Meidän Mejiro!

Kas vain, on marraskuu ja on Suomi ja on miinuskaupalla pakkasta ja kinoskaupalla lunta. Sekä eräs blogi, jonka paketointi on antanut odottaa itseään jo muutaman kuukauden, hups...

Edo-Elmerit ovat siis nyt asustaneet Suomessa tasan 4 kuukautta. Uusi koti on sisustettu, ja sen sisuksissa lämmitellään ihanassa keskuslämmityksessä, vaikka ulkona onkin -15 astetta. Tokiossa alkaa kai sielläkin olla jo viluisat kelit, ainakin öisin, ainakin meidän ex-asunnossamme. Sitä ei siis ole ikävä, mutta ikävä on... Vai onko? Eipä oikeastaan! Ei vielä. Tulossa varmastikin.

No Yan-san toki kaipaa raamenia, ja me molemmat kaipaamme izakayaa sekä sitä, että kaikkialla tapahtuu koko ajan ja ihmiset tekevät asioita yhdessä ja ulkona. Täällä Suomessa taantuu niin nopeasti, eikä vähiten sään vuoksi, möllöttämään illat kotosalla erilaisten ruutujen äärellä. Ulkona syöminenkin on jäänyt aika unholaan, ja japanilaisia ravintoloita emme ole vielä uskaltautuneet paluun jälkeen testaamaan. Tokyokanissa on käyty shoppailemassa, mutta riisinkeitin odottelee yhä ostajaansa, eikä seesamsalaatinkastike maistu ihan samalta.

Suomeen paluu ei ollut shokki, paitsi ehkä alkuun, kun lämpöä oli +30 ja humalaisia pummeja joka nurkalla. Tokiosta muistuttavat nyt kuvat seinillä, kavereiden FB-viestit ja juuri tänäänkin ulkona päällä olleet Uniqlon heat-tech-kerrastot. Ja tietysti Suomeen palanneet ja pian palaavat Tokion suomalaiset ystävämme!

Mutta, nyt vielä kerran paluu Tokioon. On aika esitellä vielä yksi alue, kotialueemme. Nimittäin Mejiro. Asuinpaikkamme salaisuuden verho on siis nyt auki!

Mejiro on kiva ja hyvin käytännöllinen paikka asua. Erityisesti siksi, ettei siellä ole oikein mitään. Siis mitään sellaista, mikä kiinnostaisi perusturistia. Asukkaalle siellä on kuitenkin vaikka mitä, eikä omaa Mejiro Doria - pääkatua - pidemmälle tarvitse mennä monenkaan asian perässä. Mejiron sijainti on ensiluokkainen: se on JR Yamanote-linjan varrella, kaksi asemaa Shinjukun asemasta pohjoiseen. Mejiro itsessään kuuluu Toshima-ku:hun, mutta koska me asuimme Shimo-Ochiain päässä, kuuluimme Shinjuku-ku:hun, mikä tietysti oli hieno leuhkimisen aihe. Junana käytimme kuitenkin lähes aina Yamanotea, toisinaan Shimo-Ochiain aseman Seibu-Shinjuku-linjaa Shinjuku-reissuilla tai silloin tällöin Takadanobabasta lähtevää Tozai-linjaa halki kaupungin idän suuntaan. Takikseen eli Babaan meiltä kesti noin vartin kävellä, ja siellä viihdyimmekin usein illastamassa ja kantisbaareilemassa. Ikebukuroon kävely kesti parikymmentä minuuttia, junalla minuutin. Ja siellähän on ihan kaikki, mitä kuvitella saattaa.

Mejiro on monien mielestä vähän parempaa aluetta, vaikka onkin niin lähellä Ikebukuroa (joka kantaa mainetta kiinalaisten, korealaisten ja kodittomien keskittymänä). Alueella on paljon pientaloja, joiden lomassa lenkkeillessä huomasi kyllä, että perheet olivat rikkaita. Eivät kaikki, mutta huomattavan monet. Rikkauden huomasi myös automerkeistä: mersuja, Porcheja, uusia bemareita. Eräälläkin naapurillamme oli pihassa kaksi mersua yhteneväisin rekisterikilvin. Autot olivat tietenkin aina sädehtivän puhtaita, vaikka suuri osa säilytti niitä ulkosalla. Toisinaan näki käsittämättömiä parkkeerauksia niin pieneen tilaan, että senteillä, lähes milleillä oli merkitystä!

Mejiro sijaitsee mäen päällä, ja oma lenkkireittini kulki ympyrän tarjoten niin ala-kuin ylämäkeäkin temppelirappusineen. Niiltä aukenivat maisemat Shinjukun pilvenpiirtäjiin. Mejirossa asuu jonkun verran ulkomaalaisia, ja esimerkiksi ranskalaisilla on alueella oma yhteisönsä. Eniten leimaa seudulle antavat kuitenkin yliopistot, joita on varsin monta. Heti aseman vierellä on esimerkiksi Gakushuin yliopiston kaunis kampus.

Mejiron JR-asemalla on vain yksi Exit. Helppo siis sopia treffejä sekä navigoida reittiään! Asema on mukavan pieni ja nätti.


Kotireittimme junalta kulki lähes luotisuoraan pitkin Mejiro Doria, kävellen noin 10 minuuttia. Jo ensimmäisellä kävelyreissulla, kun menimme asuntoamme katsomaan, kiinnitimme huomiota kivan eläväiseen katuun, jonka varrella oli kaikenlaista.

Syksyllä Mejiro Dori, bulevardimme, näytti tältä (taustalla Mejiron sairaala):


Yöllä tältä:


Tässä kahvilassa vietin monet jäiset/helteiset työpäivät läppärin ja mustikkasmoothien parissa.


Dorin varrella oli tällainen pikkumuseo tai vastaava, jonka uumeniin emme koskaan uskaltautuneet. Sisällä häämötti miekkoja ja haarniskoja.


Yan-sanin iltaevääksi koitui usein satsi laxia tästä tuoresushikojusta, joka illan suussa alensi hintojaan useita kymmeniä prosentteja.


Kadullamme oli kokonaista kolme 100 jenin kauppaa, joissa tuli vierailtua harva se viikko milloin minkäkin teippirullan tai sakekipon haussa.


Oi, nyt tuli ikävä Freshness Burgerin tofu-avokado-purilasta, apua!! Mejiro Dorin Freshnessiä vartioi kesät talvet uskollinen lelukoira. Yksi ensimmäisistä Mejiron muistoistamme on se, kun viimeinkin löysimme kolikkopesulan, saimme lakanat pesukoneeseen ja menimme Freshnessiin biiruille odottelemaan pyykin valmistumista.


Ensiaikojen muistoihin kuuluu myös kyläily tässä thaimaalaisessa ravintolassa. Vegeruokaa ei listalla ollut, mutta syötävää saimme silti, ja herkut olivat todella maistuvia. Vakiopaikkaa ravintolasta ei siltikään tullut, taisi olla liian lähellä. Thaipaikan viereisestä, kuvassa näkyvästä raamen-puljusta olisi voinutkin tulla vakiopaikka Yan-sanille, ellemme olisi vasta viimeisten viikkojen aikana älynneet, että raameniahan siitä saa. Ihmettelimme viikonloppuisin jonoa paikan, joka lähes aina muulloin oli kiinni, edessä ja mietimme, että mitäköhän sobaa sieltä saakaan. Viimein Yan kävi kokeilemassa ja palasi tuohtuneena: ylen herkullista raamenia - ja NYT VASTA lähdön hetkillä paikka löytyi! Damn!


Peacock, tuttavallisemmin Piikoksu, oli toiseksi lähin iso ruokakauppa ja kauppa, josta sai toisinaan eurooppalaisia tuotteita (kalliiseen hintaan). Käytimme Piikoksua lähinnä silloin, kun oli kiire saada matkan varrelta jotakin evästä, sekä juustojen ja skumpan ostoon. Vakituisempi kauppamme oli kuitenkin Marusho-supermarket lähempänä kotiamme, tai sitten läpi yön auki oleva sadan jenin Lawson, jossa sapuskaa myytiin satkun per tuote.


Peacockin vieressä oli Yan-sanin suosima Polano-kahvila, jonka vanha setä teki käsityönä jokaisen kahvikupillisen. Aika ankean näköinen paikka, mutta niinhän hyvät paikat Tokiossa usein ovat!


Läheistä jätskikiskaa käytimme häpeällisen vähän. Yan-san toisinaan yllätti Okun tuomalla pussillisen eri makuisia jädejä tuliaisiksi. Mukana tuli aina hiilihappojäätä kylmentäjänä, ja eräs ohjelmanumero jätskinsyönnin oheen oli nauraa sille, kun jää "kiehui" wc-pöntössä...


Aivan kulmalla sijaitsi myös Mos Burger, jota emme kuitenkaan usein kansoittaneet. Freshness oli ichiban.


Ennen kotikujallemme kääntymistä maamerkkinä toimi tämä aikuisviihde-DVD-puoti, jonka vilkkuvalot johdattivat aina väsyneen karaokekulkijan kotiin. Emme asioineet (tietääkseni).


Kotoisa, tiistainen pullo- ja tölkkikeruupiste kotonurkalla. Voi noita aikoja. Nyt tulee jemmattua tölkkejä keittiön alakaapissa ihan loputtomiin, siellä pomppivat ja kaatuilevat ärsyttävästi...


Kotikujamme tunnisti parhaiten näistä juoma-automaateista, joita myös aika usein tuli käytettyäkin. Nurkalla on myös paikallinen, vanhan papan pitämä "Alko", jota toisinaan suosimme säälistä. Vieraille reitti meille oli helppo neuvoa: siitä pornokaupan ja Alkon välistä vaan.


Kotikujamme.


Koskaan meille ei selvinnyt, millainen talo tämän puuhökötyksen sisään oikein kätkeytyikään. Mutta sen kohdalta oikealle kun kääntyi, pääsi meidän pihaamme.


Tänne näin, kohti tuota rumaa keltaista taloa. Ja pelottavaa obaasania, roskaräyhämummoa!!


Tervetuloa! Tässä keittiö-olohuoneemme eli hämyisä alakerta.


Ja tässä alkuaikojen kaunis makuuhuoneemme eli valoisa yläkerta.


Mejirossa oli oikein mukava asustaa, eikä äskeisessä vielä kaikki. Löytyi myös leipomoita, kymmeniä kampaamoita, lisää ruokakauppoja, korttelikylpylä, suomalainen, sauvakävelevä naapuri, Watamin-izakaya, Richmond-hotelli, josta saattoi hakea uusimman Metropolis-lehden, konbineja, posteja, pankkeja, apteekkeja, BookOff-kirjakauppa, pieniä vaateputiikkeja, teekauppa, kangaskauppa, Doutor, Zoka-kahvila, lukuisia ravintoloita ja pari baaria, joista vakituisemmaksi muodostunut Denver tosin lopetti. Toisella puolen Mejiroa aukenivat kirsikka-aikaan upea joen varsi ja puistokävelyreitit. Eikä kovin kaukana ollut puutarhakaan, jonka kappelissa vihittiin kesäisin hääpareja muutaman minuutin välein. Asuntoamme lähin puutarha oli vanha ja antiikkinen, rehottava ja suojeltu muinaismuisto, jonka uumenissa kävimme silloin tällöin kurkkimassa lammella asuvia kilpikonnia.

Mejiro Dori oli iltaisin vilkas ja eläväinen, oman kotimme alue taas hyvin rauhallinen. Hyvä yhdistelmä!

Nyt hyvästit Mejirolle, Tokiolle, Japanille - ja tälle blogille. Kiitos vielä lukijoille, Elmerit hiljenevät. Mutta kuinka pitkäksi aikaa, ken tietää.... Ima, arigatou, sayonara!

Koti tyhjänä

Terveisiä hotellihuoneesta Otsukasta! Ympyrä on sulkeutunut, ja olemme palanneet lähtöpisteeseen. Alkusyksystä 2008 majailimme tässä samassa halpishotellissa ja kävimme Mejirossa siivoamassa uutta kotiamme. Nyt olemme siivonneet vanhan kotimme ja palanneet tänne. Aikaa Tokiossa ja Japanissa on enää puolitoista vuorokautta.

Kodin kasaan laittaminen oli melkoinen puuha. Vaikkemme olekaan hamstereita, eikä huonekalujakaan ollut kuin nimeksi, kesti kaiken kauppaaminen kauan ja oli toisinaan hermoja raastavaa. Huokasimme aina, jos Sayonara Sale -ilmoitukseemme vastasi joku intialainen. Silloin aina tiesi, että edessä oli kaikenlaista säätämistä. Möimme kaiken aivan pilkkahintaan, mutta silti intialaiset jaksoivat aina tinkiä, ja ellemme suostuneet halvempaan hintaan (no emme todellakaan), he muuttuivat tylyiksi. Pyörämmekin menivät inkkareille, joille piti hakea lisää ilmaa kumiin naapurista saakka, kun ei kelvannut. Ja kyllä syynättiin ja marmatettiin, vaikka peruspyörämme maksoivat siinä 2500 jeniä kappale (noin 25 euroa). Toisaalta, pääasiassa kaikki he, jotka lopulta hakivat tavaroitamme (eivätkä vain meilanneet, että otan tämän, ja sitten täysi katoaminen), olivat oikein mukavia. Meillä kävi kylässä ainakin ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia, amerikkalaisia, indonesialaisia, intialaisia ja venäläisiä. Lattialla oli myös ilmaiskirppis, ja ihanan paljon tavaraa saikin uuden kodin.

Valitettavan paljon tavaraa tosin jäi myös ilman kotia. Tokiossa on tosi vaikea kierrättää käytettyä tavaraa ja vaatetta. Eipä ole kätsyjä UFFin laatikoita, jonne viskoa pussukoita. Oltais kyllä viskottukin! Nyt viskoimme sitten roskikseen, raskain sydämin. Kyllä vaatetta meni kavereillekin, ja osasyy isoon roskaläjään oli omakin, eli se, ettemme ehtineet tehdä koepakkausta. Tänään karu totuus selvisi: kaiken mahduttamiseen olisi tarvinnut ainakin yksi jättimatkalaukkua lisää.

Tokiossa on kyllä Pelastusarmeijoita ja muita, mutta tiedon saanti helposti tuntui mahdottoman vaikealta. Japanilaiset kaverit eivät tienneet, ja netin mukaan Pelastusarmeijalle olisi pitänyt soittaa puhelimella, kertoa kaikki tuotteet yksi kerrallaan, odottaa tuomio ja sopia kyyti. Kaikki tietysti japaniksi. Tuntui liian hankalalta. Japanilainen ystäväni sanoi, että japanilaiset eivät hevin tahdo antaa eteenpäin omia vanhoja vaatteitaan tai tavaroitaan, koska se on jotenkin noloa. Tämä kaupungissa, joka on täynnä vintageliikkeitä ja second hand -puoteja! Joilla niilläkin systeemit menevät jonkun ison organisaation ja byrokratian kautta.

Tai sitten emme vain saaneet tietoa ajoissa.

Ystäväni sanoi myös, että kodittomille antaminenkin on hankalaa, sillä he eivät yleensä suostu ottamaan vastaan "almuja". Mietin, että olisin käynyt jossakin kodittomien puistossa vain unohtamassa pari pussukkaa, mutta jäipä sekin sitten. Lisäksi suuri osa ylijäämävaatteista oli talvitavaraa, joka ei näillä 35 asteen keleillä ketään kiinnosta.

Joku voisi tietysti sanoa, että näitä asioita kenties olisi hyvä miettiä aikaisemminkin, kuin viimeisellä viikolla - no on mietittykin, mutta teot ovat verkkaisempia...

Joka tapauksessa, onnellista oli se, että saimme myydyksi tai annetuksi suhteellisen helposti kaikki isot huonekalut. Viimeiset yöt nukuimme yhdellä vanhalla futonilla ja pussilakanalla, ja futon sai kokea paloittelusurman tänään aamulla. Mutta se palveli kerrassaan mainiosti viimeiset viisi yötä ja toki aiemminkin, futon-aikakaudellamme sekä vieraspetinä monille. Olisi se ollut yhä hyvä, muttei kelvannut silti kellekään.

Nyt ex-futon lojuu pusseissa kolmella eri roskapisteellä. Kävimme äsken illan hämärässä roskaseikkailulla. Viimeisen kerran paarustimme kotikatua kämpälle, jonka oven eteen olimme kasanneet loput noin 10 roskapussillista. Täällähän tuo lajittelu on hieman kinkkistä, kun vain tiettyinä päivinä saa toimittaa talon nurkalle vain tietyt roskat. Meillä oli niin paljon kaikkea, että salakavalasti jouduimme sujauttelemaan osan pussukoista myös naapuritalojen roskapisteille. Todella pahishomman tästä teki se, että roskat saisi jättää vasta huomenaamuna kello 8. Kauaksi kotitalosta jätimme myös roskat, jotka noudetaan vasta perjantaina - vielä rikollisempaa! Ja muutama sateenvarjo unohtui matkan varrelle aidan nokkaan roikkumaan (sateenvarjoja oli kertynyt noin 8kpl - koska kun täällä sataa, vettä saattaa tulla äkkiä ja todella lujaa, eikä eteneminen ole mukavaa ilman varjoa).

Emme kuitenkaan ainakaan tietoisesti lajitelleet mitään väärin. Tai no, muoviroska meni jo tiistaina ja tulihan sitä väkisin senkin jälkeen lisää. Mutta jopa pattereille löysimme oikean paikan, tosin pienen ikuisuuden Bic Camerassa vaellettuamme. Kahden vuoden paristokertymä oli jo sinkoutua normiroskikseen, kun äkkiä oikea laari löytyi. Jostain oli jäänyt mieleen sellainen muistikuva, että nämä isot kodin elektroniikkaa myyvät ketjut ottaisivat vastaan paristoja.

On tämä ollut melkoista! Mutta muuttaminenhan käy työstä. On ollut soittelua kaasulaitokselle, sähkölaitokselle ja vesilaitokselle, että ollaan muuttamassa ja sopimukset halutaan lopettaa. Kun asiat oli saanut sovittua viime viikolla puhelimella, täytyi tänään vain odotella, että yhtiöiden edustajat tulevat käymään loppulaskujen kera. Kaikille ehdotettiin 9-12 välistä aikaa, ja ensimmäinen saapuikin 9.40 ja viimeinen 10.55. Sopimuksen mukaista toimintaa siis! Oli mukava, että vesilaitoksen tyyppi sanoi, että voidaan käyttää vettä vielä 1000 litraa, että vessaa ja suihkua voi käyttää. Ja sähköyhtiön hemmo sanoi, että voidaan tämä päivä vielä käyttää sähköä. Siitäkin huolimatta, että hän kuuli, miten yläkerran ilmastointikone puksutti parhaillaan hintavaa helpostusta ulkona vallinneeseen 35 asteen helteeseen. Nyt jäljellä on enää muutama pankkiasia sekä puhelimien sulkeminen. Muutoin huominen on lomaa ja vielä aikaa tehdä viimeiset, himotut asiat! Niihin saattaa kuulua esimerkiksi laulamista ja kuvakoppikivailua...

Äsken myös juhlistimme päivän muuttourakkaa kyläilemällä kahdessa mukavassa paikassa: Ikebukuron Chabutenissa raamenilla ja Tokyo Domella hurjasteluhärvelissä. Viime hetkillä saatiin nimittäin Okukin suostuteltua kaupunkivuoristorata Thunder Dolphiniin! Iltavalot ja maisema yli Tokion oli huikaiseva - jos uskalsi avata silmät... No, uskalsi kyllä, ainakin ensimmäisen äkkijyrkän pudotuksen jälkeen! Ja sitten mentiin yli ja läpi ostoskeskuksen ja halki maailmanpyörän ja... Oli se hieno kyyti! Thunder Dolphin on ehdottomasti iltavempele, sillä iltavalaistusnäkymät olivat tosi hienot.

Nyt hyvää yötä, toiseksi viimeisen kerran Tokiosta!

T: Edo-elmerikulkurit

Naapurisuhteita ja dyykkausta

Liki vuoden takaa löytyi unohtunut julkaisematon kirjoitus. Ajatelkaa, että nyt on kesäkuu 2009:

Roskien osalta on tänä vuonna tapahtunut selvästi enemmän kuin blogimme perustella voisi päätellä. Käsittelin aihetta aiemmin jo kerran ja toisenkin, joten käydäänpä läpi mitä tässä välissä on tapahtunut.

Helmikuu meni roskien osalta hyvin. Roskakuskit eivät jättäneet viemättä yhtään pussia, eikä kukaan ollut tuonut jätteitä esimerkiksi lauantaina, jolloin ne olisivat lojuneet kadulla maanantaiaamuun asti. Ei siis mitään keskusteluja naapurin tädin kanssakaan. Maaliskuu ei mennyt yhtä onnekkaasti, sillä jätteitä alkoi taas ilmestyä vääriin aikoihin. Roskaohjeissa sanotaan selkeästi, että tuo jätteet aamulla ennen kello kahdeksaa. Siitä huolimatta joku toi lajittelemattomia jätepusseja aamulla kymmenen jälkeen, jolloin me olivat kissojen ja lintujen levitettävinä kolmen päivän ajan. Ja niiden kaikki sisältö ei edes kelvannut poltettaviksi jätteiksi, koska kasseissa oli metallitölkkejä. Kuinka välinpitämätön idiootti joku voikaan olla...

Lopputulos tälle välinpitämättömyydelle oli meidän ovemme eteen ilmestynyt pussi jonkun toisen jätteitä. Sinkosin suutuksissani iljettävän pussin keskelle pihaa. Jospa pussin jättäjä vaikka tajuaisi, että mikähän on vialla, kun omat jätteet ovat siirtyneet keskelle pihaa. Sehän oli selvää, kuka roskat oli meille tuonut. Niinpä kirjoittelin muorille lapun, jossa tahallani sanoin, että "älä tuo jätteitäsi minun kotini oven eteen". Töistä palatessa pussi oli siirtynyt keskeltä pihaa seinän viereen.

Seuraavana aamulla soi ovikello. Siellähän se mummeli oli lappuni kanssa. Sieppasin uudet roskat mukaan, vein ne keräyspaikalle mummon seuratessa ja sitten alettiin selvittää mikä nyt on ongelmana. Mummeli esitteli minulle eilistä roskapussia suorastaan vimmalla. Siinä sitten maaliskuisessa sateessa availtiin jonkun toisen jätepussia, että kuinka minä olenkaan jätteeni lajitellut ihan väärin. Onneksi ei ehditty saada kuin pussi auki, niin silmääni osui British Airwaysin lentolippu. Ja mikä parasta, lipussa luki käyttäjän nimikin: Manuela Condo. No, kas vain. Kiitos, Manuela, että sinun takiasi tässä tongitaan roskiasi. Näytin nimen lipusta mummolle, talutin mummon Manuelan ovelle ja näytin nimeä ovesta. Ei pahoittelua, ei mitään. Uskomaton *kku. Painelin sisälle ja taisinpa paiskata oven tavallista äänekkäämmin kiinni.

Seuraavana päivänä vuokranantaja lähetteli postia, että talossanne vaikuttaa olevan roskaongelma ja tästä tulee seurauksia. Mummo oli soitellut, mutta nähtävästi unohtanut kokonaan mainita, että kuka on todistettavasti syyllinen ongelmiin. Omaan vastineeseen tuli laitettua aika suorasanaisesti kuinka kiitollinen olen heille, että ovat tuollaiset Manuelan laittaneet pilaamaan maineemme ja aiheuttamaan meille vihamielisiä kohtaamisia paikallisväestön keskuudessa. Ei ehtinyt kulua kuin kymmenen minuuttia ja postiin pamahti suuret pahoittelut. Ja lisäksi luvattiin, että kyseinen henkilö ei enää aiheuta häiriötä. Ja niinpä Manuela muuttikin pois parin viikon kuluttua. Tuskin kuitenkaan häädettynä, vaan varmaankin ihan oma-aloitteisesti oli palaamassa kotimaahansa.

Nyt, huhtikuussa 2010, on viime ajat menneet jätehuollollisesti ihan kitkattomasti. Viime syksynä tosin koettiin vielä yksi roskaongelma. Mummelin isännöimään paikkaan muutti nuori kundi, joka heitteli roskat ulos oman aikataulunsa mukaisesti. Onneksi satuin näkemään, kun tyyppi toi perjantai-iltana lajittelemattomat roskat pihalle. Vuokranantajan valittaessa parin viikon päästä tiesin vastata, että "sanokaa sille mummolle, että se on hänen oman talonsa asukas, joka niitä roskia sinne kantaa". Heh, ja seuraavana aamuna töihin lähtiessäni kundi ja mummo kävivät roskapussien sisältöjä läpi tiiminä.

Kuukausi ulkomailla

Okusan wa tadaima!! Vietti lähes kuukauden suomalaisessa talvessa ja on nyt jälleen tokiolaisessa talvessa eli hervottomassa kylmyydessä. Suomessa en juurikaan tuntenut vilua, vaikka oli oikeasti todella honto ni totemo kylmä eli sellaiset -25 astetta useana päivänä. No, silloin en juuri käynytkään ulkona, ja sisällähän ongelmia ei ole. Täällä ei muuta olekaan kuin sisäongelmia, joten tänäänkin on vietetty kahvilassa aikaa 7 tuntia läppärihommien parissa. Ei mikään paha vaihtoehto sekään kyllä.

Oli mielenkiintoista käydä Suomessa melkein vuoden tauon jälkeen. Ennen lähtöä ahdisti paljonkin, ei millään tahtonut sinne kamalaan kalseuteen, mutta nyt onkin ihan toinen ääni kellossa. Suomessa olikin ihanaa ja mukavaa ja niin kaunista! Tokio on tietysti aina ihana, mutta Suomen kanssa se ei ole niin itsestäänselvyys!

Ensimmäinen ja toinen päivä kuluivat ihan turistina. Kaikki oli uutta ja jännää, vaikka Helsinki nyt on periaatteessa niin tuttu kuin olla ja voi. Mutta on se hassua, kuinka asiat unohtuvat, kun niitä ei vuoteen mieti. Sain hilautua Kampin metron liukuportaat takaisin ylös, koska olin unohtanut vilauttaa ylhäällä matkakorttia. Ihmiset tulivat päin metrosta, kun seisoin oikeaoppisesti oven vierellä odottamassa väkeä ulos. Metrossa pääsi istumaan! Kaikkialla oli kauheasti ulkomaalaisia, turisteja ja maahanmuuttajia. Muuten ihmisiä oli kaikkialla vain kourallinen. Senaatintorilla oli kotoisaa, kun siellä oli oman maan kansalaisia eli japanilaisia.

Ihmiset olivat pitkiä ja käyttivät housuja. Miehillä oli pitkiä hiuksia. Se oli yllätys, että tukevia ihmisiä näkyi niin vähän - ovatko suomalaiset hoikistuneet? Oli vaikeaa väistää oikealta, ja se on ihan todellinen fakta, että Suomessa kolme ihmistä tekee ruuhkan. Ihmiset eivät ole lainkaan fyysisesti joustavia :) Autot taas ovat: uskomatonta, että auto oikeasti pysähtyy, kun jalkakäytävälle astuu! Kaupoissa oli paljon ihonmyötäisiä, kurvikkaita vaatteita iänikuisten tunikasäkkien sijaan. Alusvaatteita löytyi oikeaa kokoa ja ilman hillittömiä toppauksia. Ruokakaupoissa piti muistaa itse ottaa muovikassi ja selviytyä liukuhihnan kanssa. Saunassa oli ihanaa.

Hotellissa tajusin peseväni mikrokeittoastiaa ja jogurttipurkkia ja asettelevani niitä kuivumaan. Oli syyllisen helpottavaa iskeä kaikki roska samaan sankoon (sentään vain siellä hotellissa)! Syylliseltä tuntui myös laittaa puhelimeen äänet päälle ja jopa puhua julkisessa liikennevälineessä (vähän). Oudolta tuntui, kun muutkin puhuivat puhelimeen ja kaiken ymmärsi.

Kaduilla tuntui vilisevän puliukkoja ja hulluja huutelevia häröjä plus kaiken maailman sekopäitä. Romanialaiskerjäläiset nököttivät 20 asteen pakkasessa polvillaan. Ruokakaupat tuntuivat valtavilta, ja leipäosasto oli jotakin käsittämätöntä. Niin paljon erilaista leipää!! Kaikkialla tuntui olevan vain leipääleipääleipää, myös keskisuomalaisessa kodissa, jossa suurimman osan aikaani majailin. Pullat olivat tuhtia sulateltavaa, ja kaikesta tuli heti täyteen. Ravintoloiden annoksista jaksoi syödä kolmanneksen. Ja joka puolelta löytyi kasvisruokaa! Grilliltä sai tuplakasvisburgerin!

Televisiota sieti katsoa, tosin Jussi-gaala oli melkoinen pohjanoteeraus, ja ehkä sitten kuitenkin katson mieluummin japanilaista kokkauskisaa kuin Martinan ja Eskon melaseikkailuja. Aina, kun tv:n avasi, sieltä tuli realitya. Joku muodonmuutosohjelma yleisimmin. Se uusi Idolsin korvike oli ihan hirveä.

Wc-paperi oli paksua ja lujaa, käteistä ei tarvinnut missään, käsiä oli hankala puhdistaa ennen syömistä, mutta toisaalta monesta oudosta paikasta löytyi julkista käsidesiä. Siideri oli pahaa ja lonkero hyvää. Rautatieaseman pallopatsasmiehillä oli vihreät pipot! Maha ei tuntunut oikein kestävän tuhtia ruokaa ja ruisleivän aikaansaamaa kuituhyökkäystä.

Jännittävin ilmiö oli se, että palveluhenkilökunta tuntui valtavan mukavalta! Jo heti ensimmäisessä kaupassa hotellin luona Eerikinkadun nurkalla oli niin miellyttävästi rupatteleva miesmyyjä. Muissa kaupoissa sama toistui, kaupungista riippumatta. Myyjät juttelivat leppoisia tuon tuostakin. Toisinaan ihan muutkin juttelivat, tyystin tuntemattomat ihmiset vaikkapa junassa! Mistä oikein oli kysymys? Kuulin ainakin kaksi teoriaa. Toinen oli se, että lama on saanut ihmiset mukavammiksi toisilleen. Toinen oli raaempi: tässä on ehtinyt vanhentua jo sellaiseen ikään, että nuorempi palveluhenkilökunta alkaa kunnioittaa ja kohdella kuin tätiä! Ei kai sentään! No, ihmiset olivat ystävällisiä ja herttaisia, mutta se sentään oli ennallaan, että kukaan ei tervehdi, kun baariin menee tai sieltä lähtee. Tai kauppaan. Tai kahvilaan. Ihan rauhassa saa tulla, olla ja poistua.

Luonto oli uskomattoman upea! Kuuraiset puut, kristallipuut, olivat suoraan sadusta. Ja niitä oli jopa Vantaalla! En muista nähneeni tuollaista talvea. Hokkaidokin jäi nyt kakkoseksi. Mökillä oli lunta reiteen saakka. Metsässä vain pyörin niillä sijoillani suu auki ihastuksesta loksottaen, kun aurinko laski saaden puut kimaltamaan ihmeellisesti. Puiden yksipuolisuus (kuusiakoivujamäntyjä) vain lisäsi maiseman harmoniaa.

Melkoinen yllätysreissu Suomeen siis. Hyvä näin, sillä nyt palaaminen (milloin se sitten tapahtuukaan) ei enää tunnukaan niin kammottavalta ajatukselta.

Japaniin palaaminen taas... Se oli hyvin kotoisaa. Kuukaudessa ei ehtinyt vieraantua. Kotona tuoksui tutulle (homeelle...) ja viime yönä oli taas maanjäristys. Vierasta on se, että toistaiseksi aamiaiseksi on ollut karjalanpiirakoita ja Reissumiestä Edamilla.

Ja syy siihen, miksi nyt olin ja olimme Suomessa, selvinnee tulevista päivityksistä.

Ensimmäinen hanami

Sakura, eli kirsikankukka-aika, on saapunut Tokioon. Virallinen Opening-päivä oli jo 21.3., parasta katseluaikaa pitäisi riittää ainakin 7.4. saakka. Tuota katselua ja sakuran juhlistamista kutsutaan hanamiksi eli kukkapällistelyksi. Perustapa on piknik eli pussikaljaparty puistossa. Tähän mennessä on jo todistettu, että mukana on usein muutakin kuin pussibisseä. Paljon muutakin.

Ystäväni Suomesta oli kylässä viime viikolla, ja kävimme omalla hanamikävelyllä Uenon puistossa. Osa kirsikkapuista oli jo täydessä kukassa, mutta kaiken kaikkiaan kukkiminen oli ehkä 20-30% luokkaa. Päivä oli tiistai, mutta piknikporukoita oli jo mestoilla. Uenon puistossa paras sakurabongaus lienee kirsikkapuilla koristeltu kapeahko kävelykuja läpi puiston. Pääasiassa oli valkoisia kirsikankukkia, vähän pinkkejäkin.

Nämä kuvat on vain pokkarilla otetut, myöhemmin seuraa parempaa laatua, kun pääsemme oikein kunnolla puistoihin kameroimaan. Yhdellä jos toisellakin jo sojotti kännykamera kohti kukkasia, ja pääsimme itsekin innokkaiden fotaajien ikuistamiksi.





Extraroskiksia oli varattu reippaasti.







Lauantaina sitten pääsin itsekin piknikille suomalaistyttöjen kanssa. Menimme Meguroon, joen varrelle. Siellä kirsikankukat tosin olivat vielä enemmän nuppujensa sisällä kuin Uenossa, mutta väkeä jo vaikka kuinka. Lähes kaikki paikat oli varattu sinisin piknikpressuin, mutta menimme eräälle paikalle, jolle oli varaus vasta sunnuntaille (tapana on varata paikka viemällä pressu ja siihen kirjattu varauskellonaika aamulla puistoon - tai jopa jättää yksi henkilö vahtimaan ja odottamaan iltaa ja muita), ja levitimme oman pressumme varaajien pressun päälle. Hiukan jännäsimme, tuleeko joku ajamaan meidät pois, mutta rauhassa saimme olla.

Meillä oli viimeisen päälle suomalaiset kesäpiknikherkut: salaatit, patongit, juustot, keksit, rypäleet, mansikat, skumpat ja vaahtokarkit. Japanilaisilla taas oli riisilihakalasapuskat kaikkine lisukkeineen, suurella osalla kaiken maailman keittimet, no, suunnilleen kokonainen keittiö mukana! Meidän ateriamme (ja koko olemassa olomme) aiheutti monissa hupia, ja saimme poseerata samassa valokuvassakin pahimpien ihmettelijöiden kanssa!


Illalla joen varsi oli tosi kaunis, kun lyhdyt syttyivät.




Meteli alkoi kasvaa tuntien kuluessa. Jotain valkokangastakin asentelivat. Eräillä oli tv-ruutu, josta tuli sumopainia. Ilma oli aika viileä, mutta hokkairon ja sormikkaiden kanssa ihan siedettävä. Kun tuli tarpeeksi kylmä, lähdimme lähistöllä asuvan kaverin luo viettämään Earth Houria kynttilöiden valoon - ja jatkamaan japanilaisesta elämänmenosta juoruamista!


Lopulta hanamijuhla päätyi rokkibaariin, jossa meno oli katossa (vai lattialla?)!


Joidenkin meno katkesi jo alkuillasta. Tässä japanilainen hanamijuhlija koisaa isänmaallisesti vanhan kunnon Suomen lipun alla!


Tokio aikoo nyt juhlia seuraavat pari viikkoa yötä myöten. Aamuyön junat olivatkin täyteen pakattuja, ja kaduilla juhlatunnelman saattoi aistia. Toivotaan, että säät siunaavat sievän sakura-ajan!

Kurkistus Tokion kotiimme

Hoomu suiito hoomu! Okusankin on palannut Suomen loskasta Tokion kotiin! Ja kotona on tätä nykyä lämmintä ja ihanaa, ainakin juuri nyt. Aurinko paistaa sisälle, lämpöä on yli 20, t-paidalla tarkenee, villasukat ja villatakki ovat kaukainen muisto, ikkunaa voi pitää auki koko päivän, sillä seetrin siitepöly ei vielä häiritse (toivottavasti ei aiokaan häiritä) eikä koiran haukkukaan. Kaikki ulkoa kuulostavat äänet tuntuvat vain keväisen iloisilta, jopa "sikalinnun" rää'yntä.

Moni on kysellyt, että miten me täällä asumme. No, siten kuten muutkin, heikosti rakennetussa talossa. Avataanpa nyt ovi asuntoomme, niin näette, kuinka luksusta meillä täällä muodin kehdossa onkaan! Ja sisustettu on, niin perusteellisesti...

Tässä ensin lähikatu. Ei kotikatu, jotta stalkkerit eivät pääse peräämme, mutta läheinen katu, jolle olen lenkillä eksynyt samoin kuin lähes kaikille muillekin lähikaduille. Kuten näkyy, kadut ovat hyvin kapeat, mutta jokaisessa kolossa, jossa vain jotain mahtuu kasvamaan, jotain kasvaa. Se seikka tuo mukavaa vehreyttä urbaaniin seutuun. Tai korjaus: kaikkialla muualla kasvaa jotain, paitsi meidän pihallamme. Se onkin varmaan ainoa ankea piha koko pitäjässä. Ehkä keväämmällä voisi sinne jonkun risun hankkia.


Tärkein ensimmäisenä: vessa. Olemme nyt yläkerrassa. Siellä on pinkki vessa. Koin kriisin pari päivää sitten, kun vaaleanpunainen wc-paperi yllättäen loppui ja jouduin tuomaan tilalle alakerrasta vaaleanvihreää vessapaperia. Onneksi tämä oli vain väliaikaista. Nyt on ostettu uutta, kukallista, vaaleanpunaista vessapaperia. Tuo pöntön pehmuke on muuten välttämätön talvella. Ilman ei kestä ei pysty.


Pinkissä vessassa täytyy toki myös olla pinkkiä luettavaa: Pamela Andersonin romaani "Star"! Kyllä, Pamela Anderson on kirjoittanut romaanin. Loistavaa pyttytavaraa! Huomatkaahan myös hyllyllä oleva Hello Kitty -vessapaperirulla! Se on koriste, muisto kämpän ensimmäisestä wc-paperiostoksesta. Seinillä on leffakuvia.


Suihku meillä on vähän ankea, mutta oikein toimiva ja kuuma tarpeen tullen. Kylpyynkin pääsee, mutta vain kerran olemme testanneet sitä optiota. Ja on ylempänäkin suihkunpidike, ei tarvitse kääpiönä kyyristellä.


Yläkerta. Makuuhuone-työhuoneyhdistelmä. Tämä on vähän vanha kuva - nykyään meillä on kiva työtuoli, lattialla oleva pikku-tv, tuplafutonit ja eriväriset lakanat. Normaalisti futonit ovat pystyssä seinää vasten, että tuulettuisivat edes vähän paremmin. Keväällä ja kesällä meillä tulee olemaan Ongelma, koska emme saa minnekään ulos futoneja kuivumaan. Kesän kosteudessa futonit pitäisi tuulettaa vähän väliä.


Nurkkataidetta (ja taiteellinen / taiteen vaatima viinipullo).


Sitten alakertaan. Alakerran vaaleanvihreään vessaan! Meillä on siellä tällainen kätevä ja ekologinen pönttösysteemi. Kun vessan vetää, säiliö alkaa täyttyä valuttaen ensin veden hanan kautta. Siinä voi samalla pestä kädet hukkaamatta ylimääräistä vettä!


Tuo vaaleanvihreä vessapaperi tuoksuu viinirypäleeltä. (Ai mikä wc-paperifetissi?)


Alakerran olohuone-ruokailuhuone-keittiö. Tässä odotellaan kaveripariskuntaa vieraisille (eli on poikkeavan siistiä). Alakerrassa ei käytännössä olekaan muita huonekaluja kuin ruokapöytä tuoleineen. Joku pieni sohva tai nojatuoli voisi mahtua.


Peili sentään on. Se raahattiin selässä kantaen Megurosta saakka.


Keittiö on ihan olematon. Jääkaappi, pari astiakaappia ja liesi. Ei mitään tasoa - molemmissa merkityksissä. Kauheen vaikeaa ja hankalaa. Mutta kokkaaminen on silti mahdollista. Äskenkin syntyi kerma-sieni-spagettivuoka, jonka gratinointivaihe sujui pikkugrillissä! (Uuniahan ei ole peritokiolaisissa keittiöissä.)




Roskat ovat mukava asia! Ainakin, jos ne ovat kivanvärisissä roskiksissa. Tahdon nämä Suomeen mukaan! Näitä saisi naapurin niuho mummo tulla tarkastelemaan ja toteamaan, että turhaan meitä on syyttänyt ja parjannut. Me olemme suomalaisia loistolajittelijoita!


Eteinen on näin kaunis. Ja ah tuota postilaatikkomme visuaalista ilmettä.


Ihanat vihreät, jyrkät, vaaralliset kokolattiamattoportaamme. Palaamme alkupisteeseen.


Eli makuuhuoneen ovelle. Lammas toivottaa tervemenoa unten maille.