Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. toukokuuta 2009

Tv-huvit osa 3: lapsia ja zombeja

Yan-san sanoi, että KAIKKI ovat jo nähneet tämän, mutta jos ihan KAIKKI eivät olekaan, niin laitetaan vielä, koska tää on niin hauska! Eli kuinka koulutat lapsesi puolustautumaan zombeja vastaan.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Tv-huvit osa 2: japsidraamaaaah!

Okusan on okusanien tapaan hurahtanut terebidoramaan eli televisiodraamaan. Ei sentään vielä korealaiseen, jota kuulemma monet kotirouvat suurkuluttavat. Japanilaisessakin materiaalissa on kylliksi pitkäksi aikaa. Enkä edes katso sarjoja televisiosta, vaan netin puolelta on löytynyt oiva valikoima tekstitettyjä herkkusarjoja!

Tehkäämme pieni katsaus japanilaiseen laatudraamaan. Kokemusta alkaa jo olla, sillä takana on 37 jaksoa neljää eri sarjaa. Sarjoja on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen, joten kerrotaan katsomisjärjestyksessä.

Ensimmäinen oli superhypernyyhky, kuten nimikin antaa ymmärtää: "1 Litre of Tears" ("Ichi rittoru no namida"). Siitä on myös elokuva, mutta sarjaa kehutaan paremmaksi. Siinä highschool-tyttö Aya sairastuu parantumattomaan lihasrappeumatautiin. Sarjan taustalla on tositarina 1980-luvulta, ja sarjan lopussa aina näytetäänkin aidon Ayan valokuvia. Sarja itsessään (toisin kuin elokuvaversio) tapahtuu ihan nykyajassa.

1 Litre of Tears on tosi hyvin tehty ja todella vetoaa tunteisiin, muttei silti ole yhtään korni tai siirappinen. Vain äärettömän surullinen ja herkkä. Aya (suloinen ja erittäin hyvä näyttelijä Erika Sawajiri) joutuu kohtaamaan kuolemaan johtavan tautinsa yhdessä perheensä kanssa, ja erityisesti yhdessä koulukaverinsa, komean Asoun kanssa. Asou on omalaatuinen, lähinnä eläimistä pitävä erakko, mutta aina Ayan puolella. Sydäntä raastavinta onkin tietysti tämä nuori, tuhoon tuomittu rakkaustarina...

Ayan perhe on huipputapaus ja tuo sarjaan rutkasti huumoria, bittersweet-sellaista, mutta kuitenkin. Erityisesti tofua työkseen duunaileva isä on mainio.

Elokuva on kokonaan eri miehityksellä, enkä jaksanut sitä edes katsoa. Asiassa ei liene osuutta sillä, että leffassa ei ole Asou-kundia (Ryo Nishikido) ollenkaan...


Toiseksi sarjaksi valikoin jotakin ei-niin-surullista, mutta kyllä tämän kanssakin sai vollottaa: "Absolute Boyfriend" eli "Zettai Kareshi".


Sarjassa ofisuleidi Riiko (
Aibu Saki), joka tahtoisi tulla huippukondiittoriksi, lunastaa puolivahingossa itselleen robotin, joka on ohjelmoitu henkilökohtaisesti Riikon unelmapoikaystäväksi. Robottipoju "Night" ("Naito") on sympaattinen tapaus, mutta lähinnä riesa Riikolle - kunnes tämä huikeiden tapahtumaketjujen ja robotin teknisten ongelmien kautta tajuaa, kuinka tärkeä Night (älyttömän pitkä Hayami Mokomichi) onkaan. Samalla mielenkiintoa kiihottaa työkaveri Asamoto Soshi (Mizushima Hiro), joka uskoo Riiko-chanin leivosmestariunelmaan.

Jälleen erinomaisen hyvin tehty sarja, joka koukutti ihan totaalisesti.


Viimeinen kokonainen katsomani sarja oli sitten Mei-chan no Shitsuji, jota muutaman jakson alkuvuodesta yritin seurata ihan tv:stäkin. Sarja on nimittäin tämän kevään uutuuksia. Se kertoo hiukan höppänästä Meistä, joka saa kuulla olevansa rikkaan suvun ainoa perijätär ja joutuu täten erikoiskouluun. Tässä tyttöjen sisäoppilaitoksessa jokaisella opiskelijaleidillä on oma, henkilökohtainen shitsuji, butler, miespalvelija. Host-pojan lailla kundit ovat komeita ja palvelevat kaikessa - mutta rakkaussuhdetta emännän ja palvelijan välille ei saa syntyä. No, tietysti niitä syntyy - ja lisäksi koulua riivaavat kaikenlaiset salaisuudet ja pahuudet. Lopulta kyse on elämästä ja kuolemasta ja miekat kirskuvat toisiaan vasten!

Tämä sarja oli näistä kolmesta humoristisin ja sisälsi paljon kaikkea oheiskikkailua kuvauksen ja sivujuonten puolesta. Mukana oli mainioita henkilöhahmoja, joihin kaikkiin sai tutustua, riippuen jaksojen painotuksista.

Pääosien Mei-chan (Nana Eikura), hänen butlerinsa, Zettai Kareshista tutun Hiron näyttelemä Rihito ja Mein sydämen varastamisesta kisaava hömelö mutta suloinen Kento (Sato Takeru) olivat kiva kolmikko, jonka tempoilua katsois mieluusti kakkososankin verran. Tämä sarja, kuten tuo edellinen Zettai Kareshikin, ovat molemmat mangaan perustuvia, joten jatkoa voikin olla luvassa. Mein tapauksessa ainakin manga jää vielä kesken, joten sarjan loppukin jää vähäsen auki.


Tällä hetkellä menossa on Kimi wa Petto, enemmän taas Zettai Kareshin kaltainen eli työelämään sijoittuva. Miehiin pettynyt uranainen (toimittaja!), Sumire, ottaa luokseen asumaan kadulta löytyneen, pahoinpidellyn nuoren poitsun ja alkaa pitää häntä lemmikkikoiranaan. Helppo hellyyden kohde vaihtuu ongelmatapaukseksi, kun mukaan astuu kilpaileva poikaystäväehdokas. Menen vasta jaksossa 3, joten mikä vain on yhä mahdollista.

Tässä sarjassa on hassunhauskasta aihevalinnasta huolimatta mukana selkeä synkempi sävy, ja puhutaan paljon uranaisen asemasta miesmarkkinoilla. Perinteiset japanilaismiehet eivät kuulemma arvosta uraa tavoittelevia naisia kovinkaan korkealle, eivätkä tahdo heitä heiloikseen. Pelottavaa kai, että nainenkin olisi työssään pätevä.



Sarjan "koira", Momo, on Jun Matsumoto, joka lähes kaikkien näiden muidenkin sarjojen pojusten lailla on sekä näyttelijä, poikabändilaulaja, malli, talk show -isäntä, radioääni ja ties mitä kaikkea. Roolihahmossaan hän tanssii, eikä mitenkään hassummin. Sarjassa tehdään iso numero siitä, että "Momo" on niin lyhyt ja niin paljon lyhyempi kuin emäntänsä. Oikeasti kundi on kuitenkin naisnäyttelijää (Koyuki) pidempi!

1 Litre of Tearsia lukuun ottamatta näissä kaikissa sarjoissa on vahvasti samantyyppinen kuvio: hitusen halveerattu ja hyljeksitty nuori nainen joutuu koettelemuksiin, jotka lopulta kasvattavat heistä vahvoja ja blää blää - tää niin perus. Ja kaikkien tueksi sinkoutuu äärimmäisen komea nuori mies, joka tukee ja rakastaa joka käänteessä sitten niin mahdottomasti. Taistellaan vaikeuksien kautta voittoon, uskotaan itseen ja ystäviin, eikä luovuteta mistään hinnasta. Ollaan uskollisia ja romanttisia. Ystävät ja perhe tukevat. Kaikki on humaania ja oikeus voittaa.

Kai nuo sarjat ruokkivat nuorten ihmisten (naisten) romantiikan kaipuuta tässä kovan yhteiskunnan puristuksessa. Ja hyvin ruokkivatkin! Yllättävän antoisia katselukokemuksia! Erityisesti, kun ottaa huomioon, että kielen oppimisen takiahan näitä tässä siis katsellaan! :)

Yksi hauska seikka on - tietysti - ruoka. Ensimmäisessä sarjassa keskityttiin kotitekoiseen tofuun ja sen oishii-ominaisuuksiin. Zettai Kareshissa pääpaino oli cream puff -kermaleivoksissa. Se oli ihan kauhea viikko, kun tuota sarjaa katsoin. Joka päivä piti saada kermapullia. Meikä juoksi leipomoissa ja kantoi kermapullaa kotiin. No, Mei-chanin bravuuri taas olivat udon-nuudelit. Niitä rahtasin sitten harva se päivä 100 jenin Lawsonista kotiin valmisannoksina... Nyt tässä Petto-sarjassa ei ole vielä ollut mitään varsinaista ruokaa, mikä on suuri kummastus. Okusanin linjojen kannalta ehkä ainoastaan hyvä!

Toinen vallitseva ominaisuus joka sarjassa (kaikissa japanilaisissa sarjoissa ja elokuvissa) on läheisyyden panttaus, joka on myös hauska piirre. Jos sarjojen hahmot halaavat (halaus tapahtuu usein pojan toimesta takaapäin, tytön mykistäväksi yllätykseksi), halaus on valtavan iso asia. Suudelmatasolle ylletään korkeintaan ihan loppuhuipennukseksi, ja sekin on vain pieni pusu. Piinaavaa!

Sarjoja riittää vielä koko vuodeksi. Sugoi!!

perjantai 6. helmikuuta 2009

Teurastus stadionilla

Keskiviikkona Japani kohtasi Suomen jalkapallo"maajoukkueiden" ystävyysottelussa Kokuritsu Kyokitson stadionilla. Maajoukkue lainausmerkeissä siksi, että Suomen joukkue koostui Jari Litmasen lisäksi pääasiassa ensikertalaisista. Vaikka Japanikaan ei ykköskokoonpanoaan kentälle laittanut, jälki oli silti hirveää. Kun ottelun loputtua taululla olivat numerot 5-1, ympärillä istuneet japanilaisetkaan eivät raaskineet ilkkua. Muutama kävi tosin kättelemässä säälivä ilme kasvoillaan.

Suomi ei saanut pelissä oikein mitään aikaan. Kaikki juoksut hävittiin, ja pallon hallintakin koostui pääasiassa parista syötöstä ja sitten Japani ottikin pallon takaisin. Suomen maalia kohti tulleista vedoista taisi mennä enemmän sisään kuin tulla torjutuksi. Aluksi suretti, mutta sitten piti vain nauraa japanilaiskatsojien mukana, että hah hah ollaan me pellejä.

Stadioni oli puitteiltaan hyvä paikka ottelun seuraamiseen. Keskeisen sijainnin ja metroaseman läheisyyden ansiosta töistä stadionille pääsi noin vartissa. Ja japanilaiseen tyyliin syötävää oli saatavilla varsin monipuolisesti. Parin tunnin katsomossa istuskelu oli helmikuusta huolimatta melko lämmin kokemus. Illan lämpötila oli n. 6 astetta, joten hanskat, pipo, toppatakki ja tennareihin laitetut hokkairot pitivät olotilan miellyttävänä.

Japanilaiset fanit lauloivat ottelun alkupuolella isoon ääneen, mutta huomasivat vartin jälkeen heidän joukkueensa tekevän selvää jälkeä vastustajista ilman kannustustakin. Yleisömäärä yllätti, koska omalta paikaltani katsottuna yli 2/3 stadionin penkeistä näytti täyttyneen. Suomen kannattajia ei ainakaan lipuista tai huudoista päätellen ollut sataa enempää. Vaan eipä itsellänikään jauhonaaman lisäksi mitään muuta tunnistetta ollut, vaikka ryhmässä pari lippua heiluikin.



Okusanin kommentit kotikatsomosta:
Oma telkkari ja nojatuoli ovat aina varma valinta peliin kuin peliin! Tarjoilukin pelaa juuri niin kuin tahtoo. No, olisi aito tilannekin ollut ihan kiinnostava, mutta lippujen kanssa meni vähän hankalaksi, joten jäin kannattamaan kotioloihin. Tai en kyllä tiedä ketä kannatin, onhan Japani nyt uusi kotimaamme!

Televisiointi oli hyvin japanikeskeistä, suomalaisia pelaajia näytettiin vain vilauksittain, ja oikeastaan ainoa kunnollinen hetki nähdä heitä oli alun Maamme-laulu. Tunnelma stadionilla vaikutti tosi hyvältä, telkkarista kyllä kuuluivat yleisön kannatuslaulut ihan loppuun saakka. 50 000:tta henkeä peliin oli odotettu, mutta en tiedä lopullista määrää. Atsuto Uchida oli suosikkipelaajani, suomalaisista en saanut tolkkua edes nimistä, kun paidoissa ei lukenut. Voi Suomi-pojat! Mutta jonkun verran tv:n kautta näki japanilaisiakin Suomen kannattajia lippuineen. Ja kun Suomi teki maalinsa, kuului varsin iso mylvähdys. Itse en ehkä niin intensiivisesti peliä sitten kuitenkaan katsonut, että olisin nähnyt ruudussa yhtään suomalaista kannattajaa, en siis Yan-saniakaan! Jee, hyvä Japani, hyvä Suomi!

tiistai 6. tammikuuta 2009

Tv-huvit osa 1

Meillähän on nykyään sitten telkkari. Ja sieltä tulee ohjelmaa. Paljon ohjelmaa. Tv hommattiin lähinnä kielen oppimisen kannalta, koska on kai väistämätöntä, että jos pitää telkkaria auki koko päivän, sieltä tarttuu automaattisesti japania päähän? Ai ei ole?

No, ainakin voi päivitellä niitä ohjelmia. Paljon on taatusti vielä näkemättä, mutta toistaiseksi nämä seuraavat ovat jääneet erityisen hyvin mieleen:

- Dubatut ulkomaanuutiset. Kuulemma mahdollisesti kanavalla 7 näkyy dubbaamattomiakin, mutta meillä ei näy kanavaa 7 ollenkaan, ainakaan kanavan 7 paikalla. Joten on pakko katsoa näitä dubattuja. Ne on hillittömiä. Esimerkiksi jonkun kriisin aikaan (saattoi olla Mumbain tapahtumien kertausta tai Bangkokin yökerhopaloa) meni meidän osaltamme vakava asia hekotteluksi, kun kuunneltiin erittäin eläytyvää, dramaattista, tunteellista japaniksi dubbausta... Välillä tuntuu, että se dubbaaja on yksi ja sama äijä, joka dubattavan henkilön mukaan vain vaihtaa vähän äänensävyä. Ja sitten eläytyy... Vielä ei ole osunut kohdalle ketään julkisuuden henkilöä, jota dubattaisiin. Obamaa odotellessa.

- Juopoilla huvittelu. Nää on näitä piilokameran tapaisia, mutta tässä maassa ne tuntuvat jotenkin vähän rankemmilta! Eilen katsoin ohjelmaa, jossa seurattiin eri paikkaan sammuneiden juhlijoiden heräämistä ja toilailua. Täällähän ylipäänsä ei hirveästi välitetä sammuneista ihmisistä, ja viikonloppuisin niitä lojuu aika lailla joka puolella :) Poliisit eivät yleensä puutu asiaan. Baareissakin näkee aina muutaman sijoilleen simahtaneen. Eli siis, miksei niitä sitten kuvattaisi ohjelmaan? Oli aika älyttömiä. Ihmisten kasvot oli sumennettu, mutta muuten kyllä kaikki näytettiin. Yksikin salaryman hortoili liikenteen seassa taksia huitomassa, autot suhas ohi edestä ja takaa ja tämä horjui menemään polvet koukussa. Sitten oli kännikaloja, jotka unohtelivat kännykkänsä ja laukkunsa sammumispisteeseensä, ja sit seurattiin, että missä vaiheessa he huomaavat hukanneensa jotakin... Sit oli jotain tosi pahoja, verisin naamoin keskellä Shibuyan liikennevaloja makoilevia nuoria jätkiä. Mutta pahin (ja hauskin, epäilemättä) oli kyllä heppu, joka oli sammunut juna-aseman penkille, heräs siitä, veti housut kinttuihin ja kävi istumaan penkin ja seinän väliseen rakoon kuin pöntölle - ja antoi tulla....

- Lapsilla huvittelu. Toki Suomessakin nähdyissä piilokamerajutuissa lapsille tapahtuu hassuja pyllähdyksiä ja muuta, mutta nää Japanin versiot tuntuvat niin systemaattisilta, ja aika rankoilta... Katsoin kerrankin ohjelmaa, jossa noin 2-vuotias lapsi yritti uudestaan ja uudestaan päästä sellaisen leikkiradan läpi, mutta aina se putosi liukumäen jostain ihme reiästä maahan, siis aika korkealta! Ja taas uudestaan... (Ja kuvaaja taatusti tiesi, että se lapsi jälleen putoaa siitä reiästä...) Oli kyllä sinnikäs muksu!

Sitten kuultiin tutuilta, että sellainenkin ohjelma on ollut, jossa pieni lapsi (joku 4-vuotias) lähetetään omin päin matkaan tehtävänään ostaa jotain tiettyä asiaa vaikka jostain kaupasta. Kuvaajat seuraavat sitä salaa, ja lapsi lähtee rohkeasti ja itsevarmana liikkeelle. Mutta sitten se kääntyy väärälle tielle (tietysti!), joutuu eksyksiin ja rääkyy ja vaeltaa ihan hukassa, ja kuvaajat sitten seuraavat, että millaisia ratkaisuja se lapsi tekee tilanteesta selvitäkseen...

No sit on tietty ihan normipiilokamerajuttuja, joita japsit tuntuvat rakastavan. Tänään katsoin yhtä, jossa oli aika hauskoja. Oli kaks pikkupoikaa, jotka seisoivat kalliolla tuulessa, sitten toiselle tuli pissihätä ja se alkoi pissiä, mutta tuuli niin, että kaikki meni sen toisen pojan päälle! Haha..

- Eläimillä huvittelu. Näitä on varmasti paljonkin, mutta kovin paljon ei vielä oo tullut vastaan. Yhden näin tänään, siinä kisuparka nukahti korkean kaapin päälle ja putos sieltä koko matkan lattialle, iskeytyen ensin videoihin ja telkkariin... Onneksi kissat aina selviävät pudotuksista! Netissähän oli se yks hauska, jossa koiran kuonon ja pään päälle pinotaan herkullisia lihapaloja tarkoituksena kisata, että kuka saa kasattua koiransa päälle niitä lihoja eniten, ennen kuin koiralta palaa pinna. Ja hauvoilta kuola valuu valtoimenaan, mutta tuokin kyseinen haukku kesti melkoisen keon! :)

- Vanhuksilla huvittelu. Näitä oon nähnyt vasta yhden. Se oli kyllä sairaan hauska. Taustalla soi My Heart Will Go On, kun sellainen mummo joutui veneen ja laiturin väliin tilanteeseen, että se piti käsillä veneestä kiinni, kun jalat olivat vielä laiturilla. Sitten vene, jossa pappa sitä odotti, ja laituri alkoivat erkaantua toisistaan, ja vääjäämättömästi mummo kohtasi kohtalonsa ja läsähti mahalleen veden alle! Se oli erityisen hauska juuri sen taustamusiikin vuoksi.

No, sit on tietysti kaikki sekopäiset kisailut ja visailut, joista en ole oikein päässyt vielä jyvälle. Yhdessä kypäräpäinen kilpailija roikkui katossa olevassa moottorisahassa (!) käsillään kiinni ja sitten laskettiin, kuinka monta kierrosta se pysyi siellä ilmassa, kun saha laitettiin päälle... Ja yhdessä oli sellainen pieni karuselli studiossa, ja karusellin tuolilla istuvat joutuivat syömään jotain ihme ruokia ja sitten niitä pyöritettiin, ja sitten ne taas söivät ja voivat pahoin...

Ja sit on toki ylinäytellyt saippuasarjat, joita ei kyllä kestä katsoa. Ja eilen katsoimme hämärää englannin kielen opetusohjelmaa, jossa oppilaista yksi oli naiseksi pukeutunut mies, yksi naispainija ja opetusmatskuna oli muun muassa Matrixia ja Keanu Reevesin tapaaminen... Sama japaniksi, kiitos!

EDIT. Mitähän mieltä tästä sitten olisi.... (Monet ovat olleet hyvin vihaista mieltä!)

Jatkakaamme kulttuurimatkailua,
terkuin Tv-toimittaja

keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Omisokaa, olkaa hyvät!

Akemashite omedeto gozaimasu! Eli oikein hyvää uutta vuotta Edo-Elmereiltä ja kumppaneilta!

Täällä on jo ilta, ja TV:ssä on menossa huikea lauluohjelma
Kōhaku, "Singing Battle Between the Red and the White Team", jolla on 50 vuoden perinteet japanilaisessa uuden vuoden aaton vietossa. Tunnetut laulutähdet ja jpop-bändit vetävät biisejä upeissa puitteissa upeissa vaatteissa. Ohjelman huipennusta emme taida nähdä, aikeissa on lähteä ennen puoltayötä temppeleille ja sitten Kabukicho:hon Shinjukuun hengaileen. Ulkona on tosin järkyttävän kylmä, mutta temppeleiltä pitäisi saada sakea... Puolen yön tietämissä kaikissa buddhalaisissa temppeleissä alkaa soida 108 kelloa eli Tsuri Gane. Ja ihmisiä on muurahaislaumoina. Katsotaan, mahdutaanko sekaan. Temppelille, jolle aiotaan mennä, Meijille, odotetaan sellaista paria miljoonaa henkeä...

Omisokaa, eli uuden vuoden aattoa, olemme toistaiseksi viettäneet aika perinteisesti. Päivä alkoi ousoujilla, tai toisin sanoen susuharailla eli suursiivouksella. Me emme tosin niin perinpohjaisia jaksaneet olla, kuin japanilaiset, jotka kuuraavat joka ikisen kolon, mutta teimme parhaamme. Sitten teimme kauppareissun ja sen jälkeen Toshikoshi sobaa eli sobanuudeleita norilla ja maustekastikkeella. Ei tainnut tulla ihan oikeaoppisia, vähän meni pehmeiksi, mutta koska pitkät nuudelit tuovat pitkää onnea uudelle vuodelle, niin ainakin ne pitkiä olivat!

Tänään tulisi myös kokata koko uuden vuoden ajan sapuska eli osechi, mutta ei nyt hulluuksiin mennä tämän kulttuurin kanssa. Keittiöveistä ei kuulemma saisi käyttää kolmeen päivään uuden vuoden alussa, joku jumalajuttu, mutta kyllä meidän perheessämme veitsi on aina valmiina! Ruokaa olemme kyllä hamstranneet, jääkaappi ja muutkin kaapit pullistelevat. Oikeasti uuden vuoden ruuan pitäisi olla kuivattua, kylmää tms. hyvin säilyvää, mutta onhan meidän jääkaapissa vielä hyvin säilyneet jouluruuatkin jäljellä... Uups, kaikesta vanhasta pitäisi tosin tänään päästä eroon!

Japanilainen vuodenvaihde merkitsee totaalista muutosta, vanha vuosi jää kerta kaikkiaan taa. Ne 108 kellonsoittoa vievät veke 108 pahaa asiaa, ns. syntiä, vaikkei syntiä Japanissa sinänsä tunnetakaan. Vautsi sentään, kun huomenna siis olemmekin synnittömiä ja puhtoisia!

Shimenawa-koristetta ja kadomatsu-asetelmia oven suussa meillä ei kyllä ole, vaikka kaupat ovatkin niitä pullollaan. Ne ovat sellaisia olkisen näköisiä risupuskia :) Jumalat tykkäisivät ja onnea toisivat, mutta nyt jäädään paitsi.


Traditioon kuuluu myös Hatsu Hinode, auringonnousun seuraaminen, mutta ellemme hengaa cityssä auringon nousemiseen saakka, niin voipi jäädä väliin. Aurinkoa on kyllä riittänyt, viikkoon ei ole tainnut olla pilvistä!

Huomenna meitä
varmasti pidetään surkimuksina, koska tuskin saamme yhtään Nengajoa eli uuden vuoden korttia. Postit jemmaavat kaikkien kortit postitoimistoihin (tai joihinkin hervottomiin jakelukeskuksiin - okusan entisenä Postin joululajitteluapulaisena tässä pohdiskelee että minkähänlaista se lajittelu Japanin miljoonamittakaavassa onkaan...) ja sitten postipoikaparat, joilla ei siis ole lomaa, jakelevat kortit koteihin 1.1.

Näin siis vuosi vaihtuu japanilaisittain ja uusi vuosi, Shogatsu, yritetään edoelmerilässäkin juhlia mahdollisimman "oikein". Mitää tinoja ja skumppia ja raketteja tässä kaivata!

Siis 2009: Kotoshimo dozo yoroshiku onegaishimasu! Eli ollos tämä vuosi onnenpotkuista pakahtuva meille ja teille ja meidän suhteillemme!