Ramenilla Jangarassa

Jo viime lokakuussa työkaverit suosittelivat kokeilemaan Kyusyu Jangaran ramenia. Nähtävästi ehti kulua melkein 11 kuukautta ennen kuin sain maistettua Jangaraa. Talvella yritimme työkavereiden kanssa vierailla ketjun Akasakassa sijaitsevassa toimipisteessä, mutta kyseinen ravintola oli jättänyt jälkeensä vain tyhjän kolon seinässä. Tänä perjantaina suuntasimme ostoksille Akihabaraan, jossa myös Jangaran pääravintola sijaitsee. Niinpä merkitsimme jo maanantaina mieliimme, että perjantai-iltana luvassa olisi elektroniikkaostoksia ja ramenia.



Kuulemani perustella olin osannut varautua, että tähän pienoiseen paikkaan joutuu hyvin todennäköisesti jonottamaan, ja näin myös kävi. Onneksi jono eteni nopeasti, ja noin 15 minuuttia seisoskelua oli aivan kohtuullista. Ramen-paikoissahan ei ole tapana istuskella sen enempää kuin mitä annoksen syömiseen kuluu aikaa. Tilaukset otettiin jo meidän ollessamme jonon puolivälissä, joten saimme kulhomme alle minuutissa, kun olimme istuneet tiskin ääreen.



Ensikertalaiselle suositeltiin Jangara Misoa (九州じゃんがらみそ味), joten sitä tilasin. Vaihtoehtoisista lisukkeista otin vain buta kakunin (makea haudutettu sianlihakuutio), sillä nyt olin kiinnostunut keiton perusasioita. Mentaiko (punainen mausteinen kalanmäti) tai kananmuna olisivat kilpailleet liikaa huomiosta varsinaisen tonkotsu-liemen kanssa. Tonkotsu on paksua ja harmahtavaa sianluista keittämällä valmistettua lientä. Ja tämän Jangara Miso -annoksen tapauksessa siihen oli lisätty myös misoa. Jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin ramen ei sovellu kasvissyöjille.

Tulikuuman keiton maku oli täyteläinen, muttei (liian) rasvainen. Nuudelit olivat sopivan kypsiä, ja chashu-liha kakunin ohella suussa sulavaa. Tämä annos ei ole valtava, joten nälkäinen syömäri voi ottaa lisukkeeksi esim. riisikupin kuivalla currylla. Tai pyytää lisänuudelit liemen sekaan. Koska olin liikkeellä työkaverini kanssa, päätimme ottaa lisukkeeksi vain olutta, jotta voisimme kilistää laseja ja kiittää toisiamme viikon erinomaisen ahkerista työsuorituksista.

Useampi japanilainen on sanonut Jangaran ramenista, että tämä kyushulainen tonkotsu ei välttämättä miellytä jokaista. Niinpä olin vähän varautunut, että katsotaan nyt mitä eteen kannetaan. Pienen makustelun jälkeen olin kuitenkin vakuuttunut, että tämä on toistaiseksi parasta ramenia mitä olen syönyt.

Varoituksen sanana täytyy nyt sanoa, että netsku on täynnä erilaisia ramen-blogeja, ja mielipiteitä Jangarasta riittää. Aika usein Jangarasta ei pidä joku yhdysvaltalainen "ramen-expertti", jonka mielestä esimerkiksi Kaliforniasta saa parempaa ramenia kuin Jangarasta. Tosin, osa mielipiteistä on ollut ihan perusteltuja, kuten että lisukkeeksi otettu bambu on maistunut purkkitavaralta, kananmuna on ollut huonosti keitetty, nuudelit ylikypsiä tai liha kuivaa. Onneksi omassa annoksessani ei esiintynyt mitään näitä vioista.

Kyusyu Jangara on äänestetty (jossakin äänestyksessä) vuonna 2003 Tokion parhaaksi rameniksi, joten joitain meriittejä löytyy. Lisäksi paikka on pysynyt senkin jälkeen vuodesta toiseen parhaiden joukossa. Itse aion syödä Jangarassa toistekin, ja suosittelen kokeilemista muillekin. Ravintoloita löytyy muun muassa Harajukusta, Nihonbashista ja Kandasta.

Matsurin pyörteissä

Kesä on siitä mukavaa aikaa, että silloin tapahtuu paljon. Tokio näyttää ihan aidolta Japanilta, kun ihmiset sipsuttelevat ympäriinsä kauniin värisissä yukatoissa hiukset taidokkailla nutturoilla. Välillä on huvittavankin näköistä, kun viimeisen päälle meikatut Shibuya-teinitytöt - ja teinipojat! - yhdistelevät kesäkimonoihinsa moderneja kampauksia ja Vuittoneita.

Kesällä järjestetään useita matsureita, festivaaleja. Yleensä melkein jokaisella alueella on oma, paikallinen matsurinsa kesän aikana. Usein matsurit järjestetään temppelillä, ja esi-isien henkiä kunnioitetaan ynnä muuta rituaalista, mutta matsurit ovat luonteeltaan tavallisesti hyvin maallisia, iloluontoisia tapahtumia.

Me kävimme muutama viikko sitten Yasukuni Shrinella järjestetyssä kolmipäiväisessä matsurissa. Vaikka ensimmäinen päivä oli maanantai, oli alueella täysi hulina päällä! Noin sata ruokakojua, pelikojua, namikojua, juomakojua...



Matsuria valaisivat tuhannet paperilyhdyt, joissa luki juhlaa rahoittavien paikallisten yritysten nimiä, kuinka romanttista... No, olivat ne silti nättejä!



Yllä olevassa kuvassa näkyy myös kakigoori-koju, jäähilejuomaa vapaavalintaisessa makusiirapilla. Maistelimme sinistä "Blue Hawaii" -makua, ja ihanan viilentävä juoma/syömähän tuo on! Oli nimittäin TODELLA kuuma ilta, yli 30 astetta.



Keskellä Yasukuni Shrinen temppelikujaa oli taiko-rummuttajien koroke, jonka ympäri ihmiset tanssivat ringissä tietyin liikkein. Kuka tahansa sai mennä mukaan, jos koki hallitsevansa liikkeet. Me emme kokeneet.



Taiko-rummutus on aika kivan kuuloista ja erityisesti näköistä. Rummuttajat vaihtuvat vähän väliä, koska rummun takominen taitaa olla aika rankkaa puuhaa. Niin kokonaisvaltaiselta se näyttääkin. Pääasiassa rummuttajat olivat miehiä, mutta ainakin yksi nainenkin joukkoon mahtui.



Parasta matsureissa melkein on, yleisen korkean tunnelman ohella, ruoka. Kojuista saa jokaista sorttia. Vegellekin löytyy okonomiyakien, takoyakien ja yakinikujen joukosta myös ainakin kuumaa uuniperunan kaltaista perunaa, johon saa itse lisäillä voita, majoneesia ja suolaa maun mukaan.

Ja olut ja sake toki matsureissa virtaavat myös. Etenkin nuoret näyttivät olevan aika tuiterissa, kuten kesämaanantaina toki kuuluukin...



Matsureissa on paljon erilaisia kilpailukojuja, joiden meininkiä ei ummikko juuri ymmärrä. Pariskuntia kojut erityisesti tuntuivat kiinnostavan.



Tässä suoritetaan kalakisaa. Kultakalan nappausta. Jonkinlainen traditionaalinen peli tämäkin. Kalat saa ilmeisesti viedä sitten kotiin.



Se oli mukava matsuri-ilta japanilais-suomalaisten kavereiden kanssa meininkiä seuraillen ja herkkuja ahmien. Loppukuusta on tulossa ainakin Koenji Awaodori -matsuri, johon suunnittelimme menevämme.

Festarikesä!

Shizuokassa järisi 6,6 richterillä

Enpä osannut arvata, kun kirjoitin eilen illalla sunnuntain maanjäristyksestä, että heräisin alle seitsemän tunnin kuluttua uuteen maanjäristykseen. Noin viiden aikaan aamuyöstä Shizuokan prefektuurissa järisi 6,6 richterin edestä, ja meidän kotona se tuntui sen verran sänkyä heiluttavana kokemuksena, että heräsimme molemmat.

Järistys ei aamun uutisten mukaan aiheuttanut suurempia tuhoja, mutta tällä kertaa loukkaantuneita raportoitiin 30. Välittömästi järistyksen jälkeen annettiin myös tsunamivaroitus, mutta aallot jäivät vain 60 cm:n korkuisiksi ja varoitus vedettiin pari tuntia myöhemmin. Merkittäviä vaikutuksia järistyksellä kuitenkin oli, sillä kaksi ydinreaktoria ajettiin varmuuden vuoksi alas ja myös Shinkansen-liikenne pysäytettiin, jotta voitiin varmistaa, että raiteet ovat kunnossa.

Varsinainen henkilökohtainen järistys tapahtui aamulla. Olin maanjäristysunissani sammuttanut tärykalvoja järisyttävän herätyskellon ja heräsin lähes tuntia myöhemmin kuin normaalisti. Onneksi tykkään herätä työaamuina hyvissä ajoin, joten tästä huolimatta olin leimaamassa kellokorttiani muutaman minuutin etuajassa.

Tokion kesäjäristys 6,9 richterillä

Eilen maa järisi taas pitkästä aikaa. Reilut 20 sekuntia kestänyt 6,9 richterin järistys alkoi rauhallisesti, jatkui rauhallisesti ja myös loppui rauhallisesti. Mutta se oli pisin järistys jonka olemme toistaiseksi Japanissa kokeneet. Nyt ehdin napata jo järistysrepun viereen, kun talo ei lakannutkaan heti hytkymästä. Vaan ihan mukavasti tämä järistys meni, sillä ikkunat eivät helisseet ja oikeastaan mitkään tavaratkaan eivät liikkuneet. Paitsi pöydällä oleessa Brita-kannussa ja vesilasissa vesi läiskyi melko iloisesti.

Uutisten mukaan eilisessä järistyksessä ei sortunut taloja eikä kukaan loukkaantunut. Twitteristä katselin ihmisten monenlaisia reaktioita. Jollakin epäonnisella oli lentänyt kasa kirjoja hyllystä. Yksi oli ollut koiran kanssa ulkona eikä koirakaan ollut huomannut järistystä, mutta kotona oli vaimo kovin odotellut ulkoilijoita takaisin. Ja autosta katsottuna moottoritie oli näyttänyt kohoavan hetkeksi.

On oikeastaan aika huojentavaa, että välillä järisee. Sitten voi taas huokaista hetkeksi helpotuksesta, kun pahimmat laattojen jännitykset ovat (toivottavasti) taas lauenneet. Ainakin niin ajatteleminen saa unohtamaan seuraavan maanjäristyksen, joka väistämättä odottelee jossain tulevaisuudessa.

Huippu yö!

Joskus tulee tunne, että täytyy päästä huipulle. Etenkin tunne tulee Tokiossa, jossa huippuja riittää - vaikkeikaan niin paljon kuin moni täälläkäymätön olettaa.

Meihin huippukaipuu iski Yan-sanin täyttäessä pyöreitä. Tai Okusaniin se taisi iskeä, sillä tämä ovelus salaa suunnitteli synttäriyllätyksen.

Alkupalaksi Yan johdatettiin Shinjuku Gyoeniin, tuohon kauniiseen puistoon, josta yllättäen löytyi joukko ystäviä sunnuntaibrunssilla! Mikä sattuma! Liityimme seuraan nauttimaan muun muassa tällaista perinteistä, vihreää synttärikakkua.



Kakun ja skumpattelun jälkeen Yan pääsi kahvilan viileyteen odottelemaan, kun Oku hääri omiaan jossain muualla. Eli hotelli Keio Plazan respassa ja huoneessa viemässä sinne hieman lahjoja.

Yan noudettiin ja kiidätettiin suoraa päätä hissiin! Lukema näytti:



Ja 39.:nnestä kerroksestahan löytyi Plaza Premier -huone egyptiläisin liinavaattein, luomukahvein, yukatoin sun muin. Ja tietysti panorama-näköalalla.





Ainakin tunti kului ihan vain ikkunalla istuskellen ja katsellen Shinjukun maisemia. Tähän väliin siis todettakoon, että aina Japanin reissuillamme olemme tyytyneet tulitikkurasian kokoisiin halpoihin ryokan-huoneisiin, joten tällainen pilvenpiirtäjähotellikokemus oli meille kummallekin todellakin ainutlaatuinen. Ihan olimme lost in translation - and in some Smirnoff Ice.





Hotellilla oli myös ulkouima-allas, jolla kulutimme tovin polskien. Tai Yan vain polski, sillä jälleen kerran tatuointi-kriminaalilta kiellettiin paljastautuminen kansainvälisen hotellin lähes autiolla altaalla. Onneksi aurinkoa sai sentään ottaa - pyyhe päällä... No, tärkeintä toki oli, että synttärikalu pääsi pulikoimaan.



Altaan jälkeen lähdimme iltakävelylle Shinjukuun. Olikin kaunis ilta.





Matka suuntautui uuteen izakaya-tuttavuuteen nimeltä En. Todella mukava paikka ja tunnelma, sekä oikein herkku ruoka.

Tofua tuli könttinä lootassa. Hyvää tofua hyvänä könttinä!



Otimme myös synttärisaket, hiroshimalaista tällä erää. Kauniissa pullossa saapui.



En löytyy osoitteesta Shinjuku Takano No. 2 Bldg. 7F, 3-30-11

Sitten lähdimme viihteen pariin. Okusan oli luvannut uhrautua pelaamaan kaikenlaisia pelihallipelejä, joten menimme soittamaan rumpuja sekä räiskimään viidakkohämähäkkejä palasiksi oikein olan takaa.

Samasta laitoksesta löytyi toki myös purikura-kerros, joten kävimme "purintokurabussa" ( = print club) kuvaamassa ja koristelemassa päivän tarrakuvaposeeraukset.



Sitten loppuillaksi takaisin hotellille nauttimaan ylellisestä ilmapiiristä, huoneen maisemista, kylvystä ja telkkarista. Ja kävimmepä vielä margaritoilla hotellin 45. kerroksen baarissa.



Yöstä kelpasi nauttia tässä 182cm:n King-pedissä.





Ja aamulla vielä pitkästä aikaa oikein kunnollinen buffet-aamiainen länsimaisine ja japanilaisine herkkuineen.

Huippu yö!

Lock us up! Vankilakauhua izakayassa!

The Lockup on ravintolakokemus, joka kaikkien horrorin ystävien täytyy ainakin kerran Tokio-aikanaan kokea. Ketjulla on useita ravintoloita - me suuntasimme Shibuyan Center-Gaille. Tai oikeastaan Yan vei Okun yllätystreffeille - kauhuvankilaan!

The Lockup on teema-izakaya syvällä maan sisuksissa kellaritiloissa. Reitti pääovelle on vaikuttava - kokekaa itse! Kun pääovi on viimein löytynyt, pikkuhamosessa kopisteleva tarjoilijatar kytkee käsiraudat vieraan ranteisiin ja ohjaa tulijat oikeaan osoitteeseen = selliin. Me saimme pienen ja söpön kahden hengen sellin numero 54, ja sitten kalteriovi suljettiin. Hevi soi, tarjoilijoilla oli joko vangin mustavalkoraidallinen asu tai astetta sexympi minimekkovartijatarlook ja ruokalista oli hieno:



Nomimonot ensin. Valikoimaa riittikin. Otimme alkuun perusdrinkit, mutta täytyipä sitten kokea myös jokin astetta oudompi. Ottaako punaisen vai sinisen koeputkellisen, epämääräisiä pillereitä, lääkepullollisen "jotakin" vai kenties pirtsakan värisen ruiskeen? Vankilan valikoimat olivat sekoitus kemian laitosta ja sairaalaa.





Oku päätyi harkinnan jälkeen punaiseen ruiskeeseen:



Yan taas katsoi parhaimmaksi tilata olutta - litran koeputkellisen verran!



Ruoka Lockupissa oli perus-izakayaa. Yan ja Oku ravitsivat itseään muun muassa Camembert-mochilla, Margherita-pizzalla, vihreillä soijapavuilla, riisimunakkaalla ja Cesar-salaatilla. Jälkiruuaksi puddingia. Ihan kelpoa ruokaa, mutta ei missään määrin erikoista. Vaan ei tarvinnutkaan, sillä erikoista paikassa piisasi muutoin ihan tarpeeksi!

Kesken ruokailun valot ja musiikki yhtäkkiä sammuivat. Kovaäänisistä ilmoitettiin, että hirviöt ovat päässeet vapaaksi! Hetkessä ravintola sai vielä spookymman tunnelman, kun muissa selleissä kiljuttiin hysteerisen kuuloisesti (paikalla oli paljon synttäriporukoita), oli pimeää, eikä tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu! Käytävällä vilahteli omituisesti läähättäviä hahmoja, ja vuorotellen selleistä kiiri kirkumista! Äkkiä karvainen naama vilahti oman sellimme yläikkunassa (Oku kiljui), kalterit paiskattiin auki ja sieltä syöksyi hirmuinen monsteri kuristamaan Yania! Ja heti perään toinen, jolla oli muassaan pelottava kumiankka! Kääk! Onneksi vartijattaret jo paukuttelivat pyssyjään pitkin käytäviä, joten hirviöt lähtivät karkuun.

Mutta ainakin 10 minuuttia tätä horrortouhua kesti! Sitten päästiin taas syömään.

Seinillä oli kuvamateriaalia menneiltä hirviökohtaamisilta.



Sisustus oli viimeisen päälle humanoideineen,



muumioineen (?),



humanoidiruumiineen ja



sähkötuoleineen!



Tervetuloa sähköiseen istuntoon:



Hauska kuriositeettikokemus tämä horrorvankila oli ainakin kerran käytynä, mutta kannattaa muistaa, että laskuun lisätään 10%:n "pelottelulisä" sekä tuplakalliit alkupalat. Muutoin hintataso oli kohtuullinen, jopa edullinen. Ja kerrankos sitä pääsee ruokaravintolaan, jossa
a) soi hevi
b) saa juoda koeputkesta ja
c) tulee hirviön kuristamaksi.

Sayanoyudokorossa onsen-hippasilla

Japanissa on tapana kylpeä, sanotaan, mutta siltikin vedessä tulee lilluttua harmillisen harvoin. Päätin yrittää korjata tilannetta, ja suositusten saattelemana kävin koekylpemässä Tokion pohjoispuolella sijaitsevan Sayanoyudokoro-kylpylän. Oma siirtymiseni kylpylään onnistui helpoiten matkaamalla Sugamoon ja jatkamalla siitä Mita-linjan metrolla Shimura-sakauen asemalle. Kylpylän sivulla olevan kartan avustamana loppumatka taittui kävellen alle 10 minuutissa.

Eteisessä kengät kaappiin, tiskiltä "saapumiskuitti" mukaan ja kohti pukuhuoneita. Nyt iski ensimmäinen hämmästys, sillä kenkälokeroni avain ei sopinutkaan pukuhuoneessa samannumeroisen kaapin oveen. Ei auttanut kuin käydä kysymässä asiasta, ja minua valistettiin, että voin ottaa minkä tahansa kaapin, jossa on avain ovessa. No, sehän oli periaatteessa ihan loogista, että monien kaappien ovissa roikkuvat avaimet tarkoittavat sitä, että kaappi on vapaa. En vain huomannut ajatella tätä, koska kenkäkaapinkin avain oli tällainen ranteeseen tuleva iso kuminen avainranneke, jonka sisään saa käännettyä avaimen piiloon.

Kylpyläosastolla oli viisi erilaista allasta, jotka kaikki olivat kirkkaan veden kylpyjä: Yksi kuuma allas, kolme hierovaa ja yksi hieman alle 20-asteinen kylmä allas. Lisäksi tarjolla oli telkkarilla varustettu neli"lauteinen" sauna, jonka lämpötila oli n. 100 astetta. Ulkoa löytyi sitten varsinaiset onsen-altaat: 42-asteinen kylpy, 38-asteinen isompi kylpy, kolme pientä kuumaa "paljua", joihin mahtui juuri istumaan jalkojen tullessa vähän laidan yli ja viileä makoiluallas.

Makoiluallas olikin uusi tuttavuus. Siinä maattiin alle kymmenen senttiä syvässä vedessä miellyttävän pehmeän puupohjan päällä. Ja pään alla oli pieni koroke, jolloin vesi ei päässyt korviin. Puu tuntui selkää vasten suorastaan yllättävän mukavalta, ja kyllähän siinä pötkötellessä rentoutui.

Täysin samaa ei voi valitettavasti sanoa muista altaista. Olin kylpemässä lauantai-iltana noin yhdeksän aikaan illalla, mutta tässä paikassa ei ole erillisiä "lapsiaikoja", kuten monessa muussa on. Niinpä kylpemässä oli paljon perheenisiä lastensa kanssa. Koita siinä rentoutua 42-asteisessa vedessä, kun huutavat pennut ryntäävät altaaseen ja saat kuumat vedet naamallesi. Muodostui eräänlainen hippaleikki, jossa koetin kytätä, milloin lapset menisivät sisälle, jotta viitsisin mennä kylpyyn. Valitettavasti lapsia oli niin paljon, että enpä saanut yhtään rauhaisaa viisiminuuttista koko reilun tunnin kylpemisen aikana. Pakko varmaan hankkia omia lapsia, että olisi jo ennalta sen verran valmis räjäyttämään maapallon päreiksi, ettei muiden lapsista jaksaisi välittää.

Piileskellessäni lapsia mahdollisimman kaukaisessa nurkassa huomasin n. 120 cm korkean oven. Pelkäsin, että sieltä ryntäisi lisää huutavia kääpiöitä, mutta sitten näin aikuisen miehen tulevan kumarassa ovesta. Ei kun tarkistamaan. Ovesta koukussa kuljettuani tulin pieneen eteiseen, jossa oli toinen samanlainen matala ovi. Ja tämän takaa löytyi lämmin höyryhuone. Eivätkä nuo palopostit olleet löytäneet koko paikkaa! Tuossa hämärässä huoneessa oli vihdoinkin mahdollista rentoutua, ja kaupanpäällisiksi rentoutua sai vieläpä miellyttävässä tuoksussa. Eikä höyry edes lähtenyt tilasta, vaikka ovi kävi toisinaan: Siitä kiitos matalille oville.

Sayanoyudokoro on siisti, perinteinen ja mukava kylpylä, mutta myös halpa: omilla pyyhkeillä varustautunut kylpijä maksaa kokemuksesta vain 1000 jeniä. Jos kylpeminen houkuttelee useammin tai hienompien laitosten hinta tuntuu muuten vain kohtuuttomalta, tarjoaa Sayanoyudokoro erittäin kilpailukykyisen vaihtoehdon hierontoineen ja ravintoloineen. Muuna kuin lauantai-iltana kylpy-ympäristö on varmasti myös rauhallisempi, joten ensi kerralla koitan valita paremmin itselleni sopivan ajankohdan pulikoimiseen.

Kuuman huumaamat

Tässä istun nahkeana kotosalla vaatteet kosteina. Koska on ilta, ikkunasta sentään vähän tuulahtelee "raikasta" ilmaa, mutta on se aika minimaalista. Tuuletin vähän auttaa ja Air Conditioner toki aina kun sen raaskii käynnistää. Mutta sama juttu kuin talvella: AC:n käyttö maksaa rahaa.

Kesähautumoa on nyt kestänyt noin kuukauden verran. Kosteuteen ei totu. Kotona on ilman AC:tä 31-35 astetta, sen kanssa 28. Muutaman kerran on joutunut pakenemaan viileisiin kahviloihin, mutta vieläkään ei ole löytynyt läheltä sellaista hyvää kahvilaa, jossa voisi tehdä läppärillä töitä.

Onneksi on ollut tosi pilvistä, sillä auringonpaahde terästää kotikuumuutta pahemman kerran. Toisaalta sateinen sää lisännee kosteutta. Japanilainen kaveri päivitteli juuri tätä kesää. Että vaikka sadekausi jo julistettiin päättyneeksi, aurinkoa ei siltikään näy ja kuulu. Kyllähän se välillä pilkahtelee, mutta pääasiassa säätiedotukset ovat aina synkkää sadepilveä ja vähintään 50% sateen mahdollisuutta. Se on se kasvihuonejupakka.

On vaikea päättää, kumpi on pahempi, kesä vai talvi. Talvella ainakin sai nukuttua paremmin, vaikkakin triplatamineissa. Nyt nukkuminen on jotakin kamalaa. Sänkymme on ikkunasta katsottuna kaukaisimmassa nurkassa, eikä ulkonakaan nyt niin kylmä ole, että avoinainen ikkuna paljon auttaisi. Lattiatuuletin posottaa yleensä läpi yön sängyn vieressä, eli se on vähän kuin nukkuisi taivasalla tuulen armoilla. AC:n ajastuksessakin on ollut jotain häikkää, viimekin yönä koetimme saada sitä tunniksi päälle, mutta herätessäni 2,5 tunnin päästä kutakuinkin kalikkana oli vekotin yhä päällä. Vaikeaa!

Talvella sentään pystyy lisäämään vaatetta ja vällyä, kesällä ei voi oikein enää ottaa mitään pois. Töiden teko sujuu yleensä alkkareissa ja pikkutopissa. Kylmää vettä ja jääteetä kuluu (tänään ostimme viimein aktiivihiilikannun, ja kylläpä veden maku parani heti!), kuumaa teetä ei pysty enää juomaan ollenkaan. Onneksi kaupoista saa sellaista mehujäätä, joka on käytännössä pelkkää jäätä. Se saattaa kyllä sulaa ennen kotiin ehtimistä. Suihkussa on pakko käydä ainakin pari kertaa päivässä, nopeasti toki, ihan pikasuihkuja ehkä useamminkin. Aina kun riisuu minkä tahansa vaatteen, joutuu sen ripustamaan kuivumaan. Pyykkien kuivuminenkin ulkona on alkanut hidastua.

Näin kuumalla säällä myös ajatus hidastuu. On koko ajan laiska, lötkö ja saamaton olo. Vaeltelee ympäriinsä jaksamatta suunnitella oikein mitään. Eniten mielessä on jäinen kylpy, jääpaloja kilisevä mukillinen ja suomalainen kesämökki viileän järven kera!

Onhan näillä japanilaisilla taas kaikenlaiset vekottimensa. On kylmettävää kaulalätkää ja viilennystossua, jopa Kapibara-sanilla kuvioituina (tahdon!). Mutta ei kai niitä nyt sentään voi tosissaan ostaa ja käyttää?

Onneksi meillä on kaksi kerrosta. Alakerta on huomattavasti viileämpi. Auttaa jo, kun siirtyy sinne pahimmalla iltapäivän paahteella. Vielä enemmän tosin auttaisi, jos työpöydän voisi siirtää sinne.

Tämä siis sisäoloista. Ulkona on ehdottoman hikistä myös, mutta siellä voi sentään suhteellisen helposti paeta ilmastoituihin juniin, asemille, kahviloihin, kauppoihin ja ravintoloihin. Itse asiassa, monet ravintolat ovat jopa niin viileitä, että vilu iskee.

Iltaisin ulkona on aika miellyttävää. Tunnelmallista, tummaa, kaunista ja lämmintä. Ja eläväistä. Kesällä on paljon matsureita, muita tempauksia ja tapahtumia, hanabeja (ilotulituksia) ja ylipäänsä menoa ja meininkiä. Ravintolat ovat täynnä, puheensorina vilkasta, tavataan ystäviä, ollaan vähän vapaammin.

Luultavasti myöhemmin taas kaipaan tätä säätä. Uneliasta kuumuutta, trooppista hellettä, sitä shokkia, jonka aina kokee astuessaan ilmastoidusta konbinista ulos kuumana väräjävälle asfaltille.

Muuten, kun joskus valitin olutterassien puutetta, niin syy on nyt selkeä: KUKA HULLU viitsisi istua ULKONA tällä säällä!?

Sgt. ja Saxon Shore Shindaitassa

Viimeinkin koitti se päivä, että pääsin näkemään tokiolaisen sgt.-bändin keikalla. He ovat täällä asumisemme aikana tehneet vain pari keikkaa, ja molemmat päivät ovat olleet osallistumisen kannalta mahdottomia. Onneksi tällä kertaa ei mikään estänyt menemästä Shindaitan Feveriin.

Valitettavasti nähdäkseni sgt.:n minun täytyi ensiksi nähdä Killie. Tosin, ennen tätä esitystä en vielä tiennyt, että tulisin sanomaan valitettavasti. Ehkä kuvaus "chaotic screamo" antoi jo jotain osviittaa tulevasta, mutta nyt tuli todellakin nähtyä toistaiseksi huonoin keikka Tokiossa. Harvemminpa tulee oltua suoranaisena rokkipoliisina, mutta nyt voisin kirjata rikkeet ylös.

Täällä on tottunut siihen, että bändit laittavat kamat pystyyn todella nopeasti, mutta näillä pojilla valmistautuminen tuntui kestävän ikuisuuden. Rumpali lämmitteli parilla hitaalla peruskompilla, ja heti heräsi ihmetys, että miten joku voi soittaa niin kankealla ja epätarkalla tatsilla. Olisiko perustreeni jäänyt aikoinaan väliin ja siirrytty heti soittelemaan matikkakomppeja? Laulaja sitoi persvako vilkkuen kengännauhat kolme kertaa, vaikka toisella ja kolmannella kertaa en enää nähnyt nauhoissa mitään vikaa. Sitten laulaja nosteli mikkistandia eri paikkoihin, jättäen sen lopulta sellaiseen paikkaan, jossa se oli keikan alkaessa hänen alkukohelluksensa tiellä.

No, alkuun oli vielä aikaa, sillä kaiken näyttäessä olevan valmista alkoi basisti vasta säätää vahvistimestaan soundia kuntoon. Ja alun näyttäessä olevan seuraavan kerran käsillä lähti toinen kitaristi hakemaan vielä piuhaa backstagelta. Kun bändi vihdoinkin aloitti, tuli lavasta täysin pimeä. Kun biisiä oli soitettu minuutin verran, päättivät he keskeyttää, ja henkilökuntaan kuuluva tyyppi tuli sytyttelemään bändin loisteputkivalot. Ilmeisesti he halusivat soittaa sellaisessa valaistuksessa, eikä värispottien välkkeessä. Kun bändi aloitti seuraavan biisin valaistulla lavalla, hyppäsi laulaja pää edellä spottiin...

Ensimmäinen biisi oli tylsä, kaoottisuus oli selkeästi päälle liimattua ja rauhallisemmat osat tylsiä ja huonoja. Kun en skeneä juurikaan tunne, niin sanotaan vaikka, että Killie kuulosti Envyn kuurolta, 10 vuotta nuoremmalta ja pääasiassa lahjattomalta velipuolelta.

Laulaja sentään tarjosi tunaroinnillaan jonkinlaista viihteen ja myötähäpeän välimuotoa. Hän luuli olevansa Mike Monroe ja pyöräytti mikkitelinettä, mutta teline osui yleisössä jotain päähän ja johto sotkeutui monitoreihin ja eturivin ihmisiin, joten se niistä mölinöistä seuraavan 20 sekunnin ajaksi. Bändin ainoa diggari tarvitsi päähänsä laastaria tämän jälkeen. Seuraavassa kappaleessa laulaja seisoi lavamonitorien päällä ja riuhtoi olkapäistä eturivissä seisovia. Sitten monitori kippasi ja tyyppi lensi takapuolelleen lavalle. Biisiä myöhemmin laulaja koitti pyöritellä mikrofonia johdosta, mutta johto sotkeentui basistin mikkitelineeseen, mikki kopsahti jonkun päähän yleisössä ja meni hetkeksi hukkaan. Periaatteessa tästä olisi vielä voinut kehkeytyä ties mitä viihdettä, mutta päätin hyödyntää Feverin erillistä hengailutilaa ja siirtyä sinne.

Kun amatöörit oli saatu pois lavalta, alkoi illan paras osuus. Sgt. oli valmis reilussa 10 minuutissa ja keikka saattoi alkaa. Tämä post-rockaava yhtye koostuu rumpalista, viulistista ja basistista, ja tällä keikalla orkesteri täydensi itseään kitaristilla. Viulu kuulosti tosi makealta, kun viulistillakin oli vastaavanlainen lankullinen pedaaleja kuin kitaristeilla. Kelpaahan siinä venytellä, kun delay ja chorus surraavat korkokengän alla.

Täysin ilman ongelmia ei bändi selvinnyt, sillä ensimmäisen biisin lopuksi kitarasta katkesi kieli, mikä aiheutti pari minuuttia juoksentelua ja virittelyä. No, ehtipä bändi ainakin jutella niitä näitä rundistaan Saxon Shoren kanssa. Ja ilmeisesti SS:n kiusaama rumpali ehti pariin kertaan huudahtaa lavan laidassa vaaniville amerikkalaisille "I am not gay", vaikka ei muuten englantia osannutkaan.

Bändin esitys oli aiemmin mollaamani Killien vastakohta: soitto oli rentoa mutta tarkkaa ja kappaleet aivan loistavia. Bändin soitto on hioutunut kymmenen vuoden aikana hyvään tilaan, ja kappaleet kuulostivat vielä paremmilta kuin levyllä. Kun aiemmin jo kylmästi lokeroin sgt.:n post-rockin karsinaan, niin on pakko vielä todeta, että mistään itseään toistavasta kielien helistelystä ennalta-arvattavine sävelkulkuineen ei ole kyse. Esityksen ainoa negatiivinen puoli oli, että se olisi saanut kestää n. 40 minuutin sijaan toista tuntia. Mutta hyvä näinkin.

Tylsästi sanottuna Saxon Shore oli ihan hyvä. Valitettavasti bändi on taas nelimiehinen, joten kahden kitaran, rumpujen ja basson lisäksi äänessä olleet piano, koskettimet, tamburiini, kellopeli ja muut soittimet tulivat nauhalta. Livetunnelma vähän kärsi, kun paikalla olevat häiskät seisoivat tumput suorina nauhan hoitaessa hetkittäin kaiken musiikin.

Tästäkin huolimatta nämä leppoisat, kaljasta tykkäävät amerikkalaiset vetäisivät ihan kohtuullisen vastineen rahoille Japanin kiertueensa viimeisellä keikalla. Ja vaikka välispiikeistä ei kukaan mitään ymmärtänytkään, niin instrumentaalinen indie rockaava shoegaze sai yleisön puolelleen. Bändi taputettiin takaisin lavalle, ja käväisipä sgt.:n Mikiko Narui viulunsa kanssa jeesaamassa yhden biisin verran.

Nasta keikkailta tämäkin. Syksyn keikkakalenteri on alkanut täyttyä nyt suorastaan uhkaavaa vauhtia. Alkaa jo jännittää miten aika (ja raha) riittää kaiken kiinnostavan kokemiseen. No, turhaa se on paljoutta tuskailla, kun kerrankin on tarjontaa.

Pyöräretkellä: Ueno Zoo

Viikonloppu oli aika toimintarikas. Keskittykäämme toistaiseksi vain lauantaihin. Tuolloin päätimme hyödyntää vapaa-aikaa urheilun merkeissä: fillarit alle ja Uenoon. En edelleenkään varsinaisesti nauti pyöräilystä Tokiossa, mutta hiljalleen, kenties, sukkulointiin ihmisten seassa alkaa vähän tottua. Ainakin sen verran, ettei ole ihan paniikissa ihan koko aikaa.

Uenoon pyöräilyssä kului noin 40 minuuttia, ja reissu sisälsi vain pari vaaratilannetta. Aika paljon ajoimme autotiellä, koska se on huomattavasti miellyttävämpää. Autot eivät kuitenkaan aja kovin lujaa, ja kuskit kai ovat suhteellisen tottuneita siihen, että mistä suunnasta vain saattaa suhata mitä vain. Suurin osa ihmisistä silti pyöräilee jalkakäytävällä.

Hiki oli, mutta se olisi ollut ilman pyöräilyäkin. Tokion kostea kuumuus on asettunut taloksi.

Uenossa kohde oli Ueno Zoo, tuo noin 100 vuotta vanha eläintarha. Eläintarhat eivät ole erityisen mukavia paikkoja, joten tämäkin käynti tehtiin vain siksi, että kuulin puistossa asustavan capybaroja! Eikä tämä onnellinen kymmenen Kapibara-sanin eli Kuonoeläimen omistaja ollut ennen koskaan nähnyt oikeaa, elävää capybaraa! (Kuka muistaisi sen suomenkielisen nimen?)



Kuvasta huolimatta Uenossa ei ole enää pandaa, sillä viime vuonna panda Ling Ling sai sydärin. Zoo on tainnut kyllästyä ihmisten Missäpanda?-kysymyksiin, joten heti portilla oli isolla tiedotettu, että meillä ei ole pandaa.

Mutta kaikenlaista muuta kyllä oli. Tarha oli aika vanhan näköinen, vaikka joitain häkkejä onkin uusittu. Silmiin pistävintä oli häkkien hyvin pienet koot. Zoo itsessään oli sellainen keskikokoinen, voisi olla (eläinten kannalta erityisesti) isompikin.

Norsuilla oli menossa lounashetki. Siinä se syöttää kärsällä itseään.


Tämä eläin pyöri kuin saukko vedessä, ehheh. Sillä oli sellainen temppuiluputki, johon uidessaan saukon koko kasvoi jättimäisen näköiseksi.


Leijona näytti apealta. Mutta uljaalta.


Moni eläin haukotteli. Taisi olla tylsää olla siinä pällisteltävänä tikunnokassa.


Kun tämä alla oleva haukotteli, teki lähinnä mieli juosta karkuun. Ihan VALTAVA virtahepo. Ja valtava kita! Yhtä pienempää pygmihippoa säikähdin niin että sydän pomppas, kun se innostui rysähtämään hampaat irvessä aitauksen laitaa vasten. Vekkuleita vesikultia.


Gorilla ei ollut kovin vekkuli. Isoin oli ihan jättimäinen. Ei kovin mukava yöllä kohdattava varmaankaan. Se käväisi lyömässä nyrkillä yhtä ovea. Taisi olla vessahätä.


Vivariumissa oli jänskiä liskoja, sammakoita, kilpikonnia, kaloja, käärmeitä ja muita matelevaisia. Tämä iguaani oli rauhallinen kuvauskohde.


Samoin tämä minisammakko, joka varmaan suurimman osan ajastaan viettää yhteen asentoon jähmettyneenä. Aika söpö.


Ja sitten lopuksi itse pääkohde: capybara! Ja kaksikin! Nuo Etelä-Amerikasta kotoisin olevat maailman suurimmat jyrsijät tosin ottivat hyvin rauhallisesti lähinnä nukkumateloilla. Toinen mötkötti pienessä lammessa. Alkuun näkyi vaan karvatupsu.


Mutta tulipa sekin sitten sieltä kurkkaamaan! Ovat kyllä huvittavan näköisiä elukoita!


Kapibaroilla oli tarhakavereina pari hyvin hassua tapiiria, jotka vatkasivat kuonojaan, kimittivät ja kimpoilivat peräkanaa (perätapiiria) pitkin aitausta. Taustalla lekotteli laama.

Ueno Zoon pingviinit, merileijonat ja punapeppuapinat olivat myös ihan hupaisia katseltavia. Sen sijaan seepra, tiikeri, karhut ja jääkarhut kuuluivat surullisimpiin näkyihin, kaikkien lintujen ohella :(

Tässä vielä kapibara, oikeana ja sitten japanilaisen kawaii-porukan uudelleen muokkaamana.




No, sinnepäin...