keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kuukausi ulkomailla

Okusan wa tadaima!! Vietti lähes kuukauden suomalaisessa talvessa ja on nyt jälleen tokiolaisessa talvessa eli hervottomassa kylmyydessä. Suomessa en juurikaan tuntenut vilua, vaikka oli oikeasti todella honto ni totemo kylmä eli sellaiset -25 astetta useana päivänä. No, silloin en juuri käynytkään ulkona, ja sisällähän ongelmia ei ole. Täällä ei muuta olekaan kuin sisäongelmia, joten tänäänkin on vietetty kahvilassa aikaa 7 tuntia läppärihommien parissa. Ei mikään paha vaihtoehto sekään kyllä.

Oli mielenkiintoista käydä Suomessa melkein vuoden tauon jälkeen. Ennen lähtöä ahdisti paljonkin, ei millään tahtonut sinne kamalaan kalseuteen, mutta nyt onkin ihan toinen ääni kellossa. Suomessa olikin ihanaa ja mukavaa ja niin kaunista! Tokio on tietysti aina ihana, mutta Suomen kanssa se ei ole niin itsestäänselvyys!


Ensimmäinen ja toinen päivä kuluivat ihan turistina. Kaikki oli uutta ja jännää, vaikka Helsinki nyt on periaatteessa niin tuttu kuin olla ja voi. Mutta on se hassua, kuinka asiat unohtuvat, kun niitä ei vuoteen mieti. Sain hilautua Kampin metron liukuportaat takaisin ylös, koska olin unohtanut vilauttaa ylhäällä matkakorttia. Ihmiset tulivat päin metrosta, kun seisoin oikeaoppisesti oven vierellä odottamassa väkeä ulos. Metrossa pääsi istumaan! Kaikkialla oli kauheasti ulkomaalaisia, turisteja ja maahanmuuttajia. Muuten ihmisiä oli kaikkialla vain kourallinen. Senaatintorilla oli kotoisaa, kun siellä oli oman maan kansalaisia eli japanilaisia.


Ihmiset olivat pitkiä ja käyttivät housuja. Miehillä oli pitkiä hiuksia. Se oli yllätys, että tukevia ihmisiä näkyi niin vähän - ovatko suomalaiset hoikistuneet? Oli vaikeaa väistää oikealta, ja se on ihan todellinen fakta, että Suomessa kolme ihmistä tekee ruuhkan. Ihmiset eivät ole lainkaan fyysisesti joustavia :) Autot taas ovat: uskomatonta, että auto oikeasti pysähtyy, kun jalkakäytävälle astuu! Kaupoissa oli paljon ihonmyötäisiä, kurvikkaita vaatteita iänikuisten tunikasäkkien sijaan. Alusvaatteita löytyi oikeaa kokoa ja ilman hillittömiä toppauksia. Ruokakaupoissa piti muistaa itse ottaa muovikassi ja selviytyä liukuhihnan kanssa. Saunassa oli ihanaa.


Hotellissa tajusin peseväni mikrokeittoastiaa ja jogurttipurkkia ja asettelevani niitä kuivumaan. Oli syyllisen helpottavaa iskeä kaikki roska samaan sankoon (sentään vain siellä hotellissa)! Syylliseltä tuntui myös laittaa puhelimeen äänet päälle ja jopa puhua julkisessa liikennevälineessä (vähän). Oudolta tuntui, kun muutkin puhuivat puhelimeen ja kaiken ymmärsi.


Kaduilla tuntui vilisevän puliukkoja ja hulluja huutelevia häröjä plus kaiken maailman sekopäitä. Romanialaiskerjäläiset nököttivät 20 asteen pakkasessa polvillaan. Ruokakaupat tuntuivat valtavilta, ja leipäosasto oli jotakin käsittämätöntä. Niin paljon erilaista leipää!! Kaikkialla tuntui olevan vain leipääleipääleipää, myös keskisuomalaisessa kodissa, jossa suurimman osan aikaani majailin. Pullat olivat tuhtia sulateltavaa, ja kaikesta tuli heti täyteen. Ravintoloiden annoksista jaksoi syödä kolmanneksen. Ja joka puolelta löytyi kasvisruokaa! Grilliltä sai tuplakasvisburgerin!


Televisiota sieti katsoa, tosin Jussi-gaala oli melkoinen pohjanoteeraus, ja ehkä sitten kuitenkin katson mieluummin japanilaista kokkauskisaa kuin Martinan ja Eskon melaseikkailuja. Aina, kun tv:n avasi, sieltä tuli realitya. Joku muodonmuutosohjelma yleisimmin. Se uusi Idolsin korvike oli ihan hirveä.


Wc-paperi oli paksua ja lujaa, käteistä ei tarvinnut missään, käsiä oli hankala puhdistaa ennen syömistä, mutta toisaalta monesta oudosta paikasta löytyi julkista käsidesiä. Siideri oli pahaa ja lonkero hyvää. Rautatieaseman pallopatsasmiehillä oli vihreät pipot! Maha ei tuntunut oikein kestävän tuhtia ruokaa ja ruisleivän aikaansaamaa kuituhyökkäystä.


Jännittävin ilmiö oli se, että palveluhenkilökunta tuntui valtavan mukavalta! Jo heti ensimmäisessä kaupassa hotellin luona Eerikinkadun nurkalla oli niin miellyttävästi rupatteleva miesmyyjä. Muissa kaupoissa sama toistui, kaupungista riippumatta. Myyjät juttelivat leppoisia tuon tuostakin. Toisinaan ihan muutkin juttelivat, tyystin tuntemattomat ihmiset vaikkapa junassa! Mistä oikein oli kysymys? Kuulin ainakin kaksi teoriaa. Toinen oli se, että lama on saanut ihmiset mukavammiksi toisilleen. Toinen oli raaempi: tässä on ehtinyt vanhentua jo sellaiseen ikään, että nuorempi palveluhenkilökunta alkaa kunnioittaa ja kohdella kuin tätiä! Ei kai sentään!
No, ihmiset olivat ystävällisiä ja herttaisia, mutta se sentään oli ennallaan, että kukaan ei tervehdi, kun baariin menee tai sieltä lähtee. Tai kauppaan. Tai kahvilaan. Ihan rauhassa saa tulla, olla ja poistua.

Luonto oli uskomattoman upea! Kuuraiset puut, kristallipuut, olivat suoraan sadusta. Ja niitä oli jopa Vantaalla! En muista nähneeni tuollaista talvea. Hokkaidokin jäi nyt kakkoseksi. Mökillä oli lunta reiteen saakka. Metsässä vain pyörin niillä sijoillani suu auki ihastuksesta loksottaen, kun aurinko laski saaden puut kimaltamaan ihmeellisesti. Puiden yksipuolisuus (kuusiakoivujamäntyjä) vain lisäsi maiseman harmoniaa.


Melkoinen yllätysreissu Suomeen siis. Hyvä näin, sillä nyt palaaminen (milloin se sitten tapahtuukaan) ei enää tunnukaan niin kammottavalta ajatukselta.


Japaniin palaaminen taas... Se oli hyvin kotoisaa. Kuukaudessa ei ehtinyt vieraantua. Kotona tuoksui tutulle (homeelle...) ja viime yönä oli taas maanjäristys. Vierasta on se, että toistaiseksi aamiaiseksi on ollut karjalanpiirakoita ja Reissumiestä Edamilla.

Ja syy siihen, miksi nyt olin ja olimme Suomessa, selvinnee tulevista päivityksistä.


3 kommenttia:

Marianne kirjoitti...

Mää kiippe
irän korkkiama vuare
pisimppä mäntty
käänän kiikari läntte.

Ehtoaurink o maalan
tuamiokirkontorni verenkarvaseks
joki välkku sinist ja kultta
mu väel o kauni hymy
ja valkose hamppa
vilkuttava mul
ko ei vaam puttosis puustas.

Aschanin kaffilas kannetam pään kokkossi pulli
lappuliisak kiinnittävä satassi tuuliklasimpyhkimi
toril naise jakava kialoi miähil
lapse ja pulu rakentava yhres maja.

Paranek mun lähemäks mennäkkä?

Kuin kohtalokast ja hiano om parkku kotias
viaral maal
kuvitel
käen kukkumissi
keväi
suuri ja lämpimi
heist kaikist.

Runon nimi on Kaukka kaunis ja sen on kirjoittanut Heli Laaksonen. Niin osuvaa etta sattuu ;-D

Anu kirjoitti...

Naimisiin? :)

eija kirjoitti...

:) :)
Voi miten hauskaa tarinaa ja elämänläheistä. On niin terveellistä
viettää lyhyempikin aika kaukana kotoisista maisemista, niin asiat saattavat loksahtaa kummasti paikoilleen. Yhtäläisyydet ja erilaisuudet rikastuttavat elämää ja kaikkialta löytää ihastuttavia kuin myös vihastuttavia asioita!!