää kitaraefektejä, mutta Soeda Yusuken kitarasta johto meni suoraan Fenderin komboon. Miksi käyttää delayta, kun delayn voi hoitaa ihan soittamallakin. Kyse on vain osaamisesta ja sormien vikkelyydestä. Koska johto kulki suoraan kitarasta vahvistimeen, niin virittäminenkin tapahtui nykypäivänä suorastaan uskomattomalla tavalla: Yusuke nappasi biisien välissä kombon päältä ääniraudan, vei sen korvansa lähelle ja viritti kitaran toisella kädellä. Ja kitara oli viritetty siinä ajassa kuin normaali keikkavirittelijä äheltää vielä A-kielen parissa.

Muddy Worldin edustaessa perinteistä bändisoitantaa tarjosi Tetragrammaton täysin rockmusiikista poikkeavaa materiaalia. Rumpuja, kitaraa, hurdy gurdya, sopraanosaksofonia ja monenlaisia sähköisiä laitteita käyttävä kokoonpano esitti nykypäivän dronen ja ambientin, ja 1970-lukulaisen psykedelian ja improvisaation äänellisen kohtaamisen.

Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt käytettävän hurdy gurdya live-esityksessä. Tämän kammesta soitettavan "mekaanisen viulun" perässä oli kymmenkunta kitarapedaalia, joista ainakin muutama oli erilaisia kaikuja. Setti oli mahtava, ja katsomossa istuminen välitti ääniaallot koko kehoon. Jos riehakas rock on hyvä tapa räjäyttää rähmät silmistä työpäivän päätteeksi, niin upeasti toimi myös tällainen railakkaan rullauksen vastakohta. Ilma oli täynnä kanttia, kolmiota ja siniä, ja Tetragrammaton tarjosikin täysin laillisen lähes transsimaisen kokemuksen. Käytetyistä efekteistä ja laitteista huolimatta kolmikon soundi oli pehmeän orgaaninen, ja esitys jätti jälkeensä miellyttävän olon.

Our Love Will Destroy The World eli entinen Birchville Cat Motel oli tuttu yhden levyn kautta, mutta esityksen materiaali poikkesi varsin paljon aiemmin kuulemastani. Jos Tetragrammaton oli analoginen, niin OLWDTW oli ehdottomasti digitaalinen. Yhden miehen avaruudellinen ambient-show toi jollakin tapaa mieleen Ulf Söderbergin Sephiroth-materiaalin, vaikka mitään tribaalirummutuksia esitykseen ei kuulunutkaan. Campbell Knealen esiintyminen oli kaikin puolin odotuksista poikkeavaa, sillä hän heilui tiskinsä takana koko ajan ikään kuin hidastetusti moshaten. Ja esitys päättyi tämän ison miehen komeisiin niiauksiin ja leveään virneeseen.

Kikurin esitys oli sitten jotain aivan muuta. Haino ja Akita järjestivät melkoisen melupieksännän, mutta siitäkin - yllättävää kyllä - sai jotain fiiliksiä irti. Materiaali ei sinänsä ollut mikään yllätys, mutta livenä äänen fyysisyys tuottaa aivan erilaisen kokemuksen kuin maltillinen kuuntelu kotistereoilla.

Merzbow istui aluksi läppärinsä ja melulaitteidensa takana, ja Keiji Haino tarttui SG:hen. Tästä alkoikin liki tunnin kestänyt performanssi, jonka aikana melua tuotettiin melkoisella arsenaalilla eriskummallisia välineitä. Merzbow soitti kitaramaisesti kaulassa roikkunutta lähinnä loisteputkivalon koteloa muistuttavaa vehjettä, jossa oli jousia kielinä. Siitä lähtevä ääni kulki noin kymmenen erilaisen särön kautta, ja lopputulos kuulosti varmaankin samalta kuin mitä sähkötuoliin kytketty vanki kuulee päänsä sisällä. Välillä hakattiin vasaralla sähköistettyä metallilevyä ja hetkittäin kuritettiin 12-kielistä sähkökitaraa. Viimeisen vartin ajaksi Merzbow istahti rumpujen taakse, jota Haino "komppasi" sähkökitaralla. Siitä alkoikin holtittoman vauhdikas rumpufilli, joka oli kuin armeijan salaisen jazz-aseen koelaukaisu. Kapuloita lenteli pariin otteeseen, mutta rumpusooloilu kuulosti itse asiassa varsin mallikkaalta. Ja tämä osio toikin esitykselle selkeän lopetuksen.

Kun näihin esityksiin yhdistettiin vielä onnacodomo-kolmikon upeat videokameroilla "käsin"tehdyt visuaalit, ansaitsi illan anti ison peukun. Periaatteessa kaikki oli kohdillaan, ja väliajoilla L?K?O:n ylinopeudella soittama ilmeisestikin kiinalainen iskelmä täydensi kokonaisuutta entisestään. Mainio klubi, hyvää guacamolea ja tacolastuja ja rattoisa perjantai-ilta. Vastaavaa pitää kokea toistekin, koska tällainen skene puuttuu Helsingistä lähes kokonaan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.