Heräsimme lauantaina varhain, otimme Takadanobabasta alle Seibu-Shinjuku Linen rapid-version ja junailimme Haijimaan (noin 45min.), jossa vaihdoimme Ome Linen junaan, joka kulki Omeen (noin 20min.), jossa vaihdoimme edelleen Ome Linen junaan, joka päätyi Okutamaan (noin 35min.). Okutamassa olimme ihan pihalla, että mitäs sitten. Luulimme, että asemalta lähtisi selkeitä reittejä vuorivaelluksille, mutta näinpä ei ihan ollutkaan. Metsästimme aseman lähellä sijaitsevasta Visitor Centeristä romanjiversion alueen kartasta, mutta ongelmana oli se, että kartassa oli VAIN romanjia ja aseman lähistöllä kaikki opasteet oli merkitty kanjein. Toinen ongelma oli se, että kello alkoi olla sittenkin jo lähempänä puolta päivää ja kaikki karttaan merkityt reitit näyttivät vievän aikaa viisi tuntia tai yli. Eräästä muinaisesta Miyajima-vuoriseikkailusta viisastuneina me EMME mene millekään vuorelle, mikäli on olemassa pieninkin uhka pimeyden laskeutumisesta yks kaks yllättäen kesken kaiken... Ainakaan suunnittelemattomasti.
Romanji-kartasta oli kuitenkin se hyöty, että siihen oli merkitty retkeen kuluvat aika-arviot myös muille kuin ns. "kolmelle ylhäiselle huipulle" eli Mt. Gozenille, Mt. Odakelle ja Mt. Mitakelle. Huomasimme vuoren nimeltä Mt. Honita (1225m) ja laskeskelimme valoisan ajan riittävän sille seikkailulle varsin hyvin. Onnistuimme myös omin toimin löytämään oikean suunnan ja pääsimme Honita-sanin "entrancelle".
Koska vuorilla on aina ennakkoruska, oli myös Okutamassa tosi nättiä.
Ja sitten alkoi nousu, ja valokuvaaminen herkesi seuraavaksi noin 2 tunniksi.
Vuori yllätti jyrkkyydellään. Alkuun kaavailtu "rento nouseminen maisemia ihastellen" muuttui muotoon "sydän hakaten henki kurkussa lehdissä ja kivissä liukastellen ylös, ylös ja yhä ikuisesti ylös jyrkkää seinämää". Okusanin kohdalla näin ainakin. Oli aika lämmin, joten hetkessä paidat olivat likomärät. Nousu oli pääosin pitkin varsin avaraa, jyrkkää ja irtolehtien, juurien ja soran sekoitusta, joten liukastumis- & kierimismahdollisuuksia oli runsain mitoin.
Jossain vaiheessa hiipi pikku pelko peppuun, että ehdimmekö varmasti aikataulussa ylös. Avara rinne vaihtui varjoisampaan seetririnteeseen, jota sitten jatkuikin aivan loputtomiin. Pohkeet kiljuivat.
Väkeä tuli vastaan harvoin, mutta tasaisesti, ja Oku oli kauhuissaan tulevasta alasmenosta. Rinne oli niin jyrkkä, ettei takaisin tehnyt mieli ollenkaan, ikinä! Toivo eli, että huipulta toiseen suuntaan lähtevä toinen reitti olisi iisimpi.
Hieman ennen huippua (tai toiveita siitä, että huippu olisi lähellä) kysyimme vastaan luisuvalta hepulta, että onkos vielä pitkästi. Hän lupasi, että enää kymmenisen minuuttia - ja oli oikeassa. Pääsimme huipulle varttia vaille karttaan määritellystä 2,5 tunnista.
Summitilla söimme ume-onigiriä ja sämpylöitä ja huomasimme, että onpas viileä. Korkeallahan me olimme, korkeimmalla, minne ikinä kumpikaan oli kiivennyt. Näkymä oli aurinkosumusta johtuen aika sumea, eli Fujia emme nyt nähneet. Ilma oli ihanan raikas.
Lähdimme itäpuolelle laskeutumistarkoituksissa, kunhan ensin hetken mekastimme karkottaaksemme sivusilmällä nähnyt isot, rytisevät eläimet. Ilveksiä? Susia? Eipä sittenkään, vaan apinoita! Kaksi isoa, punanaamaista apinaa siinä katseli rauhassa istuskellen rypemistämme! Taisi olla pariskunta.
Itäreitti oli täysin erilainen, onneksi. Tosi kaunis, satumetsämäinen.
Seetripuut olivat huikeita. Uskomattoman pitkiä ja suoria.
Laskeutuessa ilta-aurinko säteili puiden lomitse ja hämärsi yhä enemmän, mutta kun reitin helppous alkoi olla ilmeinen, suurimmat huolet ehtimisestä kaikkosivat. Maisemista pystyi nauttimaan täysin rinnoin. Mitä nyt laskeutumislihaksia toki koeteltiin.
Tässä kohdassa korkkasimme mukana olleen kappusaken ja otimme kampait kunnon kiipeilylle!
Vuoristokiipeilijä Oku vauhdissa. Toisin kuin kaikkeen valmistautuneilla japanilaisilla meillä ei ollut mukanamme kokoon taitettavaa kiipeilysauvaa, mutta rinteeltä löytyi sentään tällainen avulias karahka. Siitä olikin suurta tukea ja turvaa kinkkisissä kohdissa.
Alas Hatonosun aseman liepeille päästyämme (laskeutumiseen kului noin 1,5h) rauhoituimme hetken raamenterassilla, kunnes aurinko olikin jo kokonaan laskeutunut ja me valmiita junaan ja kotiin.
... Tai! Mutta! Olihan Halloween! Ja meillä valmiiksi päällä kammottavat, hikiset tuulipukukostyymit!! Jahou, siis karaokeen!!! Vuoriseikkailu viimeisteltiin Tokioon päästyämme todellakin halpiskaraokella (2h), joka tuli vielä halpiksemmaksi Yan-sanin voitettua karaoketalon pitäjän kivi-paperi-sakset -skabassa, mikä aiheutti 30% alennuksen loppulaskuun!
Hiking, climbing & singing -> kyllä sitten kuuma kylpy kelpasi!
P.S. Ja tänään, seuraavana päivänä, jalat ovatkin sitten niin tulessa, että seisomaan nouseminen ei onnistu ilman voimakasta käsilihasten käyttöä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti