Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit

tiistai 3. elokuuta 2010

Melontaretki Iyan laaksossa

Ja sitten takaisin Shikokun tunnelmiin. Tokushimassa ollessamme teimme päiväretken Iyan laaksoon. Valitsimme kohteeksemme vähän reilun kahden tunnin junamatkan päässä olevan Okoben aseman, josta voisimme lähteä näkemään ja kokemaan laakson nähtävyyksiä.

Kun noin puolen päivän aikaan hyppäsimme ulos junasta, tuli välittömästi selväksi, että auringon paahteessa olisi aivan turha yrittää kävellä mihinkään. Varsinkaan ilman hattuja. Kun varjosta poikkesi minuutiksikaan, alkoi jo tuntua, että pää kärvähtää. Lisäksi tokiolaiset olivat toisenlaisessakin pulassa: Emme olleet ottaneet mukaan riittävää määrää käteistä rahaa. Meillä oli rahaa juuri paluulippuihin ja hyviin eväisiin, mutta ei juurikaan muuhun. Ja totta kai läheisille köynnössilloille ja vuorille vievä bussi maksoi rahaa. No, kuumuus rajasikin jo vuorille kapuamisen pois vaihtoehdoista.

Vähän aikaa karttaa tutkittuamme huomasimme mielenkiintoiselta vaikuttavan koskenlaskuvaihtoehdon. Aseman vierestä laskikin upean turkoosilta näyttävä Yoshino-joki, joten vesi alkoi vetää puoleensa. Tässä vaiheessa tuli vain mieleen, että uikkarit ja pyyhkeet ovat Tokushimassa sen parin tunnin junamatkan takana, jonka olimme juuri matkanneet. Hienoa Elmerit!

Hetken aikaa asemalla ihmeteltyämme pihaan huristi vanhaa tilataksia muistuttava kosla, josta hyppäsi ulos pari märkää matkustajaa. Ja ratin takana istui länkkäriltä näyttävä häiskä. Ei kuin juttelemaan ja kävi ilmi, että hän on paikallisen Happyraft-koskenlaskuretkifirman opas. Iltapäivän kurssi alkaisi noin tunnin kuluttua ja hän voisi käyttää meitä läheisellä postilla olevalla pankkiautomaatilla. Niinpä yllättäen olikin aivan selvää, että koskenlaskupuuhat kutsuvat.

Happyraft antoi kaikki tarvittavat varusteet, kuten märkäpuhun Okulle, auringolta suojaavat fleecet ylävartaloille, kypärät, pelastusliivit ja teräviltä kiviltä suojaavat kengät. Sitten vain kastautumaan vuorilta laskevaan kirkkaan viileään ja vuolaaseen virtaan. Ennen lauttaan nousua saimme noin 20 minuuttia opastusta siitä, kuinka lautalla toimitaan ja miten meloilla ei huidota muita päähän. Ja kuinka ympäri kääntyneen lautan alla voi hengittää, kun pitää vain laidalla olevasta köydestä kiinni. Meidät kuljettanut uusiseelantilainen Steve opasti meitä englanniksi ja neljän japanilaisen porukkaa johdatti koskenlaskun saloihin japanilainen Teru.


Ja sitten lautalle. Lautalla Teru antoi käskyjä pääasiassa japaniksi, mutta onneksi sanasto oli sen verran suppeaa, että "melo eteenpäin", "melo taaksepäin", "seis" ja "suojaan keskelle" teroittuivat nopeasti mieleen. Koska kyseessä oli aloittelijoiden retki, olivat kohtaamamme kosket varsin leppoisia. Ja koskien välissä pulahdettiin pari kertaa myös uimasille. Yhdessä vaiheessa pysähdyimme keskellä virtaa olevan noin viisimetrisen kallion luo ja hyppäsimme sieltä jokeen. Yksi japanilaisista hyppäsi hienolla takavoltilla. Itse menin huomattavasti vaatimattomammin jalat edellä.




Toivottavasti kuvista välittyy retken hauskuus. Itselläni hymy oli ainakin naamalla alusta loppuun asti. Lauttamme ei kaatunut kertaakaan, joten joen puolelle sai hypätä ihan vapaaehtoisesti. Parissa paikassa tosin vettä tuli laidan yli niin paljon, että korvia sai kinkata tyhjiksi rannalla. Yoshino-joen maisemat olivat todella upeat, joten myös retken visuaalinen anti oli aivan vertaansa vailla.

Paluumatkan Tokushimaan kruunasi Okoben aseman vieressä olevasta pikkukaupasta eväiksi löytyneet Premium-oluet ja kasvispihvit!



Kaikki postauksen kuvat ovat retkeltämme. Happyraftin opas seurasi kajakilla lauttaamme ja otti ehtiessään myös kuvia.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Shaken and bathed

Tänä aamuna herätys tapahtui pienehkön maanjäristyksen muodossa. Tällä kertaa talo ei pitänyt rutinaa, mitä vaatimaton 4,4:n voimakkuuskin antaa olettaa, mutta ainakin sänkyyn asti värinää tuntui yli 10 sekuntia. Pikantti lisä oli heti värinän loputtua soimaan pärähtänyt herätyskello. Ainakin oli jo valmiiksi hereillä.

Kuulimme vähän aikaa sitten, että kodin lähistöllä olisi julkinen kylpypaikka, eli sentō. Olenkin harmitellut, kun kylvyn takia joutuu aina lähtemään jonnekin kauemmas, ettei tahdo tulla kylvettyä "tarpeeksi". Lauantaina näppäsin Google Mapsiin ihan kokeeksi haun ja punaisten pisteiden paljous oli kääntää silmät nurin. Ja totta, noin 500 metrin päästä kotoa löytyi punainen piste. (OBS! Kaikki pisteet eivät ole kylpypaikkoja.)

Uskomatonta, kuinka tuon paikan on voinut olla huomaamatta jo puolitoista vuotta. Paikan kyltti näkyy pienen kapean kujan päästä aivan pääkadulle asti, joten siinä lukeva サウナ olisi pitänyt olla mahdollista bongata. Toisaalta, käymme aika usein paikasta noin 50 metrin päässä olevassa kaupassa, mutta se onkin yleensä kaukaisin piste, johon kyseisellä kadulla vaellamme. Ja tuo kapean kujan päässä olevan kyltti on nähtävissä vain muutaman metrin matkalla kadulla kävellessä. Selityksiä riittää kuin olympiaurheilijalla.

Sunnuntaina kävin iltasella pinkaisemassa ripeähkön viisi kilometriä, sieppasin kotoa valmiiksi pakatun kylpykassin ja suuntasin pulikointipaikalle. Sentōssa on syytä olla mukana oma pyyhe ja pesuaineet, sillä niitä ei talon puolesta tarjota. Tai olisi tästä(kin) paikasta voinut ostaa kaiken uusia alkkareita ja hiusharjaa myöten, mutta yleensä kaikkea noita löytyy kotoa jo ennestään.

Kylpymaksu oli kohtuulliset 450 jeniä. Ei suoranaisen halpaa, mutta nyt ollaankin Tokiossa. Ja paikka oli tähän asti nähdyistä korttelikylvyistä yksi siisteimpiä. Kylpypuolelta löytyi peräti 20 pikkujakkaralla istuttavaa pesupaikkaa, kaksi suihkua, pieni 90-asteinen saunahuone ja kaksi kuumaa poreilevaa kylpyä. Kummassakin kylvyssä roikkui säkki yrttejä ja vesi oli vähän vihertävän kellertävää.

Yrteistä tulikin mieleen yksi Ikebukuron kylpypaikka, jossa tarjoiltiin kiinalaista yrttikylpyä. Yrtit polttivat pissavehkettä ja takapuolta niin, että siellä olisi varmaan kaikki sukupuolitauditkin lähteneet pois. Ja viiden minuutin istuskelun (hammasta purren) jälkeen tarvitsi helliä itseään hyvä tovi 18-asteisessa vedessä. Polttelu loppui, mutta pelko jäi. Kaveri meni vielä uudestaan, koska ohjeen mukaan kylpy tuli suorittaa kolme kertaa. Katsoin häntä varmaan kuin hullua. Ja niin hän poistuikin altaasta kumaraisesti varpaillaan kävellen, vähän kuin itkua pidätellen.

Tämän oman sentōn yrtit eivät aiheuttaneet onneksi mitään reaktioita. Paitsi kuuma vesi tuotti lenkin päälle tietenkin mahtavan raukeuden. Pukuhuoneessa vaani automaatti biiruineen, joten ei auttanut kuin kaivaa kolikot kaapista, sihauttaa tölkki auki ja nauttia hetki viimeisistä vapauksista ennen alkavaa työviikkoa.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Showa Kinen -puistossa frisbeegolfia!

Showa Kinen Park on aikas mukava puisto. Sinne vie hetken aikaa matkustaa (Shinjukusta 30-40min) ja puistoon on pieni sisäänpääsymaksu, mutta onpahan vaivan väärti. Kannattaa lähteä aikaisin vapaa-aamusta, sillä puisto on VAL-TA-VA. Kävellä saa ja joutuu, ellei sitten vuokraa pyörää. Sekin on mahdollista, kustantaa 410 jeniä kolmelta tunnilta ja pyörän voi jättää minne vain puiston pyöräpisteistä.





Pyöräilijöitäkin laiskemmat voivat myös istahtaa tällaisen junan kyytiin.



Aakeassa puistossa oli kaikenlaista jännittävää.





Me ja Suomi-vieraamme emme oikein osanneet ennustaa puiston laajuutta, joten koko puistikon kierros, kuten japanilaisen puutarhan tsekkaus (muun muassa Bonsai Garden) jäi ensi kertaan. Olimme tällä erää nimittäin ihan tietyllä asialla: frisbeegolf-asialla! Vieraamme olivat lajin harrastajia, joten pitihän Tokion discgolfaussfääritkin testata. Okulle ja Yanille kokemus oli ensimmäinen lajissaan, mutta sen verran hilpeää puuhaahan se oli, että kenties miksei toistekin!

Puistossa oli kaksi frisbeegolfrataa, joista toisen, jälkimmäisen, viskoimme läpi. Alue oli aika mukava, selkeä ja rauhallinen, ehti syödä evästä välissä ja pääsi helposti jatkamaan rataa.



Tarkoituksena on siis vuorollaan heitellä omaa frisbeetään kohti kaukaista verkkomaalia. Emme pelanneet kisaveren maku suussa, joten kellekään ei tullut kauhean paha mieli, vaikka toisinaan frisbeet sinkoutuivat yli rajojen ja ennen kaikkea puuhun. Onneksi lähistöllä oli aina sopivia kepukoita, joilla karistaa frisbee oksilta.



Golfailu maksoi 200 jeniä päältä kolmen tunnin ajalle.

Showa Kinen -puistossa voi myös pelata petanquea, krokettia, minigolfia, futsalia ja soudella veneellä lammella. Alueella on myös iso grillailukeidas, jolta voi varata oman paikkansa etukäteen ja jopa tilata grillaussapuskat valmiiksi.



Syksy on jo, ja puistoissa sen erityisesti huomaa. Katukuvassa vielä vihertää.



Päivä myös päättyy yhä aiemmin eli niinpä ennen viittä jo alkoi aurinko laskea. Kotiinpaluun paikka!





--

Tai no, pelihalliinhan me taidettiin päätyä...!!

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Oku ja Yan Okutamaa valloittamassa

Vaikka Fuji-sanin valloitus saa tältä vuodelta vielä jäädä, on Tokion lähimaastossa muitakin kiintoisia vuoristoalueita pahimpaan hätään. Takao on yksi, mutta varsinainen hiking-alue on Okutama Tokion äärimmäisellä länsirajalla.

Heräsimme lauantaina varhain, otimme Takadanobabasta alle Seibu-Shinjuku Linen rapid-version ja junailimme Haijimaan (noin 45min.), jossa vaihdoimme Ome Linen junaan, joka kulki Omeen (noin 20min.), jossa vaihdoimme edelleen Ome Linen junaan, joka päätyi Okutamaan (noin 35min.). Okutamassa olimme ihan pihalla, että mitäs sitten. Luulimme, että asemalta lähtisi selkeitä reittejä vuorivaelluksille, mutta näinpä ei ihan ollutkaan. Metsästimme aseman lähellä sijaitsevasta Visitor Centeristä romanjiversion alueen kartasta, mutta ongelmana oli se, että kartassa oli VAIN romanjia ja aseman lähistöllä kaikki opasteet oli merkitty kanjein. Toinen ongelma oli se, että kello alkoi olla sittenkin jo lähempänä puolta päivää ja kaikki karttaan merkityt reitit näyttivät vievän aikaa viisi tuntia tai yli. Eräästä muinaisesta Miyajima-vuoriseikkailusta viisastuneina me EMME mene millekään vuorelle, mikäli on olemassa pieninkin uhka pimeyden laskeutumisesta yks kaks yllättäen kesken kaiken... Ainakaan suunnittelemattomasti.

Romanji-kartasta oli kuitenkin se hyöty, että siihen oli merkitty retkeen kuluvat aika-arviot myös muille kuin ns. "kolmelle ylhäiselle huipulle" eli Mt. Gozenille, Mt. Odakelle ja Mt. Mitakelle. Huomasimme vuoren nimeltä Mt. Honita (1225m) ja laskeskelimme valoisan ajan riittävän sille seikkailulle varsin hyvin. Onnistuimme myös omin toimin löytämään oikean suunnan ja pääsimme Honita-sanin "entrancelle".

Koska vuorilla on aina ennakkoruska, oli myös Okutamassa tosi nättiä.





Ja sitten alkoi nousu, ja valokuvaaminen herkesi seuraavaksi noin 2 tunniksi.



Vuori yllätti jyrkkyydellään. Alkuun kaavailtu "rento nouseminen maisemia ihastellen" muuttui muotoon "sydän hakaten henki kurkussa lehdissä ja kivissä liukastellen ylös, ylös ja yhä ikuisesti ylös jyrkkää seinämää". Okusanin kohdalla näin ainakin. Oli aika lämmin, joten hetkessä paidat olivat likomärät. Nousu oli pääosin pitkin varsin avaraa, jyrkkää ja irtolehtien, juurien ja soran sekoitusta, joten liukastumis- & kierimismahdollisuuksia oli runsain mitoin.

Jossain vaiheessa hiipi pikku pelko peppuun, että ehdimmekö varmasti aikataulussa ylös. Avara rinne vaihtui varjoisampaan seetririnteeseen, jota sitten jatkuikin aivan loputtomiin. Pohkeet kiljuivat.



Väkeä tuli vastaan harvoin, mutta tasaisesti, ja Oku oli kauhuissaan tulevasta alasmenosta. Rinne oli niin jyrkkä, ettei takaisin tehnyt mieli ollenkaan, ikinä! Toivo eli, että huipulta toiseen suuntaan lähtevä toinen reitti olisi iisimpi.

Hieman ennen huippua (tai toiveita siitä, että huippu olisi lähellä) kysyimme vastaan luisuvalta hepulta, että onkos vielä pitkästi. Hän lupasi, että enää kymmenisen minuuttia - ja oli oikeassa. Pääsimme huipulle varttia vaille karttaan määritellystä 2,5 tunnista.



Summitilla söimme ume-onigiriä ja sämpylöitä ja huomasimme, että onpas viileä. Korkeallahan me olimme, korkeimmalla, minne ikinä kumpikaan oli kiivennyt. Näkymä oli aurinkosumusta johtuen aika sumea, eli Fujia emme nyt nähneet. Ilma oli ihanan raikas.

Lähdimme itäpuolelle laskeutumistarkoituksissa, kunhan ensin hetken mekastimme karkottaaksemme sivusilmällä nähnyt isot, rytisevät eläimet. Ilveksiä? Susia? Eipä sittenkään, vaan apinoita! Kaksi isoa, punanaamaista apinaa siinä katseli rauhassa istuskellen rypemistämme! Taisi olla pariskunta.

Itäreitti oli täysin erilainen, onneksi. Tosi kaunis, satumetsämäinen.





Seetripuut olivat huikeita. Uskomattoman pitkiä ja suoria.





Laskeutuessa ilta-aurinko säteili puiden lomitse ja hämärsi yhä enemmän, mutta kun reitin helppous alkoi olla ilmeinen, suurimmat huolet ehtimisestä kaikkosivat. Maisemista pystyi nauttimaan täysin rinnoin. Mitä nyt laskeutumislihaksia toki koeteltiin.

Tässä kohdassa korkkasimme mukana olleen kappusaken ja otimme kampait kunnon kiipeilylle!



Vuoristokiipeilijä Oku vauhdissa. Toisin kuin kaikkeen valmistautuneilla japanilaisilla meillä ei ollut mukanamme kokoon taitettavaa kiipeilysauvaa, mutta rinteeltä löytyi sentään tällainen avulias karahka. Siitä olikin suurta tukea ja turvaa kinkkisissä kohdissa.



Alas Hatonosun aseman liepeille päästyämme (laskeutumiseen kului noin 1,5h) rauhoituimme hetken raamenterassilla, kunnes aurinko olikin jo kokonaan laskeutunut ja me valmiita junaan ja kotiin.

... Tai! Mutta! Olihan Halloween! Ja meillä valmiiksi päällä kammottavat, hikiset tuulipukukostyymit!! Jahou, siis karaokeen!!! Vuoriseikkailu viimeisteltiin Tokioon päästyämme todellakin halpiskaraokella (2h), joka tuli vielä halpiksemmaksi Yan-sanin voitettua karaoketalon pitäjän kivi-paperi-sakset -skabassa, mikä aiheutti 30% alennuksen loppulaskuun!

Hiking, climbing & singing -> kyllä sitten kuuma kylpy kelpasi!


P.S. Ja tänään, seuraavana päivänä, jalat ovatkin sitten niin tulessa, että seisomaan nouseminen ei onnistu ilman voimakasta käsilihasten käyttöä...

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Tsuukinisuto satulasta moi

Tänään selaillessani Metropolis-lehteä minulle valkeni, että olen osa trendiä. Työmatkafillaroinnin suosio on kasvanut huikeasti tämän vuoden puolella. Kun kävely asemalle, seisoskelu junassa, vaihto metroon, seisoskelu metrossa ja kävely työpaikalle kestää n. 40 minuuttia, niin fillarilla tämä matka hoituu vähän reilussa puolessa tunnissa. Saman on huomannut moni muukin tokiolainen, ja niinpä meille on nimikin: tsuukinisuto.

Pyöräilyn suosion kasvamisen syy ei ole heikentynyt talous ja rahan säästäminen, sillä monet työpaikat, kuten omani, maksavat kuukausittaista työmatkakorvausta. Pyöräilijät kertovat, että pyöräillen he säästävät aikaa. Japanilaisessa toimistokulttuurissa on jokaisella voitetulla vapaalla kymmenellä minuutilla merkitystä. Vaikkei pyöräteitä juuri olekaan ja kaduillakin on melko ahdasta, nämä olosuhteet silti voittavat ruuhkahuippujen puristuksen julkisissa liikennevälineissä ja 20 sentin töpsöttelyaskeleet asemilla.

Ajoin ensimmäisen kerran töihin huhtikuussa. Nyt voikin muistella, kuinka miellyttävä silloinen lämpötila oli pyöräilyyn. Silloin jouduin lähtemään matkaan liki 1,5 tuntia ennen töiden alkamista, koska reitti oli aivan vieras ja ydin-Tokion mutkittelevat ja pääasiassa nimettömät kadut tarjoavat monenlaisia yllätyksiä. Matka onnistui kuitenkin yllättävän hyvin jo ensimmäisellä kerralla. Mitä nyt muutamasti täytyi luntata kännykän GPS:ltä, että onko tämä se kaarevan risteyksen luona oleva Family Mart, josta tulee kääntyä oikealle.

Metropolis mainitsee samat tutut ongelmat, jotka itsellänikin ovat: työpaikalla ei ole pyörille tarkoitettua pysäköintialuetta, tarjolla ei ole suihkua tai paikkaa vaihtaa vaatteita, ja työpaikan vakuutus ei kata pyöräillessä sattuvia tapaturmia. No, muut tsuukinisutot ovat ainakin samassa tilanteessa. Jätän pyörän päiväksi kadun varteen, johon ei saisi pyöriä jättää. On siinä aina muitakin pyöriä. Menen vaihtamaan vaatteet metroaseman vessaan, joka on onneksi siivottu 5-15 minuuttia ennen saapumistani. Hiestä märät vaatteet (niin, aamuisin on n. 30 astetta lämmintä) tiiviisti muovipussiin, selän kuivaus, uutta päälle ja ulos. Toimistolla sieppaan työpöydän laatikosta pyyhkeen ja käyn pesemässä kasvot. Jos Suomessa pihi työnantaja ei osta suihkuun saippuaa, niin huonomminkin voisi olla...

Olipa mielikuva Tokion liikenteestä mikä tahansa, niin pyöräily on kivaa. Illalla on pitkän päivän päätyttyä huomattavasti pirteämpi olo, kun on vähän viilettänyt satulassa. Eikä tuolla pyörätiettömillä kapeilla teillä ole kauhean hankala ajaa, kunhan muistaa pitää silmät auki. Takseja tosin ajaa suurelta osin kaikkein ajotaidottomimmat kuskit, jotka osaavat yllättää jarrujensa ja sivukujahyökkäyksiensä kanssa.

Erityisen hyvänä asiana voi joka tapauksessa nähdä, että pyöräillessä olen oppinut tuntemaan tätä nykyistä kotikaupunkiani aivan eri tavalla kuin junaillessa. Ja onpa tullut löydettyä paikallisen pienpanimon olutta myyvä kauppakin. Selkeä hyötynäkökohta on se.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

The Running Man

Tänään sain viimeinkin toteutettua haaveeni lenkille lähtemisestä. Kun Suomessa pakkasin mukaan lenkkareita, niin enpä huomannut ajatella mitä kaikkea pitääkään tehdä tai tietää päästäkseen lenkkeilemään. Helsingissä asuessamme olin tottunut, että laittaa vain säähän sopivat lenkkikuteet päälle ja lähtee ulko-ovelle päästyään haastamaan itseään mukavan rauhallisia hiekkapolkuja pitkin puistojen läpi.

Ensimmäinen tehtävä oli hankkia puuttuvat housut, koska niitä(kään) ei voitu pakata painosyistä Suomesta mukaan. Housut löytyivät n. 800 jenin hintaan Donkin alennustangosta jo viikko sitten ja silloin tarkoituksenani olikin pinkaista pieni lenkki, mutta ongelmaksi muodostui lenkkipaikan valinta. Koska vasen polveni kestää aika huonosti asfaltilla juoksemista, niin alkoi loputtomalta tuntunut Google Mapsin skrollailu. Lisäksi täällä ei ole (tietääkseni) leveitä väyliä kevyelle liikenteelle, joten kadulla juostessa pitää tulla toimeen pari metriä leveällä asfaltoidulla tai kivetyllä kaistaleella, jonka joutuu jakamaan kävelijöiden, pyöräilijöiden ja liikkeistä ulos ryntäävien ihmisten kesken. Ei ehkä ideaalinen ympäristö rentouttavaan lenkkeilyyn.

Myös lenkkeilyn ajankohta on syytä valita huolellisesti, koska eri aikoina on eri määrä liikenteen saasteita ilmassa. Arkisin paras aika on aamulla viiden ja seitsemän välillä. Silloin on melko hiljaista ja edellisen illan saasteet ovat leijailleet pois tai laskeutuneet metsiä tuhoamaan. Sunnuntaina aamupäivällä autotiheys oli myös huomattavasti pienempi, joten ajankohtani oli siltä osin varsin hyvä, vaikka lämpötila olikin ehtinyt jo nousta 19 asteeseen.

Varsinainen lenkkeily vaati polkupyörän ottamista käyttöön, koska valitsemani testikohde oli n. 10-15 minuutin pyöräilyn päässä oleva puisto. Valinta oli varsin onnistunut, koska puiston ulkolaitoja kiersi hiekkainen puiden varjostama rata. Pituutta radalla oli peräti 1250 metriä, joka on täällä päin palloa ihan hyvä mitta. Internet on antanut ymmärtää, että jotkut juoksevat jopa 600 metrin lenkuraa.

Puistossa oli pari pientä kenttää, joilla muutama porukka pelasi jalkapalloa. Lisäksi siellä oli isohko rakennus, jonka sisältä kuului urheilun ääniä, mutta en päässyt selvyyteen mitä se urheilu oli. Muuten puisto olikin puisto, eli varjoisia paikkoja istuskeluun, eväiden syömiseen ja yleiseen rentoutumiseen. Ja totta kai japanilaisessa puistossa on automaatteja ja niistä sai kätevästi mm. kylmää ilmeisesti urheilijoille tarkoitettua palautusjuomaa. Ainakin juoma näytti sisältävän magnesiumia eikä ollut sokerista. Japanilaisessa puistossa on myös kodittomien sinisiä telttoja. Täällä teltat olivat yhdessä nurkassa ja eipä telttojen asukkaat juuri katsettaan nostaneet, kun pinkaisin ohi. Toistaiseksi meillä ei ole ollut koskaan mitään häiriötä kodittomista. Tuntuu kuin eläisimme heidän kanssaan eri ulottuvuuksissa, vaikka visuaalisia kohtaamisia tapahtuukin.

Nyt siis lenkkisuoritus on tehty ensimmäisen kerran. Seuraava haaste voisi olla kaupunginosan liikuntakeskuksen löytäminen, jossa olisi kuntosali. Eräs tapaamani suomalainen sanoi, että niitä pitäisi olla kaikissa kaupunginosissa ja kertakäynti maksaa kohtuulliset 300 jeniä. Yksi vaihtoehto olisi myös liikuntaketjun asiakkaaksi ryhtyminen, mutta kiinteä (ja kallis) kuukausimaksu ja pitkät sopimuskaudet suorastaan saavat karttamaan kyseisiä paikkoja. No, katsellaan ensiksi muut vaihtoehdot läpi. Lenkkeilemisiin.