Aleshoppailulöytö

Firmat maksoivat kesäkuussa työläisilleen bonuksia, joten ei tarvinut olla kummoinen oraakkeli ennustaakseen, että heinäkuussa alkoivat kauppojen alennusmyynnit, joilla noita bonusrahoja pyritään ohjaamaan kassakoneisiin. Viime perjantaina palasimme osakalaisen Midorin keikalta Shibuya AX:sta kohti asemaa, kun kaverit päättivät poiketa katsomassa yhden liikkeen alennusmyyntitarjontaa. Lopputulos tietenkin oli, ettei kukaan muu, paitsi minä, ostanut mitään.

Vaan ei se mitään! 30 tai 40 prosentin alennuksessa killui nimittäin Adidas Originalsit Star Wars -tossut. Eikä suinkaan mitkä tahansa Star Wars -tossut, vaan ihan itsensä Darth Vaderin tossut!



Näin! Vielä kun noilla raaskisi kävellä ulkona. Varsinkaan kotiasemalla ei ole näkynyt ketään jynssäämässä askelmia puhtaaksi hammasharjalla, joten pohjista täytyi saada heti kuva talteen. Muistelisin nähneeni alkuvuodesta tämän SW-sarjan mainoksen. Ja samaan syssyyn muistelisin todenneeni, että kengät ovat varmasti turhan kalliit. Alkuperäiseen hintaansa nämä tossut olisivatkin suurella todennäköisyydellä jääneet hankkimatta.

Mitä tulee omaan Star Wars -fanitukseeni, ovat episodit 4-6 edelleen ihan älyttömän kovia seikkailuelokuvia. Ja episodit 1 ja 2 olivat niin surkeita, että sen trilogian parhaaksi kehuttu kolmas osa on edelleen katsomatta. Niin. Tiedän, että ilmestymisestä on aikaa ja aion sen ehkä katsoa vielä joskus. Sitä odotellessa tallaan menemään tossuillani tietämättä, kuinka Anakinista tuli Darth Vader.

Flipperii mä metsästän

Viime syksynä osuin Takadanobabassa tutun tien varrella olevaan uuteen pelihalliin. Pikainen vilkaisu sisään ja silmät suurenivat päässä! Siellä oli flippereitä ja vieläpä kolmena kappaleena! Flippereitä ei ainakaan nykyään tapaa Japanissa juuri missään. Niinpä parituhatta jeniä hujahti koneisiin, ja lähdin tyytyväisenä kohti kotia. Kuukautta myöhemmin palasin tähän samaan Mikado-nimiseen paikkaan, mutta voi kurjuuksien kurjuus: pelit olivat kadonneet ja niiden tilalle oli ilmestynyt jotain geneeristä perusarcadea, jota löytyy jokaisesta Tokion sadastatuhannesta pelihallista.


Harmitti, sillä pöydät olivat vieläpä ihan hyviä: Jack Bot, Bram Stocker's Dracula ja Solar Ride. Se harmitti vielä enemmän, että koneet olivat tosi hyvässä kunnossa. Yhdellä pelikerralla ei laitteissa ilmentynyt mitään ongelmia. Tyydyin tappiooni ja flipperit taas unohtuivat.

Noin kuukausi sitten tuli erään flippereitä Suomessa omistavan tahon kanssa puheeksi nämä hopeakuulan juoksuradat. Ja nälkä pelaamiseen taas heräsi. Nyt otettiin käyttöön aseista kovimmat, eli Google. Heti ensimmäiseksi löytyi Tokyo Pinball Association. He olivat järjestäneet flipperiturnauksen alle kuukautta aiemmin, joten tavallaan ensimmäiset uutiset olivat ikään kuin huonoja. Harrastajia siis on, mutta kisa meni jo. Eikä uutta ole toistaiseksi tiedossa. Harmillisesti yhdistyksen sivut eivät juurikaan näytä päivittyvän, joten sieltä ei löytynyt potentiaalisia pelipaikkoja.

Seuraavaksi löytyi Albert Mickyn sivu, josta mainittiin myös muutama flippereitä sisältävä pelihalli. Ei kun tutkimaan! Ensimmäisenä otin tarkasteluun Shinjukun Kabukichossa sijaitsevan Mikadon. Tässä vaiheessa en vielä osannut arvata nimestä mitään, mutta rakennusta etsiessä tajusin oman typeryyteni. Mikado muutti viime syksynä Takadanobabaan. Ja rakennusta on turha etsiä, koska se on purettu. Työmaa-aitaan kiinnitetty lappu vahvisti kurjat uutiset. Mikado-biru purettiin muutamaa viikkoa aiemmin. Siellä olisi ollut viisi pöytää, joten pettymys oli valtaisa. Varsinkin, kun yksi olisi ollut kovasti fanittamani Williamsin Guns n' Roses.

Seuraava kohteeni oli idässä Sobu-linjan varrella oleva Shinkoiwa. Siellä oleva Omoron-niminen pelihalli vaikutti suoranaiselta hopeakaivokselta, jossa olisi peräti 20 flipperiä! Voi kuinka junassa kuumottikaan sormia päästä pudottelemaan kolikoita koneeseen. Pitkähkön matkan jälkeen Omoron löytyi helposti. Ensimmäisessä kerroksessa ei näkynyt jälkeäkään flippereistä. Suuntasin toiveikkaana toiseen kerrokseen, mutta siellä oli vain tylsiä pachinko-koneita. Aloin jo pelätä pahinta, kun askelsin portaita kolmanteen kerrokseen. Kyllä, se kerros oli täynnä kaikkea perusarcadea.

Omoron tarjosi flipperikulman peräti 14 vuoden ajan, mutta vuoden 2009 lopulla kulmaus suljettiin. Ilmeisestikin pelaajapulan takia. Melkein kuin olisi viety maailman paras tikkari kädestä! Lainaan nyt tähän Albertin sivuilta kuvan flipperikulmasta, jotta se muistuttaa minua aina paikasta, johon olisin yli vuoden ajan voinut mennä, jos olisin ottanut paikasta ajoissa selvää.


Onneksi tämän pettymyksen jälkeen sain kaksi hienoa vinkkiä: Tokyo Domen lähellä olevassa keilahallissa on melkein uudenveroinen Lord of the Rings! Ja lisäksi sain linkkivinkin japanilaiselle Pinball Locator -sivustolle. Harmi, että monet sivuston vinkeistä ovat jo vanhoja, joten seassa on nämä mainitsemani edesmenneet paikat. Ja moni muu paikka on varmaan kokenut saman kohtalon.

Vaan Lord of the Rings sentään löytyi! Olihan siitä ihan pirusti iloa. Siitäkin huolimatta, että ihan vehkeen vieressä oli sellainen nyrkkeilypeli, jossa isketään hanskalla mahdollisimman lujaa säkkiin. Ensimmäisen kerran siinä flipperiä pelatessa vähän säpsähti, kun joku läsäytti täysiä säkkiin, mutta onneksi siihenkin tottui. Ihan parhaalla tavalla ei peli kulkenut, sillä pistesaaliiksi jäi vaatimaton 32 miljoonaa. Ainakaan tällä kertaa en saanut nimikirjaimia high score -listalle, mutta sisäinen (ja ulkoinenkin) pikkupoika hymyili leveää hymyä.


Kyseinen masiina löytyy Tokio Domen vieressä olevalta keilahallilta (tällä kartalla "Yellow building"). Kun Domelta lähtee kulkemaan ylempänä olevaa kävelytasoa Suidōbashin asemaa kohti, näkyy oikealla puolella n. sadan metrin päässä melko isolla teksti BOWLING. Tasolta menee portaat alas, josta pääsee kävelemään keilahallia kohti. Siitä hissi neljänteen kerrokseen ja keilaradan tiskin kohdalta oikealle. Kiitokset Kirahville vinkistä.

Tällä hetkellä olisi melko varma tieto, että Chibassa Narashinossa olisi DEEP-niminen pelihalli, jossa olisi useampikin flipperi. Matka sinne on kauhean pitkä, joten tuollaiseen pelireissuun tarvitsisi varata aikaa useita tunteja. Ja totta kai on mahdollista, että sinnekin matkaisi aivan turhaa. Jos retkeen yhdistäisi käynnin Ikean salmiakkikalahyllyllä, ei Oku ehkä pitäisi retkeä ihan kahjona ajatuksena.

Todella hankalaa tämä flipperien etsintä joka tapauksessa on. Pari viikkoa sitten kiertelin Ikebukuron itäpuolelta kolme pelihallia läpi, mutta niistä yhdessäkään ei ollut mitään flippereihin viittaavaa. Tarjonta oli yhtä kattava myös Nakanon Broadway Mallin pelihalleissa. Eikä viikonloppuna Shibuyan EST:in yhteydessäkään olevat useat kerrokset pelikoneita tuoneet helpotusta tuskaan. Shinjukun Kabukichossa olevalla keilaradalla saattaa olla yksi flipperi. Ainakin siellä on ollut, mutta tämäkin tieto voi olla vanhentunut. Niin tai näin, niin joskus sekin täytynee selvittää.

Vapunaatto Yomiurilandissa

Kun Suomessa lähestyttiin vasta unessa vapunaattoa, olimme me jo Tokion lähistöllä olevassa Yomiuriland-huvipuistossa. Olenkin muistanut jo yli vuoden ajan muistuttaa Okua, että sinne on päästävä. No, nyt muistuttelu on ohi, kun tämäkin rasti tuli suoritettua.

Golden Weekiä edeltävä perjantai osoittautui hyväksi päiväksi vierailla huvitusten parissa. Torstai oli edesmenneen Showa-keisarin syntymäpäivä, eli kansallinen vapaapäivä. Ja perjantai oli työnantajani myöntämä vapaa, joten osa kansasta rehki vielä töissä ja loput olivat jo matkustaneet kohti kotiseutujaan. Puiston laitteisiin ei ollut käytännössä ollenkaan jonoja. Työkaverit sanoivat, että heidän käynneillään laitteisiin joutunut jonottamaan jopa yli tunnin.


Kuten yllä olevasta maailmanpyörästä otetusta kuvasta näkyy, jakautuu puisto melko isolle alueelle. Käveltävää siis riittää. Kuten kuvasta voi huomata, on alueella useampikin vuoristorata. Ne olivatkin syy koko retkelle.


Tärkeinpänä vetonaulana toimi luonnollisestikin paikan suurin ja kaunein laite, eli Bandit. Pituutta radalla on 1560 metriä, korkein kohta on 78 metriä ja huippunopeus 110 km/h. Rata ja vaunut ovat hyvin nykyaikaiset, joten vauhtia löytyy, mutta kaikki tapahtuu miellyttävän sulavasti. Okukin innostui Banditiin ja kertoi aivan aidosti nauttineensa kyydistä. Samaa ei voi sanoa kolmen vuoden takaisesta reissusta Fuji-Q Highland Parkiin, jossa Guinnesin ennätysten kirjassakin vieraillut Fujiyama taisi jättää vähän traumoja kolmen ja puolen minuutin ajelullaan...


Puinen White Canyon kiinnosti myös suuresti. Olihan se ihan makea, mutta silti ehkä aavistuksen pettymys. Kyyti oli hyvin kolkkoa (olihan se toki vanhasta radasta odotettavissakin, mutta nyt se oli vielä vähän kolkompaa) ja vaunu pikkuisen liian pieni. Vaikka jalat koitti asetella miten tahansa, kolhiutuivat polvet joka töyssyssä ja äkkimutkassa. Ja niitä riitti. Näin viikkoa myöhemmin päällimmäisenä muistona on valitettavasti tuo polvien hakkautuminen, joten laitetta kannattaa lähestyä ehkä pikkuisen pienemmillä ennakko-odotuksilla.



Nyt tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa seisottavassa vuoristoradassa. Loop Coaster MOMOnGAssa tosiaankin seistään tukevasti pyöränpenkkiin puristettuna. Ja mennään seisten 360 asteen silmukan läpi. Ihan veikeä fiilishän se. Tosi simppeli ja turvalliselta tuntuva laite. Ei aiheuttanut kummempia tykytyksiä, mutta ei välttämättä erityisiä fiiliksiä kokeilla uudestaankaan.

Täällä jokaisesta huvipuistosta vaikuttaa löytyvän Lintsiltäkin tuttu Space Shot. Tosin eri nimisenä. Yomiurilandista laitteita löytyi kaksi: yksi ampuu istujat vauhdikkaasti ylös ja toinen tiputtaa istujat hetkellisellä vapaapudotuksella alas. Kummankin tornin korkeus on 60 metriä ja huippunopeus noin 58 km/h. Ihan ok. Lintsiin en osaa verrata, kun edellisestä käynnistä taitaa olla yli 10 vuotta.

Tarjolla olisi ollut myös alakuvassa näkyvä "benji-hyppy", mutta siinä en käynyt. Joku näytti olevan jo ylhäällä hyppyvalmiudessa, mutta päättikin ottaa valjaat pois ja tulla portaita alas. Ei siis ihan helppoa ainakaan jokaiselle.


Olin jostain syystä käsittänyt, että huvipuisto olisi aika kaukana, mutta sinne pääsikin Shinjukusta ihan näppärästi. Paikalle pääsee itse asiassa kahta eri linjaa, joten kokeilimme molemmat. Menimme puistoon Shinjukusta Odakyu-linjalla Yomiuri Land-Maen asemalle, josta pääsi n. viidessä minuutissa bussilla porteille. Paluun teimme köysiradalla, joka kuljetti meidät Keion Yomiuriland-asemalle. Kumpikin asema on pelkkä "local"-asema, johon nopeammat limited express -junat eivät pysähdy. Kannattaa siis vaihtaa junaa sopivasti nopeampaan tai hitaampaan, jotta matka taittuisi noin 30 minuutissa.

Perjantain pakopaikkana ALCATRAZ ER

Koska emme nykyään tee muuta kuin palele tai syö, kertoo tämä päivitys jälleen jommasta kummasta, eli syömisestä.

Tosin tarinaan liittyvät myös teho-osasto ja vankila. Sekä rehevät reidet.

Kävimme viime perjantaina laajentamassa teemaravintolarepertuaariamme. Aiemminhan käytyjä ovat The Lockup ja Princess Heart. Tällä erää testasimme Lock Upin esi-isän, Alcatraz ER:n Shibuyassa.





Lockupiin verrattuna paikka oli vanhempi, eikä niin tyylikäs kokonaisuutena, mutta ellei vastaavassa ravintolassa ole ennen käynyt, on tämäkin kokemisen arvoinen. Kyseessä on izakaya-tyyppinen ihan perusravintola, jonka merkittävin ero muihin ravintoloihin nähden on se, että ruokailu tapahtuu telkien takana.

Aluksi jännitystä tuotti tällainen sisäänkäynti:



Piti painaa jostakin napista, ja pelkäsimme sähköiskua tai vastaavaa. Onneksi vain ovi ravintolaan aukesi. Sisällä meidät vastaanotti lääkärijoukko, joka kytki innokkaimman porukasta käsirautoihin, ja me muut seurasimme kiltisti vankia samaan selliin.

Koska kameraa ei ollut mukana, joudutte nyt tyytymään netin valikoimiin. Ehkä tästä saa hieman kuvaa ravintolan miljööstä.



Kalteriovi vedettiin kiinni, joten ruokailla sai omassa rauhassa. Listalla oli yllättävän paljon vegellekin sopivaa sairaalasapuskaa, muun muassa tomaattipizzaa, herkullisia avokadomakeja, kurkkua, juustopäällysteisiä keksejä, tietysti ranskalaisia perunoita, salaatteja. Oluet saapuivat kapeissa, muovisissa laboratoriomittalaseissa, ja tilasimme myös mielenkiintoisen näköisiä tuttipulloja.



Lockupista tuttuja ruiskujakin oli tarjolla:



Ruisku tultiin oikein kädestä antaen syöttämään potilaan suuhun.

Tarjoilijat olivat pukeutuneet valkoisiin minihameasuihin ja he olivat merkille pantavan reheviä. Monia koristi pieni tatuointi. Hurjia hoitsuja. Käytävillä pyyhälsi myös valkotakkisia nuoria lääkärismiehiä. Hyvää huolta meistä kyseisellä vankilateho-osastolla pidettiin.

Mutta se on sanottava, että jännittävämpikin kokemus olisi voinut olla. Tietysti kyseessä ei ollut kauhuteema, kuten Lockupissa, mutta jollain tavalla esimerkiksi musiikki olisi voinut olla tunnelmallisempaa kuin paikallista listahittikimaraa. Odotimme myös koko ajan jonkinlaista yllätystä - no tulihan sellainen, pieni ainakin, sitten lopuksi, kun vankeja pääsi karkaamaan!

Vessalle erityispisteitä: todella ankea, aivan kuin vankilassa olisi ollut! Miljööstä myös sen verran kiitosta, että kaksikerroksiset sellit näyttivät hauskoilta. Ruoka taas oli kaiken kaikkiaan keskinkertaista, mutta ihan kelvollista. Jälkiruuat olivat ihania, ainakin pudding ja jätski-parfait. Hintataso oli korkeahko, mutta aika ookoo 100 minuutin tabe- ja nomihoodailla (3500 jenskua per pää tämä yhdistelmä).

Huippuhetkemme taisi olla, kun olutta tuotiin - kusikuikassa! Niin aitoa!

--

Teho-osastokokemuksen jälkipuintia menimme harrastamaan hauskaan, anonyymiksi jääneeseen baariin Center-Gain päässä. Paikka oli ihanasti sisustettu, katosta roikkui pehmoeläimiä, käärmeitä, silmälaseja... Pöytinä oli vanhoja pulpetteja, joiden sisältä löytyi hurmaavia tulitikkurasiakokoelmia. Vessassa roikkui kaksi jääkarhuasua, joihin kuuluvat valtavat päät kellottivat sohvalla vieressämme.

Arvatkaa, pitikö ne työntää omaan päähän... No niin kai piti...

Oppai Choko

Miestenpäivä, eli tuttuvallisemmin ystävänpäivä, oli ja meni. Okusan käsitteli japanilaisen valentine's dayn jo viime vuonna, joten ei enempiä siitä tällä kertaa. Tänä vuonna Oku antoi sellaisen lahjan, jossa yhdistyy ehdottomasti muutama Yan-sanin suosikkiasia:



Asia on rasia? No ei täysin! Kyseinen rasia sisältää oppai chokoa, eli tuttavallisemmin "tissisuklaata". Huh, katsotaanpa, mitä rasiaan kätkeytyy.



Rasiasta näyttää löytyvän piirretty tytön kuva. Ja nähtävästi edestä avattavat rintaliivit. Selevä. Tuskastuttavan pitkän hakasia vastaan käydyn taistelun jälkeen paljastui tällainen näkymä:



Yksittäispakattuja valkosuklaisia rintoja! Nam! Suklaa on aivan kohtuuttoman makeaa, mutta ei se mitään, kun makustellessaan ajattelee mitä imeskelee. Kyseessä on ehkä yksi parhaista lahjoista mitä miehelle voi ystävänpäivänä antaa. Totta kai esimerkiksi Nissan GT-R olisi myös otettu vastaan omalla postauksellaan, mutta tämä pääsee lahjana lähes samalle viivalle.

Oppaista tulikin mieleen viime vuonna ilmestynyt japanilainen elokuva Oppai barê, eli suomalaisittain vaikkapa "Rintalentopallo". Kyseessä on koulumaailmaan sijoittuva komedia, jossa teini-ikäisten poikien lentopallokerho saa valmentajakseen nuoren naisopettajan. Jo ensimmäisissä treeneissä käy selväksi, että pojat eivät osaa pelata lentopalloa sitten pätkääkään. Opettaja kuitenkin toivoo joukkueelle menestystä ja suostuukin heikkona hetkenä näyttämään rintansa pojille, jos he voittavat yhden ottelun. Arvatenkin tämä tuo motivaatiota harjoitteluun...

Kun Haruka Ayase voitti tämän kuun alussa tällä roolillaan parhaan naispääosan esittajän "Blue Ribbonin", en ollut aivan varma, mitä tämä kertoo japanilaisen elokuvan nykyisestä tasosta. Ihan hauska (ja kiltti) elokuva joka tapauksessa. Ja erityisen hyvää katsottavaa, jos haluaa harjoitella kuullun ymmärtämistä.

Loppuun vielä yksi herkullinen kuva tuohon alun rasiaan liittyen:

Shinnenkai shabu-shabulla

Viime vuoden lopulla kävi niin nolosti, etten osallistunut yhteenkään varsinaiseen bōnenkaihin. Vähän koetettiin muilta työkavereiltakin urkkia, että pidettäisiinkö, mutta kukaan ei osoittanut suurempaa intoa ylensyömiseen ja -juomiseen. Osalla tuntui menoja riittävän ilman työpaikankin kekkereitä. Lopulta pomo laittoi 21. joulukuuta kutsun meidän tiimimme bōnenkaihin päivän varoitusajalla. Koska olimme Okun kanssa lähdössä sitä seuraavana päivänä Nisekolle, päätin ilmoittaa kohteliaasti, että nyt ei oikein pysty. Olisihan se ollut aika "hullua" lähteä syömään (ja juomaan) itsensä ihan tukkoon, kun aamulla täytyi herätä ennen neljää ja lähteä kohti lentokenttää. Ja iltapäivällä rinteisiin.

Onneksi tuohon loppuvuoden sosiaaliseen ähkyyn on keksitty avuksi shinnenkai eli uuden vuoden kokoontuminen. Konsepti on kaikin puolin sama, eli kasataan yhteen ihmiset, joita nykyhetki tai menneisyys yhdistää, ja syödään ja juodaan. Tietenkin sillä poikkeuksella, että hyvän ensi vuoden sijaan toivotellaan hyvää tätä vuotta. Joka on toki tammikuussa aivan loogista. Kun tämä "pikkujoulukausi" jatkuu vielä tammikuunkin ajan, jää kaikille vanhoille työ- ja ystäväpiireille mahdollisuuksia kokoontua. Ja ravintolat voivat hyvin.

Työporukan kesken vietimme tammikuun lopulla shinnenkaita, johon oli kutsuttu liki 20 nykyistä ja entistä tiimin jäsentä. Meistä 13 ilmoitti pääsevänsä paikalle, vaikka lopulta yksi joutuikin perumaan osallistumisensa työkiireiden takia. Onhan se ihan ymmärrettävää, kun aloitimme jo kello 20, että siinä on vielä kuumin mahdollinen työaika käynnissä... Koska tämä oli työporukan oma kokoontuminen, ei kutsuttujen listalle kuulunut esimerkiksi esimiestä tai paria muutakaan entistä työntekijää, joita kaikki eivät ole muistelleet niin kauhean kaihoisasti.

Tällä kertaa ruokavalintamme oli shabu-shabu, joka yksinkertaistaen tarkoittaa ohuen ohueksi leikattua lihaa, jota huljutellaan puikoilla hetken aikaa kiehuvassa vedessä tai dashissa, kastetaan raakaan kananmunaan tai kastikkeeseen ja pistellään poskeen. Tämä valinta sopi minulle oikein hyvin, kun olen asunut jo toista vuotta Japanissa, enkä ollut koskaan aiemmin syönyt shabu-shabua. Kuten aitoon nomikaihin kuuluu, oli homman nimi tabehōdai ja nomihōdai: syö ja juo niin paljon kuin jaksat.

Ravintolavalinta oli todella onnistunut, sillä kaikki tarjottu ruoka oli erinomaisen hyvää. Erilaista lihaa kannettiin pyötiin matalista laatikoista muodostuvissa torneissa. Lihojen lisäksi tarjolla oli taikinapallojen sisään laitettua kalaa, vihanneksia ja lopuksi myös pitkät nuudelit. Yhteistä kaikelle ruualle oli niiden valmistaminen yhteisesti pöydän keskellä olevissa astioissa, joissa vesi ja dashi kiehuivat.


Ruokakeskusteluun kuuluivat pikaiset puheet nykyisistä työpaikoista, tärkeimmät vuoden aikana elämässä tapahtuneet positiiviset asiat (lapset, naimisiin, tyttöystävät), tietenkin nopea älypuhelinvertailu, kun paikalla oli iPhonea, Androideja ja Windows Mobileja (ei yhtään Nokiaa) ja toki se, kuinka hyvää ruoka on. Joku tiesi kertoa, että työpaikastamme uudelleensijoittelun myötä eronnut ja Osakaan vanhempiensa luokse viime helmikuussa palannut tyyppi oli löytänyt syyskuussa lopulta uuden työpaikan Osakasta. Muistan, kuinka monet olivat vuosi sitten aika pessimistisiä Osakan työtilanteen suhteen.

Näihin rajoittamattomiin syöminkeihin kuuluu usein aikaraja, ja meidän tapauksessamme raja oli kaksi tuntia. Eipä kukaan olisi enempää jaksanut syödäkään. Koko ähkyn hinta per ruokailija oli hyvin kohtuulliset 4000 jeniä, mikä oli ruuan laadun ja määrän huomioiden oikein käypä kustannus. Juomiakin tarjoilijat saivat kantaa kädet väärällään. Koska ilta oli nuori ja seuraava työpäivä vielä 12 tunnin päässä, päätimme ampaista viereiseen karaokeen. Tai osa porukasta päätti suunnata kotiin, mutta jäi seurueeseemme vielä yli puolet porukasta.

Karaoke oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Anime- ja draamatunnarit, jpopit, ghostbustersit, ccr:t, tuikitarpeelliset hevinumerot ja räpit kajahtivat taas ilmoille. Tulipa tutustuttua myös 電気グルーヴ:n (Denki Groove) 聖おじさん-biisiin. Heh, se on ehdottomasti Japanin vastine Ray Parker Juniorin Ghostbusters-teemalle. "Dare o yobu? - Seinto ojisan!" (kenelle soitat, pyhälle enolle/ukkelille/vanhalle mielenne (vai sen miehen hengelle?)). Linkitänpä videoon, jos se sattuisi toimimaan (nähtävästi Nico Nico Dougan playeri ei toimi omilla Firefoxeilla, joten tarvi katsoa Operalla).



Puolet porukasta liukeni vähän ennen puolta yötä viimeisille junille. Totuttu luottokuski oli taas autolla liikkeellä ja ehdottikin itse, että voisi viedä loput kotiin. Niinpä jatkoimme laulua vielä neljästään yhteen saakka. Reilun vuoden aikana minulle on selvinnyt ainakin sen verran, että kuljettajamme on ilmeisestikin allerginen etanolille. Näissä ulkoiluissa hän sulautuu täydellisesti porukkaan, joten allergia ei ole hänelle ainakaan minkäänlainen sosiaalinen hidaste. Karaokesta lähdettyämme harhailimme hyvän tovin Shibuyan syrjäkujia jonnekin hulppeahkoja taloja kasvavalle asuinalueelle. Auto oli siellä parkissa lähes ilmaisessa kolikkopysäköinnissä. Ja koska muut olivat menossa Chibaan, tipautettiin minut ensimmäisenä pois ja pääsin nukkumaan jo kahdelta. Onneksi ähkystä ei ollut enää tietoakaan, joten seitsemänasteisessa makkarissa uni tuli välittömästi.

Meido-kahvilassa

Käytiin kavereiden kanssa mutka Akihabarassa, ja näillä ketkuilla oli siihen syykin: Mentiin meido-kahvilaan, jossa minulle ostettiin lisäpalveluita. Meido-kahvila on ihan tavallinen kahvila, mutta sillä erotuksella, että kahvilan tarjoilijat ovat yleensä keski-iältään noin 20-vuotiaita tyttöjä ja he pukeutuvat kuin ranskalainen sisäkkö. Ja he kutsuvat sinua isännäksi tai emännäksi ja haluavat toteuttaa kaikki toiveesi (ainakin ruuan ja juoman osalta, jos menusta löytyy). Nyt, ennen kuin hätäisin kysyy, että missä pornobaarissa sitä on luuhattu, niin yritän parhaani mukana vakuuttaa, että siitä ei ole kyse.

Tokion ensimmäinen meido-kahvila (Cure Maid Café) avattiin jo vuonna 2001. Joku kaupankäynnin kapellimestari huomasi, että osa otakuista olisi valmis käyttämään rahaa, jotta voisi kohdata mangassa ja animessa esitettäviä meidoja myös luonnossa. Tästä alkoikin suoranainen meido-buumi, ja näitä kahviloita alkoi ilmestyä pitkin Akihabaraa. Ja sieltä ilmiö on levinnyt muihin Japanin suuriin kaupunkeihin ulkomaita myöten. Meidän ensikosketus ilmiöön tapahtui ilmeisen suositussa @Home-kahvilassa. Paikan suosituimpaan kerrokseen oli n. 30 ihmisen jono.

Tarjoilijoilla on yllään siis sisäkön asu. Se on noin tuplasti enemmän kangasta kuin karkeasti arvioiden puolella Shinjukussa tai Shibuyassa vaeltelevan tyttösen asussa. Totta kai joku voi ajatella, että tähän master ja mistress -konseptiin liittyy ihan varmasti submissiivisuus ja ties mitkä lonkerot, mutta tuollainen kahvila on hyvin kiltti paikka. Mutta mitä olivat nämä heti aluksi mainitut lisäpalvelut, jos eivät jotain perverssiä rienausta?

Ensimmäinen palveluista oli pelaaminen, eli sain pelata yksikertaista peliä meidon kanssa. Tarjolla oli tuttu krokon hammasta kolottaa, jotain korttipelejä ja sellainen yhdellä napilla pelattava nuijan heilutus, jossa napin painallus nostaa suojakilven ja samalla hutkaisee nuijalla vastustajaa päähän. Jos nappeja painaa yhtä aikaa osuvat nuijat kilpiin. Jos kilpi ei estä nuijaa, ponnahtaa vastustajan pää heilumaan jousen varaan ja siitä saa pisteen. Ja pisteitähän tuli.

Toinen palvelu oli yhteiskuva. Kun vuoroni tuli, kuulutettiin minut salin perällä olevalla pikku lavalle. Sieltä sain valita päähän pannalla laitettavat korvat (otin tiikerin!) ja sovittiin yhteinen poseeraus. Vaihtoehtoina oli kissa, tiikeri ja kahdesta kädestä muodostuvat sydämet. Koska tiikerinkorvat olivat jo päässä, niin poseerasimme tassut tiikerinä ja toinen meido otti meistä polaroidin. Siitä palasin pöytään odottamaan, että meidoni personoi kuvan (piirsi sydämiä, kirjoitti nimet ja päivämäärän).

Kahvilassa on tarjolla kahvin, teen ja muiden juomien lisäksi ihan hienoja jäätelöannoksia, spagettia ja omuraisua. Omuraisun meido koristelee polvistuen pöydän viereen ja piirtää ketsupilla sydämen annoksen päälle. Joissakin paikoissa voit jopa heittäytyä aivan vauvaksi tai vanhukseksi, ja meido syöttää annoksesi sinulle lusikalla. Me emme tarvinneet syömäapua, mutta sisäkkömme teetti meillä kuitenkin taian, jotta juomamme olisivat vielä maukkaampia: Laitoimme jokainen omat kätemme yhteen ja muodostimme sydänkuvion. Sitten veimme sydämen oikealle, vasemmalle ja eteen, ja luimme samalla taikasanat "moe moe kyun". Kahvi maistui ihan varmasti aavistuksen normaalia paremmalta!

Olin ajatellut, että näissä kahviloissa kävisi vain ja ainoastaan otakut, jotka muualla lähinnä herättävät tytöissä kauhua hikitahraisine paitoineen. Vaan meidän seurueen lisäksi poikkeuksen vahvisti useampi tyttöpoikapari, jotka olivat ilmeisesti kahvilassa treffeillä. Ja näinpä jopa tyttöparin syömässä jäätelöannoksia. Tämä olkoon se viimeinen maineeni puhdistava todiste, että paikka on mitä puhtoisin. Harmi vain, että kaikenlainen omatoiminen kuvaaminen on kiellettyä, joten tähän postaukseen ei ole liittää kuvallista kerrontaa mukaan.

Pelissä kävi näin. Ei tainnut meido-parka uskaltaa laittaa isännälle aivan täysiä kampoihin. Siitä huolimatta varauksettomat suositukset, jos kykenee olemaan ottamatta hetken itseään liian vakavasti!

Ruokahöpinää muun muassa

Kuinka olenkaan ihastunut tuollaiseen paahtovanukkaaseen, tai mitä ikinä sitten onkaan! Joku kermaisa pudding, karamellikastiketta alinna. Muutoinkin japanilainen pudding, purin, on niin nannaa. Jos izakayassa on sellaista jälkkärinä, oku ottaa, aina ottaa!



Mietin tuossa äsken kaupan kassalla, että mitenhän ikinä ostokset jossakin Alepassa tai vastaavassa enää sujuvat. Eivät voi sujua. Täällä on jo ihan kaavoihinsa kangistunut kauppatoimissaan. Kummassakin lähistön isommassa supermarketissa toimitaan samoin. Otetaan mennessä ostoskori, jonka tahtoessaan voi laittaa työntökärryyn (jonka alaosaan mahtuu toinen kori tarvittaessa, isompia ostoskärryjä ei ole). Lapataan se täyteen kaikkea hyvää. Mennään kassalle. Asetetaan kori kassatiskille, ja myyjä siirtää ostokset viivakoodin kautta toiseen koriin, tarkkaan harkitussa järjestyksessä. Touhun katselu on joskus kuin palapelin kokoamisen katselua. Tekisi melkein itse mieli mukaan asettelemaan jogurttipurkki juuri tuonne koloon tofun viereen.

Toisinaan ostoskoripalapelin suorittaa toinen myyjä, ja toinen iskee tavarat kassaan ja pyytää rahat. Ja ellei ole tarkkana, saattaa koriin livahtaa myös muovilusikka tai syömäpuikot jogurtteja ja makeja varten. Blogissamme on kenties jo mainittukin joskus, että kyseisiä muovilusikoita meillä on ainakin 100, koska alussa ei millään muistanut kieltäytyä ajoissa. No, koriin lykätään myös (aina liian monta) pari muovipussia, ja sitten pääsee tämä uuden korin kanssa pakkaustason ääreen kaupan seinustalle. Siinä sullotaan itse tavarat kasseihin, vieressä toki märkä pyyhe sormia varten eli sitä varten, ellei pussin suu aukea helposti. Pakkauspisteellä on yleensä myös vedenkeitin ja mikro, jos tahtoo alkaa heti syömäpuuhiin, kuten esimerkiksi laskea nuudelikuppiinsa kuuman veden.

Pienemmissä kaupoissa kuten konbineissa myyjät pakkaavat ostokset pusseihin saman tien ihan itse, ja vielä isommissa kaupoissa taas on yleensä pakkauspuuhiin erikoistunut henkilö erikseen. Joskus kassalla on vielä kolmaskin tyyppi, joka häärää muuten vain.

Esimerkiksi tässä taannoin Ikeassa olin ihan hämilläni, kun seisoin yhtäkkiä kassaliukuhihnan toisessa päässä hihna täynnä ostoksiani. Siinä vain lojuivat, siitä piti alkaa noukkia kassiin, joka vielä itse oli pitänyt muistaa napata mukaan ja vieläpä maksaa kassista rahaa! Huh huh - liikaa skandinaavista vapautta & vaivannäköä! Ja ylipäänsä - liukuhihna! Mikä se on?

--

Ruokaostoksista kaiken kaikkiaan, että Elmereiden alkuaikoina tein päivityksen kaikesta kummallisesta, mihin kaupoissa on saanut törmätä. No, kaikkeen siihen törmää yhä, eikä minkään merkitys ole vieläkään sen kummemmin valjennut. Japanilaiset antimet, joihin olen erityisen höyrähtänyt, ovat: se pudding, tuore ananas purkissa, japanilainen kurpitsa (valmiiksi keitettynä), reikäjuures eli renkon eli lotus root (no se sentään on selvinnyt, että mikä se on) valmiiksi keitettynä seesaminsiementen kanssa, kausittaishedelmät eli tällä hetkellä mandariinit ja syksymmällä taivaallinen nashi (omena-päärynä) ja kohta mansikat, kylmä vihreä tee, genmaicha-tee kuumana, maustamaton jogurtti, sobasämpylä (sobanuudeleita sämpylän sisällä), kaikki tofu ja silloin tälläin, sopivin väliajoin makit, inarit ja perunasalaatti.



--

Viime perjantaina Suomen suurlähetystö järkkäsi oivalliset itsenäisyyspäivän juhlat, joissa finskit herkutkin taas muistuivat mieleen. Oli porkkanalaatikkoa ja lanttulaatikkoa, rosollia ja karjalanpiirakoita munavoilla, ruisleipää ja smetanaa. Toki myös kinkkua ja kalaa. Sekä viinejä, viskejä ja vodkia. Kerrassaan runsasantimelliset juhlat, kiitos vain kaikille asianosaisille! Ja jotta herkuttelu ei tähän jäisi, ensi lauantainakin suomimieliä hemmotellaan isohkojen pikkujoulujen merkeissä. Ei täällä siis lanttulootaa ehdi ikävöimään, vaikkei kotiuunia omistakaan! Joulutortut lienevät nyt ainoa jouluinen laji, jota maistamaan ei ole päässyt. Pipariakin on kodin joka nurkka täynnä, ei kylläkään itse leivottua.

--

Koleus on vallannut Tokion. Päivisin auringossa on yhä lämmin, mutta iltaisin ei suinkaan. Tuuli on toisinaan julma, ja kesätakki vaihtui suoralta kädeltä talvitakkiin ilman välivaiheita. Alakerrassa on pysyvästi 13 astetta, yläkerta sentään sinnittelee 16-18 asteessa. Varatoimenpiteet on otettu käyttöön, hokkairoja ei sentäs vielä.

--

Bling bling on myös vallannut Tokion. Jokainen kaupunginosa panee parastaan talven valotaideteoksineen. Kävelimme eilen Shinjukun Southern Terracen valomaailmassa, jonka valkoisten puiden siimeksessä lähestulkoon sokeuduimme. Toinen vallitseva väri oli sininen. Missä punainen ja vihreä, joulun värit? No, varmaankin maissa, joissa joulua todellisesti vietetään. Nämähän ovat vain talvi-seasonin illuminaatiota. Täällä aika hieno kuva.

Loppupäässä aluetta oli kotamainen valohässäkkä, kai se kuusi oli olevinaan, jolle jonotettiin kymmenien henkien voimin. "Kuusen" sisällä pääsi painamaan nappulaa, jolloin jokainen painaja sai puun syttymään satunnaiseen väriin. Vau? Tai saattoi touhulla olla jokin muukin funktio, jota emme hoksanneet. Seurasimme pariskuntaa, joka antoi sylimäyräkoiransa painaa tassullaan nappulaa. Koiralla oli ihan taatusti päällään joku söpö mekko.

Tokiolaiset!! :)

Pikkujoulujuhlintaa

Bounenkai-biletysaika alkaa olla käsillä, mutta mepäs otimme varaslähdön ja järkkäsimme Suomityyliset kotipikkujoulut lähimmille kavereille vielä marraskuun lopulla.

Japanissahan harvoin kutsutaan ihmisiä toisen luo kotikylään ja vielä harvemmin järjestetään kotibileitä. Selkein syy on yleensä asuntojen pieni koko sekä se, että uchiin, kotiin, sisäpuolelle, ei mieluusti päästetä vierasta porukkaa, ainakaan paria henkeä enempää kerrallaan.

No, meitä eivät tietenkään japanilaiset tavat rassaa, joten asuntomme täyttyi lauantaina iloisista pikkujouluilijoista. Parikymmentä henkeä mahtui hitusen ahtaasti ja suurta lämpöenergiaa tuottaen, mutta melko kivuttomasti huusholliimme. Itse asiassa kukaan ei lopulta tahtonut hengata yläkerrassa, vaikka ajattelimme kahden kerroksen bileiden olevan pakollinen ratkaisu näillä neliöillä. Ehei, kaikki tyytyväisinä pakkautuivat alakerran vakuumitunnelmaan.

Melkein tasan puolet olivat suomalaisia ja toinen puoli yhtä filippiiniläistä ja yhtä amerikkalais-japanilaista lukuun ottamatta japanilaisia. Tarjoilu oli sen mukaista: sekä sushia että karjalanpiirakoita, sekä japanilaisia ankokarkkeja että salmiakkikaloja. Pikkujoulujahan edelsi hikinen reissu Funabashin Ikeaan, josta raahasimme 8 pulloa glögiä, vuoret pipareita sekä vähän Marabouta ja salmiakkikaloja. Sekä kynttilöitä.

Ikeaaaa... Ikean ravintolasta saa myös lihapullia kermakastikkeella ja puodin puolelta kermakastikejauhetta ostettua mukaankin! Joskus alkaa omituisesti kaivata kunnon pussikastiketta muusin oheen, mutta hyvä tietää, että sitä siis Japanistakin saa!





Japanilaisillekin pikkujouluglögi maistui hyvin, salmiakki hieman heikommin. Karjalanpiirakat katosivat munavoin kera niin nopeasti, että emäntä & isäntä tuskin ehtivät maistaa näitä harvinaisia herkkuja! Eksoottinen lisä oli myös Moomin Cafésta noutamani "Joululimppu", jota koristi ilmeisesti lumea jäljittelevä kookoshiutalekuorrutus! Joululimppua leipä siis enintään etäisesti muistutti, mutta ihan hyvää se oli. Kinokuniyasta oli myös kiikutettu parit "hapanreivat".

Pikkujoulujen pukukoodi oli villasukat, sillä tähän vuodenaikaan alakerrassa on yleensä 12 astetta (kuten parhaillaankin), mutta onneksi ihmiset ja kynttilät lisäsivät tosi tehokkaasti asteita.



Pikkujoulujen ainoa varsinainen ohjelmanumero glöginkeiton ohella oli joulukorttien askartelu. Kaikki saivat taiteilla oman korttinsa, joiden joukosta kotijury valikoi hienoimmat suklaa&piparipalkituiksi - tai kenties oudoimmat, no, omaperäisimmät. Japanilaisilla ei ehkä ollut ihan hallussa joulukortin perusidea, mutta urhoollisesti kaikki väkersivät omansa.

Lopuksi kortit jaettiin muistoksi jokaiselle.



Tässä yksi japanilainen voittajajoulukortti: "Happy Drinking!!"



Aika kului lennokkaasti, kuten pikkujouluissa tapana on, ja puolilta öin jatkoimme tip tap -meininkiä varsin tutuhkon puuhan parissa...



Jep jep, all night -karaoke here we came again on our own..!

Viimeinen kuva kamerassa oli tämä:



We did it our way!

Tokion Kansainväliset Filmifestarit 2009 - tunnelmia

Ympyrä alkaa sulkeutua, tosin ei vielä millään muotoa pysyvästi. Kuitenkin, viime vuoden vasta-Japaniin-tulleet tuntemukset nousivat aika vahvasti pintaan, kun taas suuntauduin viikoksi asustamaan Roppongi Hillseille. TIFF, Tokyo International Film Festival oli jälleen vuorossa, ja jälleen minäkin siellä työtehtävissä pyörähtelemässä.

Saldo tänä vuonna oli: 21 elokuvaa, 5 pressikonferenssia, 1 seminaari, yhdet pressin privaattibileet, Avatar-elokuvan spesiaalishow, avajaiset sekä tietysti paljon yleistä häröilyä ja epämääräistä viinikyllästeistä ajantappoa elokuvien sun muiden välimaastossa.

TIFF jatkoi tänäkin vuonna ekologista, Coca-Colan ja Toyotan sponsoroimaa vihreää teemaansa vihreine mattoineen, joten tunnelma oli aika saman tyyppinen. Tosi paljon itse asiassa. Avajaiset olivat samanlaiset, ylipäänsä festarin koostumus entisenlainen ja alue näytti ihan samalta, kuin vuosi sitten. Muutoksista suurimmat taisivat liittyä lamaan, eli pressi ei enää saanut niin paljon ilmaisia asioita, isoja tähtiä oli vähemmän ja iltabileet oli siirretty pääkallopaikalta syrjäizakayaan.

Mutta, elokuvat tuntuivat paremmilta. Syynä saattoi olla toki sekin, että valikoin tänä vuonna nähtäväkseni vain 2 japanilaista elokuvaa... Eli ei perhedraamayliannostusta tänä vuonna! Näin elokuvia seuraavista maista: Japani, USA, Kolumbia, Taiwan, Ranska, Iran, Singapore, Kiina, U.K., Malesia, Bulgaria, Intia, Italia, Venäjä, Australia ja Singapore. Aika hyvä kattaus eri kulttuureja! Erityisen iloinen olin nähdessäni malesialaista, singaporelaista ja filippiiniläistä elokuvaa, koska ne ovat varsin harvinainen näky.

Mutta oli se kyllä varsin raskastakin hypätä kulttuurista toiseen, pahimmillaan neljä kertaa yhden päivän aikana, istua valtavasti ja tuijottaa valkokankaita. Ilman muuta myös ihanaa ja antoisaa leffafriikille, mutta ei todellakaan yksinomaan helppoa ja mukavaa!

Seuraavia tuosta joukosta voisin suositella:
* Ten Winters (Italia-Venäjä). Kaunis, kuulas tarina pojasta ja tytöstä, jotka eivät koskaan tapaa oikealla hetkellä. Kiintoisa kerronta, joka leikkautuu aina kymmeneen talveen ja jättää ihania aukkoja katsojalle täytettäväksi.
* Rabia (Kolumbia-Espanja). Guillermo del Toron tuottama, päähän jäävä elokuva oudosta miehestä, joka pakenee tappotuomiota vanhan, valtavan huvilan käyttämättömiin yläkerroksiin.
* A Single Man (USA). Colin Firthin ja Julianne Mooren leffa, kauhean kaunis, visuaalinen homoelokuva, Colin oli tosi hyvä, visuaalisuus hieman itsetarkoituksellista jo, mutta erittäin sopiva krapulafilmi!
* Talentime. Hauska malesialaiselokuva Talent-kisasta ja kulttuurieroista ja mykästä pojasta.
* Five Minutes of Heaven (U.K.). Rimiksen "Adam" loistavassa roolissa, plus Liam Neeson, kertomus murhaajasta ja uhrin veljestä, jotka kymmenien vuosien kuluttua tapaavat. Katolilais-protestanttiteemaa.
* Eastern Plays (Bulgaria). Sai tämän vuoden parhaan Competition-elokuvan palkinnon, eikä syyttä suotta. Eksistentialistista angstia, rappiota, rasismia, rakkautta, Bulgariaa.
* The Staten Island (USA). Tämän jälkeen tahdon ihan uusin silmin kyläilylle Staten Islandille! Ethan Hawke ja kumppanit hauskassa ja synkässä mobsterfilmissä. Hyvät musat.
* Road, Movie (Intia). Eriskummallinen seikkailu, jossa nuori mies lähtee ajamaan elokuvateatterivälinerekkaa läpi kuivan autiomaan ja ottaa kyytiin kulkijan jos toisenkin.
* Mary and Max (Australia). Suloinen ja hauska, mutta koskettava ja vakava animaatio kahdesta kirjekaveruksesta. Ihania yksityiskohtia, erinomaisesti tehty!

Muista kohokohdista kuvallisesti:

Avajaisissa oli taasen sama systeemi: ensin kutsuvieraat kulkivat vihreää mattoa pitkin, kunnes tulivat avajaislavalle poseeraamaan. Tässä Avatarin porukkaa, Sigourney Weaver, Zoe Zaldana, Sam Worthington ja tuottaja.




Tämä poika sai kovasti fanien huutelua osakseen, mutten muista, kuka hän on, enkä nähnyt hänen elokuvaansa (I Give My First Love to You, poika kuolemassa sairauteen, mutta tyttö rakastaa viimeiseen saakka, joo ei kiitos.).


Samoin nämä pojuset saivat takanani istuneet naiset huutamaan suorastaan epäinhimillisellä äänellä. Tai ainakin yksi pojista sai aikaan tuollaisen efektin. Avajaisiin pääsi myös varhain jonottaneita tavisfaneja tietty määrä, ja kiljujat olivat juuri heitä. Tämä poikaelokuva kertoi jostain juoksuporukasta, ja voin kuvitella, kuinka koskettava ja yhteishenkeen puhaltava se onkaan... :)

Minulle isohko asia oli nähdä lavalla Koyuki, tuo nainen vaaleassa mekossa. Olen niin paljon katsonut Koyukin tv-draamoja, ja hän on jotenkin niin ihana. Kimi wa Pettossa etenkin (ks. tv-draamapostaus).


Illan suurimpia tähtiä oli uusi pääministeri! Yukio Hatoyama. Hällä oli iso turvakaarti mukanaan. Jotain höpisi ekologiasta ja luonnon kunnioittamisen tärkeydestä, niinkuin kaikki muutkin. Fraaseja, fraaseja.


Pääministerin hypetys jatkui illan Avatar-erikoisillassa, jossa näytettiin filmistä pätkiä. Kokonaisuutta vielä viimeistellään. Itse olin vain pressiosuuden paikalla, ja huvitti, kun yleensä niin säntillisesti kuvausohjeita noudattavat japsikuvaajat pääministerin tullessa yhtäkkiä valtoimenaan hyppäsivät ylös kuvaamaan tuota kunnianarvoisaa kutsuvierasta.


Kuvasivat he Avatar-starbojakin.




Tässä porukka pohtii, että minne nyt pitää katsoa ja mitä tehdä, kun käsky kuului, että nyt katse videokameroihin päin hop.


Avajaisten ohella kiintoisaa oli myös kuunnella käsikirjoittaja-tuottaja Darren Starin tarinointia kirjallisesta luomisprosessista. Tunnin seminaarissa tyyppi höpisi hauskoja Beverly Hills 90210 / Melrose Place / Sinkkuelämää -akselilla sekä järkkäsi vieläpä dvd-palkintokisan kuulijoille. Harmi vaan, että kukaan ei tiennyt Sinkkuelämää-aiheisiin kysymyksiin vastausta, joten vasta jollain helpolla bonuskyssärillä dvd nimmareilla löysi voittajansa.

Japanilaiset taas tuttuun tapaansa kyselivät Darrenilta merkittäviä kysymyksiä, kuten: miksi Donna oli niin kauhean kiltti hahmo Beverly Hills 90210 -sarjassa?

Parhaan elokuvan valikoijatuomaristossa oli tänä vuonna muun muassa nämä heput:

Eli Babelin ohjaaja Alejandro sekä viime vuoden vastaavan kisan voittanut ohjaaja-näyttelijä Jerry. A. G. Iñárritu oli aika charmantti.


Fotaajat työssään.


Vuoden hätkähdys taas oli se, että The Cove-leffa pääsi kuin pääsikin filkkareille, vaikka se ensin oli saanut kieltävän päätöksen. Valtiovallan vaihtuessa lupa viime hetkillä heltisi, ja ohjaajakin saapui mukaan. Itse en elokuvaa ehtinyt näkemään, mutta kävin pressitilaisuudessa, joka oli järkätty Superdeluxeen (kiva baari/klubitila Ropparilla). The Covesta ja japsien reagoinnista delfiinipyynnin vastaiseen kohuelokuvaan lisää kollegan kirjoittamana täällä.


Eipä muuta, mukavat festarit ja paljon maailmoja pään sisällä kylässä TIFFin myötä. Sulatellaan, odotellaan ensi vuotta, otetaan Action! For earth.