Koti tyhjänä

Terveisiä hotellihuoneesta Otsukasta! Ympyrä on sulkeutunut, ja olemme palanneet lähtöpisteeseen. Alkusyksystä 2008 majailimme tässä samassa halpishotellissa ja kävimme Mejirossa siivoamassa uutta kotiamme. Nyt olemme siivonneet vanhan kotimme ja palanneet tänne. Aikaa Tokiossa ja Japanissa on enää puolitoista vuorokautta.

Kodin kasaan laittaminen oli melkoinen puuha. Vaikkemme olekaan hamstereita, eikä huonekalujakaan ollut kuin nimeksi, kesti kaiken kauppaaminen kauan ja oli toisinaan hermoja raastavaa. Huokasimme aina, jos Sayonara Sale -ilmoitukseemme vastasi joku intialainen. Silloin aina tiesi, että edessä oli kaikenlaista säätämistä. Möimme kaiken aivan pilkkahintaan, mutta silti intialaiset jaksoivat aina tinkiä, ja ellemme suostuneet halvempaan hintaan (no emme todellakaan), he muuttuivat tylyiksi. Pyörämmekin menivät inkkareille, joille piti hakea lisää ilmaa kumiin naapurista saakka, kun ei kelvannut. Ja kyllä syynättiin ja marmatettiin, vaikka peruspyörämme maksoivat siinä 2500 jeniä kappale (noin 25 euroa). Toisaalta, pääasiassa kaikki he, jotka lopulta hakivat tavaroitamme (eivätkä vain meilanneet, että otan tämän, ja sitten täysi katoaminen), olivat oikein mukavia. Meillä kävi kylässä ainakin ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia, amerikkalaisia, indonesialaisia, intialaisia ja venäläisiä. Lattialla oli myös ilmaiskirppis, ja ihanan paljon tavaraa saikin uuden kodin.

Valitettavan paljon tavaraa tosin jäi myös ilman kotia. Tokiossa on tosi vaikea kierrättää käytettyä tavaraa ja vaatetta. Eipä ole kätsyjä UFFin laatikoita, jonne viskoa pussukoita. Oltais kyllä viskottukin! Nyt viskoimme sitten roskikseen, raskain sydämin. Kyllä vaatetta meni kavereillekin, ja osasyy isoon roskaläjään oli omakin, eli se, ettemme ehtineet tehdä koepakkausta. Tänään karu totuus selvisi: kaiken mahduttamiseen olisi tarvinnut ainakin yksi jättimatkalaukkua lisää.

Tokiossa on kyllä Pelastusarmeijoita ja muita, mutta tiedon saanti helposti tuntui mahdottoman vaikealta. Japanilaiset kaverit eivät tienneet, ja netin mukaan Pelastusarmeijalle olisi pitänyt soittaa puhelimella, kertoa kaikki tuotteet yksi kerrallaan, odottaa tuomio ja sopia kyyti. Kaikki tietysti japaniksi. Tuntui liian hankalalta. Japanilainen ystäväni sanoi, että japanilaiset eivät hevin tahdo antaa eteenpäin omia vanhoja vaatteitaan tai tavaroitaan, koska se on jotenkin noloa. Tämä kaupungissa, joka on täynnä vintageliikkeitä ja second hand -puoteja! Joilla niilläkin systeemit menevät jonkun ison organisaation ja byrokratian kautta.

Tai sitten emme vain saaneet tietoa ajoissa.

Ystäväni sanoi myös, että kodittomille antaminenkin on hankalaa, sillä he eivät yleensä suostu ottamaan vastaan "almuja". Mietin, että olisin käynyt jossakin kodittomien puistossa vain unohtamassa pari pussukkaa, mutta jäipä sekin sitten. Lisäksi suuri osa ylijäämävaatteista oli talvitavaraa, joka ei näillä 35 asteen keleillä ketään kiinnosta.

Joku voisi tietysti sanoa, että näitä asioita kenties olisi hyvä miettiä aikaisemminkin, kuin viimeisellä viikolla - no on mietittykin, mutta teot ovat verkkaisempia...

Joka tapauksessa, onnellista oli se, että saimme myydyksi tai annetuksi suhteellisen helposti kaikki isot huonekalut. Viimeiset yöt nukuimme yhdellä vanhalla futonilla ja pussilakanalla, ja futon sai kokea paloittelusurman tänään aamulla. Mutta se palveli kerrassaan mainiosti viimeiset viisi yötä ja toki aiemminkin, futon-aikakaudellamme sekä vieraspetinä monille. Olisi se ollut yhä hyvä, muttei kelvannut silti kellekään.

Nyt ex-futon lojuu pusseissa kolmella eri roskapisteellä. Kävimme äsken illan hämärässä roskaseikkailulla. Viimeisen kerran paarustimme kotikatua kämpälle, jonka oven eteen olimme kasanneet loput noin 10 roskapussillista. Täällähän tuo lajittelu on hieman kinkkistä, kun vain tiettyinä päivinä saa toimittaa talon nurkalle vain tietyt roskat. Meillä oli niin paljon kaikkea, että salakavalasti jouduimme sujauttelemaan osan pussukoista myös naapuritalojen roskapisteille. Todella pahishomman tästä teki se, että roskat saisi jättää vasta huomenaamuna kello 8. Kauaksi kotitalosta jätimme myös roskat, jotka noudetaan vasta perjantaina - vielä rikollisempaa! Ja muutama sateenvarjo unohtui matkan varrelle aidan nokkaan roikkumaan (sateenvarjoja oli kertynyt noin 8kpl - koska kun täällä sataa, vettä saattaa tulla äkkiä ja todella lujaa, eikä eteneminen ole mukavaa ilman varjoa).

Emme kuitenkaan ainakaan tietoisesti lajitelleet mitään väärin. Tai no, muoviroska meni jo tiistaina ja tulihan sitä väkisin senkin jälkeen lisää. Mutta jopa pattereille löysimme oikean paikan, tosin pienen ikuisuuden Bic Camerassa vaellettuamme. Kahden vuoden paristokertymä oli jo sinkoutua normiroskikseen, kun äkkiä oikea laari löytyi. Jostain oli jäänyt mieleen sellainen muistikuva, että nämä isot kodin elektroniikkaa myyvät ketjut ottaisivat vastaan paristoja.

On tämä ollut melkoista! Mutta muuttaminenhan käy työstä. On ollut soittelua kaasulaitokselle, sähkölaitokselle ja vesilaitokselle, että ollaan muuttamassa ja sopimukset halutaan lopettaa. Kun asiat oli saanut sovittua viime viikolla puhelimella, täytyi tänään vain odotella, että yhtiöiden edustajat tulevat käymään loppulaskujen kera. Kaikille ehdotettiin 9-12 välistä aikaa, ja ensimmäinen saapuikin 9.40 ja viimeinen 10.55. Sopimuksen mukaista toimintaa siis! Oli mukava, että vesilaitoksen tyyppi sanoi, että voidaan käyttää vettä vielä 1000 litraa, että vessaa ja suihkua voi käyttää. Ja sähköyhtiön hemmo sanoi, että voidaan tämä päivä vielä käyttää sähköä. Siitäkin huolimatta, että hän kuuli, miten yläkerran ilmastointikone puksutti parhaillaan hintavaa helpostusta ulkona vallinneeseen 35 asteen helteeseen. Nyt jäljellä on enää muutama pankkiasia sekä puhelimien sulkeminen. Muutoin huominen on lomaa ja vielä aikaa tehdä viimeiset, himotut asiat! Niihin saattaa kuulua esimerkiksi laulamista ja kuvakoppikivailua...

Äsken myös juhlistimme päivän muuttourakkaa kyläilemällä kahdessa mukavassa paikassa: Ikebukuron Chabutenissa raamenilla ja Tokyo Domella hurjasteluhärvelissä. Viime hetkillä saatiin nimittäin Okukin suostuteltua kaupunkivuoristorata Thunder Dolphiniin! Iltavalot ja maisema yli Tokion oli huikaiseva - jos uskalsi avata silmät... No, uskalsi kyllä, ainakin ensimmäisen äkkijyrkän pudotuksen jälkeen! Ja sitten mentiin yli ja läpi ostoskeskuksen ja halki maailmanpyörän ja... Oli se hieno kyyti! Thunder Dolphin on ehdottomasti iltavempele, sillä iltavalaistusnäkymät olivat tosi hienot.

Nyt hyvää yötä, toiseksi viimeisen kerran Tokiosta!

T: Edo-elmerikulkurit

Aviohumua Tokiossa

Nyt täytynee hieman paljastella totuuksia. Tai suurin osa tutuista lukijoistamme jo tietysti tietääkin, että olemme jemmanneet erästä salaisuutta jo vuoden verran...

Kun muutimme Japaniin, oli vain Yan-sanilla työviisumi. Oku aikoi reissata 3 kuukauden välein muille maille, kuten perhevisiitille Suomeen, uusimaan omaa turistiviisumiaan. Paniikki kuitenkin alkoi iskeä, kun netistä paljastui kauhukertomuksia maasta käännyttämisestä kolmannella paluuyrityskerralla, joten siirryimme viime vuoden alussa plan B:hen eli menemään naimisiin!

Ajatus avioliiton solmimisesta uudessa kotimaassamme kiehtoi toki muutenkin, joten viime vuoden tammikuussa ryhdyimme innolla projektiin. Edellisessä päivityksessä kerrottu paperishow oli melkoinen, mutta itse hääpäivä sujui yllättävänkin vaivattomasti. Eräänä maanantaina helmikuussa olimme sopineet treffit kaveripariskunnan kanssa Shinjukun City Officelle (juhlallinen rakennus onkin!), ja toinen heistä tulkkasi, kun kävimme tiskillä kirjautumassa mieheksi ja vaimoksi. Japanissa tämä on hyvin yksinkertaista ja korutonta, mutta saimme kyllä oikein hienon, suurikokoisen, kauniskanjisen avioliittotodistuksen matkaamme.

Naimatouhuja menimme juhlistamaan läheiseen Kamadoka-izakayaan, jossa nostelimme maljoja ja sashimilautasia sekä tutustuimme paremmin tuolloin vielä suhteellisen uusiin tuttavuuksiimme, todistajiimme.



Kahden kesken jatkoimme juhlintaa parhaassa keksimässämme huippukohteessa: Hotelli Park Hyattin pilvenpiirtäjäbaarissa. Vain korkein kelpaa. Olikin taas tosi tunnelmallista, hyvä bändi ja hyvät drinkit!



Iltakävely Shinjukun talvisessa valoloisteessa toi juhlan tuntua päivään.



Mutta. Päätimme pitää kaiken vielä visusti salassa! Karkasimme naimisiin! Vain muutamat ystävät Japanissa tiesivät, ei kukaan Suomessa, edes vanhempamme. Aloimme suunnitella häitä, joissa vasta paljastaisimme Japanin naimakaupat. Kyseiset häät olivat viime lauantaina Suomessa, vuosi virallisen vihkimisen jälkeen. Yllätys ja shokeeraus onnistuivat mainiosti, ja koko tarina esitettiin juhlavieraille videon muodossa, Okinawan häämatkoineen kaikkineen. Mikäpä kätevämpää, kuin katsoa jo häissä häämatkan kuvat!

Häissä oli myös mukana japanielementtejä: perheemme olivat kanssamme "alttarilla", nostimme sakemukilliset (vieraat saivat muistoksi mukit, joita olimme hamstranneet pitkin Kappabashi Doria), karkkeina oli japaninamuja, vieraskirja tapahtui kirsikankukkalappusten muodossa, ruokalistalla oli vivahteita Japanista - karaoke vain jäi suorittamatta (mutta se suoritettiin kyllä jo polttareissa, taksin muodossa!). Kutsukorttinahan meillä oli ollut purikura-kuvasta teetetty postikortti.

Oma ja tähän blogiin kuulumaton lukunsa on se, kuinka järjestää häät Suomessa ulkomailta käsin, mutta kaikki onnistui hienosti ja ikimuistoisasti, yllätyksineen päivineen!

KUINKA NAIDA JAPANISSA?

Tahdotko naida Japanissa? Siis toisen suomalaisen? Noudata näitä naimaohjeopastuksia!

Itse avioliiton solmiminen Japanissa jo oleiltaessa:

• Tilaa meilillä Suomen maistraatistasi postitse lähetettäväksi monikielinen avioliiton esteettömyystodistus ja pyydä siihen mukaan apostille.
  
• Varmuuden vuoksi voit pyytää myös virkatodistuksen, josta näkee perherekisterin. Me pyysimme siihenkin apostillen, mutta sitä ei tarvittu.
  
• Käännätä japanilaisella tuttavallasi sekä esteettömyystodistus että sen apostille japaniksi (ellet itse osaa), epävirallinen riittää. Virkatodistuksen voi kääntää myös, jos sitä vaikka tarvitseekin (me tarvitsimme siitä ainakin vanhempiemme nimet ja tiedot).
  
• Mene City / Ward Officeen kahden todistajan ja tulkin kanssa. Helpointa on, jos toinen todistajista voi tulkata. Jos kyseessä ovat japanilaiset, heidän tulee ottaa mukaan inkan/hanko -allekirjoitusleimasimensa ja varmaan henkkaritkin kannattaa.
  
• City Officessa täytätte lomakkeen, johon tulevat kummankin aviopuolisoksi tahtovan tiedot. Kysytään muun muassa, oletko perheen vanhin lapsi. Paikan päällä otetaan kopio passeista ja mahdollisesta alien registration cardista. Eli ne mukaan. Meillä oli osoite ja puhelinnumerot Japaniin, joten emme tiedä, mitä tapahtuu, ellei niitä ole. Toinen meistä (okusan) oli maassa turistiviisumilla eli ilman alien-korttia.
  
• Pyydä Kon-in Todoke Juri Shomeisho eli avioliittotodistus. Ehkä kaksikin. Iso ja hieno maksaa noin 1400 jeniä, se on kiva omaksi muistoksi, mutta viranomaistarkoituksia varten kannattaa pyytää (lisäksi) pieni (noin 350 jeniä). Todistuksen saamista varten tulee täyttää erillinen lomake, johon riittävät vain toisen puolison tiedot.
  
• Meiltä ei kysytty mitään nimen vaihdosta, joten avioliittotodistuksessa ovat kummankin alkuperäiset nimet.

Jos haluat rekisteröidä avioliiton myös Suomeen eli olla virallisesti naimisissa Suomessa (esimerkiksi jos haet viisumia), tee näin:

• Hae Ulkoministeriöstä (Ministry of Foreign Affairs) apostille avioliittotodistukseen. Sen saa yleensä päivässä, eikä se maksa mitään. Jos käännöstoimisto noutaa sen puolestasi, se maksaa yli 16.000 jeniä.
  
• Vie avioliittotodistus käännöstoimistoon. Englanniksi kääntäminen riittää. Suurlähetystön listalla on pari käännöstoimistoa Tokiossa. Ginzan toimisto on helpompi löytää ja se on professionaalimpi, mutta käännös kestää kauemmin (noin 4-5 päivää) kuin Ikebukurossa (sieltä saattaa saada päivässä).
  
• Ota selville maistraatistasi Suomesta (edellinen maistraatti, jossa olet ollut kirjoilla, ellet enää ole), tarvitseeko myös käännökseen apostille ja kelpaako japanilaisen käännöstoimiston oma apostille sellaiseksi. Maistraattien käytännöt vaihtelevat.
  
• Vie todistus apostilleineen sekä käännös Japanin Suomen suurlähetystöön toimitettavaksi rekisteröintiin Suomen maistraattiin (Väestörekisteriin). Saman voit tehdä myös Suomessa. Avioliittotodistuksen (apostillella) voi senkin käännättää Suomessa virallisella kielenkääntäjällä ja toimittaa paperit maistraattiin itse. Ota suurlähetystöön varmuuden vuoksi myös molempien passikopiot ja mahdollinen alien-korttikopio.

Jos esimerkiksi vaimo haluaa hakea dependent-viisumia ja tahtoo hakea sen Suomesta, toimi näin:

(Meidän tapauksessamme tilanne oli siis sellainen, että miehellä oli jo työviisumi ja kotiosoite Japanissa ja vaimo oli joka tapauksessa menossa Suomeen paluulipullaan uusimaan turistiviisumia.)

• Toimita Suomen Japanin suurlähetystöön postitse viisumihakemus, passikuva, kopiot kummankin passista, kopio puolison mahdollisesta alien-kortista, kopio puolison viisumista ja maahantuloleimoista passissa, puolison alkuperäinen palkkatodistus työpaikalta (japaniksi riittää, mutta tulee olla tuore) sekä virkatodistus maistraatista (Maistraattia voi pyytää postittamaan, jos tiedot ovat jo kirjautuneet - siinä kestää jonkun verran aikaa). Virkatodistuksessa tulee siis ilmetä Suomeen rekisteröity avioliitto. Pelkkä japanilainen avioliittotodistus ei riitä.
  
• Voit hakea dependent-viisumia myös Japanissa, mutta ota tästä selvää erikseen.

HUOM. VARAA RUNSAASTI AIKAA TÄHÄN KOKO RULJANSSIIN! Me laitoimme hankkeen käyntiin tammikuun alkupuolella, naimisiin pääsimme helmikuun toisella viikolla, ja maaliskuun alussa juuri ja juuri ehdimme napata okusanin viisumin Suomesta matkaan.

Omia kokemuksia vielä:

• Suomen päässä asia loppujen lopuksi hoitui tosi sutjakkaasti. Okusan kävi itse hakemassa Maistraatista virkatodistuksen, joka ei aiemmin ollut vielä valmis, ja asteli Suomen Japanin suurlähetystöön, jonne siis ennalta oli jo postitettu viisumihakemus, kuva, kopiot, palkkatodistukset sun muut, taisi olla varmuuden vuoksi japanilainenkin naimatodistus mukana kassissa. Passi hetkeksi hoitoon, ja noin tunnin päästä viisumitarroitettu passi oli valmis!
  
• Homma ei kuitenkaan aina ehkä onnistu noin nopeasti, joten älä luule liikoja! Itse saimme asiaa nopeutettua sekä ystävällisen Japanin Suomen lähetystön miekkosen sekä Suomen Japanin lähetystön naisihmisen kiirehtimistoiveen vuoksi – olihan oku palaamassa Japaniin jo reilun viikon kuluttua Suomeen saapumisestaan.
  
• Japanin päässä itse naimisiin meno oli todella nopea prosessi ja ohi tunnin sisällä. Ihmeellisen tehokasta!
  
• Tästä ohjeistuksesta on saattanut unohtua jotakin tärkeää matkan varrelta, joten jos suunnittelet naimoja ja tahdot lisätietoja, niin yhteyttä saa ottaa!

--

P.S. Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna 2009, jolloin ainakin käytäntö oli kuvatun kaltainen.

How to buy and register a second hand bicycle in Tokyo, Japan

Today I am exceptionally going to write in English. Sorry, our beloved readers, but I would like to give my share of "knowledge" about buying a second hand bicycle in Tokyo. In Japan all the bicycles have to be registered, and this can be a bit problematic for a foreigner. Especially if your Japanese is not so fluent.

The easiest way to register is to do the registration with the bike's current owner. The second best thing is to receive all the necessary papers (the old registration license, and maybe a receipt and bike's handbook) when you buy the bike. Bikes have to be registered, so every legit owner should have a registration license. The police is monitoring actively foreigners riding bicycles, so you are just getting yourself into trouble if you are riding a bike registered to someone else.

I bought our first bike from the Columbian university student's sayonara sale. He was asking 5000 yen for the bike, and it sounded cheap enough. Maybe it was a bit too much, because the front basket is taped together, but on the other hand brakes don't screech, there is no rust, and the front light is also working.

I picked up the bike from his apartment in the north side of the Yamanote line. We went together to a local bicycle shop and the seller did all the talking. During that time I was not able to write my home address in kanji (uh oh, you really should be able to do it), and the shop assistant wrote it for me. And then I rode the bike home. Remember, you can not take a bike into a train or a subway, so you have to be able to ride it to your home. In this case the ride took about 50 minutes.

Today, about six months later, I bought our second bicycle. Our friends are returning to Finland, and we decided to buy their 8 months old bicycle. This friend speaks good Japanese, and I have also learned something, so I thought the registration would be really easy. Well, it wasn't.

At first we headed to the nearby koban (police box), but it was closed (it is Sunday). Next, we went to another koban, but the policeman told us that he doesn't do registrations. Sigh. Well, he gave us directions to the third koban. Which we never found! Not even we really tried to search for it. Sigh. The friend knew a nearby bicycle shop, so that was our next destination.

At the shop the owner looked at the old registration license and pointed his finger at least ten times at the other bike store's stamp. Great. Well, he said "musugashii" and smiled, when we left. At this point we were quite pissed off. We had just wasted time, so I decided to head home, and left my friend to take care of packing their belongings.

On my way home a police car passed me and the officer looked at me, but they just kept on going. At home I decided to try to register the bike at the local shop (pun). Before leaving I practised how to express my matter as simply as possible. Well, it worked!

At the shop I told the assistant that my friend moves back to Finland (sniff), and I got his bike. And we tried to go to koban but it was closed. I showed him that I have the old registration license, bike's original receipt, and the handbook. He said ok, and I paid registration fee of 500 yen, filled in the registration sheet, and he put a new yellow registration sticker over the old one on my bike's body. And that's it!

Here is the happy new couple on our front yard:

Normaali päivitys

Saimme hyvän kysymyksen: "Onko siellä oikeasti yhtään mitään "normaalia" asiaa?"

Tätä onkin kiintoisaa pohtia. Siis KAIKKI täällä olevat asiathan ovat "normaaleja" japanilaisille, tietysti, ja suomalaisia normaaliuskäsitteitä on ihan hyvä toisinaan puistella. Tähän aihepiiriin saattaisi liittyä myös kysymys "Onko Japanissa yhtään mitään loogista?", koska toisinaan tuntuu, että ei, kerta kaikkiaan ei ole. Ja koska loogisuus on länsimaita hallitseva, "normaali" määre, täytyy kai tulla tulokseen, että Japanissa ei oikeasti ole yhtään mitään "normaalia" asiaa.

Mutta yritimme kuitenkin parhaamme. Tässä lista asioista, jotka Japanissa ovat "normaaleja", ainakin teoriassa. Käytännön toteutus löytyy sulkujen sisältä.

* Hanasta tulee juotavaa vettä. (Mikä on hieno seikka, kun Aasiassa kuitenkin asutaan. Vesi tosin maistuu ja haisee vahvasti kloorille.)
* Laskuja tulee ja ne pitää maksaa. (Jos osaa.)
* Peti pitää sijata ja lattiat imuroida. (Lue: on pakko. Koska peti ei mahdu päiväksi lattialle ja nukaton nukkuminen onnistuu ainoastaan, mikäli imuroi JOKA päivä.)
* Liikkuminen tapahtuu junilla/metroilla/autoilla/busseilla/pyörällä/jaloilla ja aineensiirtimiä käytetään harvemmin. (Ja jos junassa/metrossa/bussissa käyttää korvakuulokkeita, sulkee silmänsä ja unohtaa olevansa puserruksissa kuin purkkikala, voi miltei kuvitella matkustavansa normaalisti. Paitsi että liikkuminen tapahtuu vasemmanpuolisesti eli ihan epänormaalisti.)

* Sähkö on sinistä ja sattuu. (Mutta sitä ei juuri tarvitse, koska kaasu skulaa. Ja sähkö sattuu siksi, koska se maksaa niin paljon.)
* Kengännauhat sidotaan itse. (Tämä on ehkä normaalein asia.)
* Sukat laitetaan jalkaan yksi kerrallaan. (Ja mielellään kolmet päällekkäin, että tarkenee, ja johonkin väliin voi sijoittaa varpaidenlämmityslätkän.)
* Roskat on vietävä ulos. (Mutta oikeassa pussissa, oikeana päivänä, oikein taiteltuna ja paketoituna kauniisti kuin syntymäpäivälahja - ettei mummo suutu.)
* Pankissa ei ole kiva asioida. (Mutta siellä joutuu, mikä ei ole normaalia.)
* Töitä täytyy tehdä. (Yan-san: Liikaa ja epäloogisin menetelmin. Oku: Jos on lämpölätkä ja sähköhuopa, koska kotityöläinen ei muuten tarkene.)
* Ikkunoissa on verhot. (Joita ei tarvitsisi, sillä ikkunat ovat savulasia eli niistä ei joka tapauksessa näy läpi.)
* Ihmiset yskivät. (Etenkin vanhat miehet. Mutta niistää ei saa, koska se on jotenkin säädytöntä. Niiskuttaa saa. Ryystää pitää.)
* Elokuvissa voi käydä. (Jos löytää elokuvan, jota ei ole dubattu ja on halukas pulittamaan siitä 15 euroa.)
* Kampaajalla voi käydä. (Jos tahtoo ohentaa hiuksensa piloille. No voi käydä erittäin miellyttävästikin, hieronnan ja hemmottelun kera.)
* Talvella on kylmä. (Ulkona, sisällä, vessassa, suihkussa, sängyssä.)
* Jogurtit on aika hyviä. (Mehut, maito ja leivät varsin pahoja.)
* Maito on pääasiassa valkoista. (Se voi myös olla vaaleanpunaista, keltaista tai ruskeaa, mutta edelleen varsin pahaa.)
* Kaupoissa on hedelmiä. (Joita ei tunnista.)
* Ihmiset ajattelevat. (Ensin tunteella, sitten järjellä.)
* Ihmiset ovat tyhmiä ja viisaita. (Mutta kumpi on kumpi?)
* Täällä on lapsia. (Mutta kuulemma liian vähän. Ja monet on ihmeellisen isopäisiä ja paljain jaloin pakkasella.)
* Täällä juodaan. Alkoholiakin. Etenkin alkoholia. (Jota ei edes lasketa huumeeksi. Sekös vasta onkin normaalia!)
* Täällä syödään. (Paljon, aina ja lihaa.)
* Täällä toimitetaan muitakin ihmisten perustarpeita. (Paitsi avioliitossa.) (Siksi niitä lapsia on liian vähän.) (Niitähän on Suomessakin kuulemma liian vähän.) (Eli täällähän on ihan normaalia!)

Lippukauppaa

Keikkoja on kiva käydä katsomassa. Olen pari viikkoa yrittänyt hyvin passiivisesti saada liput yhdelle keikalle, mutta ei ota onnistuakseen. Lawsonissa kävimme jo pari viikkoa sitten automaatilla, mutta tapahtumaa ei löytynyt laitteelta, vaikka syötimme hakuun jokaisen esiintyjän, kävimme läpi kyseisen päivän kaikki keikat Tokiossa ja yritimme hakea myös tapahtuman nimellä.

Lawsonin nettisivujen kanssa oli ihan sama ongelma. Eilen keikka löytyi samaiselta automaatilta ihan samoilla hakusanoilla, mutta masiina ei halunnut myydä lippua. Tänään kävin keikkapaikalla, mutta sieltäkään ei saanut ratkaisua ongelmaan. He antoivat minulle saman puhelinnumeron, johon olen jo kahdesti soittanut. Ensimmäisella kerralla vastattiin, mutta myyjä ei mielestaan löytänyt tapahtumaa koneeltaan. Tai sitten hän tarkoitti, etta nyt on myöhaista ostaa lippua sunnuntaiksi, kun sitä ei ehditä toimittamaan.

Lähteäkö siis sunnuntaina mestoille vai saako lippuja silloinkaan... Myönnetään, että oma vika on mm. se, että ei tajua mistään mitään, mutta ei tämän näin vaikeaa tarvitsisi olla. Kai nyt keikkalippu pitäisi saada hankittua, jos työluvankin onnistuu saamaan. Kattellaan.

Paperista puhetta

Saapumisestamme Japaniin on ehtinyt kulua jo yli neljä viikkoa ja viime viikolla sain odottelemani Alien Registration Cardin. Nyt olen siis virallisesti muukalainen ja minulla on siitä todisteena kätevästi mukana kulkeva pieni kortti. Enää ei tarvitse raahata mukana passia ja paperilappua, josta käy ilmi, että minulle on myönnetty alien registration card, mutta en ole vielä saanut sitä. Maassa oleskelevalla ulkomaalaisella siis tulee olla aina mukana joko tämä kortti tai passi.

Nyt siis puisevaa asiaa papereista ja käytännön asioiden hoitamisesta.

Pankki

Jos käy töissä ja uskoo saavansa tekemisistään rahallista korvausta, niin silloin on oltava pankkitili. Päätin hoitaa tilin avaamisen heti ensimmäisenä, jotta voisin olla varma, että Japanissa asumisen taloudellinen puoli olisi kunnossa. Olin etsinyt jo Suomesta käsin sopivan pankin, joka on kätevästi aivan työpaikan naapurissa. Pankilta löytyivät myös englanninkieliset sivut, joilla kerrottiin, että passi käy henkilötodistuksesta. Mistään muista vaatimuksista sivuilla ei sitten mainittukaan.

Menin pankkiin työkaverini kanssa, joka oli lupautunut tukemaan minua byrokratian puristuksessa. Kun ilmoitimme aikeistamme avata tili, meidät ohjattiin heti vapaalle palvelutiskille täyttämään papereita. Lomakkeessa olikin kymmeniä kohtia, kaikki kätevästi kanjeilla. Olo oli kuin pienellä koululaisella, kun pelkkää japania puhuva virkailija ja työkaverini koittivat saada minulta oikeat tiedot oikeisiin kenttiin. Vaikein tiedoista oli japanilainen syntymävuoteni, koska en ollut missään vaiheessa muuttoa ehtinyt asiaa ajattelemaan. Kolmestaan saimme parissa minuutissa kalkuloitua oikean vastauksen ja pääsimme siirtymään seuraavaan kohtaan.

Kun lomake oli täytettynä, siirryimme odottamaan pääsyä seuraavalle tiskille. Kymmenen minuutin jonotuksen jälkeen tiskille päästyämme kaikki etenikin hyvin ja olimme päässeet jo niin pitkälle, että minulta tiedusteltiin, paljonko haluaisin tallettaa uudelle tililleni. Vaan lopulta tie nousi pystyyn, kun virkailija ilmoitti tarvitsevansa vielä alien registration cardini. Ei ole, oli vastaus. No, sitten et saa avattua tiliäkään. Protestoimme ystävällisesti, että pankin sivuilla puhuttiin pelkästä passista. Onneksi saimme sentään valmiiksi täytetyt lomakkeet mukaan, jotta en enää niitä joutuisi täyttämään uudelleen.

Alien registration

Seuraavana päivänä en voinut muuta kuin varata aikaa aamusta ja lähteä rekisteröitymään. Hetken aikaa piti selvitellä, missä Shinjukun kaupungintalo on ja alkaa tavata rekisteröitymisohjeita. Luvassa oli taas lomakkeen täyttämistä, mutta sille löytyi sentään mallilomake, jonka avainkentät oli täytetty amerikkalaisen malliasiakkaan tiedoilla. Ammatinvalinta tuotti vähän vaikeuksia, koska kohdat olivat vain kanjeilla, mutta vieressäni lomakettaan täyttänyt nainen luetteli vaihtoehdot pyydettyäni.

Täällä ei juurikaan ole tapana kätellä. Kun virkailija kutsui minut tiskin luo, hän piti kättään sellaisessa asennossa, että tulkitsin sen kättelytarjoukseksi. Todellisuudessa hän osoitti, mihin voisin laittaa paperini. Kun aloin tarttua häntä kädestä, hän vetäisi kätensä pois ja sanoi "nou handdo seikku". No, nauroi sentään päälle. Yllätyksestä toivuttuani muistin onneksi pyytää työkaverini mainitseman "family register" -paperin. Se ilmeisestikin vahvistaa, että asun osoitteessa, jossa sanon asuvani. Tälle paperille onkin ollut käyttöä. Samalla sain myös väliaikaisen alien registration -paperin, josta kävi ilmi, että saisin lopullisen korttini kolmessa viikossa.

Saavuttuani virastolta työpaikalle klo 11.30 minulle soitettiin kaupungintalolta, että he tekivät virheen ja voisinko tulla takaisin. Koska matka töihin kesti harhailuineen 45 minuuttia, päätin tiedustella, millaisesta virheestä on kyse. He olivat korvanneet nimessäni olevan ä-kirjaimen a:lla, vaikka suomalaisen nimen tapauksessa se pitäisi korvata ae:lla. Eli, voisinko tulla takaisin. Olin juuri käyttänyt kolme tuntia asioiden hoitamiseen, joten vastasin, että en. Perustelin, että olen jo jäänyt 1,5 tuntia jälkeen päivän töistä. Virkailija ymmärsi työperustelun ja sanoi soittavansa kohta uudelleen. Niin hän soittikin ja sanoi heidän neuvotelleen virastolla. Nyt nimessäni oleva a olikin yhtäkkiä ae:n sijaan ihan virallinen ja minun ei tarvinnutkaan palata. Hienoa!

Pankki

Koitin mennä samana iltapäivänä pankkiin klo 15.15, mutta pankki oli ollut jo yli tunnin kiinni. Sulkevat aikaisin.

Seuraavana päivänä pankki oli auki ja mukana ollut väliaikainen alien registration -paperi vei asioita pidemmälle. Nyt törmättiin siihen, että he tarvitsivat jonkin toisen paperin, josta käy jotakin ilmi. Harmitti, että olin jonottanut 45 minuuttia pankkiin, enkä saanut asiaa vieläkään valmiiksi. Hetken mietittyäni palasin toimistolle, pyysin työnantajalle toimittamani family register -paperin takaisin ja palasin pankkiin. Kyllä, se oli heidän kaipaamansa tieto. Lopulta sain hienon Disney-pankkikirjan, ja viikkoa myöhemmin postissa tuli vielä automaattikorttikin valitsemallani tunnusluvulla.

Internet

Kotinetin tilaamisen yritimme tehdä mahdollisimman pian Tokioon saapumisen jälkeen. Töissä ihmiset suosittelivat, että tilaaminen käy helpoimmin menemällä Bic Cameran liikkeeseen, josta saa tilattua ainakin YahooBB:n laajakaistan. Shibuyassa piti olla Bic Camera aivan rautatieaseman lähellä, joten en vaivaantunut tarkemmin selvittämään liikkeen sijaintia netin kautta. Paha virhe, sillä "rautatieaseman lähellä" on suhteellinen käsite, jos aseman ympärysmitta on esim. kilometrin verran. No, liike löytyi n. 45 minuutin kiertelyn jälkeen.

Kun löysimme viidestä vaihtoehtoisesta kerroksesta oikean, pääsimme yrittämään netin tilaamista. Onneksemme liikkeessä oli yksi tyttö, joka osasi auttavasti englantia. Hän ei tosin tiennyt nettiliittymistä kovinkaan paljoa, joten käännös japanista englantiin sujui vähän epävarmasti, koska käsitteet eivät olleet tulkille selviä. Nyt mukana oli passi, ote family registeristä ja alien registration cardiin liittyvä väliaikainen paperi. Kun oltiin päästy yhteisymmärrykseen, että haluamme kotiimme kuparikaapelissa kulkevan 50 megabitin sekuntinopeudella toimivan DSL-yhteyden, niin sitten päästiinkin lomakejumppaan. Papereita ihmeteltiin, varsinaista alien registration cardia kyseltiin ja passia ja papereita kopioitiin. Välillä tiskin takana asiaa selvitti ainakin kolme ihmistä. Koko show kesti 45-60 minuuttia ja välillä emme voineet kuin hymyillä keskenämme epäuskoisesti. Meille luvattiin, että netin saisi nopeimmillaan neljässä viikossa. Päätimme tarttua tilaisuuteen, koska emme olleet huomanneet tiedustella toimitusnopeutta heti aluksi.

Tähän mennessä postissa on tullut kahteen otteeseen papereita, kaikki japaniksi, ja yksi puhelinsoitto töihin. Minulle soitti töihin japania puhuva henkilö, joka antoi puhelinnumeron, johon pitäisi soittaa. Hän myös sanoi, että numerossa vastaa vain japania puhuva henkilö. Työkaverini jonotti numeroon 15 minuuttia ja sitten päätimme luovuttaa. Seuraavana päivänä etsin YahooBB:n englanninkielisen puhelinpalvelun numeron ja siellä henkilö kertoi, että sopimukseeni liittyvät asiat ovat kunnossa ja hän ei tiedä miksi minulle oli soitettu. Tänään se sitten selviää, sillä aamulla sähköputkimiehen pitäisi tulla klo 9-12 antamaan meille meidän jokapäiväinen bittimme.

Puhelin

Olimme kuulleet ja lukeneet kaikkialta, että Japanissa puhelimissa ei ole SIM-korttia ja emme voisi käyttää Suomesta ostamiamme kännyköitä. Heti ensimmäisenä työpäivänä selvisi, että tämä ei pidä paikkaansa, sillä Softbank tarjoaa myös SIM-kortteja. Kokeilin työkaverin Softbankin simmiä omassa 3G-puhelimessani ja se toimi kuten pitääkin. Hieno uutinen, koska nyt en joutuisi vaihtamaan ns. älypuhelintani johonkin karvalakkimalliin, johon meillä vain olisi nyt varaa. Ilmeisesti Softbank on vähän kalliimpi kuin DoCoMo tai jotkin muut vaihtoehdot, mutta Softbankin white planilla saamme sentään soitella Softbankin numeroihin (eli keskenämme) klo 1-21 välisenä aikana kiinteällä alle 1000 jenin kuukausihinnalla.

Taas tarvittiin yhden työkaverin apua, koska kaikki liikkeet eivät suinkaan tarjoa SIM-kortteja, joten hän varmisti, että kohdeliikkeellämme on simmejä. Liikkeessä täytettävänä oli yhteensä kuusi sivua lomakkeita, ja tästä(kään) ei olisi tullut mitään ilman tukea, koska henkilökunnasta kukaan ei puhunut englantia. Päätin ottaa yhden halvan kytkypuhelimen Okusanille ja kaksi SIM-korttia (eli kaksi eri numeroa). Valitettavasti olimme sen verran myöhään liikkeellä, että he eivät enää ehtineet faksata papereita Softbankille ja saada päätöstä myönnetäänkö minulle liittymiä. Joutuisin tulemaan siis seuraavana päivänä uudestaan kuulemaan, että saanko liittymiä. Sellainen erikoisuus oli, että koko toimitus oli kaatua siihen, että minulla ei ollut antaa heille puhelinnumeroa, josta he tavoittaisivat minut seuraavana päivänä. Puhelinnumeroahan tässä oltiin nyt hankkimassa. Lainasin mukana olleen työkaverin numeroa, jotta asiassa päästiin etenemään.

Seuraavana päivänä tultuani liikkeeseen minua odottivat huonot uutiset, sillä hakemustani ei oltu hyväksytty pankkitietojen takia. Tämä selvisi niin, että nainen liikkeessä soitti puhelimella Softbankin palvelukeskukseen, kertoi asian, antoi kuulokkeen minulle ja palvelukeskuksen henkilö selitti asian minulle englantia muistuttavalla kielellä. En tiedä, mikä vika pankkitiedoissa oli, koska työnantajani ainakin maksoi palkan samalle tilille ja se oli sieltä myös nostettavissa. Onneksi heillä oli tarjota myös sellainen vaihtoehto, että liittymät ja puhelin voidaan laskuttaa luottokortiltani. Annoin heille luottokorttini tiedot, ja menimme tunniksi baariin syömään fish&chipsejä ja odottamaan faksatun sopimuksen käsittelyä. Liikkeeseen palattuamme jouduimme vielä odottamaan puoli tuntia, kun henkilökuntakin hermostuneesti kurkisteli faksia, että miten käy ja onko tätä asiakasta juoksutettu ihan turhaan.

Viisi minuuttia sulkemisajan jälkeen faksi sylkäisi papereita, ja minua palvellut nainen hymyili niitä vilkaistuaan. Saimme puhelimen ja liittymät! Vielä piti vuokrata laturi muutamalla sadalla jenillä, koska puhelinpaketti ei sellaista sisällä. Sinänsä järkevää, koska itsellenikin näytti kertyneen Suomeen melkoinen määrä vanhoja tarpeettomia latureita.

Koska halusin käyttää omalla puhelimellani internetiä, piti vielä saada Softbankin yhteysasetukset puhelimeen. Se ei olekaan ihan helppo juttu, koska asetukset ovat salaiset ja tulevat piilotettuina Softbankin puhelimissa. Onneksi eräs työkaveri oli aikoinaan tarvinnut näitä asetuksia, joten sain ne häneltä, ja puhelimeni sai Softbankin yhteysosoitteen, tunnuksen ja salasanan. Tähän asti mobiili-internet onkin toiminut hyvin ja esim. junamatkalla saa kätevästi luettua uusimmat uutiset tai sähköpostit, ja puhelimen Google Maps -sovelluksella voi selailla Tokion karttoja.

Huomio

Yksi merkille pantava asia vaikuttaisi olevan, että palvelualoilla asiakkaille puhutaan korkeimmalla kohteliaisuustasolla. Ihan kivaa, mutta se tekee kommunikoinnin Japanin kielen noviiseille mahdottomaksi, koska kieli kuulostaa aivan vieraalta. Me emme ole ehtineet opiskella kuin kohteliaisuustasoltaan normaalia kieltä ja puhekieltä. No, olemme selvinneet jo tähän asti, joten ei tämä mahdotonta ole.

Japaniin asumaan 1... 2... 3 (2)

Nyt siis työpaikka Tokiossa on löytynyt ja olemme kesäkuun alkupuolessa menossa.

3. Totesimme tulevan työnantajan kanssa, että olisi hyödyllistä, jos hankkisin osaamista firman Suomen toimistolla työlupaa odoteltaessa. Näin siis tuli aika irtisanoutua varmapalkkaisesta päivätyöstä ja siirtyä irtisanomisajan jälkeen väliaikaisesti konsultoinnin ihmeelliseen maailmaan. Yritys ei voinut ottaa minua vielä omaksi työntekijäkseen, koska minulla ei ollut työlupaa Japaniin.

Tästä alkoi työluvan hankkiminen. Paras, ja joskus myös ainoa tapa saada työlupa on, että hakijalla on Japanissa työnantaja, joka haluaa hankkia luvan ulkomaiselle työntekijälleen. Tällöin täytetään Certificate of Eligibility -hakemus, jota anotaan välimiehen kautta Japanissa. Minun tapauksessani välimies oli yrityksen sihteeri, joka toimitti hakemuksen ja paperini käsittelyyn. Nyt hakemusta täyttäessä huomasin vasta asian, joka voi romuttaa koko hankkeen. Maahan pyrkivältä insinööriltä vaaditaan mm. 10 vuoden työkokemusta. Pahimmasta järkytyksestä toivuttuani huomasin, että työkokemukseksi lasketaan myös ammattiosaamisen hankkimiseen kulunut aika eli opiskeluaika. Näin sain kasaan täydet 10 vuotta työkokemusta ja lukio mukaan laskettuna peräti 13 vuotta.

Sitten vietinkin seuraavat illat papereita kääntäen. Viisi suomenkielistä työtodistusta ja kahden koulun paperit odottivat englanniksi kääntämistä. Lisäksi yksi työtodistus oli jäänyt saamatta, joten sekin piti saada hankittua parissa päivässä. Eikä siinä vielä kaikki. Tarvittiin kaksi kappaletta valokuvia, jotka poikkesivat kooltaan passikuvista, sekä lääkärintodistus englanniksi, jossa vakuutettiin, että henkilö kykenee tekemään työtään Japanissa. Koska Helsingin terveydenhuolto on ihan kuralla, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi käydä hakemassa paperi yksityiseltä terveysasemalta 82 euron hintaan. Paperit haluttiin alkuperäisinä kopioina, joten n. 50 euroa lähipostin tiskiin ja n. 20 a4-arkkia pikana Japaniin.

4. Työt uusien asioiden parissa alkoivat heinäkuun aikana ja kävelymatka töihin vaihtui pidempään muilla kulkupeleillä taitettavaan matkaan. Uusi työporukka osoittautui oikein mukavaksi ja tehtävätkin erilaisiksi ja kiinnostaviksi. Nyt, kun tulevaisuus oli siltä osin arvoitus, että mahdanko saada palkkapäivänä Japanista rahaa tilille ja miten käy työpaikan suhteen, jos työlupa jääkin saamatta, niin nämä olivat varsin positiivisia seikkoja rauhoittamaan mieltä.

5. Tästä alkoi pitkältä tuntunut certificate of eligibility -käsittelyn odotus. Olimme varovaisesti toivoneet, että hakemus olisi käsitelty jo heinäkuun loppuun mennessä ja voisimme alkaa etsiä asuntoa, ostaa lentolippuja ja pakata ja myydä tavaroita. No, niin ei käynyt. Elokuun lopulla kuulin, että sertifikaatti on myönnetty. Nyt piti vielä saada sertifikaatti Suomeen ja mennä sen kanssa hakemaan työlupaa Japanin Suomen suurlähetystöstä. Tuntui, että sertifikaatin kesti saapua ikuisuus Suomeen, vaikka todellisuudessa siihen taisi kulua neljä työpäivää. Joiden väliin totta kai osui viikonloppu. Harmillisesti paperi saapui vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä, joten jouduimme irtisanomaan asunnon ja ostamaan lentoliput Japaniin tietämättä varmasti, että tuleehan sertifikaatti taatusti perille ja saanhan ihan 100%:n varmasti työluvan suurlähetystöstä. Odottelusta koitui sellainenkin harmi, että suoran Helsingistä Tokioon lennon hinta nousi n. 300e / lippu. Olimme valmistutuneet maksamaan 830e lipusta, mutta yli 1100e oli liikaa. Päätimme siis lentää 597e:lla Nagoyaan ja tulla Shinkansenilla (~70e) Tokioon.

6. Asuntoa Okusan oli jo alkanut etsiä ja päädyimme pääasiassa ulkomaalaisille asuntoja vuokraavan firman asiakkaiksi. He vuokraavat asuntoja ilman takaajaa, välityspalkkiota, asunnon omistajan lahjarahaa ja avainrahaa. Japanissa vapailla markkinoilla yleensä nämä kaikki tarvitaan ja lisäksi on vielä se ongelma, että monet asuntojen omistajat eivät halua vuokrata asuntoa ulkomaalaisille. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että asunnon vuokraamiseen Tokiossa tarvitsee rahaa noin kuuden kuukauden vuokrien edestä, että pääsee siivoamaan ja järjestelemään uutta kotiaan. Me siis maksamme ehkä vähän kovempaa vuokraa kuin vapailla markkinoilla, mutta aloituskustannukset olivat huomattavasti alhaisemmat.

7. Lopulta, kun kädessä on voimassa oleva passi, lentoliput, työlupa, työsopimus ja asuntofirman osoite, onkin hyvä alkaa hävittämään kaikkea maallista omaisuuttaan, jota tuntuu siunaantuneen niin älyttömän paljon, ettei voi käsittää mistä se kaikki on ilmestynyt. Kaikkea tavaraa ei voi säilyttää. Tai voi, mutta se maksaa ihan järkyttävän paljon. Onneksi saimme järjestettyä tavarat kaikkiaan viiteen eri paikkaan kesämökkiä myöten, joten me olemme Tokiossa ja sukulaisemme kompastelevat tavaroihimme Suomessa. Möimme kaikkea mahdollista huuto.netissä, annoimme ja möimme dvd-leffoja ja kirjoja kavereille, lahjoitimme ruokaryhmän, telkkarin, sängyt ja työtuolin pois ja teimme mitä vaan, jotta emme joutuisi heittämään käyttökelpoista tavaraa kaatopaikalle. Onneksi myös rakas automme sai hyvän uuden kodin.

8. Seisomme edullisen tokiolaisen hotellin aulassa ja selässämme on reput, joissa ovat seuraavan päivän vaatteet. Isot matkalaukkumme jätimme Nagoyan lentokentällä kuljetuspalvelun tuotavaksi ja ne saapuvat seuraavana päivänä. Aika jännä tunne, kun huomaa koko elämänsä mahtuvan ahtaaseen hotellihuoneeseen ja kaiken alkavan alusta maassa, jossa et osaa lukea suurinta osaa kylteistä tai lehdistä ja ihmiset puhuvat kieltä, josta osaat vain perusteet.

Japaniin asumaan 1... 2... 3 (1)

Haluatko töihin Japaniin? Se on helppoa. Hankit työpaikan, työluvan ja asunnon ja sitten vain nostat kytkintä. No, näin siis periaatteessa. Meidän kohdallamme aikaa kului maaliskuussa syntyneestä ideasta syyskuun loppuun asti, jolloin aloitin työt Tokiossa. Monta kertaa projektin aikana tuli olo, että tässä ei ole mitään järkeä ja miten tämä voi kestää näin kauan. Askel kerrallaan on hyvä asenne tässä projektissa, koska muuten tulee olo, että kaiken hoidettavan asian alle rusentuu.

Näin se käy:

1. Ihan ensimmäisenä pitää tehdä päätös Japaniin lähtemisestä. Kuten kohta tulette huomaamaan, niin tietyllä tavalla tässä hankkeessa joutuu laittamaan aika paljon peliin. Jos asiat eivät menekään hyvin (esim. työlupa jääkin saamatta), niin on hyvä olla jo mietittynä, kuinka seuraavassa kuussa talous turvataan.

2. Potentiaalisen työnantajan löytäminen oli aika hankalaa. Googlen, Monsterin ja LinkedInin avulla selailin avoimia Tokion työpaikkoja, mutta niistä ei kauhean paljoa jäänyt käteen. Pääasiassa avoimet paikat olivat sellaisia, että japanin kielen tasosertifikaatteja pitää löytyä ja työluvan jo olla passin välissä. Ei kovin lupaava alku ainakaan.

Kuten aina, osoittautui sosiaalinen verkosto parhaaksi välineeksi. Työkaverini mainitsi, että hänen opiskelukaverinsa asuu Japanissa ja on töissä IT-alalla. Laitoinkin opiskelukaverille Japaniin postia ja sain monia hyviä vinkkejä työn löytämiseksi. Hänen työnantajansa ei ollut palkkaamassa ennen kesää, joten jatkoin etsimistä ja jäin odottelemaan ajan kulumista.

Muutamaa päivää myöhemmin eräs toinen työkaveri mainitsi paikasta, jonka ilmoituksen oli nähnyt Uratiessä. Kaivoin lehden esiin ja huomasin, että kyseisellä yrityksellä on toimisto Japanissa. Niinpä otin yhteyttä ja tiedustelin olisiko toimisto Tokiossa ja tehdäänkö siellä millään tavalla omaa osaamisaluettani sivuavia töitä. Vastaus molempiin oli myöntävä, joten tapasimme ensiksi Suomessa ja hyvän keskustelun päätteeksi sovimme, että he voivat suositella minua japanin toimistolle.

Olimme päättäneet jo liki vuotta aiemmin, että käymme taas Japanissa keväällä, joten työhaastattelun sopiminen Tokioon oli aika helppoa, koska olimme joka tapauksessa matkustamassa. Vaikka meillä oli kaksi viikkoa aikaa perillä, niin haastattelupäivien sovittaminen osoittautui aika vaikeaksi. Firman edustaja halusi kaksi haastattelua, joista vain ensimmäisen päivän saimme lyötyä lukkoon ennen matkaa, koska johtajilla oli hyvin tiukka aikataulu (kyllä, japanilaisessa yrityksessä myös toimitusjohtaja halusi tavata hakijan).

Ensimmäinen yhden henkilön tekemä haastattelu sujui oikein hyvin ja pääsimme keskustelussa molempien kannalta mieluiseen lopputulokseen. Päätimme haastattelun lounaaseen ja keskustelimme Pohjoismaista ja lomasuunnitelmistani Japanissa. Viikonloppuna ollessamme Sapporossa sain tekstiviestin, että johdon haastatteluun sopisi seuraavan viikon perjantai. Se oli hyvä päivä, koska olisimme silloin jo takaisin Tokiossa. Nyt minua haastetteli ensiksi firman talousjohtaja ja toinen pelkästään japania puhuva henkilö. Puolen tunnin jälkeen huoneeseen saapui toimitusjohtaja, jolloin kaikki ponkaisivat ylös tuoleista. Hän katsoi huolellisesti CV:ni läpi, esitti muutamia ystävällisiä kysymyksiä englanniksi, totesi minun olevan "good guy" ja poistui sihteerin jo odottaessa puhelimen kanssa ovella. Muut johtajat saattoivat minut hisseille, kumarreltiin ja sovittiin, että kuulen heistä ensi viikolla.

Seuraavalla viikolla sain sähköpostia, että yritys haluaa palkata minut mahdollisimman pian ja meidän täytyy aloittaa työluvan hankkiminen.

Sain sähköpostiini sopimusluonnostelman, joka minun tuli lukea ja hyväksyä. Sopimus oli kirjoitettu japaniksi, mutta suurelta osin myös englanniksi. Koska kanjien lukeminen ei ollut meidän taloudessa kovin hyvällä osaamistasolla, jouduin pyytämään apua japanin kielen opettajalta. Hän lukikin sopimuksen nopeasti läpi ja vahvisti, että kanjeilla kirjoitettu teksti vastaa englanniksi kirjoitettua. Hienoa, ainakaan minua ei oltu heti huijaamassa suolakaivokselle.

Taistelu jatkuu tästä seuraavassa postauksessa.