Päivän annos

On hetkiä, jolloin Japanista ei tahdo ikinä lähteä pois!

Yokohama edestä ja takaa

Nyt vuorossa on kaamea kuvaläjä, aiheena Yokohama. Kyseisessä 3.6 miljuunan kansalaisen pitäjässä olemme reissanneet jo ainakin kolme kertaa, eli tässä kuvasaalista kaikilta kerroilta. Yokohama sijaitsee siis tuossa Tokion vieressä ja on ihan mukava piipahduskohde vapaapäivälle. Paikasta löytyy myös kylpylä, jossa taannoin pulikoimme ja pulikoinnista tänne reportoimme.

Yokohama on vähän niinkuin Espoo. Ainakin Minato Mirai 21:n alue. Kyseessä on uusiorakennusta merten päällä, korkeita taloja, shoppailusenttereitä ja vähän vodaa välissä. Toisinaan, leveillä bulevardeilla, tuli mieleen myös Ameriikka.



Alueella on kovasti kaikenlaista arkkitehtuurista kikkailua.


Purjelaivoja, maailmanpyöriä ja palmuja sulassa sovussa...




Pitihän se pieneen huvipuistoon sitten suunnata.


Siellä oli vauhdikas vuoristorata, joka teki syöksyn reikään.


Reiässä laitoin silmät kiinni, eli en tiedä mitä siellä tapahtui, mutta kuulemma vettä suihkusi.


Yokohamassa näkee myös englantia, ainakin hautausmaalla. Foreigners' Cemetery sijaitsee kivalla pikku kukkulalla. Alueella asui 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa liuta ulkkareita. Itse hautausmaalle ei pääse varsinaisesti vaeltelemaan, aidan takaa voi kurkkia.


Kukkulalla on tyylikäs näköalatasannekin.


Jolta näkee näköalaa. Jonkunnäköistä ainakin.


Näki myös hurjaa miekkailua!


Yokohamassa sijaitsee eräs maailman isoimmista Chinatowneista ja Japanin isoin. Chinatown on tosi suosittu illastuskohde, mutta itse päädyimme Motomachin alueen italialaiseen, sillä vegepuolta ei oikein löytynyt kiinaosastolta. Ainakaan niin, että olisi tajunnut mistään mitään.


Prameaa, punaista ja kultahohtoista tarjoilivat kiinalaiset.








Tää oli hauska, kun näytti että meneillään on leikkaus. Että siellä kirurgit huhkivat scalpeleineen. Mutta ei, ne olivatkin vain kiinalaisia sapeleineen.


Illalla kiinakaupungin kaduilla oli ihan tunnelmallista.


Ja hyvin autiota. Omituisen autiota.


Mutta värikästä!


Ja sitten läheltä löytyi nätti viinibaari, jonne Yokohaman reissaajat päätyivät lepäämään.

Temppelihässäkkää

Nyt vuorossa on muutaman vanhemman, roikkumaan jääneen päivityksen sarja. Eli kuvissa olevien ihmisten talvivaatteita ei tarvitse ihmetellä :)

Kävimme Naokon kanssa alkuvuodesta Iidabashissa. Suuntana oli todellinen herkku-italialainen, jonka jälkeen kävimme vielä jättijääkahveilla Starbucksissa. Sitten rukoilemaan.

Kyllä, Naoko tahtoi käydä suorittamassa alkuvuoden hyvän miesonnen rukouksen. Tai niin hän sanoi. Ja voipi olla tottakin, koska jonossa samalle temppelille oli vaikka kuinka paljon nuoria naisia. Tuossa temppelissä saattoi siis asua juuri naimaonnen kannalta otollinen jumaluus. Temppelin nimi ei nyt jäänyt mieleen.





Jonotimme kiltisti muiden kanssa, ja alttarille (vai mikä se on, no joku kaide) päästyämme heitin minäkin kolikon (ehkä kympin) menemään, taputin käsiä ja rukoilin hyvää miesonnea.

Jos Suomessa yhtäkkiä kirkkoon ilmaantuisi pitkät jonot muodikkaita nuoria naisia rukoilemaan ihan vaan huvikseen, olisi koko maa kai seonnut. Täällä japanilaiset usein sanovat, että he mieluummin rukoilevat varmuuden vuoksi, vaikkeivat siihen varsinaisesti uskoisikaan. Mutta että jos jotakin ikävää käy, niin eipähän ainakaan johdu siitä, ettei tullut rukoiltua.

Ja kun muutkin rukoilevat, kaikki rukoilevat. Sillä japanilainen tekee mielellään ryhmässä asioita ja jonottaa siellä, missä muutkin jonottavat. Japanilaiset nimittäin rakastavat jonottamista.

Tässä maassa ollaan maallisempia kuin melkein missään muualla, mutta tietynlainen tapauskonnollisuus on syvällä. Rukoilu ei ole sellaista rukoilua kuin meillä, vaan enemmän ilmaan heitettyjä toiveita tulevalle vuodelle ja siunauspyyntöjä. Uskontoja ei rajata kovin selvästi, vaan japanilainen saattaa ajatella kuuluvansa moneen eri uskontokuntaan - tarpeen ja tarkoituksen mukaan. Temppeleillä saatetaan järjestää villejäkin juhlia, joissa sake sumentaa katseet. Kaiken kaikkiaan japanilainen uskonnollisuus tuntuu aika viehättävältä ja pakottomalta - tai no, sitä onnea on pakko käydä rukoilemassa tai saattaa olla, ettei sitä tipu. Japanilaiset ovat aika taikauskoistakin kansaa, eikä taikauskoa ole välttämätöntä erotella muusta uskosta.

Rukoilun jälkeen kävelimme nätillä Chidorigafuchin alueella, joka tuolloin vielä odotti kirsikankukkiaan. Ja tuolloin vielä mahtui hyvin, ei tarvinnut jonottaa, eikä paikalla ollut juuri ketään.





Ja vieressähän oli Yasukuni Shrine, sotasankareiden pyhäkkö, ja sen valtavat Daiichi torii ja Chumon torii, metalliset ja vanhat "portit".





Yasukunin uumenissa liehuu yhä kami, kaikkien keisarin edestä kuolleiden urheiden sotureiden tai muiden apureiden (myös naisia, taiwanilaisia ja korealaisia) yhteenliittyneet henget. Kameja on laskettu olevan mestoilla yhteensä 2,466,000 kappaletta. Aika monta.

Muut maat eivät järin diggaile koko shrinea tai ainakaan siellä vierailevia pääministerejä. Japani kun saisi luvan unhoittaa kaikki maailmansotien aikaiset ja sitäkin varhaisemmat militantit kolttosensa, eikä palvoa niitä moisin kyläilyin.

Etelä-Korea painostaakin yhä Japania perustamaan Yasukuni Shrinen sijasta jonkin uuden, vähemmän pyhän muistelukeitaan sotahistorialle. Mutta Japania ei nappaa ei niin tipan tippaa.

Super-Deluxessa meluava Kikuri

Nishi-Azabussa sijaitseva tanssisali Super-Deluxe houkutteli meidät luokseen kokemaan kokeellisen äänen iltamaa. Päähoukuttimena illan neljästä esiintyjästä toimi Kikuri, joka on kahden japanilaisen pitkän linjan noiseartistin Keiji Hainon ja Masami Akitan (tunnetaan paremmin nimellä Merzbow) yhteistyöprojekti. Noisesta puhuttaessa voi olla monen mielestä väärin puhua harvinaisesta herkusta, mutta Kikurin tapauksessa kyse oli juurikin siitä. Miehet ovat niin haluttuja Japanin ulkopuolella, että heitä ei kotimaassaan juurikaan nähdä.

Super-Deluxe vaikutti ensi hetkistä lähtien miellyttävältä klubilta. Jono veti hyvin, netin kautta varatut liput löytyivät listalta (kerrankin helppo tapa hankkia liput!) ja Okusan sai meille paikat nelirivisestä katsomosta. Lisäksi saatavilla oli tokiolaisen mikropanimon Tokyo Alea, joka oli uusi herkullinen tuttavuus.

Ensimmäisenä lattian valtasi Tokiosta ponnistava Muddy World. Olin ehtinyt jonkin verran jo tutustua bändiin, joten tiedossa oli, että he luottavat perinteiseen kitara, basso ja rummut -kokoonpanoon. Ja he soittavat varsin normaalista poikkeavaa rockia, jossa on havaittavissa elementtejä jazzista, progesta ja fuusiosta.

Jos keikka alkoi vähän laiskahkosti, oli puolen tunnin setin lopulla päällä melkeinpä hurmos. Rumpujen takaa paukkui filliä sarjatulella, basso huusi peukun armoilla ja kitara oli lähes tulessa. Periaatteessa tällaisessa musiikissa voitaisi käyttää valtavaa määrää kitaraefektejä, mutta Soeda Yusuken kitarasta johto meni suoraan Fenderin komboon. Miksi käyttää delayta, kun delayn voi hoitaa ihan soittamallakin. Kyse on vain osaamisesta ja sormien vikkelyydestä. Koska johto kulki suoraan kitarasta vahvistimeen, niin virittäminenkin tapahtui nykypäivänä suorastaan uskomattomalla tavalla: Yusuke nappasi biisien välissä kombon päältä ääniraudan, vei sen korvansa lähelle ja viritti kitaran toisella kädellä. Ja kitara oli viritetty siinä ajassa kuin normaali keikkavirittelijä äheltää vielä A-kielen parissa.

Muddy Worldin edustaessa perinteistä bändisoitantaa tarjosi Tetragrammaton täysin rockmusiikista poikkeavaa materiaalia. Rumpuja, kitaraa, hurdy gurdya, sopraanosaksofonia ja monenlaisia sähköisiä laitteita käyttävä kokoonpano esitti nykypäivän dronen ja ambientin, ja 1970-lukulaisen psykedelian ja improvisaation äänellisen kohtaamisen.

Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt käytettävän hurdy gurdya live-esityksessä. Tämän kammesta soitettavan "mekaanisen viulun" perässä oli kymmenkunta kitarapedaalia, joista ainakin muutama oli erilaisia kaikuja. Setti oli mahtava, ja katsomossa istuminen välitti ääniaallot koko kehoon. Jos riehakas rock on hyvä tapa räjäyttää rähmät silmistä työpäivän päätteeksi, niin upeasti toimi myös tällainen railakkaan rullauksen vastakohta. Ilma oli täynnä kanttia, kolmiota ja siniä, ja Tetragrammaton tarjosikin täysin laillisen lähes transsimaisen kokemuksen. Käytetyistä efekteistä ja laitteista huolimatta kolmikon soundi oli pehmeän orgaaninen, ja esitys jätti jälkeensä miellyttävän olon.

Our Love Will Destroy The World eli entinen Birchville Cat Motel oli tuttu yhden levyn kautta, mutta esityksen materiaali poikkesi varsin paljon aiemmin kuulemastani. Jos Tetragrammaton oli analoginen, niin OLWDTW oli ehdottomasti digitaalinen. Yhden miehen avaruudellinen ambient-show toi jollakin tapaa mieleen Ulf Söderbergin Sephiroth-materiaalin, vaikka mitään tribaalirummutuksia esitykseen ei kuulunutkaan. Campbell Knealen esiintyminen oli kaikin puolin odotuksista poikkeavaa, sillä hän heilui tiskinsä takana koko ajan ikään kuin hidastetusti moshaten. Ja esitys päättyi tämän ison miehen komeisiin niiauksiin ja leveään virneeseen.

Kikurin esitys oli sitten jotain aivan muuta. Haino ja Akita järjestivät melkoisen melupieksännän, mutta siitäkin - yllättävää kyllä - sai jotain fiiliksiä irti. Materiaali ei sinänsä ollut mikään yllätys, mutta livenä äänen fyysisyys tuottaa aivan erilaisen kokemuksen kuin maltillinen kuuntelu kotistereoilla.

Merzbow istui aluksi läppärinsä ja melulaitteidensa takana, ja Keiji Haino tarttui SG:hen. Tästä alkoikin liki tunnin kestänyt performanssi, jonka aikana melua tuotettiin melkoisella arsenaalilla eriskummallisia välineitä. Merzbow soitti kitaramaisesti kaulassa roikkunutta lähinnä loisteputkivalon koteloa muistuttavaa vehjettä, jossa oli jousia kielinä. Siitä lähtevä ääni kulki noin kymmenen erilaisen särön kautta, ja lopputulos kuulosti varmaankin samalta kuin mitä sähkötuoliin kytketty vanki kuulee päänsä sisällä. Välillä hakattiin vasaralla sähköistettyä metallilevyä ja hetkittäin kuritettiin 12-kielistä sähkökitaraa. Viimeisen vartin ajaksi Merzbow istahti rumpujen taakse, jota Haino "komppasi" sähkökitaralla. Siitä alkoikin holtittoman vauhdikas rumpufilli, joka oli kuin armeijan salaisen jazz-aseen koelaukaisu. Kapuloita lenteli pariin otteeseen, mutta rumpusooloilu kuulosti itse asiassa varsin mallikkaalta. Ja tämä osio toikin esitykselle selkeän lopetuksen.

Kun näihin esityksiin yhdistettiin vielä onnacodomo-kolmikon upeat videokameroilla "käsin"tehdyt visuaalit, ansaitsi illan anti ison peukun. Periaatteessa kaikki oli kohdillaan, ja väliajoilla L?K?O:n ylinopeudella soittama ilmeisestikin kiinalainen iskelmä täydensi kokonaisuutta entisestään. Mainio klubi, hyvää guacamolea ja tacolastuja ja rattoisa perjantai-ilta. Vastaavaa pitää kokea toistekin, koska tällainen skene puuttuu Helsingistä lähes kokonaan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Tv-huvit osa 2: japsidraamaaaah!

Okusan on okusanien tapaan hurahtanut terebidoramaan eli televisiodraamaan. Ei sentään vielä korealaiseen, jota kuulemma monet kotirouvat suurkuluttavat. Japanilaisessakin materiaalissa on kylliksi pitkäksi aikaa. Enkä edes katso sarjoja televisiosta, vaan netin puolelta on löytynyt oiva valikoima tekstitettyjä herkkusarjoja!

Tehkäämme pieni katsaus japanilaiseen laatudraamaan. Kokemusta alkaa jo olla, sillä takana on 37 jaksoa neljää eri sarjaa. Sarjoja on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen, joten kerrotaan katsomisjärjestyksessä.

Ensimmäinen oli superhypernyyhky, kuten nimikin antaa ymmärtää: "1 Litre of Tears" ("Ichi rittoru no namida"). Siitä on myös elokuva, mutta sarjaa kehutaan paremmaksi. Siinä highschool-tyttö Aya sairastuu parantumattomaan lihasrappeumatautiin. Sarjan taustalla on tositarina 1980-luvulta, ja sarjan lopussa aina näytetäänkin aidon Ayan valokuvia. Sarja itsessään (toisin kuin elokuvaversio) tapahtuu ihan nykyajassa.

1 Litre of Tears on tosi hyvin tehty ja todella vetoaa tunteisiin, muttei silti ole yhtään korni tai siirappinen. Vain äärettömän surullinen ja herkkä. Aya (suloinen ja erittäin hyvä näyttelijä Erika Sawajiri) joutuu kohtaamaan kuolemaan johtavan tautinsa yhdessä perheensä kanssa, ja erityisesti yhdessä koulukaverinsa, komean Asoun kanssa. Asou on omalaatuinen, lähinnä eläimistä pitävä erakko, mutta aina Ayan puolella. Sydäntä raastavinta onkin tietysti tämä nuori, tuhoon tuomittu rakkaustarina...

Ayan perhe on huipputapaus ja tuo sarjaan rutkasti huumoria, bittersweet-sellaista, mutta kuitenkin. Erityisesti tofua työkseen duunaileva isä on mainio.

Elokuva on kokonaan eri miehityksellä, enkä jaksanut sitä edes katsoa. Asiassa ei liene osuutta sillä, että leffassa ei ole Asou-kundia (Ryo Nishikido) ollenkaan...


Toiseksi sarjaksi valikoin jotakin ei-niin-surullista, mutta kyllä tämän kanssakin sai vollottaa: "Absolute Boyfriend" eli "Zettai Kareshi".


Sarjassa ofisuleidi Riiko (Aibu Saki), joka tahtoisi tulla huippukondiittoriksi, lunastaa puolivahingossa itselleen robotin, joka on ohjelmoitu henkilökohtaisesti Riikon unelmapoikaystäväksi. Robottipoju "Night" ("Naito") on sympaattinen tapaus, mutta lähinnä riesa Riikolle - kunnes tämä huikeiden tapahtumaketjujen ja robotin teknisten ongelmien kautta tajuaa, kuinka tärkeä Night (älyttömän pitkä Hayami Mokomichi) onkaan. Samalla mielenkiintoa kiihottaa työkaveri Asamoto Soshi (Mizushima Hiro), joka uskoo Riiko-chanin leivosmestariunelmaan.

Jälleen erinomaisen hyvin tehty sarja, joka koukutti ihan totaalisesti.


Viimeinen kokonainen katsomani sarja oli sitten Mei-chan no Shitsuji, jota muutaman jakson alkuvuodesta yritin seurata ihan tv:stäkin. Sarja on nimittäin tämän kevään uutuuksia. Se kertoo hiukan höppänästä Meistä, joka saa kuulla olevansa rikkaan suvun ainoa perijätär ja joutuu täten erikoiskouluun. Tässä tyttöjen sisäoppilaitoksessa jokaisella opiskelijaleidillä on oma, henkilökohtainen shitsuji, butler, miespalvelija. Host-pojan lailla kundit ovat komeita ja palvelevat kaikessa - mutta rakkaussuhdetta emännän ja palvelijan välille ei saa syntyä. No, tietysti niitä syntyy - ja lisäksi koulua riivaavat kaikenlaiset salaisuudet ja pahuudet. Lopulta kyse on elämästä ja kuolemasta ja miekat kirskuvat toisiaan vasten!

Tämä sarja oli näistä kolmesta humoristisin ja sisälsi paljon kaikkea oheiskikkailua kuvauksen ja sivujuonten puolesta. Mukana oli mainioita henkilöhahmoja, joihin kaikkiin sai tutustua, riippuen jaksojen painotuksista.

Pääosien Mei-chan (Nana Eikura), hänen butlerinsa, Zettai Kareshista tutun Hiron näyttelemä Rihito ja Mein sydämen varastamisesta kisaava hömelö mutta suloinen Kento (Sato Takeru) olivat kiva kolmikko, jonka tempoilua katsois mieluusti kakkososankin verran. Tämä sarja, kuten tuo edellinen Zettai Kareshikin, ovat molemmat mangaan perustuvia, joten jatkoa voikin olla luvassa. Mein tapauksessa ainakin manga jää vielä kesken, joten sarjan loppukin jää vähäsen auki.


Tällä hetkellä menossa on Kimi wa Petto, enemmän taas Zettai Kareshin kaltainen eli työelämään sijoittuva. Miehiin pettynyt uranainen (toimittaja!), Sumire, ottaa luokseen asumaan kadulta löytyneen, pahoinpidellyn nuoren poitsun ja alkaa pitää häntä lemmikkikoiranaan. Helppo hellyyden kohde vaihtuu ongelmatapaukseksi, kun mukaan astuu kilpaileva poikaystäväehdokas. Menen vasta jaksossa 3, joten mikä vain on yhä mahdollista.

Tässä sarjassa on hassunhauskasta aihevalinnasta huolimatta mukana selkeä synkempi sävy, ja puhutaan paljon uranaisen asemasta miesmarkkinoilla. Perinteiset japanilaismiehet eivät kuulemma arvosta uraa tavoittelevia naisia kovinkaan korkealle, eivätkä tahdo heitä heiloikseen. Pelottavaa kai, että nainenkin olisi työssään pätevä.



Sarjan "koira", Momo, on Jun Matsumoto, joka lähes kaikkien näiden muidenkin sarjojen pojusten lailla on sekä näyttelijä, poikabändilaulaja, malli, talk show -isäntä, radioääni ja ties mitä kaikkea. Roolihahmossaan hän tanssii, eikä mitenkään hassummin. Sarjassa tehdään iso numero siitä, että "Momo" on niin lyhyt ja niin paljon lyhyempi kuin emäntänsä. Oikeasti kundi on kuitenkin naisnäyttelijää (Koyuki) pidempi!

1 Litre of Tearsia lukuun ottamatta näissä kaikissa sarjoissa on vahvasti samantyyppinen kuvio: hitusen halveerattu ja hyljeksitty nuori nainen joutuu koettelemuksiin, jotka lopulta kasvattavat heistä vahvoja ja blää blää - tää niin perus. Ja kaikkien tueksi sinkoutuu äärimmäisen komea nuori mies, joka tukee ja rakastaa joka käänteessä sitten niin mahdottomasti. Taistellaan vaikeuksien kautta voittoon, uskotaan itseen ja ystäviin, eikä luovuteta mistään hinnasta. Ollaan uskollisia ja romanttisia. Ystävät ja perhe tukevat. Kaikki on humaania ja oikeus voittaa.

Kai nuo sarjat ruokkivat nuorten ihmisten (naisten) romantiikan kaipuuta tässä kovan yhteiskunnan puristuksessa. Ja hyvin ruokkivatkin! Yllättävän antoisia katselukokemuksia! Erityisesti, kun ottaa huomioon, että kielen oppimisen takiahan näitä tässä siis katsellaan! :)

Yksi hauska seikka on - tietysti - ruoka. Ensimmäisessä sarjassa keskityttiin kotitekoiseen tofuun ja sen oishii-ominaisuuksiin. Zettai Kareshissa pääpaino oli cream puff -kermaleivoksissa. Se oli ihan kauhea viikko, kun tuota sarjaa katsoin. Joka päivä piti saada kermapullia. Meikä juoksi leipomoissa ja kantoi kermapullaa kotiin. No, Mei-chanin bravuuri taas olivat udon-nuudelit. Niitä rahtasin sitten harva se päivä 100 jenin Lawsonista kotiin valmisannoksina... Nyt tässä Petto-sarjassa ei ole vielä ollut mitään varsinaista ruokaa, mikä on suuri kummastus. Okusanin linjojen kannalta ehkä ainoastaan hyvä!

Toinen vallitseva ominaisuus joka sarjassa (kaikissa japanilaisissa sarjoissa ja elokuvissa) on läheisyyden panttaus, joka on myös hauska piirre. Jos sarjojen hahmot halaavat (halaus tapahtuu usein pojan toimesta takaapäin, tytön mykistäväksi yllätykseksi), halaus on valtavan iso asia. Suudelmatasolle ylletään korkeintaan ihan loppuhuipennukseksi, ja sekin on vain pieni pusu. Piinaavaa!

Sarjoja riittää vielä koko vuodeksi. Sugoi!!

Tokion talvi on takana

Talvi alkaa olla lopullisesti taittunut taa - toivon mukaan! Viimeisen viikon on pidellyt säitä, suorastaan kesää. Joka päivä aurinkoa ja yli 20 astetta! Kuinka ihanaa olikaan riisua sukat (ja tuntea kokolattiamatto jalkojen alla...)! Erityisen ihanaa on ollut nukkua ilman sukkia, ja ilman pyjamaa!! Ulkona voi olla hameessa, lyhyissä hihoissa, tuuli on lempeän lämmin. No, nyt säätiedotus lupaa pilvisempää ja sateisempaa viikkoa, mutta eivätköhän paleluyöt ole jo ohi.

Kulunut talvi oli erilainen kuin mikään koettu koskaan. Ei se nyt mahdoton ollut, mutta en kyllä ikinä ole minään talvena missään palellut niin paljon. Vaan eipä suomalainen sisuton ole - kylläpä toinenkin talvi menisi, jos on mentävä!

Pieni kooste koetusta:

Tokion talvessa hyvää oli:

• Iho ei kuivunut kovin paljon.
  
• Pakkasta ei ollut kertaakaan (tai ehkä joskus öisin pari astetta, ja tuulen viimassa).
  
• Kaikki julkiset tilat olivat tosi lämpimiä.
  
• Michelin-toppatakit ja tupsupipot olivat (lämmintä) muotia.
  
• Mikrosortsimuodille sai nauraa: samat reidet kesät talvet!
  
• Torakat ja muut öttiäiset talvehtivat jossakin piiloissaan.
  
• Unen sai viileässä hyvin.
  
• Vähäisemmän kosteuden vuoksi sisäilma oli aika ok, jopa suihkun jälkeen.
  
• Alkutalven oli todella aurinkoista, viikkoja putkeen.
  
• Ruoka säilyi hyvin, kun koko asunto oli jääkaappi! Juomat olivat helmeilevän raikkaita huoneenlämpöisinäkin.
  
• Pyykit kuivuivat hyvin, kun ilma oli kuivahko.
  
• Talvi kesti käytännössä vain 3kk (joulu, tammi & helmi).

Ikävää oli:

• Sisällä kodissa oli todella, todella kylmä (aamuisin ja iltaisin 10 astetta, päivisin 15).
  
• Sähkölasku oli suurempi lämmityskulujen vuoksi.
  
• Aina piti käyttää sukkia, tuplana tai triplana.
  
• Piti nukkua muumioituneena futonilleen tulpapyjamassa – ai mikä parisuhde?
  
• Ulkona oli ylipukeutunut ja etenkin Yamanote-junassa paistui.
  
• Tuntui oudolta olla suunnilleen ainoa hanskoja käyttävä.
  
• Keittiössä oleminen oli suorastaan tuskallista, sormet kohmeessa.
  
• Lopputalvesta satoi reippaasti. Välillä vaakasuoraan.
  
• Huoneenlämpöinen punaviini oli liian kylmää!

Jos vietät talven Tokiossa, muista:

• Ilmastointilaitteella lämmittäminen ei varastoi lämpöä tilaan lainkaan, joten lämmin on vain silloin, kun laite on päällä. Ainakin, jos kyseessä on meidän asuntomme kaltainen paperiseinäkoti, jossa lähes jokainen seinä on ulkoseinä. Kerrostalossa voi olla toisin. Laitteen käyttö usein voi tuplata kuukausittaisen sähkölaskun, tai jopa triplata, jos laitetta käyttää läpi yön. Meidän taloudessamme sähkölasku nousi pahimmillaankin vain noin 3000 jeniä kuussa (24 euroa) mutta olemmekin kylmää kestäviä sissejä. Normaali sähkölaskumme on noin 40 euroa (5000 jeniä) kuussa. Kuulimme muutamalta tutulta, että kylmimmillä kausilla heidän laskunsa lähenteli 17 000:tta jeniä!
  
• Halvempi vaihtoehto yölämmölle ovat lisäpeitto, flanellipyjama (tai kaksi) ja villasukat (tai kahdet) :) Sähköhuopa eristää lämpöä aika mukavasti ja on laskun kannalta suhteellisen edullinen käyttää (pahimpina öinä).
  
• Erilliset sähköpatterit tms. saattavat suurentaa sähkölaskua runsaastikin. Samoin tietysti lattialämmitys ja sen sellaiset (kuuma wc-pönttö!), jos omistaa moisia ylellisyyksiä.
  
• Kaasu- tai kerosiinilämmitin kannattaa ottaa harkintaan, jos asunto on tosi kylmä. Niissä vehkeissä on omat vaivansa, mutta ne ovat halvempia käyttää kuin sähköllä toimivat vempeleet.
  
• Hokkairoja eli lämpölätkiä ei voi kertakäyttöisinä suositella, mutta toki pari pakettia sellaisia pahimpien viileyksien varalle tulee ainakin halvaksi. Ekologiselta kannalta kannattaa etsiä kesto-hokkairoja.
  
• On hyvä hankkia paksut verhot ja pitää niitä ikkunoiden edessä aina iltaisin. Meillä on paksua babmua olevat verhot, jotka pitivät vetoa aika hyvin. Ikkunathan ovat siis yksinkertaiset...
  
• Kahviloissa voi viettää mukavasti lämmintä aikaa!
  
• Yamanotessa voi kiertää lämpöistä reittiä romaania lueskellen, vaikka pari tunnin kiekkaa ympäri! Kustantaa vain noin euron.
  
• Jos viettää paljon aikaa kotona, työpöytä kannattaa sijoittaa auringon puoleiselle nurkalle asuntoa. Aurinko oli tänäkin talvena todella iso apu!
  
• Sisätossut ovat pakolliset ja eristävät hyvin kylmällä lattialla. Sähköinen lämpömatto jalkojen alla auttoi myös, vaikkei se edes olisi ollut päällä.
  
• Jos tahdot olla erittäin japanilainen, hanki kotatsu, lämmittimen sisältävä matala pöytä. Ei kuluta pahasti sähköä, kuulemma.
  
• Käy kylpemässä - mieluiten kylpylässä, ettei tarvitse itse kuluttaa vettä vain yhteen käyttökertaan!
  
• Ja muista jumpan ja muun luonnollisen, lämpöä aiheuttavan liikunnan merkitys!
  

Ihana Inokashira!

Torstaina otin himasta hatkat, alle Tozai Linen ja suunnaksi Kichijoojin. Siellähän sijaitsee jo useamman kerran visiteerattu Inokashiran puisto, joka on aina yhtä mukava. Viimeksi olimme siellä aivan sakuran alkutahdeilla, eikä kukassa ollut kuin vasta pari puuta. Nyt meneillään olivat sakuran lopputahdit, eli kukkia oli puissa ja maassa, ja vedessä. Inokashirassa kivin asia onkin veden läheisyys.

Otin itselleni ja alustalleni loistopaikan aivan rannasta, auringosta ja 23 asteen hellivästä lämmöstä. Eväänä oli kermakaakaota, nori-onigiri (riisikolmio, jonka sisällä merilevää ja seesaminsiemeniä, nam!), sweet potato -pasteija, custard-piiras ja perunasalaattia (joka tosin sisälsi kinkkuyllärin, tuttu ja aina niin turvallinen perunasalaatti - EIH!).

Ihmisiä oli edelleen pipona, mutta oma paikkani oli rauhaisa. Kauempaa kuului kitarointia ja huuliharppuilua, ja oli oikein easy relailutunnelma. Vaikka japanin kirjat olivatkin mukana.



Emme ole vielä itse testanneet polkujoutsenta, mutta se on kyllä suorituslistalla! Vuokraus kustantaa 700 jeniä (tunnilta?), muut venhot ovat vähän edullisempia.



Joutsenen kyydissä on varmasti tunnelmaa!



Luulitte jo, että mukanani ei ollut lainkaan sakea. Mutta ähäs, olipa kumminkin! Jotta luku luistaisi.



Ilma oli toisinaan todellakin sakeana, putoilevista kirsikankukista nimittäin. Paras sade maailmassa on kirsikankukkasade!



Auringon aloittaessa laskuaan tein vielä kävelyn lammen ympäri.



Ihan kuin satumetsä!



Pariskuntia kuherteli siellä ja täällä. Eikä ihme.





Näillä on joku salapuskapiknik.



En sitten millään pysty kyllästymään kirsikankukkiin!





No eivät japanilaisetkaan!







Kookas karppi kelluu kirsikankukkain koristelemana.



John Lennon was there, too!



Ja loppuun vielä vähän äänitunnelmaa hanamifanittajien keskuudesta.