Miehet kylpee

Okusanin kyläillessä Suomessa käväisimme suomikaverin kanssa löylyttämässä itsemme Shinjukun Kabukichossa olevassa Finrando Saunassa. Kyseinen "suomalainen" saunalaitos poikkeaa suomalaisesta saunasta mm. siltä osin, että se on vain miehille tarkoitettu rentoutumislaitos. Kuten sääntökyltistä näkee, tatuoinnit, humalaiset ja rikolliset eivät ole toivottuja, mutta ilmeisesti tässä kiinalaisten pyörittämässä paikassa ainakaan kahdesta säännöstä ei pidetä kovin tiukasti kiinni. Siitä lisää myöhemmin.

Portaiden alapäässä nakkasimme kengät lokeroihin ja jätimme lokeroiden avaimet vastaanottoon pantiksi. Saimme avaimet vaatekaappeihin sekä vaaleansiniset bokserit, eli siitä vain pukuhuoneeseen irtaantumaan ylimääräisistä vaatekappaleista. Kello oli jo lähes 21, joten pukuhuoneessa kohtasimmekin ensimmäiset humalaiset työmyyrät. Eipä heistä mitään harmia ollut, mutta herrojen askellus vaikutti varsin epävarmalta. Ja keskustelu oli normaalia kylpylätasoa äänekkäämpää. Toisaalta he olivatkin ainoat näkemämme selkeästi humaltuneet kylpylävieraat.

Koska tulimme kylpemään, bokserit päätyivät heti alempaan kerrokseen saavuttuamme koriin, ja suihkun kautta hyppäsimme kuumaan sähkökylpyyn. Sähköaltaan pohjassa on metallinen alue, josta keinoankerias räpsäyttelee virtaa väsyneeseen salarymaniin. Räpsyt ovat kuitenkin aika olemattomat, ja jännitettä täytyisikin olla huomattavasti enemmän, jotta tuosta isommin rentoutuisi. Kylpeminen oli silti oikein mukavaa. Ylempänä olevassa kuvassa näkyy kuva myös swastika-altaasta, ja kävimmekin seuraavaksi siellä hierotuttamassa itseämme.

Finrando Saunassa on kaksi saunaa, joiden lämpötilat ovat n. 60 ja 95 astetta, ja valintamme kohdistui kuumempaan vaihtoehtoon. Löylyähän näissä paikoissa ei heitetä, eli varsinaista löylytystä ei ole tarjolla. Saunassa istuskellessamme katsoimme telkkarista japaniksi dubattua amerikkalaista kyttäruutua, jonka katselua jatkoimme myös saunan ulkopuolelle viritetyiltä puutarhajakkaroilta.

Tässä vaiheessa olimme jo kiinnittäneet huomiota siihen, että suunnilleen puolella kylpylävieraista oli tatuointeja. Oli vanhoja miehiä, joilla oli vanhoja haalistuneita kuvia käsivarsissa, mutta myös nuorempia miehiä, joiden ihosta 70% oli täyteen nakutettu. Seurailimmekin näiden kavereiden puuhia, kun muutamat lähes kokonaan tatuoiduista tyypeistä ravasivat koko ajan ympäri kylpylää. Ajattelimme aluksi, että onkohan tämä jotain "reviiritarkkailua", mutta vähän ajan kuluttua päättelimme, että he vain tykkäävät kierrellä ympäriinsä. Tulipa kuitenkin mieleen, että ovatkohan tatuoinnit tuon rauhattoman juoksentelun takia kiellettyjä? Joka tapauksessa, yksi vanhempi mies siinä sitten meitä morjestikin, kun istuskelimme telkkarin äärellä. Joko muuten vain tai sitten olimme hänen paikallaan. Eipä siinä mitään sen kummempia sitten puheltu. Telkkarin jälkeen otimme vielä kuuman kylvyn poreettomassa altaassa, ja kylmäaltaan (n. 18 astetta) kautta peseytymään.

Kun "hienommissa" kylpylöissä on yleensä ollut iäkkäämpiä japanilaisia naisia hieromassa, tässä paikassa hierojat olivat nuorehkoja kiinalaisia. Sininen lainakylpytakki houkutteli kuitenkin hierontaa enemmän, joten sellainen ylle ja peilin eteen harjaamaan hiuksia. Tällä osastolla olisi ollut kiinalaisia nuoria naisia laittamassa kutrit ojennukseen, mutta osasimme tehdä se itsekin. Sitten kipaisimme hakemassa oluet ja istahdimme kuorsauksen täyttämään lepotuolihuoneeseen. Isosta telkkarista tuli uusintana Japani-Kiina -baseball-ottelu, joten seurasimme sitä lepotuoleissa vilttien alta.

Tässä paikassa voi viettää 500 jenin lisämaksulla koko yön joko lepotuolissa tai patjalla. Noin 2600 jeniä yöpaikasta kylpyineen ei kuulosta kauhean kalliilta ja varmasti voittaa mukavuudessaan nettikahvilan nojatuolin, mutta halvimmillaan kahden hengen oman hotelli- tai ryokanhuoneen saa lisäämällä hintaan vähän reilun tonnin per pää. Voihan tämä silti olla budjettimatkaajalle vaihtoehto, mutta mitään yksityisyyttä ei kyllä ole. Vaan eipä se näytä haittaavan japanilaista salarymania, koska paikassa tuhisi useampi kymmenen sierainparia.

Baseballin loputtua siirryimme ravintolan puolelle, jossa telkkari esitti japaniksi dubattua Resident Eviliä. Katsoihan sitä kevyen ruokailun ja oluen ääreltä. Tuntia myöhemmin oli aika lähteä, joten vaatteet päälle pukuhuoneessa ja maksun jälkeen kadulle.

Oli mielenkiintoista kokeilla tällaistakin paikkaa, mutta parempiin kylpylöihin verrattana Finrando Sauna on varsin nuhjuinen laitos. Tupakointi on jättänyt seiniin ja kattoihin jälkensä, ja paikka vaikuttaa nähneensä jo parhaat päivänsä. Ajankohdasta riippuen esim. Laqua-kylpylään pääsee jo 500 jenin lisäsijoituksella. No, on tämä ainakin keskellä Kabukichota, joten kylpylään voi törmätä kunnon salliessa vaikka kesken baarikierroksen - ja palata baanalle puhtoisena.

Ensimmäinen hanami

Sakura, eli kirsikankukka-aika, on saapunut Tokioon. Virallinen Opening-päivä oli jo 21.3., parasta katseluaikaa pitäisi riittää ainakin 7.4. saakka. Tuota katselua ja sakuran juhlistamista kutsutaan hanamiksi eli kukkapällistelyksi. Perustapa on piknik eli pussikaljaparty puistossa. Tähän mennessä on jo todistettu, että mukana on usein muutakin kuin pussibisseä. Paljon muutakin.

Ystäväni Suomesta oli kylässä viime viikolla, ja kävimme omalla hanamikävelyllä Uenon puistossa. Osa kirsikkapuista oli jo täydessä kukassa, mutta kaiken kaikkiaan kukkiminen oli ehkä 20-30% luokkaa. Päivä oli tiistai, mutta piknikporukoita oli jo mestoilla. Uenon puistossa paras sakurabongaus lienee kirsikkapuilla koristeltu kapeahko kävelykuja läpi puiston. Pääasiassa oli valkoisia kirsikankukkia, vähän pinkkejäkin.

Nämä kuvat on vain pokkarilla otetut, myöhemmin seuraa parempaa laatua, kun pääsemme oikein kunnolla puistoihin kameroimaan. Yhdellä jos toisellakin jo sojotti kännykamera kohti kukkasia, ja pääsimme itsekin innokkaiden fotaajien ikuistamiksi.





Extraroskiksia oli varattu reippaasti.







Lauantaina sitten pääsin itsekin piknikille suomalaistyttöjen kanssa. Menimme Meguroon, joen varrelle. Siellä kirsikankukat tosin olivat vielä enemmän nuppujensa sisällä kuin Uenossa, mutta väkeä jo vaikka kuinka. Lähes kaikki paikat oli varattu sinisin piknikpressuin, mutta menimme eräälle paikalle, jolle oli varaus vasta sunnuntaille (tapana on varata paikka viemällä pressu ja siihen kirjattu varauskellonaika aamulla puistoon - tai jopa jättää yksi henkilö vahtimaan ja odottamaan iltaa ja muita), ja levitimme oman pressumme varaajien pressun päälle. Hiukan jännäsimme, tuleeko joku ajamaan meidät pois, mutta rauhassa saimme olla.

Meillä oli viimeisen päälle suomalaiset kesäpiknikherkut: salaatit, patongit, juustot, keksit, rypäleet, mansikat, skumpat ja vaahtokarkit. Japanilaisilla taas oli riisilihakalasapuskat kaikkine lisukkeineen, suurella osalla kaiken maailman keittimet, no, suunnilleen kokonainen keittiö mukana! Meidän ateriamme (ja koko olemassa olomme) aiheutti monissa hupia, ja saimme poseerata samassa valokuvassakin pahimpien ihmettelijöiden kanssa!


Illalla joen varsi oli tosi kaunis, kun lyhdyt syttyivät.




Meteli alkoi kasvaa tuntien kuluessa. Jotain valkokangastakin asentelivat. Eräillä oli tv-ruutu, josta tuli sumopainia. Ilma oli aika viileä, mutta hokkairon ja sormikkaiden kanssa ihan siedettävä. Kun tuli tarpeeksi kylmä, lähdimme lähistöllä asuvan kaverin luo viettämään Earth Houria kynttilöiden valoon - ja jatkamaan japanilaisesta elämänmenosta juoruamista!


Lopulta hanamijuhla päätyi rokkibaariin, jossa meno oli katossa (vai lattialla?)!


Joidenkin meno katkesi jo alkuillasta. Tässä japanilainen hanamijuhlija koisaa isänmaallisesti vanhan kunnon Suomen lipun alla!


Tokio aikoo nyt juhlia seuraavat pari viikkoa yötä myöten. Aamuyön junat olivatkin täyteen pakattuja, ja kaduilla juhlatunnelman saattoi aistia. Toivotaan, että säät siunaavat sievän sakura-ajan!

Tofuro-izakayassa

EDO-ELMERIT SUOSITTELEVAT:
TOFURO

Olemme aika heikohkosti jaksaneet tutustua eri izakayojen tarjontaan. Eräs kerta, jolloin jo-kai-nen annos paljastui lihalliseksi, antoi huonon esimerkin, emmekä sen jälkeen ole suin päin sännänneet tuntemattomiin izakayoihin, niin hauskaa kuin se olisikin. Yleensä turvaudumme tuttuihin Tenguun ja Kamadokaan, sekä silloin tällöin Watamin-chi:hin, jossa tosin on aika huonosti vegesatsia.

Mutta, yksi uusikin on kokemuslistaan saapunut, nyt jo toisen kerran testattuna. Tofuro. Ensin kävimme Roppongin Tofurossa, sitten Takadanobabassa. Molemmat kerrat olivat mukavia ja tunnelmallisia. Paikka on siisti ja kaunis, jopa romanttinen, Edo-ajan tyyliin sisustettu. Eli oiva Edo-Elmereille. Listat on varustettu englannilla ja kuvillakin, ja menu on hyvin laaja. Kahden kerran jälkeenkin jäi paljon kokeiltavaa, vegellekin.

Tamago oli kokonainen kullankeltainen kimpale!


Tässä on lähes jo syötyinä porkkanatempuraa ja leivitettyä sashimia.


Nimensä mukaisesti paikasta löytyy tofua, erikoisuutena kaksi kertaa päivässä tarjottava kotitekoinen tuoretofu. Jälkimmäisellä vierailullamme osuimme juuri tofun aikaan, joten piti toki testata. Tofu saapui pöytään isossa kuljetuskärryssä, josta tarjoilija lappoi lautasellisen lämmintä, vähän makeaa tofua suolan ja wasabin kera nautiskeltavaksi. Oli kyllä tosi hyvää.


Tämä on myös tofua. Eikö ole kaunis? Maku oli ehkä hieman liian makea, jälkiruokamainen, kumimainen. Mutta hyvää siltikin.


Ja vielä lisää tofua. Paistettuna, ja tietenkin kalahiutaleilla kuorrutettuna...


Yrttiperunoita.


Sieniä. Japanissa sieniä on kuin sieniä sateella, kaikenlaisia erimoisia. Eipä ole herkkusieneen tarvinnut tyytyä.


Aiemmat kuvien mukit olivat olutta, mutta tässä on Oolong Hai:ta. Se sisältää oolong-teetä ja shochu-viinaa, joka on vahvempaa kuin sake, mutta ei sentään vielä kossun luokkaa :) En voi sanoa, että tämä juoma olisi varsinaisesti hyvää, mutta hyvä palan painike.


Jos joku tahtoo Tofuroon, tiedämme nämä kaksi suositeltavaa kohdetta:
Tofuro Roppongissa: Haiyuza Bldg. 1F・B1F, 4-9-8 Roppongi
Tofuro Takadanobabassa: 1-21-29 Takadanobaba

Gochisoosamadeshita!

Kurkistus Tokion kotiimme

Hoomu suiito hoomu! Okusankin on palannut Suomen loskasta Tokion kotiin! Ja kotona on tätä nykyä lämmintä ja ihanaa, ainakin juuri nyt. Aurinko paistaa sisälle, lämpöä on yli 20, t-paidalla tarkenee, villasukat ja villatakki ovat kaukainen muisto, ikkunaa voi pitää auki koko päivän, sillä seetrin siitepöly ei vielä häiritse (toivottavasti ei aiokaan häiritä) eikä koiran haukkukaan. Kaikki ulkoa kuulostavat äänet tuntuvat vain keväisen iloisilta, jopa "sikalinnun" rää'yntä.

Moni on kysellyt, että miten me täällä asumme. No, siten kuten muutkin, heikosti rakennetussa talossa. Avataanpa nyt ovi asuntoomme, niin näette, kuinka luksusta meillä täällä muodin kehdossa onkaan! Ja sisustettu on, niin perusteellisesti...

Tässä ensin lähikatu. Ei kotikatu, jotta stalkkerit eivät pääse peräämme, mutta läheinen katu, jolle olen lenkillä eksynyt samoin kuin lähes kaikille muillekin lähikaduille. Kuten näkyy, kadut ovat hyvin kapeat, mutta jokaisessa kolossa, jossa vain jotain mahtuu kasvamaan, jotain kasvaa. Se seikka tuo mukavaa vehreyttä urbaaniin seutuun. Tai korjaus: kaikkialla muualla kasvaa jotain, paitsi meidän pihallamme. Se onkin varmaan ainoa ankea piha koko pitäjässä. Ehkä keväämmällä voisi sinne jonkun risun hankkia.


Tärkein ensimmäisenä: vessa. Olemme nyt yläkerrassa. Siellä on pinkki vessa. Koin kriisin pari päivää sitten, kun vaaleanpunainen wc-paperi yllättäen loppui ja jouduin tuomaan tilalle alakerrasta vaaleanvihreää vessapaperia. Onneksi tämä oli vain väliaikaista. Nyt on ostettu uutta, kukallista, vaaleanpunaista vessapaperia. Tuo pöntön pehmuke on muuten välttämätön talvella. Ilman ei kestä ei pysty.


Pinkissä vessassa täytyy toki myös olla pinkkiä luettavaa: Pamela Andersonin romaani "Star"! Kyllä, Pamela Anderson on kirjoittanut romaanin. Loistavaa pyttytavaraa! Huomatkaahan myös hyllyllä oleva Hello Kitty -vessapaperirulla! Se on koriste, muisto kämpän ensimmäisestä wc-paperiostoksesta. Seinillä on leffakuvia.


Suihku meillä on vähän ankea, mutta oikein toimiva ja kuuma tarpeen tullen. Kylpyynkin pääsee, mutta vain kerran olemme testanneet sitä optiota. Ja on ylempänäkin suihkunpidike, ei tarvitse kääpiönä kyyristellä.


Yläkerta. Makuuhuone-työhuoneyhdistelmä. Tämä on vähän vanha kuva - nykyään meillä on kiva työtuoli, lattialla oleva pikku-tv, tuplafutonit ja eriväriset lakanat. Normaalisti futonit ovat pystyssä seinää vasten, että tuulettuisivat edes vähän paremmin. Keväällä ja kesällä meillä tulee olemaan Ongelma, koska emme saa minnekään ulos futoneja kuivumaan. Kesän kosteudessa futonit pitäisi tuulettaa vähän väliä.


Nurkkataidetta (ja taiteellinen / taiteen vaatima viinipullo).


Sitten alakertaan. Alakerran vaaleanvihreään vessaan! Meillä on siellä tällainen kätevä ja ekologinen pönttösysteemi. Kun vessan vetää, säiliö alkaa täyttyä valuttaen ensin veden hanan kautta. Siinä voi samalla pestä kädet hukkaamatta ylimääräistä vettä!


Tuo vaaleanvihreä vessapaperi tuoksuu viinirypäleeltä. (Ai mikä wc-paperifetissi?)


Alakerran olohuone-ruokailuhuone-keittiö. Tässä odotellaan kaveripariskuntaa vieraisille (eli on poikkeavan siistiä). Alakerrassa ei käytännössä olekaan muita huonekaluja kuin ruokapöytä tuoleineen. Joku pieni sohva tai nojatuoli voisi mahtua.


Peili sentään on. Se raahattiin selässä kantaen Megurosta saakka.


Keittiö on ihan olematon. Jääkaappi, pari astiakaappia ja liesi. Ei mitään tasoa - molemmissa merkityksissä. Kauheen vaikeaa ja hankalaa. Mutta kokkaaminen on silti mahdollista. Äskenkin syntyi kerma-sieni-spagettivuoka, jonka gratinointivaihe sujui pikkugrillissä! (Uuniahan ei ole peritokiolaisissa keittiöissä.)




Roskat ovat mukava asia! Ainakin, jos ne ovat kivanvärisissä roskiksissa. Tahdon nämä Suomeen mukaan! Näitä saisi naapurin niuho mummo tulla tarkastelemaan ja toteamaan, että turhaan meitä on syyttänyt ja parjannut. Me olemme suomalaisia loistolajittelijoita!


Eteinen on näin kaunis. Ja ah tuota postilaatikkomme visuaalista ilmettä.


Ihanat vihreät, jyrkät, vaaralliset kokolattiamattoportaamme. Palaamme alkupisteeseen.


Eli makuuhuoneen ovelle. Lammas toivottaa tervemenoa unten maille.

Sairaalareissu Shin-Urayasuun

Työkaverini joutui viime maanantaita vasten yöllä sairaalaan sappirakon tulehduttua. Hän tulikin jo muutamana aamuna myöhässä töihin vatsavaivojen takia. Niin, Japanissa kyllä tullaan töihin vaikka kuumeessa. Otetaan lääkettä, laitetaan postia töihin, että odottelen kuumeen alenemista, ja saavutaan töihin 2-3 tuntia myöhässä. Ja tietenkin illalla istutaan sitten sen mukaisesti pidempään. Tosin, joissakin tapauksissa sairauspoissaoloja voi paikata esim. lauantaina. Japanilaisessa firmassa (käsittääkseni aika usein) sairaslomapäivät ovat pois lomapäivistä (joita meidän firman tapauksessa on vuodessa peräti kymmenen), joten saikulle ei jäädä huvikseen lomia polttelemaan.

Koska Yoshida-san joutuu olemaan sairaalassa puolitoista viikkoa, kävimme työkavereiden kanssa tänään sunnuntaina aitoon japanilaiseen tyyliin tervehtimässä häntä. Kukkien kera - totta kai. Hän ei saa toistaiseksi syödä tai juoda mitään, joten sen herkullisemmin emme häntä voineetkaan muistaa. Itse käynti oli hyvin mielenkiintoinen oppitunti japanilaiseen työpaikkakäyttäytymiseen, joten pois jääminen ei ollut missään tapauksessa vaihtoehto. Varsinkin, kun oman ryhmäni kaikki neljä muuta jäsentä ja kaksi entistä työntekijääkin saapuivat paikalle. Kyläily tiesi matkaa Chibaan, joka vaati kotiovelta tunnin ja 20 minuuttia kahdella eri metrolla ja yhdellä junalla.

Japanilainen sairaala vaikutti ihan samanlaiselta kuin suomalainenkin. Vaaleita sävyjä, pitkiä käytäviä, tilavia hissejä, hoitajia, desinfiointiaineen tuoksua, pyörätuoleja jne. Sillä erolla, että omat reissuni ovat olleet aina kuuden hengen huoneisiin, mutta Yoshida-sanilla oli pieni yksityishuone, jossa oli oma tv, wc ja suihku. Tällaisella ylellisyydellä on tosin hintaakin vaatimattomat 20000 jeniä päivältä, joten toivottavasti hänellä on työpaikan vakuutuksen lisäksi jokin kattavampi oma sairausvakuutus.

Sairaalan pyjamasta ja käsivarteen kiinnitetystä tippaletkusta huolimatta potilas oli pirteä, joten vitsailtiin ja naureskeltiin. Se, mistä suunnasta tähystys tehtiin ja kuinka paksulla letkulla, selvitettiin tarkasti. Lääkäri oli jopa piirtänyt kuvat, että millainen ongelma on kyseessä. Huvitti, kun nörtin koko laitevalikoima oli sukulaisten toimesta tuotu paikalle: PSP, netbook 3G-kortilla ja iPod. Aika erikoista, että sairaalassa saa käyttää 3G:tä, mutta niin siinä näytti olevan tyttöystävä Messengerin päässä.

Kuulin, että yksi toinenkin vanha työkaveri oli käynyt vierailulla, joten emme olleet ainoat kyläilijät. Esimiehemme ei ollut mukana, mutta hän antoi omasta pussistaan rahat kukkiin. Viime kesänä eräs työkavereista oli joutunut sairaalaan auton telottua hänen jalkansa, ja silloinkin kaikki olivat käyneet katsomassa. Siitäkin huolimatta, että sairaala oli ollut parin tunnin matkan päässä Tokiosta.

Tuskinpa tätä vierailutapaa voi kaikkiin japanilaisiin työpaikkoihin ja työntekijöihin yleistää, mutta ainakin meillä on sen verran hyvä yhteishenki, että muista välitetään vähintään vierailun ja "kuinka voit?" -tiedustelun verran. Olisi mielenkiintoista tietää, että tulisiko tällaista ulkkaria kukaan katsomaan, mutta ehkä on parempi toivoa, ettei tämä tule koskaan minulle selviämään.

Söpöjä myyntilukuja

Japanin ulkoministeriö nimesi eilen kolme söpöyden suurlähettilästä. Jos et ole ennen kuullut suurlähettiläästä, joka käyttää minihameistettua koulupukua tai lolita-mekkoa, niin... no, nyt olet. Taloudellisen taantuman ja yleisen järjettömyyden lisääntymisen myötä on otettava kovat keinot käyttöön, joten Hello Kitty to the rescue! Kyllä tämä helposti juopon rahaministerin voittaa.

Aiheesta enemmän täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tärkeämpi uutinen lienee, että Nintendo ilmoitti eilen myyneensä globaalisti 100 miljoona Nintendo DS -käsikonsolia. Luku on hurja vuonna 2004 myyntiin tulleelle pelikoneelle, sillä lähin kilpailija Sony on päässyt Playstation Portablellaan (PSP) "vain" noin 50 miljoonan myydyn laitteen lukumäärään. PSP tuli markkinoille samana vuonna. Nintendon uudistettu DSi-konsoli on ollut Japanin markkinoilla jo viime marraskuusta, ja ensi kuussa se julkistetaan Amerikassa ja Euroopassa.

(Kirjoittaja on Nintendo-biasoitunut DS Liten omistaja.)

Rokkia Shimokitazawan turvapaikassa

Viime lauantaina sain vihdoinkin syyn mennä Shimokitazawan Shelteriin, kun Abnormals järjesti neljän bändin keikkaillan. Tällä kertaa kävi tosin niin, että itse pääbändi oli se vähiten kiinnostava, koska heidän keskitien punk-rock ei kosketa. Vaan ei se mitään, koska jo Church of Misery pelkästään riitti houkuttelemaan paikalle, joten mahdolliset muut hyvät bändit ovat vain plussaa.

Shelter on osa LOFT Project -ketjua. Keikkapaikkana se on aika tyypillinen kellarikerroksen sijaintia myöten, ja koostuu yhdestä salista, jossa on soittolava, kapea baaritiski ja miksaus"koppi". Paikan eduksi täytyy laskea tilan korkeus, sillä tämä on mahdollistanut myös tavallista korkeamman lavan rakentamisen. Näinpä bändin näkee myös takarivistä. Toisin kuin monessa muussa pikkupaikassa. Negatiivinen puoli on tietenkin erillisen baaripuolen puuttuminen, joten ei-kiinnostavia bändejä ei pääse "pakoon" ja soiton aikana jutteleminen on huutamista.

Tapahtuma oli merkitty alkamaan klo 19 ja Church of Misery nousikin sillä kellonlyömällä lavalle. Onneksi olin paikalla ajoissa, sillä muutama epäonninen kaveri ehti nähdä vain puolet keikasta, koska he eivät olleet ottaneet huomioon soittojärjestystä. Tämä oli kolmas kerta, kun näin bändin, ja toistaiseksi paras ja monipuolisin esiintymisistä. Ensimmäinen kerta oli silloin laulajana toimineen Hidekin viimeinen keikka, joten laulajakin on ehtinyt vaihtua näiden kuukausien aikana. Nyt lauluista huolehtii Negishi, joka ehti toimia jo aiemmin bändin keulamiehenä. Ja melkoista sähäkkyyttä hän tuokin raivokkaalla esiintymisellään keikkoihin.

Lavalta tarjoiltiin pari tulevan levyn kappaletta ja tuhti setti vanhoja tuttuja iskusävelmiä. Uudet biisit lupailevatkin, että parin viikon päästä julkaistava albumi tulee olemaan tiukkaa doom-paukutusta. Sitten suoraan töistä levykauppaan.

Negishi viihtyi yleisön joukossa pistämässä lisää liikettä katsomoon, ja hyppäsipä muutaman kerran myös yleisön käsien kannateltavaksi. Täällä olon aikana olen varmasti nähnyt enemmän laulajia yleisön seassa kuin kaikkien Suomessa näkemieni keikkojen aikana yhteensä. Keikka loppui isoon nauruun, kun laulaja kapusi mikrofonin kera takaisin lavalle ja johtoon oli tarttunut kiinni jonkun pitissä pyörineen avainnippu. Omistaja haki avaimensa lavalta.

Toisena lavan otti haltuun Slip Head Butt, jonka menevä rokki sisälsi myös vähän psykedeelisiä sävyjä. Aika tiukka paketti, mutta laulajan kärisevä ääni tiputtaa valitettavasti pisteitä. Toisaalta taas hänen tahallisen hintahtava tanssiliikehdentä ja yleinen habitus muistuttaa niin paljon Lee Dorriania, että ei voi kuin myhäillä. Hänkin loikkasi pari kertaa yleisön sekaan ja lauloipa myös yhden säkeistön kontallaan keskellä lattiaa. Ihmiset jorasivat ympärillä ja yksi pyllöttää kaiken keskellä. Ei kai siinä sitten muuta.



Valokuvauksellisesti osoittautui todella huonoksi valinnaksi päättää jäädä katsomaan Mosquito Spiralia takariviin. Bändin aiemmin nähneet tutut olivat yhtä yllättyneitä kuin minäkin, kun bändin laulaja asteli lavalle corpsepaintehin sonnustautuneena ja bändi aloitti rokin soittamisen. Tuollaista musiikkia kun ei ole tapana esittää maskit naamalla ja kontrasti bändin hattupäiseen basistiin oli tiiliseinän ja kermaleivoksen tasoa. Joka tapauksessa, Baki oli teknisesti illan paras laulaja. Ja yksi pitkä psykedeelinen biisi oli erinomainen osoitus yhtyeen kyvyistä. Tätä kirjoittaessa bändin kuvia löytyy täältä.

Kun Abnormals aloitti, niin olin valmis lähtemään. Kaverit menivät jo aiemmin Shinjukun Godziin ja päätin seurata heidän esimerkkiään. Olin nähnyt jo kolme hyvää keikkaa ja välittömästi tuli selväksi, että en tule pitämään Abnormalsista myöskään livenä. Ilta oli joka tapauksessa kaikin puolin onnistunut.

Vältä Finnairia kevättalvella

Olipa huojentavaa lukea Taloussanomista tänä aamuna, että "Finnair ja sen teknisiä toimihenkilöitä edustava Toimihenkilöunioni pääsivät neuvotteluyhteyteen maanantaina. Myöhemmin iltapäivällä TU ilmoitti sovun syntyneen". Okusan palaa loppuviikolla Suomesta Tokioon ja olisipa ollut todella ikävää, jos lento olisikin peruuntunut.

Mutta! Pakko avata nyt vähän suutaan ja kommentoida. Tämä on nyt kolmas kevät peräkkäin, kun saa stressata Finnairin palvelusta. Nyt alkaa riittää ja täytyy päästää höyryjä. Lomalle lähteminen ja varsinkin kotiin pääseminen (tässä tapauksessa Tokioon) on sellainen asia, että sen kanssa ei huvita pelleillä. Yhtään. Nytkin on helmikuusta asti saatu jännittää, että pääseekö Okusan hoitamaan viisumi- ja työasioitaan Helsinkiin, ja nyt vielä sitä, että pääseekö sieltä takaisin. Ja etukäteen maksetut hotelliyöt eivät ainakaan yhtään kevennä mieltä.

Jos haluatte lähteä stressittömästi lomalle, älkää lentäkö Finnairilla ainakaan helmikuun ja kesäkuun välisenä aikana!

Nyt tästä alkaa olla niin paljon kokemusta, että mielestäni olen oikeutettu tuon sanomaan. Myönnän sen, että jokaisella kerralla matka on lopulta onnistunut, ja siksi sanoinkin "stressittömästi". Finnairilla on jossakin sivustonsa kätkössä "lakkosivu", mutta mitä väliä sillä on, kun etusivulla koetetaan ylläpitää kuorta jostakin kunnollisesta lentoyhtiöstä. Jos hakee finnair.fi:n etusivulla sanoja "lakko" tai "lakon", niin ei löydy yhtään osumaa. Löytyy vain mainosbanneri: "Anna äänesi Finnairille ja Finnair Plus -palvelulle World Travel Awards -palkintogaalassa!". Selvä, voiko antaa miinusääniä?

Jotta Finnair Plus -palvelu ansaitsisi pisteitä, niin tässäpä ehdotus: Koska osaatte lähettää Plus-asiakkaille tekstiviestejä ja sähköposteja lentotarjouksista ja lähtöselvityksestä, niin oliko kohtuutonta tiedottaa lippunsa maksaneille asiakkaille kunnolla mahdollisesta lakosta? Ja myös lakon vaikutuksista omiin lähipäivien lentoihin?

Soittoa koko rahalla

Kävin kaverin bändin keikalla ja shown jälkeen oli hyvää aikaa jutella bänditoiminnasta Tokiossa. Keikkojen määrästä päätellen kaupungissa riittää orkestereita ja kilpailu näkyvyydestä onkin kovaa. Pienbändikeikoilla Helsingin ja Tokion kesken vaikuttaa olevan yhteistä, että bändin kutsumat kaverit ja tuttavat ovat merkittävä osa yleisöä.

Varsin monet bändit harjoittelevat ns. treenistudioissa, jossa maksetaan käytetyn ajan mukaan. Ilmeisesti näihin studioihinkin on välillä vaikeaa saada vuoroa, vaikka hinnat tuntuvatkin korkeilta. Jos Helsingissä saa 2-3 bändin kesken jaettavan vuokratreeniksen kuukaudeksi muutamalla kymmenellä eurolla per soittaja, niin täällä kolmen tunnin treenit maksavat n. 2500 jeniä (tätä kirjoittaessa 20e). Ajattelin ensiksi, että eihän tuo nyt kauhean kallista ole, mutta se olikin kolmihenkisen bändin kustannus jäsentä kohti.

Aloittelevan bändin kannalta studion käyttö on hyvin käytännöllistä. Kaverini luetteli, että heidän suosimassa paikassa varustukseen kuuluu rumpusetti, PA-kamat laululle, bassokaappi ja -nuppi, kitaralle Marshall JCM-2000, Roland JC120 ja Fender Twin. Kunhan on omat kielisoittimet ja kapulat, niin sitten ei tarvitsekaan rahaa kuin treeniksen käyttömaksuun. Toisaalta tällaisessa paikassa ei ole tietoakaan oman soittokämpän sellaisista mukavuuksista, että kitaran voisi vain jättää telineeseen tai laukkuun odottamaan seuraavia treenejä. Vahvistimista puhumattakaan. Kaveri joutuukin roudaamaan Sunnin T-mallin ja kaappin joka treeneihin.

Yhden tokiolaisen treenistudion sivut hinnastoineen löytyvät täältä.

Tokiossa täysin tuntematonkin bändi saa järjestettyä keikan varsin helposti, koska se onnistuu rahalla. Zher The Zoo Yoyogi on Yoyogin aseman läheisyydessä olevan rakennuksen kellarikerroksessa sijaitseva baari, johon mahtuu n. 150 ihmistä. Heillä on bändi-iltoja kuukauden jokaisena päivänä. Saman kokoluokan paikkoja Tokiossa on muutama kymmenen ja käyttöaste on samaa tasoa.

Tässä paikassa bändi saa käyttöönsä lavan, siistin takahuoneen, miksaajan, valot, savukoneen ja lipunmyyjän. Talolla näytti olevan tarjolla myös Marshallin nuppi ja 4x12" kaappi, mutta yksikään bändeistä ei käyttänyt sitä. Tällainen keikkapaikka vaikuttaisi pyörivän kolmen hengen voimin: lipunmyyjä istuu eteisessä, yksi huolehtii tarjoilusta baaritiskin takana ja äänivastaava huolehtii miksauksesta, lavan valmistelusta bändien välissä ja laittaa tauolla levyjä soimaan.

Neljän bändin ilta maksaa lähtökohtaisesti n. 15000 jeniä bändiä kohden. Tästä sitten vähennetään lipunmyynnin mukainen summa. Sitä en huomannut kysyä, että saako bändi hyvitystä, jos juomaa myydän erityisen hyvin. Maanantai-iltana bändille jäi maksettavaa vielä 5000 jeniä, kun keikkaa oli seuraamassa parikymmentä ihmistä. Jos katsoo asian positiivista puolta, niin nämä julkiset treenit tulivat bändille silti 2500 jeniä halvemmaksi kuin treenistudiolla käyminen.

Lunta Tokiossa

Vaikka ollaan jo maaliskuun puolella ja talvi on tuntunut odotuksiin nähden lämpimältä, niin nyt Tokiossa sataa lunta! Ns. ensilumi, josta en nähnyt vilaustakaan, satoi tammikuussa. Näin uutisissa sanottin. Helmikuun alussa näimme pari putoavaa hiutaletta. Ja viime viikolla satoi hetken ajan räntää, mutta se suli välittömästi maahan osuessaan. Nyt maassa ja katoilla on valkoista.



Ulkolämpötila on tällä hetkellä kaksi astetta, joten on suuri mahdollisuus, että tästä lumesta ei ole aamulla jäljellä kuin muisto vain. Varsinkin, kun sääennuste lupaa huomiseksi päivälämpötilaksi yhdeksää astetta.

Joka tapauksessa, näyttää niin talviselta, että taidan käydä katsomassa öisen lumisia katuja.

Ruumisnäyttelyssä

Kävimme eilen katselemassa ruumiita. Ei ihan jokapäiväinen harrastus, joten vähän heikotti. Kohde oli Kawasakissa sijaitseva Le Front ja näyttely Jintai - Mysteries Of The Human Body. Nuo ihmisruumisnäyttelyt ovat keränneet biljoonittain väkeä ympäri maailman, ja Japanissakin niitä on ollut moneen otteeseen. Meille eka kerta.

Näyttely oli aika iso, ja ihmisaivoille (joita esilläkin oli ihan kiitettävästi) oli hieman liikaa tajuta se, että oikeasti ne tyypit olivat oikeita. Aitoja ihmisiä, joiden ruumiit oli käsitelty toki lähes muoviseen kuntoon. Parhaiten aitouden pystyi toteamaan, kun kiinnitti huomionsa kynsiin - tai vaikka silmänmuniin... Yan-sanin jalat olivat kuulemma ihan vetelät, Oku kesti verikammostaan huolimatta hyvin. Näyttely oli äärimmäisen kiinnostava, ja vei kyllä pois kammoa siitä, että miltä ihmisen sisus oikeasti näyttää. Kaikkeen myös tottuu, kun hetken toljottaa. Kyllä nyt viimeistään selvisivät anatomian salat.

Säästämme herkkien mieliä ja laitamme tähän vain linkkejä, joissa tahtoessaan voi vierailla. Näyttelyssä oli kuvauskielto, joten omia kuvia meillä ei olekaan.

Näyttelyn kotisivut ovat esillä ehkä vielä hetken aikaa. Tässä lähikuvia.

Takaapäin.

Kätelläänkö? Saisiko olla reisipala vai kenties mehevä siipipaisti?

Kuorittu yksilö.

Aika irtonainen kaveri.

Täällä kuvaa ja kertomusta näyttely"esineiden" työstöprosessista.

Samoin tässä blogissa.

Esillä oli tosiaan eri tavoin kuorittuja ja paloiteltu ihmisruumiita. Osalla lihakset jäljellä, osa pelkkiä luurankoja (kuinka lohdullisen tutuilta ne näyttivätkään muihin hahmoihin verrattuna), osa siivutettuna siisteiksi viipaleiksi. Hahmoilla oli irroteltu humoristisestikin, yksi tyyppi kannatteli kämmenellään paksusuoltaan, yhdellä oli kallo nostettu aivojen päälle kuin hatuksi... Melkein kaikki olivat miehiä, netin taustatiedon mukaan kiinalaisia suurin osa. Jotain eettisiä dilemmojakin tähän show:hun on liittynyt, kun kiinalaiset copycat-näyttelyt ovat hamstranneet laittomia ruumiita, kuolemaantuomittuja ja muuten pimeää "riistaa". No, nämä ilmeisesti olivat kuitenkin ihan omin luvin antaneet ruumiinsa opetuskäyttöön. Vaikea sanoa, kun kaikki tekstit olivat japaniksi.

Luin muualta, että esimerkiksi Jenkeissä näyttelyn sikiöt ovat olleet eri huoneessa varoituksen kera. Tuolla ne olivat vain yhtäkkisesti siinä edessä vitriinissä. Että kas, sikiöitä. Pienin oli kolmen kuukauden, isoin 10kk vanha. Ne eivät olleet purkeissa, kuten joissain muiden näyttelyiden kuvissa, vaan ihan siinä vaan makuullaan. Kieltämättä konstrasti oli jotenkin hätkähdyttävä, kun useita lapsia katseli niitä kuolleita sikiöitä lasin takaa innoissaan. Näyttelyvieraina olikin paljon lapsia. Hyvä niin, oppivathan perusasioita varhain. Länsimaissa kuolema on niin kauhean eristettyä.

Voimallinen näyttely, kyllä vain. Enää ei voi mennä kaupan lihaosaston läpi näkemättä niitä ihmisruumiita mielessään. Kyllähän tuo oli freakshow-tyyppinen kokemus, jonne voi mennä ihan vain järkyttymäänkin, mutta tosi opettavainen se myös oli, kun tarkoin tutkaili edestä ja takaa. Ja huumorista huolimatta ei tullut sellainen olo, että henkilöitä jotenkin halveerattaisiin. Vaikka monille joutuikin - onneksi - nauramaan!