D'espairsRayHulluutta

Tulin juuri Shin-Kibasta, Studio Coastista. Siellä oli meneillään lahkon messu. Lahko palvoi yhtyettä nimeltä D'espairsRay.





Olipa aikamoinen kulttuurishokki! Musiikillisesti ei yllätyksiä, D'espa on tuttua japanirokkia industriaalisin ja gootahtavin sävyin. Mutta ne fanit!! Törmäsimmehän jo kerran visual-keikalla fanityttöjen käsiliikekoreografioihin, mutta tällä erää, kun kyseessä oli valtava sali ja valtava lauma, oli vaikutelma jotakin aivan käsittämätöntä.

Joku fiksumpi voisi kertoa, että mistä nuo käsiliikkeet keikoilla oikein kumpuavat? Onko bändeillä olemassa aina joku video, jonka mukaan ne liikkeet opetellaan? Vai joku fanisivusto, jolla joku päättää, että mitä milloinkin pitää tehdä? Vaikka onko kaikki jotakin kosmista ja mystistä suurta kollektiivista transsia, joka ajaa aina kulloiseenkin koreografiaan?

Oli tyrmistyttävän hämäävää nähdä koko tuo lauma toistamassa sekunnin tarkkuudella kaikki yhdessä samat liikkeet jokaisessa biisissä (mutta siis aina vaihtelevassa järjestyksessä ja hieman eri tavoin per biisi). Tuli oikeastaan aika ahdistava olo! Ei tiennyt, miten itse olisi pitänyt olla. Ainakaan en alkanut sohia summamutikassa ilmaan sormimerkkejä. Olin sitten ihan paikoillani vaan, koska kaikenlainen muu individuaali liike olisi varmasti saanut lahkon päät kääntymään paheksuvasti kohti.

Pääasiassa nämä liikkeet toistuivat:
- nyrkinpuinti ilmaan hassulla veivauksella
- molemmat kädet ilmassa orkesterinjohtamisliikkeellä
- molemmat kädet ilmassa kämmenet auki sormet heiluen
- molemmat kädet ilmassa kämmenet auki sormet sulkeutuen ja avautuen
- molemmat kädet ilmassa kämmenet kiertyen edes ja takas
- molemmat kädet ilmassa kämmenet pyörien kuin itämaisessa tanssissa
- molemmat kädet ilmassa aaltoliikettä ylöspäin
- molemmat kädet ilmassa sormet laskien yykaakooneevii...
- hullua moshausta, sitten taas käsiliikkeisiin
- yksi moshaus eteenpäin, koko vartalo mukana, sitten taas käsiliikkeisiin
- nyrkki ilmaan kerran, moshaus perään, sitten taas käsiliikkeisiin

Jne. Niitä oli paljon. Ja joka biisissä omansa. Tai ehkä siinä on jokin yhteisesti sovittu melodiajuttu, että aina tietynlaisissa sävelkohdissa on aina samat liikkeet. En kyllä tiedä, omaan silmään näytti ihan summittaiselta. Tai moshauskohdat olivat aika selkeitä. Niissä väki näytti niin hassulta! Yksikin tyttö otti aina kiinni kahdesta muusta tytöstä ja viskoi päätä sivuttain puolelta toiselle, ihan täysillä. Moshauskohdissa yleisö oli pelkkää tukkamerta. Pelkkää. Hevimetalkeikoillakaan ei ole tuollaista nähnyt!

Yleisössä oli myös länsimaalaisia tyttöjä, jotka jumatsuka tekivät samat liikkeet! Epistä!

Outoa oli myös, että sitten oli kappaleita, joissa ei tehty yhtään mitään. Käsiliikekappaleiden jälkeen ei taputettu (viskottiin vain käsiä), mutta niiden biisien, joiden aikana jähmetyttiin paikoilleen, taputettiin. Yksi niistä biiseistä oli Sculls (tai Sucarusu...), jota mä pidän ihan hittinä, ja olin oikein opetellut kertosäkeen. No, kaikki olivat hiiren hiljaa täysin paikoillaan, pääkään ei heilunut, eikä kukaan laulanut mukana. Että se siitä.

Ei voi kyllä aina ymmärtää. Minusta se käsijumppa näytti erittäin typerältä ja hankalalta! Istumiskeikoilla sen ehkä jotenkin vois ymmärtää... Jotenkin?

Encoreita vetivät kahdet setit, joiden välissä väki kiljui vuoroäänin jotakin sellaista, joka kuulosti "Piispa say!" Ehkä se oli "Please more play"? Tai sitten jotain japania.

Mutta, keikka oli hyvä ja lava hieno, valot upeat. Pojat rupattelivat paljon, ymmärsin lähinnä Disneyland-horinoita (Disneyland sijaisee siinä aika lähellä) ja kiitoksia. Kyseessä oli kiertueen päätöskeikka, ja herkällä tuulella taisivat olla.



Fanit saivat oikein sateen kaikkea krääsää päälleen: plektrat, rumpukapulat, vesipullot, rumpukalvot, t-paitoja.... Sitäkin touhua oli huvittava katsella. Tytöt nappasivat kuin haukat näppeihinsä lentäviä esineitä.

Se, mikä keikalla oli erityisen miellyttävää, oli rauha. Omalla seisomapaikallaan sai olla alusta loppuun, kukaan ei tunkenut toisen reviirille. Muilla keikoilla on toki samoin aina, mutta siis jopa tällaisella yltiöfanituskeikallakin. Mitä nyt vähän vierustoverin tukkaa saattoi viskaantua naamalle silloin tällöin...

D'espairsRay on suositumpi ulkomailla kuin Japanissa, eikä kukaan täkäläisistä tutuistamme pidä bändistä. Tässä toistuu sama ilmiö kuin Suomi-musan kanssa. Japanilaiset kamumme diggaavat Uniklubia, Lordia, Negativea, Lovexia, 69 Eyesiä.. Siis kaikkea, jota suomalaiset pitävät lähinnä teinien musana / vitsinä. Sama kai toimii sitten toisinkinpäin. Teinejähän D'espan yleisö pääasiassa tuntui olevan. Muutaman miespuolisen vain näin.



Tässä ennen keikkaa astutaan sisään lipun numeron mukaisessa järjestyksessä. Oma numeroni oli 378, ja menossa oli kätevästi 280, kun saavuin paikalle. Ei tarvinnut kauaa odottaa.



Bändikrääsätiskille ei ollut nyt niin pitkät jonot kuin yleensä. Johtui kenties hinnoista. Eräskin paita maksoi 12.000 jeniä! (melkein 100 euroa!)



Klubeilla ei saa ikinä ottaa kuvia, ja hyvin fanit sitä tuntuvat noudattavan. Yhtäkään kännykkäkameraakaan ei näkynyt.

Tässä siis keikka on jo ohi.





Ja sitten kotiin!

Finland Fest fun!

Perjantaina Ebisun Liquidroomissa oli Tavastia-tunnelmat. Tuttuja naamoja vuosien takaa ja iloista puheensorinaa - suomeksi. Ja rokkia - suomalaisin naamoin, vaikkakaan ei suomeksi. Kyseessä oli Finland Fest 2009, keväinen perinne ja tänä vuonna osa 90-vuotisjuhlavuotta Suomen ja Japanin diplomaattisuhteiden välillä.

Väkeä oli ihan hyvin. Ei läheskään loppuunmyydysti, muttei myöskään niin, että olisi ollut ankean autiota. Viime vuonna Negativet ja Ari Koivuset vetivät paikan tappiin asti täyteen, tänä vuonna Naked, Carmen Grey, Indica, TV Off, Sunrise Avenue ja Stalingrad Cowgirls eivät ihan yltäneet samaan. Onneksi paikalle oli kutsuttu yllärinimi Mike Monroe, joka viimeistään takasi japanilaiskatsomon saapumisen paikalle.

Oli mukavat ja tunnelmalliset Finnish Moosic -festarit, kaikilla hauskaa ja kaikille kaikkea. Naked aloitti ja veti hitusen liiotellulla rokkikukkoegolla kaahailunsa läpi, loppuun paperisilppusuihkeet ja kitarankaulakoreografiat. Pojat vaikuttivat olevan varsin hyvässä viinasvauhdissa jo tuossa vaiheessa...

Sunrise Avenue jäi baarisosialisoinnin jalkoihin, mutta Indica katsottiin. Yhtye esiintyi englanniksi, japanilaisten tuttujen harmiksi. Olikin vähän höhlää, ettei mikään bändi laulanut suomeksi, kun japsit kuitenkin pitävät suomen kieltä niin kawaiiiiina. Myös pressille jaetulla "Come hear. Finland. 2009" -kokoelmalevyllä näyttää olevan pelkästään englanniksi viisuja (ja ainoa muulla kielellä oleva kappale on RUOTSIKSI). Totuushan usein on, etteivät monetkaan japanilaiset ymmärrä suomea yhtään sen vähempää kuin englantiakaan (etenkään livenä), että ihan hyvin olisi Indicakin voinut valita suomen.

Niin, Indica. Hymyileviä tyttöjä oli ihan mukava katsella, mutta Yan-san & Oku eivät nyt oikein lämmenneet Jonsun ja jengin biiseille. Lame. Monet huokailivat Kate Bushin Wuthering Heights -coverille, mut ei me ees sille. Hööh.

Stalingrad Cowgirls sen sijaan irrotteli railakkaasti, mukavaa punkkista rokkailua ja stemmalauloja. Raikasta revittelyä Lapista. Ja Mike Monroe odotetusti saapui cowboyksi mimmien seuraan vetämään tutulla hypertyylillään pari biisiä, Ramonesia ja Demolition 23:a. Ja sitten lavaa säpäleiksi ja mikkitelineet kumoon.

Festarin päätti Carmen Grey siirappisella hard rockillaan. Upposi japanilaisiin.

Mutta hops, yksi jäi välistä! Illan musta lammas oli yhtye TV Off, täysin rokkigenrestä poikkeava elektroduo, joka ylsi illan jopa eheimpään - ja ehdottomasti kiinnostavimpaan - kokonaisuuteen. Namukaupasta karanneet Sara ja Markku ovat mainio pari, joka kannattaa tsekata! Etenkin livenä, mutta levykin on hiljalleen tulossa kauppoihin. Iskeviä biisejä, joissa on nostetta ja säpinää. Ja Sara on loistava esiintyjä. Taustakangasshow oli loppuun asti harkittu, joten visuaalisestikin yllättävän miellyttävä setti. Lopuksi japanilaiset saivat nähdä myös ensiesityksen Music Machine -biisistä, jossa ryövätään karkkikauppa. Mutta sitten saapuu namuhirviö!

Music on - Tv off!!




Keikkojen jälkeen japanilaisia hellittiin vielä idolitapaamisella: kaikki bändit jakelivat nimmareita ja kädenpuristuksia. Japsit jonottivat kiltisti, kuten aina.

Stalingrad Cowgirls:



Michael Monroekin siellä muiden muassa :)




Viralliset jatkot olivat Rock Inn Currentissa, jonne koko bändilössi ahtautuikin. "Ylimääräisenä" suomalaisena paikalla oli hitusen ulkopuolinen olo, koska tietysti japanilaiset halusivat jutella vain bändeille ja bändit toki hengata Japanissa japanilaisten kanssa. No, me väliinputoajat löysimme toki muita väliinputoajia sekä tanssilattian, jolla mahtui joissain osissa, kuvissa poseerajien seassa, jopa tanssimaan...

(Kuvamateriaali on sensuroitu, koska pitäähän bändeille jäädä vapaa-aikaakin!)

Elmerit Okinawalla: Autoilua ja rantailua

Onneksemme päätin tilata kansainvälisen ajokortin vielä niukasti ennen matkaa. Kortti osoittautui hyväksi sijoitukseksi ja varsin tarpeelliseksi välineeksi Miyakolla. Harmillisesti korttihakemus täytyi lähettää fyysisenä paperina Suomeen, joten kortin saapumista joutui odottelemaan useamman viikon. Paperi saapui kuitenkin Tokioon peräti neljä päivää ennen matkaa, ja niinpä käytettävissämme oleva liikennevälinekirjo kasvoi huikeasti. Suomen Japanin Suurlähetystön mukaan Japanissa asuva suomalainen voi käyttää ensimmäisen oleskeluvuoden aikana 1949-mallista kansainvälistä ajokorttia, mutta vuoden täytyttyä on hankittava japanilainen ajokortti (tämä nyt ei ole ihan selvää, että onko raja sittenkin 6kk. kts. kommentit).

Vaikka Japanissa liikenne on vasemmanpuoleista, on automaattivaihteisen auton tapauksessa oikeastaan suurin haaste olla sekoittamatta vilkun ja pyyhkijöiden vipuja. Vuokra-autoksi taitaa olla lähes mahdotonta saada manuaalivaihteista kärryä, joten seuraava haaste on vain muistaa pysytellä risteyksissä tien oikealla eli vasemmalla puolella. Vuokra-auton GPS:ää oli riittävän helppoa käyttää Elmereidenkin kielitaidolla, joten enää piti muistaa tarkkailla mitä muut tekevät tiellä.

Tarkkailtavaa riittikin, sillä Miyakon autoilussa oli havaittavissa samaa suurpiirteisyyttä kuin Islannin teillä. Sillä erolla, että autot liikkuivat jopa suunnilleen nopeusrajoituksien mukaisesti. Yllätyksiä tarjosi mm. mutkassa puoliksi meidän kaistallamme vastaan tullut maanviljelijä. Hän vaikutti katselevan peltoja. Ja edellä menevän auton äkillinen pysähtyminen ilman mitään merkkiä suoralla tiellä. Ja tien laidasta pyörällä liikkeelle lähtenyt papparainen, joka horjahti heti ensimmäisellä polkaisulla kaistan keskelle. Tiet ovat suomalaisittain hyvin kapeita, joten 40 km/h:n pääasiallinen nopeusrajoitus on ihan perusteltua. Varsinkin, kun etäisyydet eivät ole saarella kuin muutaman kymmenen kilometrin luokkaa. Perille ehtii siis vähän hitaamminkin.

Vuokraamamme Mitsubishi Toppo oli pieni, ahdas, totaalisen tehoton ja melkeinpa huvittava ajopeli, mutta samalla myös suorastaan täydellinen auto Miyakon tarpeisiin. Mäet eivät ole kooltaan kummoisia, ja niinpä ilmastointi onkin ominaisuuksista selvästi huippunopeutta ja kiihtyvyyttä oleellisempi. Ja tämän prutkun sai vuokrattua OTP:ltä 24 tunniksi vain 3675 jenillä (nyt n. 27 euroa). Miksipä siis valittamaan autosta, joka kulutti bensaakin vain 1100:n ja 950 jenin edestä? (Okusanin lisäys: "Ja se auto oli hirmu söpö, vaaleanpunainen!!")

Mihin autolla pääsee?

Vaikka mihin! Eihän saari iso ole, mutta matkaa tulee esim. rannoille helpostikin yli 20 km / sivu. Ja vielä vähän päälle, kun etsii "piilossa" olevaa rantaa. Myös snorkkelointivälineet on kuljetettava jollakin tapaa perille. Niinpä lomalla olikin mukava ajella autolla, kun Tokiossa saa polkea mammapyörällä melkein joka päivä, ja onpa pyöräillessä vielä melkoisen hyvä mahdollisuus polttaa nahkansa. Ja päänsä.

Yksi kohderannoistamme oli pohjoisen Ikema-saarella sijaitseva "piiloranta". Hirarayan ystävällinen häiskä piirteli meille kartan mistä päin saarta kiertävää tietä rannan löytäisi. Ja löytyihän se Blockiksi kutsuttu ranta, sillä suhaillessamme huomasimme tietä reunustavassa pensaikossa pienen reiän. Ja olipa tien varteen laitettu punainen muovilaatikko askelmaksi, jotta pääsi astumaan tien laidasta penkan päälle.

Block olikin hieno biitsi, sillä olimme periaatteessa aivan kahdestaan. Muutaman sadan metrin päässä oli pari miestä kalassa, mutta muuten tämä kirkkaan veden, korallien ja värikkäiden kalojen täyttämä ranta oli meidän. Ja kiitos helpon ja kevyen automatkan olikin hyvin energiaa snorkkeloida. Eväitäkin oli, kuten täysin alkoholitonta Kirin Free -olutta. Japanissa on oltava ratissa täysin nollat taulussa, joten se kannattaa muistaa, kun tulee Suomesta tänne autoilemaan.

Saaren kaakkoisosassa sijaitsevassa niemessä on kuvaavasti nimetty Higashi-Hennazaki. Niemen perukoilla on majakka, josta näkee 320 asteen merimaiseman. Majakka pystytettiin lopulta vuonna 1967, kun lahteen oli uponnut onnettomuuksissa ja pelastusonnettomuuksissa kymmeniä rahtilaivoja. Alueelle liittyy myös suuri traaginen rakkaustarina, jolle on Hennazakissa muistomerkkikin. Jokainen voi lukea aiheesta lisää vieraillessaan paikan päällä.

Eteläisellä Bora-rannalla kävimme kaksi kertaa. Autolla ja skootterilla. Saapuessamme snorkkeloimaan oli edessämme vähän surullinen näky, sillä merivesi oli vetäytynyt kymmenien metrien päähän siitä missä ranta viimeksi oli ollut. Vaan eipä hätää. Muutama kirosana, yksi jäätelö ja 30 minuuttia myöhemmin vesi oli noussut jo niin paljon, että sai kiskoa räpylät jalkaan ja lähteä katselemaan miltä meressä näyttää. Oli aika hurjaa mennä vatsa melkein koralleja viistäen, ja kyllä puolen metrin päässä hengaillut merikäärme sai hetkellisesti 100%:sti huomion itselleen.

Lounaassa sijaitsevalle Kurima-saarelle pääsi myös siltaa pitkin autolla. Kurimalla emme etsineet emmekä löytäneet rantaa, mutta oli siellä ainakin kolmekerroksinen näköalatorni. Tämä torni oli Maehama-rantaa vastapäätä, joten sieltä kelpasi tähyillä, että missä oltiin hetki sitten uitu.

... Biitsitarina jatkuu!


Edit: Muistui kuvia selaillessa vielä mieleen, että peltojen laidoilla seisoskeli alla olevan kuvan tyylisiä patsaita. Pimeällä ne olivat vähän jänskiä seisoessaan siellä tyynesti. Ja säikäyttipä tuollainen patsas pari kertaa ihan päivälläkin, kun ajelet menemään, ja yllättäin aivan tien laidassa olevien pensaiden seasta paljastuu tuollainen patsastelija. Siinä tulee kuskille kiire, että onko tuo tulossa tielle vai mitä.

Elmerit Okinawalla: Syömä & juoma

Okinawa liitettiin Japaniin vasta 100v sitten, joten myös saarten ruokakulttuuri on hyvin omanlaisensa. Ruoka on mausteisempaa ja kiinalaisempaa, ja kokkailussa käytetään usein saarten omaa, tummaa ruokosokeria ja awamori-viinaa. Miyakolla on myös omaa misoa ja spesiaalia Miyako-sobaa, maukasta ja vaaleaa, vähän litteää nuudelia.

Tässä taas hiukan sokeriruokoa.



Ja tässä ruokosokerista valmistettuja namusia (lähinnä pelkkää sokeria), kurozatoja. Niitä tarjoiltiin lentokoneessakin (muuta ei mehun ja teen lisäksi tarjoiltukaan, vaikka oli 3 tunnin lento!)



Chanpuru on suosittu pannuruoka. Miyakolla oli pääasiassa sellaista, jossa oli tofua, Okinawan makeaa sipulia, bambunituja, bitter melonia eli goyaa, kananmunaa ja sitten joko lihaa tai mustekalaa. Okusan veti lentokentällä Goya chanpurua noukkien muutamat lihapalat pois, ja se oli ihan älyttömän maukasta ja hyvää!



Tunnettu saariherkku on myös taco rice, joka on kuin tacoja ilman tacoja :) Eli riisiä tacokuorten sijaan, ja sitten lihaisia sooseja.



Miyako-soba, joka muistuttaa enemmän pastaa kuin nuudeleita, tarjoillaan yleensä kuta kuinkin täten eli soppana:



Ensimmäinen ravintolakokemuksemme Miyakolla oli San-Goya-niminen izakaya Hiraran pääkadulla Nishizatolla (numero 231). Paikka näytti ulospäin tällaiselta:



Kyseessä oli keskikokoinen, soma izakaya, jossa oli laaja menu ja vieläpä ihanasti englanniksi. Vessassakin oli nättiä.





Lähes kaikki ruoka-annokset maksoivat 370 jeniä kpl (n. 3e) ja juomat myös, joitakin drinkkejä lukuun ottamatta. Tilasimme tällaisia ihmeitä ensiksi:



Goyaa eli bitter melonia pikkelsinä sekä etualalla varsinainen ihmeiden ihme, Uruu eli sea-weed jelly, merilevähyytelö. Maku ei ollut hassumpi, mutta voinette kuvitella koostumuksen... Kumma kyllä tavaraa pystyi syömään puikoilla, tosin mössö venyi ja valui lismaisena ja ruokahalua hillitsevänä. Ihan kaikki ei mennyt alas. Taka-alalla on herkullista tonnikalaa - siis myös jopa Okusanin oli pakko vähän maistaa, ja se oli tajuttoman hyvää. Makeaa, mausteista ja suolaista yhtä aikaa. Nammm.

Tässä alla vielä samaa tonnikalasettiä eri päivältä, ja höystämässä Blue Island -drinkki, joka sisälsi Awamoria, Curacaoa, greippimehua, tonicia ja sitruunaa. Se oli Yan-sanin drinkki, Oku taas joi "healthy alcoholia": ensi käynnillä makuina "Roseship&Acerola" ja toisella kerralla "Aloe&Yogurt". Omoshiroi desu ne.



Mutta aivan parasta San-Goyassa oli tämä.



"Eggplant and tomato with cheese on the ironplate". Simppelisti. Muttei ehkä ikinä ole tullut syötyä yhtä hyvää munakoisoa! Tabascoa sekaan ja nams! Tilasimme myös jimamidoofua eli pähkinästä tehtyä tofua, varsin hyvää. Sekä "Deep fried Miyako tofua", maistuvaa sekin. Olipas siellä paljon hyviä ruokia ja juomia! Kyytipojaksi toki awamoria on the rocks.

Ja Orionista ei olekaan vielä mainintaa. Eli Okinawalla on oma olut, Orion. Maistuvaa lageria, monta eri makuvivahdevaihtoehtoa. Jos muualta kuin Okinawalta ostaa Orionia, kyseessä on hieman erimakuinen biiru, Asahin valmistama. Okinawan Orion pannaan pääsaaren Nagon kaupungissa.







Ylläoleva kuva onkin tunnelmallisesta tilanteesta. Olimme Hiraran city beachilla uimisen jälkeen istumassa auringonlaskutunnelmissa mainion Alchemist-baarin terassilla. Suositeltava baari! Se sijaitsee A-Dish-nimisen italialaisravintolan yläkerrassa, ja itse ravintolasta saa tilata baariin ruokaa. Tilasimme yhden herkun kiviuuni-Margheritan:





Alchemist oli tosi tunnelmallinen, ja siellä järjestetään muutamia kertoja kuussa keikkoja. Tällä erää, torstai-iltana, me olimme paikan ainoat asiakkaat... Lauantai-iltana kävimme toisessa Goyan nimeä kantavassa izakayassa, joka oli hyvin suuri. Paikka oli koko perheen ravintola ja lapsia olikin paljon. Itse asiassa myöhemmin illalla kuulimme, että meneillään oli erään oranssipaitaisen ravintolavieraan syntymäpäivät eli se kenties selitti väkimäärää. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista tajuttavaa menua, kaikessa oli vain kanjia. Jouduimme tilaamaan heitellen ilmoille ehdotuksia mahdollisista ruuista. Kasvissyöjälle tarjoilijat eivät osanneet oikein suositella muuta kuin salaattia, vaikka paikassa oli paljon tofujakin. Muiden pöytiä urkkimalla saimme sitten tilattua tofujakin.



Tämä alla oleva oli aika yllätyksellinen. Tarjoilija kauhistui, kun kuuli, että söimme sitä ensimmäisen kerran. Kyseessä oli toofuyoo, awamoritofu. Aurajuustomainen rakenne, ja maku oli - viinainen! Toofuyoo valmistetaan awamorin kera, ja sitä pystyi syömään vain pikkuisia paloja kerrallaan.



Ravintolan pieneen sisäänpääsymaksuun kuului pläjäys perinnemusiikkia. Kaksi naista, kenties äiti ja tytär, saivat rytmillään mukaan koko kansan! Yhtäkkiä tajusimme tanssivamme ympäri ravintolaa letkassa taputtaen ja huitoen eri suuntiin. Ja huutaen HAYAA! aina kun laulajanainen huusi HIIASHASHAA! tai jotakin. Siis mitä oikein tapahtui?? Taisi olla se Orion - ja awamoritofu...



Okinawan perinnesoitin on nimeltään sanshin. Siitä tulee ihan veikeä ääni. Ja musa on mukaansa tempaavaa, siis todellakin...





Ja bileet yltyvät!



Letka lähtee!



Hauvakin jammas.



Sellaista meininkiä Miyako-jimalla!


Bonusraita:
KAHVILAT

Miyakolla ei kahviloita ole Tokion tapaan vieri vieressä, mutta löysimme kaksi mukavaa. Ensimmäinen oli vanhahko keskustakahvila, jonka pöydät toimivat samalla jonkinlaisina pelikoneina. Mistä pelistä oli kyse, sitä emme koskaan saaneet selville. Kahvilassa oli mukava lueskella ja nautiskella jääkahvia ja jääkaakaota.



Hiraraya-majatalon heppu opasti meidät myös mukavaan taidekahvilaan, jossa hänen tuttavansa oli töissä. Paikkaan ei ollut ihan helppo löytää, mutta se sijaitsi yläosissa Hiraran keskustaa ja sen vieressä oli tämännäköinen ravintola:



Kahvilan nimi oli Breathe ja sitä mainostettiin myös kirjakahvilana.



Siellä oli myynnissä kaikkea itse tehtyä (muun muassa Hello Kitty -pölyhuiska), ja paikka oli viihtyisä ja rauhallinen.



Juomien oheen sai ihan ilmaiseksi maistuvan snackin.



Tuo vihreä on myös yhtä Okinawan herkkua, umibudooa eli sea grapea. Oku ihastui umibudoohon ikihyvikseen, siinä oli niin jänskä raksahtava rakenne. Myös kurpitsasalaatti oli herkkua. Ja makea sipuli, joka on ihan eri maailmasta kuin tavissipuli.




JÄLKI(RUOKA)KIRJOITUS

Okinawa on hedelmämekka, mutta näin keväällä ei vielä mangoaika ollut alkanut, emmekä muutenkaan oikein nähneet mitään hedelmäryntäystä. Teiden varsilla pojotti ananaspuita ja pihalla banskupuita, mutta kaupoissa ei oikein ollut muuta eksoottista hedelmätarjontaa kuin papaijaa. Sitä ostimme puolikkaan hotellille, ihan oli hyvää.





No, ainakin sai ihanaa kuivattua mangoa ja mangopullaa!



Lisäksi Okinawan omat donitsit, saataa andagit, olivat tuhteja, mutta herkkuja.



Arvatkaapas tuliko tämän kaiken jälkeen nälkä?? Shinjukussa on kuulemma okinawalainen ravintola, eli eiköhän mennä! HIIASHASHAA!


P.S. Okinawalla nautitaan myös siankorvia, sorkkia, raakaa vuohea ja sen sellaista, mutta jos sitten ensi kerralla niitä...