Näytetään tekstit, joissa on tunniste auto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste auto. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. marraskuuta 2010

Meidän Mejiro!

Kas vain, on marraskuu ja on Suomi ja on miinuskaupalla pakkasta ja kinoskaupalla lunta. Sekä eräs blogi, jonka paketointi on antanut odottaa itseään jo muutaman kuukauden, hups...

Edo-Elmerit ovat siis nyt asustaneet Suomessa tasan 4 kuukautta. Uusi koti on sisustettu, ja sen sisuksissa lämmitellään ihanassa keskuslämmityksessä, vaikka ulkona onkin -15 astetta. Tokiossa alkaa kai sielläkin olla jo viluisat kelit, ainakin öisin, ainakin meidän ex-asunnossamme. Sitä ei siis ole ikävä, mutta ikävä on... Vai onko? Eipä oikeastaan! Ei vielä. Tulossa varmastikin.

No Yan-san toki kaipaa raamenia, ja me molemmat kaipaamme izakayaa sekä sitä, että kaikkialla tapahtuu koko ajan ja ihmiset tekevät asioita yhdessä ja ulkona. Täällä Suomessa taantuu niin nopeasti, eikä vähiten sään vuoksi, möllöttämään illat kotosalla erilaisten ruutujen äärellä. Ulkona syöminenkin on jäänyt aika unholaan, ja japanilaisia ravintoloita emme ole vielä uskaltautuneet paluun jälkeen testaamaan. Tokyokanissa on käyty shoppailemassa, mutta riisinkeitin odottelee yhä ostajaansa, eikä seesamsalaatinkastike maistu ihan samalta.

Suomeen paluu ei ollut shokki, paitsi ehkä alkuun, kun lämpöä oli +30 ja humalaisia pummeja joka nurkalla. Tokiosta muistuttavat nyt kuvat seinillä, kavereiden FB-viestit ja juuri tänäänkin ulkona päällä olleet Uniqlon heat-tech-kerrastot. Ja tietysti Suomeen palanneet ja pian palaavat Tokion suomalaiset ystävämme!

Mutta, nyt vielä kerran paluu Tokioon. On aika esitellä vielä yksi alue, kotialueemme. Nimittäin Mejiro. Asuinpaikkamme salaisuuden verho on siis nyt auki!

Mejiro on kiva ja hyvin käytännöllinen paikka asua. Erityisesti siksi, ettei siellä ole oikein mitään. Siis mitään sellaista, mikä kiinnostaisi perusturistia. Asukkaalle siellä on kuitenkin vaikka mitä, eikä omaa Mejiro Doria - pääkatua - pidemmälle tarvitse mennä monenkaan asian perässä. Mejiron sijainti on ensiluokkainen: se on JR Yamanote-linjan varrella, kaksi asemaa Shinjukun asemasta pohjoiseen. Mejiro itsessään kuuluu Toshima-ku:hun, mutta koska me asuimme Shimo-Ochiain päässä, kuuluimme Shinjuku-ku:hun, mikä tietysti oli hieno leuhkimisen aihe. Junana käytimme kuitenkin lähes aina Yamanotea, toisinaan Shimo-Ochiain aseman Seibu-Shinjuku-linjaa Shinjuku-reissuilla tai silloin tällöin Takadanobabasta lähtevää Tozai-linjaa halki kaupungin idän suuntaan. Takikseen eli Babaan meiltä kesti noin vartin kävellä, ja siellä viihdyimmekin usein illastamassa ja kantisbaareilemassa. Ikebukuroon kävely kesti parikymmentä minuuttia, junalla minuutin. Ja siellähän on ihan kaikki, mitä kuvitella saattaa.

Mejiro on monien mielestä vähän parempaa aluetta, vaikka onkin niin lähellä Ikebukuroa (joka kantaa mainetta kiinalaisten, korealaisten ja kodittomien keskittymänä). Alueella on paljon pientaloja, joiden lomassa lenkkeillessä huomasi kyllä, että perheet olivat rikkaita. Eivät kaikki, mutta huomattavan monet. Rikkauden huomasi myös automerkeistä: mersuja, Porcheja, uusia bemareita. Eräälläkin naapurillamme oli pihassa kaksi mersua yhteneväisin rekisterikilvin. Autot olivat tietenkin aina sädehtivän puhtaita, vaikka suuri osa säilytti niitä ulkosalla. Toisinaan näki käsittämättömiä parkkeerauksia niin pieneen tilaan, että senteillä, lähes milleillä oli merkitystä!

Mejiro sijaitsee mäen päällä, ja oma lenkkireittini kulki ympyrän tarjoten niin ala-kuin ylämäkeäkin temppelirappusineen. Niiltä aukenivat maisemat Shinjukun pilvenpiirtäjiin. Mejirossa asuu jonkun verran ulkomaalaisia, ja esimerkiksi ranskalaisilla on alueella oma yhteisönsä. Eniten leimaa seudulle antavat kuitenkin yliopistot, joita on varsin monta. Heti aseman vierellä on esimerkiksi Gakushuin yliopiston kaunis kampus.

Mejiron JR-asemalla on vain yksi Exit. Helppo siis sopia treffejä sekä navigoida reittiään! Asema on mukavan pieni ja nätti.


Kotireittimme junalta kulki lähes luotisuoraan pitkin Mejiro Doria, kävellen noin 10 minuuttia. Jo ensimmäisellä kävelyreissulla, kun menimme asuntoamme katsomaan, kiinnitimme huomiota kivan eläväiseen katuun, jonka varrella oli kaikenlaista.

Syksyllä Mejiro Dori, bulevardimme, näytti tältä (taustalla Mejiron sairaala):


Yöllä tältä:


Tässä kahvilassa vietin monet jäiset/helteiset työpäivät läppärin ja mustikkasmoothien parissa.


Dorin varrella oli tällainen pikkumuseo tai vastaava, jonka uumeniin emme koskaan uskaltautuneet. Sisällä häämötti miekkoja ja haarniskoja.


Yan-sanin iltaevääksi koitui usein satsi laxia tästä tuoresushikojusta, joka illan suussa alensi hintojaan useita kymmeniä prosentteja.


Kadullamme oli kokonaista kolme 100 jenin kauppaa, joissa tuli vierailtua harva se viikko milloin minkäkin teippirullan tai sakekipon haussa.


Oi, nyt tuli ikävä Freshness Burgerin tofu-avokado-purilasta, apua!! Mejiro Dorin Freshnessiä vartioi kesät talvet uskollinen lelukoira. Yksi ensimmäisistä Mejiron muistoistamme on se, kun viimeinkin löysimme kolikkopesulan, saimme lakanat pesukoneeseen ja menimme Freshnessiin biiruille odottelemaan pyykin valmistumista.


Ensiaikojen muistoihin kuuluu myös kyläily tässä thaimaalaisessa ravintolassa. Vegeruokaa ei listalla ollut, mutta syötävää saimme silti, ja herkut olivat todella maistuvia. Vakiopaikkaa ravintolasta ei siltikään tullut, taisi olla liian lähellä. Thaipaikan viereisestä, kuvassa näkyvästä raamen-puljusta olisi voinutkin tulla vakiopaikka Yan-sanille, ellemme olisi vasta viimeisten viikkojen aikana älynneet, että raameniahan siitä saa. Ihmettelimme viikonloppuisin jonoa paikan, joka lähes aina muulloin oli kiinni, edessä ja mietimme, että mitäköhän sobaa sieltä saakaan. Viimein Yan kävi kokeilemassa ja palasi tuohtuneena: ylen herkullista raamenia - ja NYT VASTA lähdön hetkillä paikka löytyi! Damn!


Peacock, tuttavallisemmin Piikoksu, oli toiseksi lähin iso ruokakauppa ja kauppa, josta sai toisinaan eurooppalaisia tuotteita (kalliiseen hintaan). Käytimme Piikoksua lähinnä silloin, kun oli kiire saada matkan varrelta jotakin evästä, sekä juustojen ja skumpan ostoon. Vakituisempi kauppamme oli kuitenkin Marusho-supermarket lähempänä kotiamme, tai sitten läpi yön auki oleva sadan jenin Lawson, jossa sapuskaa myytiin satkun per tuote.


Peacockin vieressä oli Yan-sanin suosima Polano-kahvila, jonka vanha setä teki käsityönä jokaisen kahvikupillisen. Aika ankean näköinen paikka, mutta niinhän hyvät paikat Tokiossa usein ovat!


Läheistä jätskikiskaa käytimme häpeällisen vähän. Yan-san toisinaan yllätti Okun tuomalla pussillisen eri makuisia jädejä tuliaisiksi. Mukana tuli aina hiilihappojäätä kylmentäjänä, ja eräs ohjelmanumero jätskinsyönnin oheen oli nauraa sille, kun jää "kiehui" wc-pöntössä...


Aivan kulmalla sijaitsi myös Mos Burger, jota emme kuitenkaan usein kansoittaneet. Freshness oli ichiban.


Ennen kotikujallemme kääntymistä maamerkkinä toimi tämä aikuisviihde-DVD-puoti, jonka vilkkuvalot johdattivat aina väsyneen karaokekulkijan kotiin. Emme asioineet (tietääkseni).


Kotoisa, tiistainen pullo- ja tölkkikeruupiste kotonurkalla. Voi noita aikoja. Nyt tulee jemmattua tölkkejä keittiön alakaapissa ihan loputtomiin, siellä pomppivat ja kaatuilevat ärsyttävästi...


Kotikujamme tunnisti parhaiten näistä juoma-automaateista, joita myös aika usein tuli käytettyäkin. Nurkalla on myös paikallinen, vanhan papan pitämä "Alko", jota toisinaan suosimme säälistä. Vieraille reitti meille oli helppo neuvoa: siitä pornokaupan ja Alkon välistä vaan.


Kotikujamme.


Koskaan meille ei selvinnyt, millainen talo tämän puuhökötyksen sisään oikein kätkeytyikään. Mutta sen kohdalta oikealle kun kääntyi, pääsi meidän pihaamme.


Tänne näin, kohti tuota rumaa keltaista taloa. Ja pelottavaa obaasania, roskaräyhämummoa!!


Tervetuloa! Tässä keittiö-olohuoneemme eli hämyisä alakerta.


Ja tässä alkuaikojen kaunis makuuhuoneemme eli valoisa yläkerta.


Mejirossa oli oikein mukava asustaa, eikä äskeisessä vielä kaikki. Löytyi myös leipomoita, kymmeniä kampaamoita, lisää ruokakauppoja, korttelikylpylä, suomalainen, sauvakävelevä naapuri, Watamin-izakaya, Richmond-hotelli, josta saattoi hakea uusimman Metropolis-lehden, konbineja, posteja, pankkeja, apteekkeja, BookOff-kirjakauppa, pieniä vaateputiikkeja, teekauppa, kangaskauppa, Doutor, Zoka-kahvila, lukuisia ravintoloita ja pari baaria, joista vakituisemmaksi muodostunut Denver tosin lopetti. Toisella puolen Mejiroa aukenivat kirsikka-aikaan upea joen varsi ja puistokävelyreitit. Eikä kovin kaukana ollut puutarhakaan, jonka kappelissa vihittiin kesäisin hääpareja muutaman minuutin välein. Asuntoamme lähin puutarha oli vanha ja antiikkinen, rehottava ja suojeltu muinaismuisto, jonka uumenissa kävimme silloin tällöin kurkkimassa lammella asuvia kilpikonnia.

Mejiro Dori oli iltaisin vilkas ja eläväinen, oman kotimme alue taas hyvin rauhallinen. Hyvä yhdistelmä!

Nyt hyvästit Mejirolle, Tokiolle, Japanille - ja tälle blogille. Kiitos vielä lukijoille, Elmerit hiljenevät. Mutta kuinka pitkäksi aikaa, ken tietää.... Ima, arigatou, sayonara!

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Saipan sileäksi!

Kun valikoimme toukokuun ”perinteistä” saarikohdettamme, oli kriteereinä lähinnä: edullinen hinta, aurinkoa, merta ja mahdollisimman vaaleaa hiekkaa. Arvoimme Okinawan, Filippiinien Cebun, Guamin ja Saipanin välillä. Okinawalla jo olimme viime keväänä, ja Cebu vaikutti liian hintavalta, joten lopullinen valinta tehtiin Guamin ja Saipanin kesken. Japanilaiset tuttavat kertoivat Saipanilla olevan parempia rantoja, ja koska myös Banana Yoshimoton romaani Amrita tapahtui osaksi Saipanilla ja oli perin kiinnostava (kummituksia!), oli päätös siis Saipan. Saari, josta vielä Suomessa asuessamme emme olleet ikinä kuulleetkaan.


Saipan on yksi Micronesian ja Pohjoisten Mariaanien saarista ja sijaitsee keskellä Tyyntä valtamerta. Sitä ovat aikoinaan hallinneet niin eurooppalaiset kuin japanilaisetkin, mutta nyt tuo pieni, vain 19 kilometriä pitkä ja 9km leveä saari kuuluu Yhdysvalloille. Sotilaita saarella on kuitenkin paljon vähemmän kuin Guamilla. Tukikohdan läsnäolon huomasi silti helposti: merellä päivysti kaiken aikaa kolme suurta laivaa. Kuulemma yksi on lastattu ruualla ja varusteilla, jotka riittävät 30000 sotilaalle. Eräänä päivänä laivat tosin katosivat! Saarella asuva amerikkalainen väitti, että botskit lähtivät tsekkailemaan Pohjois-Korean suunnalle meininkejä. Näinköhän?

Amerikkalaisuuden saikin huomata heti rajalla. Tuleville Saipanin vierailijoille: muistakaa käydä netissä etukäteen täyttämässä visa waiver -lomake! Rajaltakin oikean vihreän lomakkeen saa (lentokoneesta ei), mutta pikkuisen kovistelun ja puhuttelun jälkeen. Systeemi on uusi, emmekä me löytäneet ainakaan etukäteen netistä mitään tietoa. Saavuimme Saipanille kello 01 yöllä, ja suoraan jenkkiyrmyjen tylytettäväksi. Hyvin siitä silti selvittiin ja maahan päästiin, mutta ankara sanailu kyllä pudotti heti todellisuuteen: me olimme Amerikassa! Ulkona tosin realismi taas hämärtyi trooppisen yön lehahtaessa kosteana ylle.

Tulevan viikon aikana saimme tutustua hyvin omalaatuiseen saareen ja sen asukkaisiin. Saipanilla asuu vain noin 62000 asukasta, mutta silti päätiellä on valtava liikenne Amerikan tapaan: kaikki ajavat autoilla. Amerikkalaisuus näkyy myös eri kirkkojen ja lahkojen, pokeriluolien ja supermarkettien älyttömässä lukumäärässä. Kauppojen yllä lukee jättikirjaimin: We accept food stamps! USAn sosiaaliturva tarjoaa työttömille tietyllä summalla kuukausittaisia stampseja, joita kylteistä päätellen todella käytetään ja tarvitaankin. Supermarketeissa jenkkimeininki korostui: Pakkaukset olivat jättimäisiä! Kaikissa tuotteissa oli sokeria! Mitään kätevän kokoista ja vähäsokerista oli vaikea löytää. Kosmetiikkapurtilotkin olivat valtaisia. Kun söimme ensimmäistä aamiaistamme;
Winchell's-donitsiketjun munabageleita, kanelidonitseja, clam chowderia ja 7Upia, olo oli melkein kuin New Yorkissa!


Paitsi jos katsoi ulos. Ilma väreili kuumuudesta. Joka päivä mittari kipusi yli 30 asteen, reippaasti. Kosteus sai rakennukset rapistumaan, ja ensimmäinen ajatus raitilla kävellessämme oli: olemmeko Kuubassa, Meksikossa – missä? Koko viikon ajan itsensä paikallistaminen aiheutti haasteita. Ränsistyneiden talojen nurkalla päiviä paistatteli hyvin tummia ihmisiä. He olivat chamorroja, saaren paikallisia asukkaita. Ystävällistä, mutta alkuun hieman pelottavan näköistä väkeä. Eikä siinä vielä kaikki. Kolmas ihmisryhmä jenkkien ja paikallisten lisäksi olivat japanilaiset, Saipanin päätulonlähde. Saipan on hieman kuin japanilaisten Kanaria. Kaikkialla lukee japania, ympäriinsä on japanilaisia ravintoloita, ja kaduilla paikalliset huutelevat japskeille: Genki genki? (”Mitä kuuluu?”)

Muita turisteja saarella ei juuri käykään, paitsi jonkun verran venäläisiä. Muita valkonaamoja hyvin harvoin, joten meistähän leivottiin venakoita heti alkukättelyssä. Ihmiset eivät edes yrittäneet arvuutella, mistä olimme: olimme AINA Venäjältä. Ällistys oli iso, kun emme ymmärtäneet spasibaa tai vastaavaa!


ASUMINEN

Saipan on lähinnä resort-saari. Meilläkin oli ensimmäisen kerran yhteisessä elämässämme todellinen resorttiloma. Uima-altaita, oma ranta, omat aurinkotuolit... Ensin yövyimme Grand Hotelissa, jota ei voi kyllä suositella. Tai tavallaan hotellissa oli jonkinlaista kasariviehätystä, mutta parhaalla tahdollakaan ”deluxe”-huoneemme kokolattiamaton lukuisat, ällöttävät tahrat eivät viehättäneet... Rauhallista hotellissa kyllä oli, ja mukavaa henkilökuntaa. Loppuosa lomasta oli varattu viereiseen World Resortiin, joka olikin oikein miellyttävä. Kivat huoneet, mukava allasalue, biitsi, jolla oli jopa snorklattavaa heti rannassa. Ainoastaan muutamat hotellivieraat aiheuttivat yöllä meteliä biletyksellään, mutta se ei liene hotellin vika.




World Resortin bonus oli myös ilmainen pääsy vesipuistoon! Siellä polskimme kuin kakarat rengasliu'uissa, pimeässä tunnelilaskussa, villissä virrassa ja aaltoaltaassa... Sopi hyvin resort-lomailuun!

RUOKA

Saipanilla on ihanan paljon kaiken maailman ruokaravintoloita. Söimme herkkuja esimerkiksi vietnamilaisessa ja thaimaalaisessa ravintolassa. Ja aina löytyi kasvisversiokin!! Täytyihän toki pizzallakin käydä perusamerikkalaisessa biljardi- ja bissemiljöössä Saipanin ”pääkaupungissa” Garapanissa.

Hotellimme lähellä olevassa mukavassa Manic Inn -baarissa ystävälliset filippiiniläisheput kokkasivat meille puoli-ilmaiseksi kasviskeittoa ja kevätrullia ja tarjosivat kokonaan ilmaiseksi tuoretta mangoja ja banaaneja, ihan mukaankin otettavaksi. Kyseisen baarin henkilökunnan kanssa tuli myös juteltua kaikenlaista amerikkalaisuudesta, Saipanin sosiaaliturvasta – ja Saudi-Arabiasta, jossa toinen filippiinoista asui aiemmin, Persianlahden sodan aikaan. Baarissa oli töissä myös hauska indonesialaistyttö, joka kertoili omaa tarinaansa Lontoon vuosistaan. Kaikki kovasti kaipailivat USAn green cardia, jotta matkailu eri maihin helpottuisi. Baari oli hauska siitäkin, että sen seinillä oli korkokenkäesittely ja takaosissa muotivaateputiikki!



Torstaisin Garapanissa järjestetään ruokamarkkinat, ja kävimme kurkkaamassa tarjonnan. Tapana on myydä viidellä dollarilla boksi kukkuroilleen eri lajeja ja napsia sapuskat suuhun joko kotosalla tai kadun reunalla. Satsista jaksoi juuri ja juuri puolet syödä. Omassa lootassani oli: tofupataa, vihreitä papuja, kevätkääryleitä, kasvisnuudeleita, riisiä ja kookospalloja. Hyvää oli, rasvaista oli!


RETKET

Saipanin historia on vaikuttava. Saarella taisteltiin Toisen maailmansodan aikoihin pahemman kerran. Saipania hallitseville japanilaisille kävi kalpaten, kun amerikkalaiset voittajat saapuivat lunastamaan aluetta itselleen. Japanin keisari Hirohito käski, että ennemmin kuin antaudutte julmille jenkeille, tappakaa itsenne. Niinpä tuhannet japanilaisperheet tekivät itsemurhan hyppäämällä pohjoisosissa saarta sijaitsevalta valtavan korkealta kielekkeeltä alas. Nykyään paikan nimi on Suicide Cliff, jonka huimaavuutta kävimme mekin kauhulla ihmettelemässä. Toinen itsarikieleke veden äärellä on nimeltään Banzai Cliff.

Suicide. Sekä muutaman minuutin äkkikuuro.


Banzai.



Saarella on myös lukuisia memorial-kohteita, vanhoja tykkejä ja muuta sotavälineistöä ja hautakiviä siellä täällä. Muutama rakennus näyttää olevan kuin pommin jäljiltä, mutta kenties kyseessä ovatkin keskeneräiset rakennukset.

Tässä yksi silmään heti osunut.



Yhdeksi päiväksi vuokrasimme auton ja kiertelimme saarta. Päädyimme kapeille ja kuoppaisille viidakkoteille, kiemurtelimme kukkuloilla ja kurkkasimme Beach Roadin, saaren vilkkaimman maantien, auringonlaskuvalaistuksen.


Kävimme myös niin kutsutulla Forbidden Islandilla, jonne on kulku sallittu vain omalla vastuulla. Ainakin muutamia varomattomia korealaisia on aalto kiskaissut kallioilta silloin tällöin mukaansa. Alas rantaan oli hieman taivaltamista, emmekä hassun muotoiselle saarelle saakka loppujen lopuksi päässeet, vettä oli välissä sen verran. Mutta evästimme kivoilla rantakivillä kallioiden huomassa ja syötimme kiven kolossa lymyävää hupaisaa mureenaa.




VESILEIKIT

Ja, matkan tärkein osuus: biitsit, meri, uiminen, kalat, korallit! Saipanilla on huumaavan kirkas vesi. Näkyvyys on ties kuinka monia metrejä, ja auringon jatkuva paiste vain lisää upeaa kirkkautta. Koimme saarella tähän saakka parhaimmat snorkkelileikit. Tuttavapariskunta kävi sukeltamassakin ja näkemässä haita, mutta meille riitti vallan mainiosti pikkuputken pätkän kera pärskiminenkin. Kaksi paikkaa oli ylitse muiden:

Grotto

Grottolla on hieman paha maine sukeltamiskohteena. Kyseessä on vedenalainen luolasto, jonne jokunen vuosi sitten jäi porukkaa nalkkiin huonolla lopputuloksella. Kävimme kurkkaamassa seudun ja huomasimme, että Grotton kallioaltaassa, ennen varsinaisia luolia, voi mainiosti snorklata. Kunhan odotti sopivaa aaltoa, ettei kallioon paiskautuminen altaaseen laskeutuessa uhannut :)

Näkyvyys oli huima! Alla oli metrejä vettä! Luolat veden alla kutsuivat houkuttelevasti... Iso kalaparvi kellui syvällä kallioiden välissä. Aurinko sai veden hohtamaan eri turkoosin sävyissä. Ennen kaikkea huikeaa oli perspektiivi: nyt oltiin oikeasti syvällä, ja sen myös näki!





Managaha

Saipanin paras snorklauskohde on pikkusaari Managaha, jolle järjestetään laivaretkiä joka puolelta. Oma kyytimme kustansi 15 dollaria per pää meno-paluuna Fiesta-hotellin rannasta Garapanista. Vietimme kauniilla pikkusaarella koko päivän. Näimme ihania kaloja ja koralleja. Polskimme meren ihmemaailmassa vaikka kuinka kauan, välillä söimme eväitä ja jätskiä. Ihana päivä!







Kaikista vedenalaisista kuvista Sininen Kirahvi saa suuret kiitokset!

JA SIMPUKANKUORESSA:

Tällaiselle viikon lomalle Saipan oli oiva kohde Tokiosta käsin. Lentoliput maksoivat 32000 jeniä (eli ostohetkellä 290 euroa), saarella hintataso oli Helsingin ja Tokion luokkaa. Shoppailumahdollisuuksia on, kun tax free -myymälät mainostavat kilvan, mutta meitä ei nyt shoppailu niin napannut. Olimme saarella off-seasonin aikaan, joten kaikkialla oli erittäin rauhallista. Rannalla sai välillä olla yksin. Mutta hotellien ja palvelujen määrän huomioon ottaen ilmeisesti paikassa on vilinää japanilaisten loma-aikoina. Me olemme erikoistuneet näihin low-kausiin, joten säpinä-Saipanista ei ole mitään tietoa. Toisaalta paikalliset sanoivat, että Guam on fast ja Saipan on slow, joten kenties meno Saipanilla on aina rentoa.

Oli mukavaa, kun ihmiset tulivat juttelemaan ja osasivat englantia. Japanissa on jo liikaakin tottunut siihen, että möllötetään vain omissa oloissa.

Japanilaiset turistit taas olivat jotenkin tosi hassuja. Japanissa japanilaisten hassuus menee ihan huomaamatta, mutta muuhun ympäristöön tuotuna hupsuus on korostettua. Vaikea selittää, mutta toisinaan tuli hassu olo, kun japanilaisia oli lähellä omine fraaseineen ja rituaaleineen! :)

Ja myös rantatelttoineen ja -muoteineen...



Kaiken kaikkiaan tosi kiva loma ja second honeymoon!

maanantai 22. helmikuuta 2010

Shinnenkai shabu-shabulla

Viime vuoden lopulla kävi niin nolosti, etten osallistunut yhteenkään varsinaiseen bōnenkaihin. Vähän koetettiin muilta työkavereiltakin urkkia, että pidettäisiinkö, mutta kukaan ei osoittanut suurempaa intoa ylensyömiseen ja -juomiseen. Osalla tuntui menoja riittävän ilman työpaikankin kekkereitä. Lopulta pomo laittoi 21. joulukuuta kutsun meidän tiimimme bōnenkaihin päivän varoitusajalla. Koska olimme Okun kanssa lähdössä sitä seuraavana päivänä Nisekolle, päätin ilmoittaa kohteliaasti, että nyt ei oikein pysty. Olisihan se ollut aika "hullua" lähteä syömään (ja juomaan) itsensä ihan tukkoon, kun aamulla täytyi herätä ennen neljää ja lähteä kohti lentokenttää. Ja iltapäivällä rinteisiin.

Onneksi tuohon loppuvuoden sosiaaliseen ähkyyn on keksitty avuksi shinnenkai eli uuden vuoden kokoontuminen. Konsepti on kaikin puolin sama, eli kasataan yhteen ihmiset, joita nykyhetki tai menneisyys yhdistää, ja syödään ja juodaan. Tietenkin sillä poikkeuksella, että hyvän ensi vuoden sijaan toivotellaan hyvää tätä vuotta. Joka on toki tammikuussa aivan loogista. Kun tämä "pikkujoulukausi" jatkuu vielä tammikuunkin ajan, jää kaikille vanhoille työ- ja ystäväpiireille mahdollisuuksia kokoontua. Ja ravintolat voivat hyvin.

Työporukan kesken vietimme tammikuun lopulla shinnenkaita, johon oli kutsuttu liki 20 nykyistä ja entistä tiimin jäsentä. Meistä 13 ilmoitti pääsevänsä paikalle, vaikka lopulta yksi joutuikin perumaan osallistumisensa työkiireiden takia. Onhan se ihan ymmärrettävää, kun aloitimme jo kello 20, että siinä on vielä kuumin mahdollinen työaika käynnissä... Koska tämä oli työporukan oma kokoontuminen, ei kutsuttujen listalle kuulunut esimerkiksi esimiestä tai paria muutakaan entistä työntekijää, joita kaikki eivät ole muistelleet niin kauhean kaihoisasti.

Tällä kertaa ruokavalintamme oli shabu-shabu, joka yksinkertaistaen tarkoittaa ohuen ohueksi leikattua lihaa, jota huljutellaan puikoilla hetken aikaa kiehuvassa vedessä tai dashissa, kastetaan raakaan kananmunaan tai kastikkeeseen ja pistellään poskeen. Tämä valinta sopi minulle oikein hyvin, kun olen asunut jo toista vuotta Japanissa, enkä ollut koskaan aiemmin syönyt shabu-shabua. Kuten aitoon nomikaihin kuuluu, oli homman nimi tabehōdai ja nomihōdai: syö ja juo niin paljon kuin jaksat.

Ravintolavalinta oli todella onnistunut, sillä kaikki tarjottu ruoka oli erinomaisen hyvää. Erilaista lihaa kannettiin pyötiin matalista laatikoista muodostuvissa torneissa. Lihojen lisäksi tarjolla oli taikinapallojen sisään laitettua kalaa, vihanneksia ja lopuksi myös pitkät nuudelit. Yhteistä kaikelle ruualle oli niiden valmistaminen yhteisesti pöydän keskellä olevissa astioissa, joissa vesi ja dashi kiehuivat.


Ruokakeskusteluun kuuluivat pikaiset puheet nykyisistä työpaikoista, tärkeimmät vuoden aikana elämässä tapahtuneet positiiviset asiat (lapset, naimisiin, tyttöystävät), tietenkin nopea älypuhelinvertailu, kun paikalla oli iPhonea, Androideja ja Windows Mobileja (ei yhtään Nokiaa) ja toki se, kuinka hyvää ruoka on. Joku tiesi kertoa, että työpaikastamme uudelleensijoittelun myötä eronnut ja Osakaan vanhempiensa luokse viime helmikuussa palannut tyyppi oli löytänyt syyskuussa lopulta uuden työpaikan Osakasta. Muistan, kuinka monet olivat vuosi sitten aika pessimistisiä Osakan työtilanteen suhteen.

Näihin rajoittamattomiin syöminkeihin kuuluu usein aikaraja, ja meidän tapauksessamme raja oli kaksi tuntia. Eipä kukaan olisi enempää jaksanut syödäkään. Koko ähkyn hinta per ruokailija oli hyvin kohtuulliset 4000 jeniä, mikä oli ruuan laadun ja määrän huomioiden oikein käypä kustannus. Juomiakin tarjoilijat saivat kantaa kädet väärällään. Koska ilta oli nuori ja seuraava työpäivä vielä 12 tunnin päässä, päätimme ampaista viereiseen karaokeen. Tai osa porukasta päätti suunnata kotiin, mutta jäi seurueeseemme vielä yli puolet porukasta.

Karaoke oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Anime- ja draamatunnarit, jpopit, ghostbustersit, ccr:t, tuikitarpeelliset hevinumerot ja räpit kajahtivat taas ilmoille. Tulipa tutustuttua myös 電気グルーヴ:n (Denki Groove) 聖おじさん-biisiin. Heh, se on ehdottomasti Japanin vastine Ray Parker Juniorin Ghostbusters-teemalle. "Dare o yobu? - Seinto ojisan!" (kenelle soitat, pyhälle enolle/ukkelille/vanhalle mielenne (vai sen miehen hengelle?)). Linkitänpä videoon, jos se sattuisi toimimaan (nähtävästi Nico Nico Dougan playeri ei toimi omilla Firefoxeilla, joten tarvi katsoa Operalla).



Puolet porukasta liukeni vähän ennen puolta yötä viimeisille junille. Totuttu luottokuski oli taas autolla liikkeellä ja ehdottikin itse, että voisi viedä loput kotiin. Niinpä jatkoimme laulua vielä neljästään yhteen saakka. Reilun vuoden aikana minulle on selvinnyt ainakin sen verran, että kuljettajamme on ilmeisestikin allerginen etanolille. Näissä ulkoiluissa hän sulautuu täydellisesti porukkaan, joten allergia ei ole hänelle ainakaan minkäänlainen sosiaalinen hidaste. Karaokesta lähdettyämme harhailimme hyvän tovin Shibuyan syrjäkujia jonnekin hulppeahkoja taloja kasvavalle asuinalueelle. Auto oli siellä parkissa lähes ilmaisessa kolikkopysäköinnissä. Ja koska muut olivat menossa Chibaan, tipautettiin minut ensimmäisenä pois ja pääsin nukkumaan jo kahdelta. Onneksi ähkystä ei ollut enää tietoakaan, joten seitsemänasteisessa makkarissa uni tuli välittömästi.

torstai 28. toukokuuta 2009

Elmerit Okinawalla: Autoilua ja rantailua

Onneksemme päätin tilata kansainvälisen ajokortin vielä niukasti ennen matkaa. Kortti osoittautui hyväksi sijoitukseksi ja varsin tarpeelliseksi välineeksi Miyakolla. Harmillisesti korttihakemus täytyi lähettää fyysisenä paperina Suomeen, joten kortin saapumista joutui odottelemaan useamman viikon. Paperi saapui kuitenkin Tokioon peräti neljä päivää ennen matkaa, ja niinpä käytettävissämme oleva liikennevälinekirjo kasvoi huikeasti. Suomen Japanin Suurlähetystön mukaan Japanissa asuva suomalainen voi käyttää ensimmäisen oleskeluvuoden aikana 1949-mallista kansainvälistä ajokorttia, mutta vuoden täytyttyä on hankittava japanilainen ajokortti (tämä nyt ei ole ihan selvää, että onko raja sittenkin 6kk. kts. kommentit).

Vaikka Japanissa liikenne on vasemmanpuoleista, on automaattivaihteisen auton tapauksessa oikeastaan suurin haaste olla sekoittamatta vilkun ja pyyhkijöiden vipuja. Vuokra-autoksi taitaa olla lähes mahdotonta saada manuaalivaihteista kärryä, joten seuraava haaste on vain muistaa pysytellä risteyksissä tien oikealla eli vasemmalla puolella. Vuokra-auton GPS:ää oli riittävän helppoa käyttää Elmereidenkin kielitaidolla, joten enää piti muistaa tarkkailla mitä muut tekevät tiellä.

Tarkkailtavaa riittikin, sillä Miyakon autoilussa oli havaittavissa samaa suurpiirteisyyttä kuin Islannin teillä. Sillä erolla, että autot liikkuivat jopa suunnilleen nopeusrajoituksien mukaisesti. Yllätyksiä tarjosi mm. mutkassa puoliksi meidän kaistallamme vastaan tullut maanviljelijä. Hän vaikutti katselevan peltoja. Ja edellä menevän auton äkillinen pysähtyminen ilman mitään merkkiä suoralla tiellä. Ja tien laidasta pyörällä liikkeelle lähtenyt papparainen, joka horjahti heti ensimmäisellä polkaisulla kaistan keskelle. Tiet ovat suomalaisittain hyvin kapeita, joten 40 km/h:n pääasiallinen nopeusrajoitus on ihan perusteltua. Varsinkin, kun etäisyydet eivät ole saarella kuin muutaman kymmenen kilometrin luokkaa. Perille ehtii siis vähän hitaamminkin.

Vuokraamamme Mitsubishi Toppo oli pieni, ahdas, totaalisen tehoton ja melkeinpa huvittava ajopeli, mutta samalla myös suorastaan täydellinen auto Miyakon tarpeisiin. Mäet eivät ole kooltaan kummoisia, ja niinpä ilmastointi onkin ominaisuuksista selvästi huippunopeutta ja kiihtyvyyttä oleellisempi. Ja tämän prutkun sai vuokrattua OTP:ltä 24 tunniksi vain 3675 jenillä (nyt n. 27 euroa). Miksipä siis valittamaan autosta, joka kulutti bensaakin vain 1100:n ja 950 jenin edestä? (Okusanin lisäys: "Ja se auto oli hirmu söpö, vaaleanpunainen!!")

Mihin autolla pääsee?


Vaikka mihin! Eihän saari iso ole, mutta matkaa tulee esim. rannoille helpostikin yli 20 km / sivu. Ja vielä vähän päälle, kun etsii "piilossa" olevaa rantaa. Myös snorkkelointivälineet on kuljetettava jollakin tapaa perille. Niinpä lomalla olikin mukava ajella autolla, kun Tokiossa saa polkea mammapyörällä melkein joka päivä, ja onpa pyöräillessä vielä melkoisen hyvä mahdollisuus polttaa nahkansa. Ja päänsä.

Yksi kohderannoistamme oli pohjoisen Ikema-saarella sijaitseva "piiloranta". Hirarayan ystävällinen häiskä piirteli meille kartan mistä päin saarta kiertävää tietä rannan löytäisi. Ja löytyihän se Blockiksi kutsuttu ranta, sillä suhaillessamme huomasimme tietä reunustavassa pensaikossa pienen reiän. Ja olipa tien varteen laitettu punainen muovilaatikko askelmaksi, jotta pääsi astumaan tien laidasta penkan päälle.

Block olikin hieno biitsi, sillä olimme periaatteessa aivan kahdestaan. Muutaman sadan metrin päässä oli pari miestä kalassa, mutta muuten tämä kirkkaan veden, korallien ja värikkäiden kalojen täyttämä ranta oli meidän. Ja kiitos helpon ja kevyen automatkan olikin hyvin energiaa snorkkeloida. Eväitäkin oli, kuten täysin alkoholitonta Kirin Free -olutta. Japanissa on oltava ratissa täysin nollat taulussa, joten se kannattaa muistaa, kun tulee Suomesta tänne autoilemaan.

Saaren kaakkoisosassa sijaitsevassa niemessä on kuvaavasti nimetty Higashi-Hennazaki. Niemen perukoilla on majakka, josta näkee 320 asteen merimaiseman. Majakka pystytettiin lopulta vuonna 1967, kun lahteen oli uponnut onnettomuuksissa ja pelastusonnettomuuksissa kymmeniä rahtilaivoja. Alueelle liittyy myös suuri traaginen rakkaustarina, jolle on Hennazakissa muistomerkkikin. Jokainen voi lukea aiheesta lisää vieraillessaan paikan päällä.

Eteläisellä Bora-rannalla kävimme kaksi kertaa. Autolla ja skootterilla. Saapuessamme snorkkeloimaan oli edessämme vähän surullinen näky, sillä merivesi oli vetäytynyt kymmenien metrien päähän siitä missä ranta viimeksi oli ollut. Vaan eipä hätää. Muutama kirosana, yksi jäätelö ja 30 minuuttia myöhemmin vesi oli noussut jo niin paljon, että sai kiskoa räpylät jalkaan ja lähteä katselemaan miltä meressä näyttää. Oli aika hurjaa mennä vatsa melkein koralleja viistäen, ja kyllä puolen metrin päässä hengaillut merikäärme sai hetkellisesti 100%:sti huomion itselleen.

Lounaassa sijaitsevalle Kurima-saarelle pääsi myös siltaa pitkin autolla. Kurimalla emme etsineet emmekä löytäneet rantaa, mutta oli siellä ainakin kolmekerroksinen näköalatorni. Tämä torni oli Maehama-rantaa vastapäätä, joten sieltä kelpasi tähyillä, että missä oltiin hetki sitten uitu.

... Biitsitarina jatkuu!


Edit: Muistui kuvia selaillessa vielä mieleen, että peltojen laidoilla seisoskeli alla olevan kuvan tyylisiä patsaita. Pimeällä ne olivat vähän jänskiä seisoessaan siellä tyynesti. Ja säikäyttipä tuollainen patsas pari kertaa ihan päivälläkin, kun ajelet menemään, ja yllättäin aivan tien laidassa olevien pensaiden seasta paljastuu tuollainen patsastelija. Siinä tulee kuskille kiire, että onko tuo tulossa tielle vai mitä.