Uusi Tokio-opas!

Tokio-faneille ilouutinen! Mondo on julkaissut uuden Toksu-oppaan! Eipä tarvitse enää cityä sukellella läpi pelkän Tokio-Passin tai Lonarin varassa, vaan suomenkielentaitoiset voivat Mondo-oppaan avulla löytää uusia ja jänniä kolkkia.

Hyvä Mondo! :)



P.S. Edo-Elmerit kaipailevat jo hitusen Japanin maata... Sushilla on pitänyt käydä ja mangaa lueskella. Kirsikankukkien kajastus houkuttaa, kuin myös kasvisraamenin kausi ensi kuussa, mutta josko sitä pitäisi getat vielä Suomen kamaralla - toistaiseksi!

Meidän Mejiro!

Kas vain, on marraskuu ja on Suomi ja on miinuskaupalla pakkasta ja kinoskaupalla lunta. Sekä eräs blogi, jonka paketointi on antanut odottaa itseään jo muutaman kuukauden, hups...

Edo-Elmerit ovat siis nyt asustaneet Suomessa tasan 4 kuukautta. Uusi koti on sisustettu, ja sen sisuksissa lämmitellään ihanassa keskuslämmityksessä, vaikka ulkona onkin -15 astetta. Tokiossa alkaa kai sielläkin olla jo viluisat kelit, ainakin öisin, ainakin meidän ex-asunnossamme. Sitä ei siis ole ikävä, mutta ikävä on... Vai onko? Eipä oikeastaan! Ei vielä. Tulossa varmastikin.

No Yan-san toki kaipaa raamenia, ja me molemmat kaipaamme izakayaa sekä sitä, että kaikkialla tapahtuu koko ajan ja ihmiset tekevät asioita yhdessä ja ulkona. Täällä Suomessa taantuu niin nopeasti, eikä vähiten sään vuoksi, möllöttämään illat kotosalla erilaisten ruutujen äärellä. Ulkona syöminenkin on jäänyt aika unholaan, ja japanilaisia ravintoloita emme ole vielä uskaltautuneet paluun jälkeen testaamaan. Tokyokanissa on käyty shoppailemassa, mutta riisinkeitin odottelee yhä ostajaansa, eikä seesamsalaatinkastike maistu ihan samalta.

Suomeen paluu ei ollut shokki, paitsi ehkä alkuun, kun lämpöä oli +30 ja humalaisia pummeja joka nurkalla. Tokiosta muistuttavat nyt kuvat seinillä, kavereiden FB-viestit ja juuri tänäänkin ulkona päällä olleet Uniqlon heat-tech-kerrastot. Ja tietysti Suomeen palanneet ja pian palaavat Tokion suomalaiset ystävämme!

Mutta, nyt vielä kerran paluu Tokioon. On aika esitellä vielä yksi alue, kotialueemme. Nimittäin Mejiro. Asuinpaikkamme salaisuuden verho on siis nyt auki!

Mejiro on kiva ja hyvin käytännöllinen paikka asua. Erityisesti siksi, ettei siellä ole oikein mitään. Siis mitään sellaista, mikä kiinnostaisi perusturistia. Asukkaalle siellä on kuitenkin vaikka mitä, eikä omaa Mejiro Doria - pääkatua - pidemmälle tarvitse mennä monenkaan asian perässä. Mejiron sijainti on ensiluokkainen: se on JR Yamanote-linjan varrella, kaksi asemaa Shinjukun asemasta pohjoiseen. Mejiro itsessään kuuluu Toshima-ku:hun, mutta koska me asuimme Shimo-Ochiain päässä, kuuluimme Shinjuku-ku:hun, mikä tietysti oli hieno leuhkimisen aihe. Junana käytimme kuitenkin lähes aina Yamanotea, toisinaan Shimo-Ochiain aseman Seibu-Shinjuku-linjaa Shinjuku-reissuilla tai silloin tällöin Takadanobabasta lähtevää Tozai-linjaa halki kaupungin idän suuntaan. Takikseen eli Babaan meiltä kesti noin vartin kävellä, ja siellä viihdyimmekin usein illastamassa ja kantisbaareilemassa. Ikebukuroon kävely kesti parikymmentä minuuttia, junalla minuutin. Ja siellähän on ihan kaikki, mitä kuvitella saattaa.

Mejiro on monien mielestä vähän parempaa aluetta, vaikka onkin niin lähellä Ikebukuroa (joka kantaa mainetta kiinalaisten, korealaisten ja kodittomien keskittymänä). Alueella on paljon pientaloja, joiden lomassa lenkkeillessä huomasi kyllä, että perheet olivat rikkaita. Eivät kaikki, mutta huomattavan monet. Rikkauden huomasi myös automerkeistä: mersuja, Porcheja, uusia bemareita. Eräälläkin naapurillamme oli pihassa kaksi mersua yhteneväisin rekisterikilvin. Autot olivat tietenkin aina sädehtivän puhtaita, vaikka suuri osa säilytti niitä ulkosalla. Toisinaan näki käsittämättömiä parkkeerauksia niin pieneen tilaan, että senteillä, lähes milleillä oli merkitystä!

Mejiro sijaitsee mäen päällä, ja oma lenkkireittini kulki ympyrän tarjoten niin ala-kuin ylämäkeäkin temppelirappusineen. Niiltä aukenivat maisemat Shinjukun pilvenpiirtäjiin. Mejirossa asuu jonkun verran ulkomaalaisia, ja esimerkiksi ranskalaisilla on alueella oma yhteisönsä. Eniten leimaa seudulle antavat kuitenkin yliopistot, joita on varsin monta. Heti aseman vierellä on esimerkiksi Gakushuin yliopiston kaunis kampus.

Mejiron JR-asemalla on vain yksi Exit. Helppo siis sopia treffejä sekä navigoida reittiään! Asema on mukavan pieni ja nätti.


Kotireittimme junalta kulki lähes luotisuoraan pitkin Mejiro Doria, kävellen noin 10 minuuttia. Jo ensimmäisellä kävelyreissulla, kun menimme asuntoamme katsomaan, kiinnitimme huomiota kivan eläväiseen katuun, jonka varrella oli kaikenlaista.

Syksyllä Mejiro Dori, bulevardimme, näytti tältä (taustalla Mejiron sairaala):


Yöllä tältä:


Tässä kahvilassa vietin monet jäiset/helteiset työpäivät läppärin ja mustikkasmoothien parissa.


Dorin varrella oli tällainen pikkumuseo tai vastaava, jonka uumeniin emme koskaan uskaltautuneet. Sisällä häämötti miekkoja ja haarniskoja.


Yan-sanin iltaevääksi koitui usein satsi laxia tästä tuoresushikojusta, joka illan suussa alensi hintojaan useita kymmeniä prosentteja.


Kadullamme oli kokonaista kolme 100 jenin kauppaa, joissa tuli vierailtua harva se viikko milloin minkäkin teippirullan tai sakekipon haussa.


Oi, nyt tuli ikävä Freshness Burgerin tofu-avokado-purilasta, apua!! Mejiro Dorin Freshnessiä vartioi kesät talvet uskollinen lelukoira. Yksi ensimmäisistä Mejiron muistoistamme on se, kun viimeinkin löysimme kolikkopesulan, saimme lakanat pesukoneeseen ja menimme Freshnessiin biiruille odottelemaan pyykin valmistumista.


Ensiaikojen muistoihin kuuluu myös kyläily tässä thaimaalaisessa ravintolassa. Vegeruokaa ei listalla ollut, mutta syötävää saimme silti, ja herkut olivat todella maistuvia. Vakiopaikkaa ravintolasta ei siltikään tullut, taisi olla liian lähellä. Thaipaikan viereisestä, kuvassa näkyvästä raamen-puljusta olisi voinutkin tulla vakiopaikka Yan-sanille, ellemme olisi vasta viimeisten viikkojen aikana älynneet, että raameniahan siitä saa. Ihmettelimme viikonloppuisin jonoa paikan, joka lähes aina muulloin oli kiinni, edessä ja mietimme, että mitäköhän sobaa sieltä saakaan. Viimein Yan kävi kokeilemassa ja palasi tuohtuneena: ylen herkullista raamenia - ja NYT VASTA lähdön hetkillä paikka löytyi! Damn!


Peacock, tuttavallisemmin Piikoksu, oli toiseksi lähin iso ruokakauppa ja kauppa, josta sai toisinaan eurooppalaisia tuotteita (kalliiseen hintaan). Käytimme Piikoksua lähinnä silloin, kun oli kiire saada matkan varrelta jotakin evästä, sekä juustojen ja skumpan ostoon. Vakituisempi kauppamme oli kuitenkin Marusho-supermarket lähempänä kotiamme, tai sitten läpi yön auki oleva sadan jenin Lawson, jossa sapuskaa myytiin satkun per tuote.


Peacockin vieressä oli Yan-sanin suosima Polano-kahvila, jonka vanha setä teki käsityönä jokaisen kahvikupillisen. Aika ankean näköinen paikka, mutta niinhän hyvät paikat Tokiossa usein ovat!


Läheistä jätskikiskaa käytimme häpeällisen vähän. Yan-san toisinaan yllätti Okun tuomalla pussillisen eri makuisia jädejä tuliaisiksi. Mukana tuli aina hiilihappojäätä kylmentäjänä, ja eräs ohjelmanumero jätskinsyönnin oheen oli nauraa sille, kun jää "kiehui" wc-pöntössä...


Aivan kulmalla sijaitsi myös Mos Burger, jota emme kuitenkaan usein kansoittaneet. Freshness oli ichiban.


Ennen kotikujallemme kääntymistä maamerkkinä toimi tämä aikuisviihde-DVD-puoti, jonka vilkkuvalot johdattivat aina väsyneen karaokekulkijan kotiin. Emme asioineet (tietääkseni).


Kotoisa, tiistainen pullo- ja tölkkikeruupiste kotonurkalla. Voi noita aikoja. Nyt tulee jemmattua tölkkejä keittiön alakaapissa ihan loputtomiin, siellä pomppivat ja kaatuilevat ärsyttävästi...


Kotikujamme tunnisti parhaiten näistä juoma-automaateista, joita myös aika usein tuli käytettyäkin. Nurkalla on myös paikallinen, vanhan papan pitämä "Alko", jota toisinaan suosimme säälistä. Vieraille reitti meille oli helppo neuvoa: siitä pornokaupan ja Alkon välistä vaan.


Kotikujamme.


Koskaan meille ei selvinnyt, millainen talo tämän puuhökötyksen sisään oikein kätkeytyikään. Mutta sen kohdalta oikealle kun kääntyi, pääsi meidän pihaamme.


Tänne näin, kohti tuota rumaa keltaista taloa. Ja pelottavaa obaasania, roskaräyhämummoa!!


Tervetuloa! Tässä keittiö-olohuoneemme eli hämyisä alakerta.


Ja tässä alkuaikojen kaunis makuuhuoneemme eli valoisa yläkerta.


Mejirossa oli oikein mukava asustaa, eikä äskeisessä vielä kaikki. Löytyi myös leipomoita, kymmeniä kampaamoita, lisää ruokakauppoja, korttelikylpylä, suomalainen, sauvakävelevä naapuri, Watamin-izakaya, Richmond-hotelli, josta saattoi hakea uusimman Metropolis-lehden, konbineja, posteja, pankkeja, apteekkeja, BookOff-kirjakauppa, pieniä vaateputiikkeja, teekauppa, kangaskauppa, Doutor, Zoka-kahvila, lukuisia ravintoloita ja pari baaria, joista vakituisemmaksi muodostunut Denver tosin lopetti. Toisella puolen Mejiroa aukenivat kirsikka-aikaan upea joen varsi ja puistokävelyreitit. Eikä kovin kaukana ollut puutarhakaan, jonka kappelissa vihittiin kesäisin hääpareja muutaman minuutin välein. Asuntoamme lähin puutarha oli vanha ja antiikkinen, rehottava ja suojeltu muinaismuisto, jonka uumenissa kävimme silloin tällöin kurkkimassa lammella asuvia kilpikonnia.

Mejiro Dori oli iltaisin vilkas ja eläväinen, oman kotimme alue taas hyvin rauhallinen. Hyvä yhdistelmä!

Nyt hyvästit Mejirolle, Tokiolle, Japanille - ja tälle blogille. Kiitos vielä lukijoille, Elmerit hiljenevät. Mutta kuinka pitkäksi aikaa, ken tietää.... Ima, arigatou, sayonara!

Melontaretki Iyan laaksossa

Ja sitten takaisin Shikokun tunnelmiin. Tokushimassa ollessamme teimme päiväretken Iyan laaksoon. Valitsimme kohteeksemme vähän reilun kahden tunnin junamatkan päässä olevan Okoben aseman, josta voisimme lähteä näkemään ja kokemaan laakson nähtävyyksiä.

Kun noin puolen päivän aikaan hyppäsimme ulos junasta, tuli välittömästi selväksi, että auringon paahteessa olisi aivan turha yrittää kävellä mihinkään. Varsinkaan ilman hattuja. Kun varjosta poikkesi minuutiksikaan, alkoi jo tuntua, että pää kärvähtää. Lisäksi tokiolaiset olivat toisenlaisessakin pulassa: Emme olleet ottaneet mukaan riittävää määrää käteistä rahaa. Meillä oli rahaa juuri paluulippuihin ja hyviin eväisiin, mutta ei juurikaan muuhun. Ja totta kai läheisille köynnössilloille ja vuorille vievä bussi maksoi rahaa. No, kuumuus rajasikin jo vuorille kapuamisen pois vaihtoehdoista.

Vähän aikaa karttaa tutkittuamme huomasimme mielenkiintoiselta vaikuttavan koskenlaskuvaihtoehdon. Aseman vierestä laskikin upean turkoosilta näyttävä Yoshino-joki, joten vesi alkoi vetää puoleensa. Tässä vaiheessa tuli vain mieleen, että uikkarit ja pyyhkeet ovat Tokushimassa sen parin tunnin junamatkan takana, jonka olimme juuri matkanneet. Hienoa Elmerit!

Hetken aikaa asemalla ihmeteltyämme pihaan huristi vanhaa tilataksia muistuttava kosla, josta hyppäsi ulos pari märkää matkustajaa. Ja ratin takana istui länkkäriltä näyttävä häiskä. Ei kuin juttelemaan ja kävi ilmi, että hän on paikallisen Happyraft-koskenlaskuretkifirman opas. Iltapäivän kurssi alkaisi noin tunnin kuluttua ja hän voisi käyttää meitä läheisellä postilla olevalla pankkiautomaatilla. Niinpä yllättäen olikin aivan selvää, että koskenlaskupuuhat kutsuvat.

Happyraft antoi kaikki tarvittavat varusteet, kuten märkäpuhun Okulle, auringolta suojaavat fleecet ylävartaloille, kypärät, pelastusliivit ja teräviltä kiviltä suojaavat kengät. Sitten vain kastautumaan vuorilta laskevaan kirkkaan viileään ja vuolaaseen virtaan. Ennen lauttaan nousua saimme noin 20 minuuttia opastusta siitä, kuinka lautalla toimitaan ja miten meloilla ei huidota muita päähän. Ja kuinka ympäri kääntyneen lautan alla voi hengittää, kun pitää vain laidalla olevasta köydestä kiinni. Meidät kuljettanut uusiseelantilainen Steve opasti meitä englanniksi ja neljän japanilaisen porukkaa johdatti koskenlaskun saloihin japanilainen Teru.


Ja sitten lautalle. Lautalla Teru antoi käskyjä pääasiassa japaniksi, mutta onneksi sanasto oli sen verran suppeaa, että "melo eteenpäin", "melo taaksepäin", "seis" ja "suojaan keskelle" teroittuivat nopeasti mieleen. Koska kyseessä oli aloittelijoiden retki, olivat kohtaamamme kosket varsin leppoisia. Ja koskien välissä pulahdettiin pari kertaa myös uimasille. Yhdessä vaiheessa pysähdyimme keskellä virtaa olevan noin viisimetrisen kallion luo ja hyppäsimme sieltä jokeen. Yksi japanilaisista hyppäsi hienolla takavoltilla. Itse menin huomattavasti vaatimattomammin jalat edellä.




Toivottavasti kuvista välittyy retken hauskuus. Itselläni hymy oli ainakin naamalla alusta loppuun asti. Lauttamme ei kaatunut kertaakaan, joten joen puolelle sai hypätä ihan vapaaehtoisesti. Parissa paikassa tosin vettä tuli laidan yli niin paljon, että korvia sai kinkata tyhjiksi rannalla. Yoshino-joen maisemat olivat todella upeat, joten myös retken visuaalinen anti oli aivan vertaansa vailla.

Paluumatkan Tokushimaan kruunasi Okoben aseman vieressä olevasta pikkukaupasta eväiksi löytyneet Premium-oluet ja kasvispihvit!



Kaikki postauksen kuvat ovat retkeltämme. Happyraftin opas seurasi kajakilla lauttaamme ja otti ehtiessään myös kuvia.

Osakassa ja lovehotellissa

Elmerit lähtivät sayonara-tunnelmissa viimeiseen seikkailuun!

Olemme loppujen lopuksi matkustelleet Japanin sisällä aika vähän täällä asumisen aikana, joten tahdoimme vielä käydä pikku kierroksella - ja astua vielä kerran luotijunaan bento-boxien eli eväslaatikoiden ja Premium Malt'sien kera!


Niinpä junailimme Osakaan, kummallekin uuteen kaupunkiin. Pari yötä Osakassa, ja paikka oli jo vakuuttanut rentoudellaan. Ei olisi yhtään hullumpi seutu asua! Osa tokiolaisista sanoo, että osakalaiset ovat yrmeitä, osa sanoo, että hyvin ystävällisiä. No, yrmeyttä emme havainneet, joten valitaan ystävällinen puoli. Osaka tuntui tunnelmalliselta ja kodikkaalta.

Osakan Nanban alueen ostos-ravintola-hulinakuja on nimeltään Dotonbori. Katu on täynnä ravintoloita, kuten okonomiyaki-pannukakkupaikkoja, takoyaki-mustekalaravintoloita ja raamenkuppiloita.



Donkilla oli näin massiivinen liike joen varrella.


Meininkiä kaduilla.






Joki kaupungin keskellä oli tunnelmallinen.


Ja lähellä keskustaa, Dotonborin tuolla puolen, oli viihtyisä alue täynnä nuorten ihmisten pitämiä baareja, kahviloita, ravintoloita ja putiikkeja. Siellä hengasimmekin pari iltaa ja kävimme muun muassa Rock Rock -hevibaarissa (jossa soi kaikki muu paitsi rock tai hevi, ainakin sinä iltana) ja yhdessä Osakan vanhimmista rakennuksista, jonka jokaisessa kerroksessa oli iso määrä outoja, minikokoisia baareja.

Kävimme tässä:


Kyseessä oli Ganja Acid -niminen baari, jossa ei ollut ketään muita kuin baarimimmi. Hän oli mukava ja rupattelimme pitkään. Lähdön hetkellä baarin omistaja saapui kurkkaamaan ja viittoi meidän takahuoneeseen. Siellä hän otti esiin videokameran - ja niin päädyimme jollekin hämärälle videonauhalle vilkuttelemaan ja huutamaan Suomea...

Kävimme myös hauskan kotikutoisessa hippimusabaarissa, jossa kuulemma viime syksynä vieraili Stratovarius. Omistaja esitteli puhelimestaan poseerauskovia Timo Kotipellon ja kumppanien kanssa. Taisivatpa olla samalla reissulla, kun tapasimme heidät Azabu-Jubanin Gonpachissa.


Osaka on kuulu love-hotelleistaan, ja koska meillä ei ollut majapaikkavarausta ensimmäiseksi yöksi, oli elmereiden hieman niinkuin pakko majoittautua love-hotelliin! Hyvää asiassa on se, että huoneet eivät ole kovin kalliita. Tosin, me päädyimme lopulta varsin kalliiseen vaihtoehtoon, mutta kun ei sellaista luksusta muualta kuin love-hotellista sillä rahalla voi saada!

Valintamme oli Water Hotel.



Toinen vaihtoehto olisi ollut sänky häkin sisällä S/M-huoneessa, mutta me nyt päädyimme hieman sivistyneempään vaihtoehtoon.

Aulassa oli koje, jolla sai katsastella vapaina olevia huoneita ja valita omansa. Periaatteessa kyseessä oli täysin itsepalvelu, mutta näköjään touhua seurattiin, koska meidän, gaijineiden, valitessa huonetta valvontakopista astui esiin äijä kysymään, että onhan kaikki ok. Oli, mutta kieltämättä huoneen sisällä oleva rahamasiina oli hieman kinkkinen, ja kerran soitimme siitä aluaan lisätietoja saadaksemme.



Joka tapauksessa, huone oli hieno, ja hotellin teemana oli vesielementti, jonka vaikutus näkyi sisustuksessa ja valaistuksessa. Jokaisessa huoneessa oli oma poreallasosasto. Sen saattoi muuttaa höyrysaunaksi napin painalluksella, musiikkia sai valita kylvyn taustalle 12 eri artistilta, ja valaistusvaihtoehtoja riitti. Televisiossa oli toki kaikki mahdolliset kanavat.







Yö sujui leppoisasti, sillä hotelli oli erittäin äänieristetty. Vaikka huoneissa oli puolen seinän kokoinen TV ja omat karaokelaitteet, ei meteliä kuulunut.

Osakassa on myös lovehotellihuoneita, joissa on törmäilyautoja, karuselli, uimaranta ja muuta sekopäistä, mutta ehkä ensi kerralla sitä osastoa...

Toisen yön vietimme saman hintaisessa, mutta hieman eri tunnelmaisessa paikassa, ryokanissa Nipponbashin aseman tuntumassa, hyvin lähellä Nanban hulinaa. Perinteistä onsen-kylpemistä ja yukatassa hillumista siis.


Ryokanilta käsin vierailimme Osakan linnalla. Päivä oli sunnuntaisen rauhaisa ja kuuma. Aikataulumme jousti niin paljon, että lopulta hengailimme linnan rennossa puistossa kenties jopa viisi tuntia. Kävimme katumaalarilla maalauttamassa pilakuvapärstät, söimme takoyakia ja ranskalaisia tuopin kera, kuvasimme linnaa ja istuimme puistikkojen penkeillä. Sisältä linna ei ollut ihmeellinen, onhan se hyvin uusi, mutta näkymä ylhäältä oli ihan kiva, ja shogunaattien tarinoita on aina kiintoista lueskella.


Osaka-hengailun jälkeen suuntasimme bussilla kohti Tokushimaa ja Shikokun saarta.

Mökkijuhannus Japanissa

Myös Japanissa voi ihan helposti mökkeillä juhannuksena tai milloin vain, ei se ole mikään suomalaisten Suomi-etuoikeus. Itse asiassa Japanissa on paras mökkeillä juuri juhannuksena, sillä kesäkuun sadekausi saa ihmiset pysymään kaupungissa ja töissä ja anomaan lomaa vasta heinä-elokuulle. Etenkään suomalaista ei taas sadekausi haittaa, sillä japanilainen sadekausi tarkoittaa useimmiten sitä, että lämpöä on 30, eikä edes sada.

Meitä lähti vajaa 10 hengen porukka jussiksi mökille! Japanissa on useampiakin mökkivuokrausfirmoja, ja me vuokrasimme omamme täältä. Kohteena oli siis Fujin järvet ja niistä suurin, Kawakuchiko. Kyseiseen kylään pääsee helpoimmin ja nopeimmin Keion bussilla Shinjukun länsipuolelta: kyyti yhteen suuntaan maksoi 1700 jeniä ja kesti noin 1,5 tuntia. Itse Kawakuchikossa kulkuväline on lähinnä taksi, ellei tahdo vuokrata paikan päältä (tai jo suoraan Tokiosta) autoa. Taksi meidän valitsemallemme mökille maksoi 2000 jeniä per kyyti.

Mökki ei sijainnut järven rannalla, mutta se ei tunnelmaa haitannut. Metsän läheisyys ja huikea lintu+sirkka-konsertti toivat ihanaa luonnon tuntua. Mökki itsessään oli söpö.





Samassa pihapiirissä oli useita muitakin mökkejä, mutta vain yhdessä oli ensimmäisenä yönä väkeä ja toisena yönä koko mökkikylä oli aivan meidän omamme.

Olohuoneessa oli jännittävän näköinen reikä lattiassa. Vain talviaikana käytettävän "nuotiopaikan" toimintamekanismi jäi arvuuttelun varaan, mutta aika uniikilta savustusmasiinalta näytti.



Yläkerran toisessa makuuhuoneessa odottivat futonkasat siskonpetiläisiä. Kuuden hengen mökillemme mahtui mainiosti 9 henkeä, ja lisääkin olisi sopinut. Viikonloppu maksoi noin 8000 jeniä per henki 500 jenin grillausmaksun sekä kahden lisähenkilön maksun kanssa.



Pihalla oli tietysti juoma-automaatti! Ei kesämökkiäkään ilman juomautomaattia! Maatista sai jopa olutta! (Vai saakohan enää suomalaisten kyläilyn jälkeen...)



Grillipaikka oli viihtyisä ja kätevä. Talon puolesta saapuivat hiilet, kävyt, ruokailuvälineet, ritilät, pihdit sun muut, ja vieressä oli vesi- ja roskapistekin.



Ja kylläpä sitten grillattiinkin! Hartaasti ja moneen otteeseen, kuten juhannuksena asiaan kuuluu. Onnistuivatpa grillin teppan-levyllä myös banaani-kookosletut!



Kyytiboitsuksi kawakuchikolaista tummaa, hyvää olutta litran koristeellisessa pönikässä.



Mökiltä löytyi myös viihdykettä: "Älä pudota apinanpäätä" -peli! Omasta takaa mukana oli toki legendaarinen ja aina yhtä julma Kimble.



Seuraavana päivänä osa jengistä lähti polskimaan alueen onseneihin, joita riittääkin useita. Suurimmasta osasta onseneiden rotemburo-ulkoaltaista on kiva näkymä luontoon, metsään tai Kawakuchi-järvelle.

Kävely mökiltä järvelle ei ollut kovin paha - taksia ei siis ole pakko kaiken aikaa käyttää. Järven vuoret olivat usvapilvien peitossa.



Samoin oli alueen ykkösvetonaula, Fuji. Ujo vuori kurkki välillä pilvien raosta, välillä piiloutui kokonaan. Maisema oli joka tapauksessa hieno.



Järveltä pääsi huimaan köysiratakyytiin Tenjō-vuorelle, jolta näki varsin pitkälle. Rata kiisi yllättävän lujaa ja jyrkästi vuoren rinnettä ylös ja alas. Ylhäältä lähti muutamia vaellusreittejä pitemmällekin.






Viimeisenä aamuna kello 8, kotiin lähtiessä, Fuji viimein lakkasi arastelemasta ja astui esiin ihan kokonaan.



Muutama mökkiporukasta lähti vielä Fuji-Q Highlandiin hurjastelemaan eräisiin maan parhaisiin vuoristoratoihin ja kirkumaan kauhumielisairaaloihin.



Elmerit suosittelevat varauksetta mökkeilyä Kawaguchikossa! Luonto, rauha, grilliherkut, metsä ja ajoittainen sateen lempeä ropina toivat todellisen juhannustunteen. Vain tumma ja lämmin ilta, hyttysten vähäisyys, sirkkojen luja siritys ja futonien rullaus auki tatamin päälle muistuttivat, että Japanissa yhä ollaan.



Ja sitten kotimatkalle! Krooh!