Shinnenkai shabu-shabulla

Viime vuoden lopulla kävi niin nolosti, etten osallistunut yhteenkään varsinaiseen bōnenkaihin. Vähän koetettiin muilta työkavereiltakin urkkia, että pidettäisiinkö, mutta kukaan ei osoittanut suurempaa intoa ylensyömiseen ja -juomiseen. Osalla tuntui menoja riittävän ilman työpaikankin kekkereitä. Lopulta pomo laittoi 21. joulukuuta kutsun meidän tiimimme bōnenkaihin päivän varoitusajalla. Koska olimme Okun kanssa lähdössä sitä seuraavana päivänä Nisekolle, päätin ilmoittaa kohteliaasti, että nyt ei oikein pysty. Olisihan se ollut aika "hullua" lähteä syömään (ja juomaan) itsensä ihan tukkoon, kun aamulla täytyi herätä ennen neljää ja lähteä kohti lentokenttää. Ja iltapäivällä rinteisiin.

Onneksi tuohon loppuvuoden sosiaaliseen ähkyyn on keksitty avuksi shinnenkai eli uuden vuoden kokoontuminen. Konsepti on kaikin puolin sama, eli kasataan yhteen ihmiset, joita nykyhetki tai menneisyys yhdistää, ja syödään ja juodaan. Tietenkin sillä poikkeuksella, että hyvän ensi vuoden sijaan toivotellaan hyvää tätä vuotta. Joka on toki tammikuussa aivan loogista. Kun tämä "pikkujoulukausi" jatkuu vielä tammikuunkin ajan, jää kaikille vanhoille työ- ja ystäväpiireille mahdollisuuksia kokoontua. Ja ravintolat voivat hyvin.

Työporukan kesken vietimme tammikuun lopulla shinnenkaita, johon oli kutsuttu liki 20 nykyistä ja entistä tiimin jäsentä. Meistä 13 ilmoitti pääsevänsä paikalle, vaikka lopulta yksi joutuikin perumaan osallistumisensa työkiireiden takia. Onhan se ihan ymmärrettävää, kun aloitimme jo kello 20, että siinä on vielä kuumin mahdollinen työaika käynnissä... Koska tämä oli työporukan oma kokoontuminen, ei kutsuttujen listalle kuulunut esimerkiksi esimiestä tai paria muutakaan entistä työntekijää, joita kaikki eivät ole muistelleet niin kauhean kaihoisasti.

Tällä kertaa ruokavalintamme oli shabu-shabu, joka yksinkertaistaen tarkoittaa ohuen ohueksi leikattua lihaa, jota huljutellaan puikoilla hetken aikaa kiehuvassa vedessä tai dashissa, kastetaan raakaan kananmunaan tai kastikkeeseen ja pistellään poskeen. Tämä valinta sopi minulle oikein hyvin, kun olen asunut jo toista vuotta Japanissa, enkä ollut koskaan aiemmin syönyt shabu-shabua. Kuten aitoon nomikaihin kuuluu, oli homman nimi tabehōdai ja nomihōdai: syö ja juo niin paljon kuin jaksat.

Ravintolavalinta oli todella onnistunut, sillä kaikki tarjottu ruoka oli erinomaisen hyvää. Erilaista lihaa kannettiin pyötiin matalista laatikoista muodostuvissa torneissa. Lihojen lisäksi tarjolla oli taikinapallojen sisään laitettua kalaa, vihanneksia ja lopuksi myös pitkät nuudelit. Yhteistä kaikelle ruualle oli niiden valmistaminen yhteisesti pöydän keskellä olevissa astioissa, joissa vesi ja dashi kiehuivat.


Ruokakeskusteluun kuuluivat pikaiset puheet nykyisistä työpaikoista, tärkeimmät vuoden aikana elämässä tapahtuneet positiiviset asiat (lapset, naimisiin, tyttöystävät), tietenkin nopea älypuhelinvertailu, kun paikalla oli iPhonea, Androideja ja Windows Mobileja (ei yhtään Nokiaa) ja toki se, kuinka hyvää ruoka on. Joku tiesi kertoa, että työpaikastamme uudelleensijoittelun myötä eronnut ja Osakaan vanhempiensa luokse viime helmikuussa palannut tyyppi oli löytänyt syyskuussa lopulta uuden työpaikan Osakasta. Muistan, kuinka monet olivat vuosi sitten aika pessimistisiä Osakan työtilanteen suhteen.

Näihin rajoittamattomiin syöminkeihin kuuluu usein aikaraja, ja meidän tapauksessamme raja oli kaksi tuntia. Eipä kukaan olisi enempää jaksanut syödäkään. Koko ähkyn hinta per ruokailija oli hyvin kohtuulliset 4000 jeniä, mikä oli ruuan laadun ja määrän huomioiden oikein käypä kustannus. Juomiakin tarjoilijat saivat kantaa kädet väärällään. Koska ilta oli nuori ja seuraava työpäivä vielä 12 tunnin päässä, päätimme ampaista viereiseen karaokeen. Tai osa porukasta päätti suunnata kotiin, mutta jäi seurueeseemme vielä yli puolet porukasta.

Karaoke oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Anime- ja draamatunnarit, jpopit, ghostbustersit, ccr:t, tuikitarpeelliset hevinumerot ja räpit kajahtivat taas ilmoille. Tulipa tutustuttua myös 電気グルーヴ:n (Denki Groove) 聖おじさん-biisiin. Heh, se on ehdottomasti Japanin vastine Ray Parker Juniorin Ghostbusters-teemalle. "Dare o yobu? - Seinto ojisan!" (kenelle soitat, pyhälle enolle/ukkelille/vanhalle mielenne (vai sen miehen hengelle?)). Linkitänpä videoon, jos se sattuisi toimimaan (nähtävästi Nico Nico Dougan playeri ei toimi omilla Firefoxeilla, joten tarvi katsoa Operalla).



Puolet porukasta liukeni vähän ennen puolta yötä viimeisille junille. Totuttu luottokuski oli taas autolla liikkeellä ja ehdottikin itse, että voisi viedä loput kotiin. Niinpä jatkoimme laulua vielä neljästään yhteen saakka. Reilun vuoden aikana minulle on selvinnyt ainakin sen verran, että kuljettajamme on ilmeisestikin allerginen etanolille. Näissä ulkoiluissa hän sulautuu täydellisesti porukkaan, joten allergia ei ole hänelle ainakaan minkäänlainen sosiaalinen hidaste. Karaokesta lähdettyämme harhailimme hyvän tovin Shibuyan syrjäkujia jonnekin hulppeahkoja taloja kasvavalle asuinalueelle. Auto oli siellä parkissa lähes ilmaisessa kolikkopysäköinnissä. Ja koska muut olivat menossa Chibaan, tipautettiin minut ensimmäisenä pois ja pääsin nukkumaan jo kahdelta. Onneksi ähkystä ei ollut enää tietoakaan, joten seitsemänasteisessa makkarissa uni tuli välittömästi.