Japanilainen työkaverini sai lapsen. Lounaskeskusteluissa onkin puhuttu viime aikoina lapsen saamiseen liittyvistä laillisista oikeuksista ja synnyttämiseen liittyvistä kustannuksista. Se, joka sattuu olemaan työnantajana, merkitsee näköjään paljon tässä maassa. Koitin etsiä vielä lisää tietoa, mutta varsinkin englanniksi netti on täynnä kaikenlaista epämääräistä hälinää vanhempien oikeuksista.
Ilmeisestikin se on fakta, että työlain mukaan isät ovat oikeutettuja peräti kahdeksan viikon isyyslomaan. Mutta, tuolta ajalta maksetaan vain 30% palkasta. Jokainen arvannee, paljonko japanilaiset miehet keskimäärin käyttävät tuosta lomasta. Todellisen isyyslomapituuden vaikuttaa määrittävän firman myöntämien täysipalkkaisten isyyslomapäivien määrä. Meidän firmamme tapauksessa näitä päiviä on kolme.
Työkaverini lapsi syntyi keisarinleikkauksella, joten synnytyksen tarkka päivä oli tiedossa. Niinpä hän piti vapaata synnytystä edeltävän torstain ja perjantain, jolloin leikkaus suoritettiin. Seuraavan viikon vaimo oli sairaalassa, joten mies kulki kodin, työpaikan ja sairaalan väliä. Sairaalan vierailuaika loppui jopa isien tapauksessa kello 19, joten eräänäkin päivänä hän ehti tavata vaimoansa vain kymmenen minuutin ajan. Niin, töistä ei sovi livistää paljoa aiemmin, vaikka perheeseen olisi juuri syntynytkin lapsi.
Seuraavan viikon lauantaina vaimo pääsi sairaalasta kotiin, joten mies piti maanantain ja tiistain isyyslomaa. Ilmeisestikin toisen päivän vuosilomista (jotan meillä on 12 päivää) tai palkattomana, koska isyyslomapäiväthän loppuivat jo maanantaihin. Keskiviikkona hän palasi taas töihin. Eräänäkin iltana esimiehemme oli pitänyt tätä ja toista työkaveria toimistolla suunnittelemassa päivityksiä peräti kello 23:een asti. Eli kukaan ei näytä saavan erityiskohtelua, vaikka kotona olisikin leikkauksesta toipuva vaimo ja parin viikon ikäinen lapsi.
Synnytyksen rahallisesta puolesta tiedän ainakin sen, että normaalisti sairaalakulut ovat 120000-150000 jeniä. Meidän työpaikkamme vakuutus maksaa ainakin nykyisellään 400000 jeniä lapsen syntymästä, joten sairaalakulut on katettu sillä. Me lähimmät työkaverit keräsimme yhteisen 25000 jenin lahjarahan onnelliselle isukille. Summasta suurimman osan maksoivat esimies ja muut managerit. Heh, ehkä esimies halusi vastinetta lahjarahalleen ja siksi piti pitkän illan töissä.
Yleensä isommat työnantajat maksavat jonkinlaisen onnittelubonuksen, mutta meidän firmassamme ei sellanen ole tapana. Eräs suuri japanilainen teleoperaattori maksaa ensimmäisestä lapsesta 50000 jenin bonuksen. Ja viides lapsi kirvoittaa jo peräti viiden miljoonan jenin potin! No, eipä se viiden lapsen kouluttaminenkaan tässä maassa halpaa ole, joten viisi miljoonaa hujahtanee hetkessä.
Joku kuitenkin nyt miettii sitä, eli: meille ei ole lapsia tulossa ainakaan juuri nyt.
maanantai 30. marraskuuta 2009
perjantai 27. marraskuuta 2009
Golden Gain sokkeloissa
Shinjukussa on oiva ja aika jännittäväkin alue nimeltä Golden Gai. Meillä kesti aika kauan, varmaankin reilusti yli puoli vuotta, ennen kuin ensimmäisen kerran koko alueella kävimmekään. Eipä siellä edelleenkään usein tule hengailtua, mutta kiehtova alue on, etenkin vastapainona ydin-Shinjukun moderneille trendikuppiloille, ostoskeskuksille ja Kabukichon välkkeelle.
Kyseessä siis on aika pieni kortteli, johon on tungettu yli parisataa pikkubaaria vieri viereen plus päällekkäin. Tämän näköisesti:
Alue on säilynyt varsin pitkään ja on yhä aika autenttinen tapaus. Siinä mielessä, että kapeilla kujilla voi kenties aistia yhä jonkinlaista 1970-luvun tunnelmaa, rappioromantiikkaa, kaikkea hassua. Taiteilijameininkiä.
Suuri osa baareista pitää ovensa kiinni, eikä millään voi tietää, mitä ovien takana piileekään. Tai useimmiten tietää sen, että luultavimmin siellä piilee vain muutama asiakaspaikka sekä tuvan täydeltä juuri tuon tietyn kuppilan kantaväestöä.
Joskus ovi on aukikin.
Useisiin yläkerran paikkoihin johtavat jännän näköiset rappuset, ja ellei ole seikkailijaluonne, moni näistä tyylikkäistä rapuista saattaa jäädä kurkkaamatta ylös saakka!
Alueella painotetaan mennyttä meininkiä ja sitä, ettei kortteli menisi pilalle liikakansoituksesta ja turistihortoilusta. Moniin baareihin onkin iso sisäänpääsymaksu (jopa 1000yen) estämään random-ohikulkijoiden kuten ulkomaalaisten tunkeilua.
Toisinaan Golden Gain kujilla voi silti nähdä tällaistakin:
Alla olevakin on varmasti ulkomaankielisten suosiossa.
Mutta mitäs sanotte tästä?
Leimallista alueelle onkin sellainen hiukkasen kämähtänyt hippimeininki.
Joukkoon mahtuu myös selkeästi modernimpia juottoloita.
Jos meidät jostakin Golden Gailta voi bongata, niin yleensä Bar Albatrossista. Sinne on halvahko charge ja paikassa on mukava tunnelma. Yleensä tosin olemme Shinjukun toisessa Albatrossissa, aseman lähellä sijaitsevan mini-Golden Gain alueella, koska se on lokaatioltaan niin helppo paikka ja tunnelma on kuitenkin saman tyyppinen. Eli punainen ja hämyisä, mukava musa soi ja nuoret baarimikot ovat hauskoja hemmoja.
Nämä punatunnelmakuvat ovat kuitenkin ihan sieltä ehdasta ison Golden Gain Albatrossista:
--
Loppukevennykseksi (?) tilanneotos Shinjukun Kabukichon kulmilta:
Kyseessä siis on aika pieni kortteli, johon on tungettu yli parisataa pikkubaaria vieri viereen plus päällekkäin. Tämän näköisesti:
Alue on säilynyt varsin pitkään ja on yhä aika autenttinen tapaus. Siinä mielessä, että kapeilla kujilla voi kenties aistia yhä jonkinlaista 1970-luvun tunnelmaa, rappioromantiikkaa, kaikkea hassua. Taiteilijameininkiä.
Suuri osa baareista pitää ovensa kiinni, eikä millään voi tietää, mitä ovien takana piileekään. Tai useimmiten tietää sen, että luultavimmin siellä piilee vain muutama asiakaspaikka sekä tuvan täydeltä juuri tuon tietyn kuppilan kantaväestöä.
Joskus ovi on aukikin.
Useisiin yläkerran paikkoihin johtavat jännän näköiset rappuset, ja ellei ole seikkailijaluonne, moni näistä tyylikkäistä rapuista saattaa jäädä kurkkaamatta ylös saakka!
Alueella painotetaan mennyttä meininkiä ja sitä, ettei kortteli menisi pilalle liikakansoituksesta ja turistihortoilusta. Moniin baareihin onkin iso sisäänpääsymaksu (jopa 1000yen) estämään random-ohikulkijoiden kuten ulkomaalaisten tunkeilua.
Toisinaan Golden Gain kujilla voi silti nähdä tällaistakin:
Alla olevakin on varmasti ulkomaankielisten suosiossa.
Mutta mitäs sanotte tästä?
Leimallista alueelle onkin sellainen hiukkasen kämähtänyt hippimeininki.
Joukkoon mahtuu myös selkeästi modernimpia juottoloita.
Jos meidät jostakin Golden Gailta voi bongata, niin yleensä Bar Albatrossista. Sinne on halvahko charge ja paikassa on mukava tunnelma. Yleensä tosin olemme Shinjukun toisessa Albatrossissa, aseman lähellä sijaitsevan mini-Golden Gain alueella, koska se on lokaatioltaan niin helppo paikka ja tunnelma on kuitenkin saman tyyppinen. Eli punainen ja hämyisä, mukava musa soi ja nuoret baarimikot ovat hauskoja hemmoja.
Nämä punatunnelmakuvat ovat kuitenkin ihan sieltä ehdasta ison Golden Gain Albatrossista:
--
Loppukevennykseksi (?) tilanneotos Shinjukun Kabukichon kulmilta:
torstai 26. marraskuuta 2009
Freshness Burgerin uusi vegeveto!
Ham ja nam, tai eipä sittenkään ham, sillä Freshness Burger lanseerasi tuossa joku aika sitten uuden sieniburgerin, joka on ihan vegetaarinen! Vegetable Burger Mushroom saapui Vegetable Burger Tofun rinnalle, mikä onnen aihe! Oma henkilökohtainen purilaiskuskini kiikutti viime viikolla nälkäiselle okusanille uuden herkun testaukseen - ja kyllä, se maistui!
Burger oli tosin aika jännittävä, eikä sitä voi suositella sienikammoiselle. Kyseessä ei nimittäin ollut sienipihvi, tai oli tavallaan, mutta pihvinä oli kokonainen, jättimäinen sieni! Portobello-sieni, joka oli oikein mehukas ja maukas. Joku voisi väittää, että varsin lihamainenkin. Lisukkeina löytyi paksu tomaatinviipale, salaattia, paksu sipulirengas ja hyvää balsamiviinietikkakastiketta. Hinta oli 420 jeniä, sama kuin tofuburgerinkin.
Ja sitten kuva, ei tosin oma, koska hampurilainen hävisi niin nopeasti, ettei sanaa "kamera" ehtinyt lausua, ajatellakaan:
Mikä ihaninta, sieniburgerissa on vain 282 kaloria, eli niitä voi vetää vaikka kaksi, eikä ole vielä pahakaan purilaisporsas!
Burger oli tosin aika jännittävä, eikä sitä voi suositella sienikammoiselle. Kyseessä ei nimittäin ollut sienipihvi, tai oli tavallaan, mutta pihvinä oli kokonainen, jättimäinen sieni! Portobello-sieni, joka oli oikein mehukas ja maukas. Joku voisi väittää, että varsin lihamainenkin. Lisukkeina löytyi paksu tomaatinviipale, salaattia, paksu sipulirengas ja hyvää balsamiviinietikkakastiketta. Hinta oli 420 jeniä, sama kuin tofuburgerinkin.
Ja sitten kuva, ei tosin oma, koska hampurilainen hävisi niin nopeasti, ettei sanaa "kamera" ehtinyt lausua, ajatellakaan:
Mikä ihaninta, sieniburgerissa on vain 282 kaloria, eli niitä voi vetää vaikka kaksi, eikä ole vielä pahakaan purilaisporsas!
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Showa Kinen -puistossa frisbeegolfia!
Showa Kinen Park on aikas mukava puisto. Sinne vie hetken aikaa matkustaa (Shinjukusta 30-40min) ja puistoon on pieni sisäänpääsymaksu, mutta onpahan vaivan väärti. Kannattaa lähteä aikaisin vapaa-aamusta, sillä puisto on VAL-TA-VA. Kävellä saa ja joutuu, ellei sitten vuokraa pyörää. Sekin on mahdollista, kustantaa 410 jeniä kolmelta tunnilta ja pyörän voi jättää minne vain puiston pyöräpisteistä.
Pyöräilijöitäkin laiskemmat voivat myös istahtaa tällaisen junan kyytiin.
Aakeassa puistossa oli kaikenlaista jännittävää.
Me ja Suomi-vieraamme emme oikein osanneet ennustaa puiston laajuutta, joten koko puistikon kierros, kuten japanilaisen puutarhan tsekkaus (muun muassa Bonsai Garden) jäi ensi kertaan. Olimme tällä erää nimittäin ihan tietyllä asialla: frisbeegolf-asialla! Vieraamme olivat lajin harrastajia, joten pitihän Tokion discgolfaussfääritkin testata. Okulle ja Yanille kokemus oli ensimmäinen lajissaan, mutta sen verran hilpeää puuhaahan se oli, että kenties miksei toistekin!
Puistossa oli kaksi frisbeegolfrataa, joista toisen, jälkimmäisen, viskoimme läpi. Alue oli aika mukava, selkeä ja rauhallinen, ehti syödä evästä välissä ja pääsi helposti jatkamaan rataa.
Tarkoituksena on siis vuorollaan heitellä omaa frisbeetään kohti kaukaista verkkomaalia. Emme pelanneet kisaveren maku suussa, joten kellekään ei tullut kauhean paha mieli, vaikka toisinaan frisbeet sinkoutuivat yli rajojen ja ennen kaikkea puuhun. Onneksi lähistöllä oli aina sopivia kepukoita, joilla karistaa frisbee oksilta.
Golfailu maksoi 200 jeniä päältä kolmen tunnin ajalle.
Showa Kinen -puistossa voi myös pelata petanquea, krokettia, minigolfia, futsalia ja soudella veneellä lammella. Alueella on myös iso grillailukeidas, jolta voi varata oman paikkansa etukäteen ja jopa tilata grillaussapuskat valmiiksi.
Syksy on jo, ja puistoissa sen erityisesti huomaa. Katukuvassa vielä vihertää.
Päivä myös päättyy yhä aiemmin eli niinpä ennen viittä jo alkoi aurinko laskea. Kotiinpaluun paikka!
--
Tai no, pelihalliinhan me taidettiin päätyä...!!
Pyöräilijöitäkin laiskemmat voivat myös istahtaa tällaisen junan kyytiin.
Aakeassa puistossa oli kaikenlaista jännittävää.
Me ja Suomi-vieraamme emme oikein osanneet ennustaa puiston laajuutta, joten koko puistikon kierros, kuten japanilaisen puutarhan tsekkaus (muun muassa Bonsai Garden) jäi ensi kertaan. Olimme tällä erää nimittäin ihan tietyllä asialla: frisbeegolf-asialla! Vieraamme olivat lajin harrastajia, joten pitihän Tokion discgolfaussfääritkin testata. Okulle ja Yanille kokemus oli ensimmäinen lajissaan, mutta sen verran hilpeää puuhaahan se oli, että kenties miksei toistekin!
Puistossa oli kaksi frisbeegolfrataa, joista toisen, jälkimmäisen, viskoimme läpi. Alue oli aika mukava, selkeä ja rauhallinen, ehti syödä evästä välissä ja pääsi helposti jatkamaan rataa.
Tarkoituksena on siis vuorollaan heitellä omaa frisbeetään kohti kaukaista verkkomaalia. Emme pelanneet kisaveren maku suussa, joten kellekään ei tullut kauhean paha mieli, vaikka toisinaan frisbeet sinkoutuivat yli rajojen ja ennen kaikkea puuhun. Onneksi lähistöllä oli aina sopivia kepukoita, joilla karistaa frisbee oksilta.
Golfailu maksoi 200 jeniä päältä kolmen tunnin ajalle.
Showa Kinen -puistossa voi myös pelata petanquea, krokettia, minigolfia, futsalia ja soudella veneellä lammella. Alueella on myös iso grillailukeidas, jolta voi varata oman paikkansa etukäteen ja jopa tilata grillaussapuskat valmiiksi.
Syksy on jo, ja puistoissa sen erityisesti huomaa. Katukuvassa vielä vihertää.
Päivä myös päättyy yhä aiemmin eli niinpä ennen viittä jo alkoi aurinko laskea. Kotiinpaluun paikka!
--
Tai no, pelihalliinhan me taidettiin päätyä...!!
perjantai 6. marraskuuta 2009
Häiritsevätkö jäiset nännit?
Pilaavatko hyiset rinnat elämäsi? Ei hätää, enää, sillä arvoisat japanilaiset ovat kehittäneet kätevät rintaliivien sisään sijoitettavat USB-lämmittimet. Tästä lähtien kun istahdat hyisessä huoneessa koneesi ääreen sinun tarvitsee vain plugata USB-liitin tietokoneeseesi ja rintasi säilyvät miellyttävän lämpöisinä. Lähde: Tokyo Mango
Ippudon täydellinen(kö) ramen
Olen yrittänyt jatkaa makumatkaa ramenin pariin, koska viimeisen vuoden aikana olen syönyt näitä keittoja aivan luvattoman vähän. Tarjontaa vain on niin paljon (tuhansia liikkeitä pelkästään Yamanoten reitin sisällä), että olen ottanut internetin avuksi gastronomisiin sekoiluihini. Koska Jangara viritti makuhermot tonkotsun taajuudelle, päätin jatkaa kokemuksia hakatalaisten herkkujen parissa.
Vaikka ketjuravintola ei yleensä herätä erityisen positiivisia mielikuvia, Ippudon tapauksessa ketju on tae laadusta. Ravintolat vaikuttavat keräävän melkoisen tasaista kehua ja kiitosta, mistä todisteena esimerkiksi useampien blogaajien suositukset ja suitsutukset. Ollessani Takadanobabassa koemaistoin paikallisen ravintolan, joka löytyy matkalla Wasedaan.
Ippudoon on yleensä jono, kuten useampikin sivusto tiesi kertoa, ja se piti paikkansa myös kyseisenä arkipyhän iltapäivänä. Tarjoilija kävi jakamassa ulkona jonottaville menut, ja hetken kuluttua myös ottamassa tilaukset ylös. Ippudon tapauksessa menu on lyhyt ja yksinkertainen: Tarjolla on vain muutama erilainen ramen ja niiden sidekickit, kuten riisiä ja gyozaa. Kun perusasia tehdään hyvin, ei tarvita loputtoman pitkää listaa näennäisesti erilaisia annoksia.
Jonotus kesti noin kymmenen minuuttia ja päästyäni sisälle saatoin vain todeta, että Akamaru kasane-aji (赤丸かさね味) oli juuri niin täyteläistä ja suussa sulavan kermaista ja pehmeää tonkotsu-ramenia kuin olin valmistautunut syömäänkin. Valitettavasti en voi edes arvailla millaisen evoluution tämä ruoka on kokenut sitten vuoden 1985, kun ensimmäinen Ippudo avattiin Hakatassa, mutta ihan varmasti suuret nuudelijumalat ovat olleet johdattamassa tietä tähän liki täydellisyyteen yltävään herkkuun.
Keiton pohjana on sianluista hyvin kuumassa lämmössä keittämällä valmistettu vaaleanharmaa liemi, jolla on seuranaan jännittävä, salainen musta öljy. Tämä "nokiöljy" on käytännössä valkosipuli- ja seesamiöljyä, joka on paahdettu ihan mustaksi. Mutta Ippudon tapauksessa siihen liittyy vielä jokin salainen ainesosa, joten heidän öljynsä maistuu hieman erilaiselta kuin muissa paikoissa.
Pöytämausteena on mm. kokonaisia valkosipulinkynsiä ja puristin. Vaikka keitto oli hyvää jo sellaisenaankin, niin valkosipulin lisääminen täydellisti makua vielä entisestään. Vaikka olenkin toitottanut täyteläisestä mausta, se ei todellakaan tarkoita sitä, että liemi oli vain yksi iso makuräjähdys. Kaikki osaset ovat hyvin eroteltavissa, mutta silti selkeä osa kokonaisuutta. Ippudon ramen olikin ehkä aavistuksen kevyempi kuin Jangaran. Eikä missään nimessä huonolla tavalla. Pyöräily Takadanobabasta Koenjiin onnistui ilman pelkoa vatsassa vaanivasta kuolemasta.
Eräänlaisena lisäkokeiluna söin pari päivää sitten työpäivän päätteeksi jonkin halpisketjun 450 jeniä maksavan tonkotsu-ramenin. Tokiosta on mahdollista saada tuohon hintaan maittavakin ramen, mutta suurelta osin tarjonta on kuin tässä testaamassani paikassa: liemi ei maistu juuri miltään, mutta rasvaa siinä lilluu kauheasti, nuudelit ovat ihan keltaiset ja sitkeät, ja kaikki muu maistuu suunnilleen pahimmalta mahdolliselta purkkitavaralta. Tällaiset kokeilut ovat silti oikein hyödyllisiä, koska niiden jälkeen Ippudon 850 jeniä maksava ramen tuntuu joka jenin arvoiselta.
Vaikka ketjuravintola ei yleensä herätä erityisen positiivisia mielikuvia, Ippudon tapauksessa ketju on tae laadusta. Ravintolat vaikuttavat keräävän melkoisen tasaista kehua ja kiitosta, mistä todisteena esimerkiksi useampien blogaajien suositukset ja suitsutukset. Ollessani Takadanobabassa koemaistoin paikallisen ravintolan, joka löytyy matkalla Wasedaan.Ippudoon on yleensä jono, kuten useampikin sivusto tiesi kertoa, ja se piti paikkansa myös kyseisenä arkipyhän iltapäivänä. Tarjoilija kävi jakamassa ulkona jonottaville menut, ja hetken kuluttua myös ottamassa tilaukset ylös. Ippudon tapauksessa menu on lyhyt ja yksinkertainen: Tarjolla on vain muutama erilainen ramen ja niiden sidekickit, kuten riisiä ja gyozaa. Kun perusasia tehdään hyvin, ei tarvita loputtoman pitkää listaa näennäisesti erilaisia annoksia.
Jonotus kesti noin kymmenen minuuttia ja päästyäni sisälle saatoin vain todeta, että Akamaru kasane-aji (赤丸かさね味) oli juuri niin täyteläistä ja suussa sulavan kermaista ja pehmeää tonkotsu-ramenia kuin olin valmistautunut syömäänkin. Valitettavasti en voi edes arvailla millaisen evoluution tämä ruoka on kokenut sitten vuoden 1985, kun ensimmäinen Ippudo avattiin Hakatassa, mutta ihan varmasti suuret nuudelijumalat ovat olleet johdattamassa tietä tähän liki täydellisyyteen yltävään herkkuun.
Keiton pohjana on sianluista hyvin kuumassa lämmössä keittämällä valmistettu vaaleanharmaa liemi, jolla on seuranaan jännittävä, salainen musta öljy. Tämä "nokiöljy" on käytännössä valkosipuli- ja seesamiöljyä, joka on paahdettu ihan mustaksi. Mutta Ippudon tapauksessa siihen liittyy vielä jokin salainen ainesosa, joten heidän öljynsä maistuu hieman erilaiselta kuin muissa paikoissa.
Pöytämausteena on mm. kokonaisia valkosipulinkynsiä ja puristin. Vaikka keitto oli hyvää jo sellaisenaankin, niin valkosipulin lisääminen täydellisti makua vielä entisestään. Vaikka olenkin toitottanut täyteläisestä mausta, se ei todellakaan tarkoita sitä, että liemi oli vain yksi iso makuräjähdys. Kaikki osaset ovat hyvin eroteltavissa, mutta silti selkeä osa kokonaisuutta. Ippudon ramen olikin ehkä aavistuksen kevyempi kuin Jangaran. Eikä missään nimessä huonolla tavalla. Pyöräily Takadanobabasta Koenjiin onnistui ilman pelkoa vatsassa vaanivasta kuolemasta.
Eräänlaisena lisäkokeiluna söin pari päivää sitten työpäivän päätteeksi jonkin halpisketjun 450 jeniä maksavan tonkotsu-ramenin. Tokiosta on mahdollista saada tuohon hintaan maittavakin ramen, mutta suurelta osin tarjonta on kuin tässä testaamassani paikassa: liemi ei maistu juuri miltään, mutta rasvaa siinä lilluu kauheasti, nuudelit ovat ihan keltaiset ja sitkeät, ja kaikki muu maistuu suunnilleen pahimmalta mahdolliselta purkkitavaralta. Tällaiset kokeilut ovat silti oikein hyödyllisiä, koska niiden jälkeen Ippudon 850 jeniä maksava ramen tuntuu joka jenin arvoiselta.
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Oku ja Yan Okutamaa valloittamassa
Vaikka Fuji-sanin valloitus saa tältä vuodelta vielä jäädä, on Tokion lähimaastossa muitakin kiintoisia vuoristoalueita pahimpaan hätään. Takao on yksi, mutta varsinainen hiking-alue on Okutama Tokion äärimmäisellä länsirajalla.
Heräsimme lauantaina varhain, otimme Takadanobabasta alle Seibu-Shinjuku Linen rapid-version ja junailimme Haijimaan (noin 45min.), jossa vaihdoimme Ome Linen junaan, joka kulki Omeen (noin 20min.), jossa vaihdoimme edelleen Ome Linen junaan, joka päätyi Okutamaan (noin 35min.). Okutamassa olimme ihan pihalla, että mitäs sitten. Luulimme, että asemalta lähtisi selkeitä reittejä vuorivaelluksille, mutta näinpä ei ihan ollutkaan. Metsästimme aseman lähellä sijaitsevasta Visitor Centeristä romanjiversion alueen kartasta, mutta ongelmana oli se, että kartassa oli VAIN romanjia ja aseman lähistöllä kaikki opasteet oli merkitty kanjein. Toinen ongelma oli se, että kello alkoi olla sittenkin jo lähempänä puolta päivää ja kaikki karttaan merkityt reitit näyttivät vievän aikaa viisi tuntia tai yli. Eräästä muinaisesta Miyajima-vuoriseikkailusta viisastuneina me EMME mene millekään vuorelle, mikäli on olemassa pieninkin uhka pimeyden laskeutumisesta yks kaks yllättäen kesken kaiken... Ainakaan suunnittelemattomasti.
Romanji-kartasta oli kuitenkin se hyöty, että siihen oli merkitty retkeen kuluvat aika-arviot myös muille kuin ns. "kolmelle ylhäiselle huipulle" eli Mt. Gozenille, Mt. Odakelle ja Mt. Mitakelle. Huomasimme vuoren nimeltä Mt. Honita (1225m) ja laskeskelimme valoisan ajan riittävän sille seikkailulle varsin hyvin. Onnistuimme myös omin toimin löytämään oikean suunnan ja pääsimme Honita-sanin "entrancelle".
Koska vuorilla on aina ennakkoruska, oli myös Okutamassa tosi nättiä.
Ja sitten alkoi nousu, ja valokuvaaminen herkesi seuraavaksi noin 2 tunniksi.
Vuori yllätti jyrkkyydellään. Alkuun kaavailtu "rento nouseminen maisemia ihastellen" muuttui muotoon "sydän hakaten henki kurkussa lehdissä ja kivissä liukastellen ylös, ylös ja yhä ikuisesti ylös jyrkkää seinämää". Okusanin kohdalla näin ainakin. Oli aika lämmin, joten hetkessä paidat olivat likomärät. Nousu oli pääosin pitkin varsin avaraa, jyrkkää ja irtolehtien, juurien ja soran sekoitusta, joten liukastumis- & kierimismahdollisuuksia oli runsain mitoin.
Jossain vaiheessa hiipi pikku pelko peppuun, että ehdimmekö varmasti aikataulussa ylös. Avara rinne vaihtui varjoisampaan seetririnteeseen, jota sitten jatkuikin aivan loputtomiin. Pohkeet kiljuivat.
Väkeä tuli vastaan harvoin, mutta tasaisesti, ja Oku oli kauhuissaan tulevasta alasmenosta. Rinne oli niin jyrkkä, ettei takaisin tehnyt mieli ollenkaan, ikinä! Toivo eli, että huipulta toiseen suuntaan lähtevä toinen reitti olisi iisimpi.
Hieman ennen huippua (tai toiveita siitä, että huippu olisi lähellä) kysyimme vastaan luisuvalta hepulta, että onkos vielä pitkästi. Hän lupasi, että enää kymmenisen minuuttia - ja oli oikeassa. Pääsimme huipulle varttia vaille karttaan määritellystä 2,5 tunnista.
Summitilla söimme ume-onigiriä ja sämpylöitä ja huomasimme, että onpas viileä. Korkeallahan me olimme, korkeimmalla, minne ikinä kumpikaan oli kiivennyt. Näkymä oli aurinkosumusta johtuen aika sumea, eli Fujia emme nyt nähneet. Ilma oli ihanan raikas.
Lähdimme itäpuolelle laskeutumistarkoituksissa, kunhan ensin hetken mekastimme karkottaaksemme sivusilmällä nähnyt isot, rytisevät eläimet. Ilveksiä? Susia? Eipä sittenkään, vaan apinoita! Kaksi isoa, punanaamaista apinaa siinä katseli rauhassa istuskellen rypemistämme! Taisi olla pariskunta.
Itäreitti oli täysin erilainen, onneksi. Tosi kaunis, satumetsämäinen.
Seetripuut olivat huikeita. Uskomattoman pitkiä ja suoria.
Laskeutuessa ilta-aurinko säteili puiden lomitse ja hämärsi yhä enemmän, mutta kun reitin helppous alkoi olla ilmeinen, suurimmat huolet ehtimisestä kaikkosivat. Maisemista pystyi nauttimaan täysin rinnoin. Mitä nyt laskeutumislihaksia toki koeteltiin.
Tässä kohdassa korkkasimme mukana olleen kappusaken ja otimme kampait kunnon kiipeilylle!
Vuoristokiipeilijä Oku vauhdissa. Toisin kuin kaikkeen valmistautuneilla japanilaisilla meillä ei ollut mukanamme kokoon taitettavaa kiipeilysauvaa, mutta rinteeltä löytyi sentään tällainen avulias karahka. Siitä olikin suurta tukea ja turvaa kinkkisissä kohdissa.
Alas Hatonosun aseman liepeille päästyämme (laskeutumiseen kului noin 1,5h) rauhoituimme hetken raamenterassilla, kunnes aurinko olikin jo kokonaan laskeutunut ja me valmiita junaan ja kotiin.
... Tai! Mutta! Olihan Halloween! Ja meillä valmiiksi päällä kammottavat, hikiset tuulipukukostyymit!! Jahou, siis karaokeen!!! Vuoriseikkailu viimeisteltiin Tokioon päästyämme todellakin halpiskaraokella (2h), joka tuli vielä halpiksemmaksi Yan-sanin voitettua karaoketalon pitäjän kivi-paperi-sakset -skabassa, mikä aiheutti 30% alennuksen loppulaskuun!
Hiking, climbing & singing -> kyllä sitten kuuma kylpy kelpasi!
P.S. Ja tänään, seuraavana päivänä, jalat ovatkin sitten niin tulessa, että seisomaan nouseminen ei onnistu ilman voimakasta käsilihasten käyttöä...
Heräsimme lauantaina varhain, otimme Takadanobabasta alle Seibu-Shinjuku Linen rapid-version ja junailimme Haijimaan (noin 45min.), jossa vaihdoimme Ome Linen junaan, joka kulki Omeen (noin 20min.), jossa vaihdoimme edelleen Ome Linen junaan, joka päätyi Okutamaan (noin 35min.). Okutamassa olimme ihan pihalla, että mitäs sitten. Luulimme, että asemalta lähtisi selkeitä reittejä vuorivaelluksille, mutta näinpä ei ihan ollutkaan. Metsästimme aseman lähellä sijaitsevasta Visitor Centeristä romanjiversion alueen kartasta, mutta ongelmana oli se, että kartassa oli VAIN romanjia ja aseman lähistöllä kaikki opasteet oli merkitty kanjein. Toinen ongelma oli se, että kello alkoi olla sittenkin jo lähempänä puolta päivää ja kaikki karttaan merkityt reitit näyttivät vievän aikaa viisi tuntia tai yli. Eräästä muinaisesta Miyajima-vuoriseikkailusta viisastuneina me EMME mene millekään vuorelle, mikäli on olemassa pieninkin uhka pimeyden laskeutumisesta yks kaks yllättäen kesken kaiken... Ainakaan suunnittelemattomasti.
Romanji-kartasta oli kuitenkin se hyöty, että siihen oli merkitty retkeen kuluvat aika-arviot myös muille kuin ns. "kolmelle ylhäiselle huipulle" eli Mt. Gozenille, Mt. Odakelle ja Mt. Mitakelle. Huomasimme vuoren nimeltä Mt. Honita (1225m) ja laskeskelimme valoisan ajan riittävän sille seikkailulle varsin hyvin. Onnistuimme myös omin toimin löytämään oikean suunnan ja pääsimme Honita-sanin "entrancelle".
Koska vuorilla on aina ennakkoruska, oli myös Okutamassa tosi nättiä.
Ja sitten alkoi nousu, ja valokuvaaminen herkesi seuraavaksi noin 2 tunniksi.
Vuori yllätti jyrkkyydellään. Alkuun kaavailtu "rento nouseminen maisemia ihastellen" muuttui muotoon "sydän hakaten henki kurkussa lehdissä ja kivissä liukastellen ylös, ylös ja yhä ikuisesti ylös jyrkkää seinämää". Okusanin kohdalla näin ainakin. Oli aika lämmin, joten hetkessä paidat olivat likomärät. Nousu oli pääosin pitkin varsin avaraa, jyrkkää ja irtolehtien, juurien ja soran sekoitusta, joten liukastumis- & kierimismahdollisuuksia oli runsain mitoin.
Jossain vaiheessa hiipi pikku pelko peppuun, että ehdimmekö varmasti aikataulussa ylös. Avara rinne vaihtui varjoisampaan seetririnteeseen, jota sitten jatkuikin aivan loputtomiin. Pohkeet kiljuivat.
Väkeä tuli vastaan harvoin, mutta tasaisesti, ja Oku oli kauhuissaan tulevasta alasmenosta. Rinne oli niin jyrkkä, ettei takaisin tehnyt mieli ollenkaan, ikinä! Toivo eli, että huipulta toiseen suuntaan lähtevä toinen reitti olisi iisimpi.
Hieman ennen huippua (tai toiveita siitä, että huippu olisi lähellä) kysyimme vastaan luisuvalta hepulta, että onkos vielä pitkästi. Hän lupasi, että enää kymmenisen minuuttia - ja oli oikeassa. Pääsimme huipulle varttia vaille karttaan määritellystä 2,5 tunnista.
Summitilla söimme ume-onigiriä ja sämpylöitä ja huomasimme, että onpas viileä. Korkeallahan me olimme, korkeimmalla, minne ikinä kumpikaan oli kiivennyt. Näkymä oli aurinkosumusta johtuen aika sumea, eli Fujia emme nyt nähneet. Ilma oli ihanan raikas.
Lähdimme itäpuolelle laskeutumistarkoituksissa, kunhan ensin hetken mekastimme karkottaaksemme sivusilmällä nähnyt isot, rytisevät eläimet. Ilveksiä? Susia? Eipä sittenkään, vaan apinoita! Kaksi isoa, punanaamaista apinaa siinä katseli rauhassa istuskellen rypemistämme! Taisi olla pariskunta.
Itäreitti oli täysin erilainen, onneksi. Tosi kaunis, satumetsämäinen.
Seetripuut olivat huikeita. Uskomattoman pitkiä ja suoria.
Laskeutuessa ilta-aurinko säteili puiden lomitse ja hämärsi yhä enemmän, mutta kun reitin helppous alkoi olla ilmeinen, suurimmat huolet ehtimisestä kaikkosivat. Maisemista pystyi nauttimaan täysin rinnoin. Mitä nyt laskeutumislihaksia toki koeteltiin.
Tässä kohdassa korkkasimme mukana olleen kappusaken ja otimme kampait kunnon kiipeilylle!
Vuoristokiipeilijä Oku vauhdissa. Toisin kuin kaikkeen valmistautuneilla japanilaisilla meillä ei ollut mukanamme kokoon taitettavaa kiipeilysauvaa, mutta rinteeltä löytyi sentään tällainen avulias karahka. Siitä olikin suurta tukea ja turvaa kinkkisissä kohdissa.
Alas Hatonosun aseman liepeille päästyämme (laskeutumiseen kului noin 1,5h) rauhoituimme hetken raamenterassilla, kunnes aurinko olikin jo kokonaan laskeutunut ja me valmiita junaan ja kotiin.
... Tai! Mutta! Olihan Halloween! Ja meillä valmiiksi päällä kammottavat, hikiset tuulipukukostyymit!! Jahou, siis karaokeen!!! Vuoriseikkailu viimeisteltiin Tokioon päästyämme todellakin halpiskaraokella (2h), joka tuli vielä halpiksemmaksi Yan-sanin voitettua karaoketalon pitäjän kivi-paperi-sakset -skabassa, mikä aiheutti 30% alennuksen loppulaskuun!
Hiking, climbing & singing -> kyllä sitten kuuma kylpy kelpasi!
P.S. Ja tänään, seuraavana päivänä, jalat ovatkin sitten niin tulessa, että seisomaan nouseminen ei onnistu ilman voimakasta käsilihasten käyttöä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)