Edo-Elmerit lähtivät syksyllä 2008 Finrandosta Japanin biiruparatiisiin. Mitä tapahtui, kun Yan-san ja Okusan törmäsivät shinjukulaiseen arkeen? Tokio käännettiin ympäri (oikoT) ja blogissa on luvassa ennen näkemättömiä juonipaljastuksia! Sake your body!
Japanissa silmälasit eivät Suomeen verrattuna maksa paljon, joten on jo pitkään pitänyt käydä noutamassa uudet kotilasit. Perjantaina sain kaverin mukaan varmuudenvaratulkiksi, ja suuntasimme Shibuyan 8Hatch-ketjun myymälään. Tokiossa on useitakin halpispuoteja meganeostoksia varten, esimerkiksi Zoff. Voipi olla, että tulee sielläkin vielä käytyä...
...sillä 8Hatchin ostokset eivät ihan menneet nappiin. Halpapaikkoja ehkä kannattaakin suositella sellaisille, joilla ei ole kovin huono näkö tai ainakaan mitään hajataittohommeleita.
Tuolla kyseisessä paikassa oli diilejä hintaan noin 3000yen, 5000yen, 7000yen ja 9000yen eli siinä 24-72 euroa. Tuohon summaan sisältyvät siis sangat, linssit, kotelo ja näöntarkastus. Homma kulkee niin, että ensin valikoi rauhassa mieleisensä sangat, sitten etsii myyjän käsiinsä, kertoo että nämä ottaisin ja täyttää lappuun nimen ja osoitetiedot. Sen jälkeen pääsee näöntarkastukseen. Siinä katsotaan automaattikojeilla silmät ja sitten on helppo näkötesti, jossa lähinnä vertaillaan vihreällä ja punaisella pohjalla olevia kirjaimia ja kerrotaan kummat näkyvät paremmin. Ja testataan eri vahvuuksia tihrustamalla sellaisia pallukoita, jotka ovat auki joko ylös, alas, oikealle tai vasemmalle.
Oma tarkastajani osasi sen verran englantia, että tuo osuus sujui ihan hyvin. Mutta koska silmäni ovat hieman eriparia, tulikin sitten vähän ongelmia. Lopulta tulos oli se, että ostin itselleni sopivammat linssit tarjousdiilin ulkopuolelta, eli päälle tuli vielä 7000 jeniä lisää (n.55e). Halpaa tuo siltikin oli.
MUTTA. Vaikka rillittimet kaupassa vaikuttivat ok:lta, kotona tunne ei ollutkaan aivan sama. Linssit eivät kai sitten korjaa hajataittoa samoin kuin omat vanhat suomilasini, ja oikea silmä näkee heikommin. Lopputulos on siis lievästi vinksahtanut, eikä kyse taida olla tottumisesta, sillä eilen yritin pari tuntia olla uusien rillien kanssa koneella, eikä siitä oikein mitään tullut. Ts.: laseja ei ole mukava käyttää. En vielä tiedä, käynkö yhä liikkeessä kyselemässä vai annanko olla ja hankin myöhemmin samoihin sankoihin uudet linssit. Harmillista.
Luin sitten myöhemmin netistä, että etenkin noissa tarjouskaupoissa ja kenties muutenkin yleisesti Japanissa paikalla ei ole varsinaisia optikkoja, vaan näöntarkastuksen tekevät ihan vain kaupan myyjät. Itsellänikin oli nuori kundi säätämässä. Ei kai sitten ole ihme, että kaikista vaihtoehdoista ei välttämättä ole tietoa.
Minä taas en osannut tuossa vaiheessa epäillä, että voisin saada jotenkin vääränlaiset lasit, kun Suomessa ei koskaan ole ollut mitään ongelmia. Ennemmin ajattelin, että ei varmaan kannata näyttää vanhoja rillejä, jottei sitten saa samanlaisia, vaan kenties hieman paremmat pelit! Kun edellisestä silmälasishoppailusta on kuitenkin ainakin 7 vuotta aikaa.
Sekin kannattaa ottaa huomioon, että Japanissa nenät ovat hitusen erilaisia kuin lännessä, joten toisinaan kehykset ehkä tuntuvat hiukkasen hassuilta. Niin nuokin.
Mutta, joka tapauksessa, lasit sai tunnissa, kaikki oli helppoa ja halpaa, eli periaatteessa suositeltavaa puuhaa - kunhan varmistuu lopputuloksesta viimeisen päälle jo liikkeessä!
Siis kumman noista ylläolevista pitäisi olla "parempi"?
Tämä alla oleva on hauskasta elokuvasta nimeltä Megane. Joku jossain kuvaili leffaa zeniläiseksi komediaksi, ja se on hyvä kuvaus! Katsoin elokuvan kerran Japanin matkalla lentokoneessa, ja se oli hauska tarina Taeko-opettajasta, joka pakenee kaupunkia uneliaaseen biitsimajataloon, jota yleensä kukaan ei löydä, koska paikka ei halua tulla löydetyksi. Majataloon kokoontuu joukko muitakin, ja kaikki ovat omalla tavallaan asteen verran omituisia.
Ja kaikilla on rillit, meganet.
EDIT! Kävin vaihtamassa silmälasit ja nyt ne ovat ainakin asteen verran paremmat! Sain lisämaksutta uudet linssit, jotka laadittiin vuoden vanhan, suomalaisen määräyksen mukaan. Viikko kului, ja nyt laseja käyttää ihan mielellään. Edelleen aste-eroja on, rillit ovat "vähän jänskät", mutta tuskin aivan priimalaatua voi alehintaan odottaakaan. Hyvä kuitenkin näin! Suoritin vieläpä toisen käynnin ihan itsekseni ilman tulkkausapua, ja vaikkei poju juuri englantia osannutkaan, tiesi hän muutaman sanan: Stratovarius, Nightwish, Sonata Arctica!
Freshness Burger -hanbaaguketju on tarjoillut huhtikuusta saakka tuotetta nimeltä Vegetable Hamburger. Ja nyt vasta saimme tämän asian tietoisuuteemme! Hetihän se piti lähteä testaamaan, kun Freshness vieläpä naapurustosta löytyy.
Herkku näytti tällaiselta:
Ja maistui erittäin hyvältä. Itse tofutyyppinen pihvi nyt ei ollut erityisen mausteinen tms., mutta se oli paksu ja mehevä, ja maustetta löytyi burgerin tulisesta kastikkeesta ihan tarpeeksi. Lisäksi mukana oli todella tuhti satsi avokadosoosia, aivan ihanaa!
420 jeniä maksavasta vegeburgerista sanotaan käännöskoneen avulla seuraavaa:
"Healthy hamburger that doesn't use meat and used bean curd and vegetable. Enough avocado, the tomato, and [guri-nka-ru] were placed between the bean curd burnt with the iron plate in brown with [gomabanzu]. In addition, a spicy tasting extends putting [herisshurerisshuso-su] of making specially made from the vegetable and the spice.
<<>> 1. The bean curd ・・・ An effective botanical protein is abundant in beautiful skin. There is working that lowers cholesterol in the soy protein quality of the raw material.
2. The avocado ・・・ Vitamin E said, "Vitamin of rejuvenation" is abundantly excellent in the antioxidative effect. The included fatty ingredient (unsaturated fatty acid) has the effect of making blood a whispering.
3. Source ・・・ "[Herisshurerisshuso-su]" of making specially made from cucumber, tomato, and vegetable and spice such as onions. It is fresh acidity, sweetness of the vegetable, and a spicy tasting.
Nyt on siis veri kuiskaavaa :)
Freshness Burger painottaa muutoinkin terveellisyyteen ja luomuun, ja kun Yan oli töissä kertonut meidän illastavan kyseisessä ruokalassa, työkaverit olivat huokailleet, että oih, siellä on niin terveellistä ruokaa! Mikäs siinä sitten pistellä poskeen pikasapuskaa hyvällä omalla tunnolla terveyden puolesta.
Yan otti tosin hieman toista luokkaa olevan burgerin, joka sekin ansaitsee oman mainintansa: SPAM BURGER!
Spämmisiivu pilkottaa tuolla keskellä tomaatin ja munan välissä.
Jos olet niin karmea kriminaali, että omistat tatuoinnin, varo Tokyo Domen LaQua-kylpylää! Päädyt melko varmasti pihalle - tukka märkänä.
Kävin jo toista kertaa LaQuassa kolmine tatuointeineni, mutta toinen kerta toden sanoi. Onneksi vasta tunnin kylpemisen jälkeen. Teipit olivat päällä ja pikkupyyhekin suojana niin hyvin kuin mahdollista, koko ajan, mutta silti joku tarkkasilmäinen täti onnistui vahtaamaan tämän vakavan erheen ilmoille. Taidan jopa tietää itse hetken: suihkussa istuessani viereisestä ovesta tuli joku siivooja. Pyyhe ei ollut ihan kohdillaan, ja teipeistä varmaan näkyi siinä vaiheessa jo läpi. Sitten siitä ystäväni kanssa olimme tekemässä lähtöä ravintolan puolelle, kun samainen siivoojatäti ja nuori tyttö tulivat kertomaan, että "Tattoo get out now." Hyvin oli tyttö kohtelias ja kumartelevainen, mutta englanniksi ei oikein osannut nättejä sanoja. Yritin, että voitaisko käydä syömässä ja lähteä sitten, mutta ei, tyttö esitti pantomiimin, että nyt ulos ja sitten ulkona voipi syödä nam nam.
Kuultuamme vielä lauseen "If you go now no pay" emme muuta voineet kuin poistua, hiukset vettä valuen ja naama punaisena. Mutta oli tässä onnettomuudessa onneakin matkassa: olimme jo käyneet läpi lähes kaikki kylpylän altaat ja saunan ja jalkakylvynkin. JA koko lysti oli ilmaista! Säästimme siis melkein 50 euroa yhteensä, joten tästähän täytyy ottaa tapa! Aina, kun on kylpenyt tarpeeksi, voisi alkaa vähän vilautella tatuointeja!
Koska monille japanilaisille mm. idolin/seurustelukumppanin/opettajan/metronkuljettajan veriryhmä on hyvin tärkeä tieto, niin ei liene ihme, että täällä on myös kehitetty laite, joka päivittää Twitteriin omistajansa pulssin. Jos vehje päätyy joskus tuotantoon, niin viimeistään sitten sen mökkiinsä unohdetun mummon voi kätevästi varustaa tällaisella laitteella. Eipähän pääse raato unohtumaan mökkiin mummon lopultakin potkaistessa tyhjää, kun tieto tulee Twitteriin julkkisten jorinoiden sekaan. Omaisetkin pääsevät laittamaan torppaa välittömästi myyntikuntoon ilman isompia hajuhaittoja, ja kuolinilmoituskin on periaatteessa jo hoidettu tweettinä.
Elmereidenkin elämänmerkkejä voi seurata Twitterissä. Ei tosin ihan pulssien tarkkuudella, mutta ainakin blogipäivityksien osalta, jos näin kesällä ei muuten tahdo muistaa tarkkailla.
Teimme viikonloppuna retken Hachiōjissa sijaitsevalle Takao-vuorelle. Varsinaisesta kiipeilyseikkailusta ei ollut kyse, sillä Takaosan yltää vain 599 metriä merenpinnan yläpuolelle. Joka tapauksessa Tengunkin suosimat vuoren metsäiset rinteet tarjosivat oikein hyvän pakopaikan kaupungin vallanneelta kuumuudelta. Varsinkin, kun matka hyvin ilmastoidussa Keiō Takao -linjan junassa Shinjukusta Takaosangunchin asemalle kesti vain 50 minuuttia.
Vuoren huipulle johtaa aikakin kolme reittiä: kivetty "trail 1", metsäisiä maisemia tarjoava "trail 6" ja "luonnontilassa" oleva Inariyama trail. Olimme kuulleet kavereilta, että nämä kaksi numeroreittiä ovat hyvin suosittuja ja niillä joutuu kulkemaan jonossa, joten päätimme valita Inariyaman. Se ei tarjoa erityisen hienoja maisemia, mutta reitillä mahtuu ainakin kävelemaan omaa tahtiaan. Ja onhan sekin jo iso muutos arkeen, kun siirtyy Tokiosta metsäiselle polulle. Takao-sanin sesonkikausi on vasta syksyllä ruskan aikaan, jolloin maisemat ovat myös kuvista katsottuna kauneimmillaan.
Pyhällä vuorella ilmeisesti kaikki ovat vähintäänkin tuttavia keskenään, koska huipulta alas palailevat ihmiset toivottelivat "konnichiwaaa" kohdattaessa. Jopa tällaisille gaijineille.
Japanilaiset ovat melkoista varusteluväkeä, joten todella monilta löytyi heavy duty -vuorikiipeilykengät, kiipeilysauva ja muutenkin asianmukaiset asusteet. No, eipä varusteiden omistaminen tässä maassa ole ihme, koska täältä löytyy myös isoja vuoria joille kiivetä. Jos varusteet on hankittu, niin miksipä käyttää lenkkareita pienemmänkään vuoren valloitukseen.
Näissä portaissa vanhempi mies tulee vastaan peräti kahden kiipeilysauvan tukemana.
Opaslehtisen mukaan 3,1 kilometrin matkaan huipulle olisi kulunut 90 minuuttia, mutta jopa meidän verkkaisella vauhdillamme matka taittui vähän alle tunnissa. Huipulta ei avautunut mitään erityisen ihmeellistä näkymää, sillä taivaan autereisuus esti esimerkiksi Fuji-sanin näkemisen. Ja Tokionkin vedentakainen silhuetti näkyi vain heikosti.
Vaikka vuorelle oli tullut paljon ihmisiä, löysimme silti mukavan varjoisen paikan eväiden parissa hengähtämiseen. Omat eväät eivät tosin olisi olleet välttämättömät, sillä käytettävissä olisi ollut hyväksi kehuttu soba-ravintola. Ja olihan huipulla tietenkin juoma-automaatteja ja pehmiskoju. No, kylmät Asahit ostimme kiipeämispalkkioksi.
Kuljettuamme huipun kiertävän 5. reitin lähdimme kulkemaan alas ykkösreittiä. Vaikka en erityisen kiinnostunut temppeleistä olekaan, kävimme vilkaisemassa rinteellä Takaosan Yakuōin Yūkiji -buddhalaistemppelin. Temppelin alue oli yllättävän iso, joten siellä oli jopa jotain nähtävää.
Kun matkasta alas oli jo yli puolet takana, päädyimme hetken mielijohteesta tuolihissin kyytiin. Olihan se erikoista mennä kesällä tuolihissin liukuvalle matolle, kun jalassa ei ollut suksia ja suuntakin oli totutusta vastakkainen. Hississä ei ollut juuri muita matkustajia, joten istuihan siinä 470 jenin edestä. Varsinkin puiden katseleminen totuttua korkeammalta oli mielenkiintoista, koska nyt näki läheltä muutakin kuin pelkkiä runkoja. Joku pehmoisen täyteläiseltä näyttävä havupuu muistutti melkein pehmistä.
Retki Takao-sanille onnistui mahtavasti. Aurinkoinen sää ei ollut liian tukala, aiempien päivien sateista huolimatta Inariyaman polku ei ollut mutainen, eväät maistuivat ja junamatkatkin menivät nopeasti. Ja ehdimmepä vielä illalla käydä Tokiossa Tengu-izakayassakin toisenlaisten eväiden parissa.
Jos Tokiossa vieraillessa on aikaa vain hyvin rajallisesti ja luonnossa käynti kiinnostaa, Takao-sanilla ehtii pyörähtää jopa kuudessa tunnissa. Näinpä Takao-san saakin Elmereiden sinetin hätäisen lomailijan lomakohteena.
Näin heinäkuun kynnyksellä voisi viettää hetken pohtien, kuinka japanilaisia Yan-sanista ja Okusanista onkaan tullut reilussa yhdeksässä kuukaudessa. Kumpaisellekin tämä on pisin aika ulkomailla ja ensimmäinen varsinainen asuminen muussa maassa kuin Suomessa.
Listataanpa ensin ne japanilaiset asiat, joita meillä on täällä, mutta Suomessa ei ollut:
* Futonit, tosin enää alle viikon. Sitten saapuu sänky, ihanaa! * Kaasuhella. Erittäin hyvä, äärimmäisen nopea, ei valittamista. Tulee kesämökki mieleen, etenkin lettuja paistaessa :) * Vedenkeitin, joka pitää veden lämpimänä koko päivän ja josta voi valita veden lämpöasteen teelajin mukaan. * Mummopyörät, joissa ei ole ollenkaan vaihteita, mutta on kätevä etukori. Korissa voi kuljettaa ruokaa, varavaatteita, vesipulloa, pehmoeläimiä... * Nintendo, jolla voi pelata vaikka junassa, kahvilassa, baarissa, kotona. Kaikki muutkin pelaavat. * Elektroninen sanakirja. Joka ei ole juurikaan käytössä syystä että se vaatisi aika paljon kanjinlukutaitoa. * Jalaton nojatuoli, jonka selkänojan kaltevuutta voi säätää. Kätevä ja kevyt, sopii pieneen tilaan ja tuolia voi liikutella helposti minne päin asuntoa vain. Okusanin yleisin paikka iltaisin. * Ikkunalasi, jonka läpi ei näy ulos. Savulasia siis. Säilyttää yksityisyyden naapurisokkelossa. Tosin ikkuna on yleensä auki. Siihen kuuluu vakiona hyttysverkkolevy. * Torakkaloukkuja, torakkamyrkkyä - ja, kyllä, torakoita. Olemme huomanneet, että torakat ovat pelottavan fiksuja. Jos olemme tuntikausia poissa ja saavumme vasta yöllä, on keittiössä lähes aina torakka.Toistaiseksi meitä on siunattu vain yhdellä torakalla kerrallaan. Jos niitä alkaa liikkua parvissa, iskee epätoivo. * Sisällä säilytettävät kolme erilaista roskista, jotka saa tyhjentää vain tiettynä päivänä. Siitä johtuen myös roskikseen kiinnitettävä tuoksulaite, joka haisee limsalle ja hajustaa koko alakerran. * Pihalla lujaa sirittävä sirkka. Pihalla raakkuvia korppeja. Pihalla jokin helisevä japanilainen tuulikello (ei meidän). Välillä pihalla mummo, joka syyttää meitä vääristä roskista. Ja ihan pihalla oleva naapurin äijä, joka lallattelee kaiket illat ja välillä päivätkin epävireisesti. * Jääkaapissa shochu-pullo. * Pakastimessa valmiina kaupasta ostettuja jääpaloja säkillinen. * Aina paahtoleipää, vain paahtoleipää. Kun ei oikein muuta ole. Kun muun muotoisenakin ne leivät maistuvat lähinnä paahtoleivältä. * Stalkkereilta suojeleva musta Maneki Neko (kissa). * Tv-kanavia, joilta ei ikinä tule mitään katsottavaa ohjelmaa. * Tissue-laatikko, jonka päällä on Hello Kitty -suojus. * Ilmastointilaite, joka tulee vielä olemaan pelastava keidas kuumassa erämaassa. * Erilainen pistorasia. Erilainen sähkö. Kaasulla lämpenevä vesi. Kostea ilma. * Posteljooni, joka tuo paketitkin ovelle, myös viikonloppuisin. * Pesukone, joka pesee vain kylmällä vedellä. * Wc:ssä pehmeä pöntönsuojus.
Entä mitä japanilaisia asioita meillä EI ole, mutta monilla japanilaisilla on:
* Riisinkeitintä. Riisiä saa niin paljon ravintoloissa ja kaikenlaisten valmisruokien (kuten sushin) ohessa, että emme ole kokeneet tarvitsevamme sitä enää enempää. Tumma riisi keittyy hyvin kattilassakin. * Kotatsua eli matalaa pöytää, jossa kiinni lämmitin. * Kuumavesipulloa talven varalle petikaveriksi. * Futoninkuivatustelinettä. * Minipuutarhaa pihalla. * Sekalaista muovi- ja keräilykrääsää (no on sitä vähän). * Pesu- ja lämmitysominaisuuksilla varustettua wc-pönttöä. * Kykyä oleilla helteessä näyttämättä hikiseltä porsaalta. * Rakkautta juoruiluun, riisiin, nattoon, käsikarvojen ajeluun, korkokenkiin, irtoripsiin, kuonokoppiin. * Kanjinlukutaitoa, keskustelutaitoa, ylipäänsä kielitaitoa. Sitä ei oikein saavu, kun kukaan ei tee saapumisen eteen juuri mitään.
Tokio tuntuu toki jo kodilta. Osaamme liikkua keskeisillä alueilla suuremmin eksymättä, tiedämme edulliset kaupat ja hallitsemme arjen perussäännöt. Olemme tottuneet siihen, että kaikkialla on ihmisiä, vaikka se ei aina olekaan niin miellyttävää. Toisaalta sen vuoksi yölläkin alueet tuntuvat turvallisilta. Tokio on kaupunki, jossa ei kertaakaan ole pelännyt mihinkään vuorokaudenaikaan. Kohteliaisuus tuntuu jo niin normaalilta, että lähikatumme Lawsonin töykeähköt myyjät ovat varmasti muun maan kuin Japanin kansalaisia. Jalkakäytävillä on oppinut vilkuilemaan koko ajan ympärilleen, etteivät joka suunnasta sukkuloivat pyörät aja päälle. Junaan kotiasemalta mennessä tietää, että istumapaikkaa ei yleensä saa. Ihmisiä ei tuijota päin naamaan, eivätkä hekään tee niin (paitsi nopeasti vilkuillen). Kiittäessä kumartelee epämääräisesti. Ylipäänsäkin kiittelee enemmän.
Syömme varmasti kevyempää ruokaa. Leivän päällä on harvoin juustoa, leipääkin kuluu vain viipale päivässä, kaikki ruoka on tuoreempaa. Käymme myös useammin kaupassa, monta kertaa viikossa. Kotona ei ole isoja varastoja, joten välillä tuntuu, että mitään ruokaa ei kaapissa ole. Uunin puuttuessa ei voi oikein hädässä edes pyöräyttää mitään leipomusta. Toisaalta kauppa on heti nurkan takana, että eipä se hätä niin suuri koskaan ole. Aina auki olevia konbineitakin on lähistöllä vaikka kuinka monta. Kaljaa saa vaikka keskellä yötä.
Olemme myös oppineet jonottamaan, väistelemään, sukkuloimaan, katsomaan tunneittain säätä, tekemään töitä myös iltaisin, odottamaan aamuviiteen toisinaan bileiltoina, käyttämään jälleen lähes pelkästään käteistä rahaa, ihailemaan kaikkea söpöä ja rihkamaa, kantamaan sadepäivinä isoa sateenvarjoa, syömään salaatteja (koskee Yan-sania), sietämään kalalientä (koskee Okusania), keräämään puhelimiin roikkuvia rensseleitä, katsomaan japanilaisdraamoja (netistä), laulamaan karaokea ja vieläpä nauttimaan siitä, siivoamaan joka päivä (Oku), tarkistamaan torakkaraot joka päivä (Yan), lenkkeilemään helteellä (not really), juomaan Tokion hanavettä, arvostamaan tuulettimia, juomaan jääkahvia, kuivaamaan suihkun aina käynnin jälkeen homeen välttämiseksi, lähtemään keikoille jo seitsemäksi, väistämään vasemmalta, tulkitsemaan (jotenkuten) japanilaista osoitejärjestelmää, kestämään jatkuvat eksymiset, nauttimaan tokiolaisuudesta!
Vaikka sopeutuminen Japaniin on siis oivalla mallilla ja tällä hetkellä Suomi tuntuu vaikeammalta ja reippaasti kaukaisemmalta maalta, myös henkisesti, on kielitaidon puute yhä vakava vaurio. Yritämme nyt viimein raivata aikaa edes yhdelle oppitunnille per viikko, jottei täältä tarvitsisi aikanaan poistua nolona ummikkona. Toki me jotain osaamme, mutta se on niin minimaalista siihen verrattuna, mitä osaisi, jos opiskelisi ja käyttäisi kieltä jatkuvasti.
Eli haasteita yhä riittää! Kamalia kanjeja päin! Heinäkuun hikistä helleaaltoa päin!
Olen tähän saakka ikään kuin vältellyt työperäistä blogausaihetta, koska ajattelin aluksi, että täytyy tietää tarpeeksi ennen kirjoittamista. Näinpä onkin vierähtänyt jo yhdeksän kuukautta japanilaisessa työpaikassa. Enkä vieläkään kovin paljoa tiedä.
Suomessa osa työläisistä jäi lomalle juhannuksena ja loputkin kai kaihoisasti zombeilevat työtuolissa kalenteria katsellen. Täällä ei japanilaisessa firmassa lomaa juuri ole, joten hommiin vain.
Meidän osastollamme päivä alkaa kymmeneltä, oma työmatkani vähän jälkeen yhdeksän. Pääasiassa kuljen muutaman asemanvälin junalla ja vaihdan metroon parin aseman ajaksi. Kävelyineen ja odotteluineen matka kestää n. 40 minuuttia. Tokion työmatkakirjossa tämä vaikuttaisi olevan ajallisesti varsin lyhyt matka. Tiedänpä, että muutamat "ofisuleidit" tulevat töihin Saitamasta, josta matka kestää noin kaksi tuntia suuntaansa!
Työkaverit saapuvat aika vakiintuneina aikoina. Itse ilmaannun 95%:sti klo 9.50-10.00 välisenä aikana. Aikaisemmat tyypit ovat aina ennen minua paikalla ja kroonisesti 10-20 minuuttia myöhässä olevat saapuvat vähintään kolmena päivänä viikossa tuon verran myöhässä. Omia saapumisaikoja on helppo seurata, sillä käytössä on pahvinen kellokortti, joka leimataan aamulla ja illalla. Ei sentään lounaalla. Juna ja metro kulkevat 99,5%:sti ajallaan, joten samaan junaan hypätessään on parin minuutin tarkkuudella leimaamassa korttia. Siinäpä tavoitetta Suomen pääkaupunkiseudun junaliikenteelle.
Työpäivä päättyy virallisesti klo 18.30. Kukaan ei lähde silloin. Tai lähtee korkeintaan hakemaan lisää kahvia tai teetä. Minäkään en siis lähde. Olen koittanut tosin pyrkiä siihen, että koti kutsuisi klo 19, mutta tästäkin joutuu usein joustamaan. Jos on tekemässä jotain, josta muiden työt ovat riippuvaisia, tuntuu kulttuuriin kuuluvan, että asia hoidetaan loppuun saman päivän aikana. Niinpä huomaankin välillä leimaavani korttia likempänä kahdeksaa kuin seitsemää. Onneksi sentään mitään 12 tunnin ylityöylilyöntejä ei yleensä meidän firmassamme näe. Enää.
Syy siihen on se, että enää ei tarvitse. Kun aloitin työt viime vuoden syyskuussa, kuulimme jo heti marraskuun alussa, että yksi osa firman toimintaa lopetetaan. Näin kävi: vuoden lopulla pari tiimiä ja joukko managereita sai lopputilin. Omalta osaltani onnekasta oli, että kuulun siihen porukkaan, joka tekee firman mahdollista toista tulemista. Töitä on siis toistaiseksi ollut, mutta hommia tehdään aika rennosti. Ei siis puoleen yöhön yltäviä sankarikoodaussuorituksia tai ikuisuuden mittaisia speksauspalavereita.
Ehdin sentään syksyn aikana nähdä, millainen firman aiempi kokouskulttuuri oli. Tiimien kokouksia pidettiin iltaisin, ja kokouksen venyessä useampaan tuntiin paikalla istuttiin yli yhdeksään. Toisinaan kokouksissa oli yli 10 osallistujaa, ja joidenkin osuus oli tuntikausien istuskelussa vastata parilla lauseella pariin kysymykseen. Jos kokous eteni jouhevasti, saatettiin päästä 1,5 tunnin maagiseen rajaan. Joka sekin on kohtuuttoman pitkä aika viikottaiselle rutiinikokoukselle.
Yksi kokouksien ikävä puoli on niihin liittyvä paperimäärä. Työlistat ja projekteihin liittyvät laput tulostetaan jokaiselle osallistujalle. Jokaiseen kokoukseen. Ainoastaan yhdessä seitsemästä neukkarista on videotykki, ja sitäkin käytettäessä kaikki on tulostettu myös paperille. Suomessa ehdin jo tottua paperittomiin kokouksiin, mutta täällä käteen jää aina nivaska paperia, jolla ei jälkeenpäin ole juurikaan merkitystä, koska dokumentit päivittyvät kokouksen aikana ja paperit ovat jo omalle paikalle palatessa vanhentuneita. Tuosta tulostusasiasta juttelin syksyllä muutamien kanssa, että meneepä tässä paljon paperia, mutta se ei tuntunut herättävän mitään ajatusta siitä, että touhua pitäisi jotenkin vähentää.
Tuo mainittu oma paikka on pienehkö lokero rivissä, jossa istuu 5-6 ihmistä. Rivin päässä istuu kyseisen "osaston" manageri. Omaa paikkaa vastapäätä on samanlainen rivi, mutta paikat on sentään erotettu n. 50cm korkealla väliseinällä. Pöydät ovat selvästi matalampia kuin suomalaisessa toimistossa, joten tuolia joutuu pitämään melko alhaalla. Ja tästä johtuen jalat ovat hieman turhan tiukasti koukussa tai sitten päätyy rönöttämään tuolissa.
Projektien hallinta poikkeaa vahvasti siitä mihin Suomessa on viimeisten viiden vuoden aikana tottunut. Kun suomalaisessa it-firmassa on vaikka minkälaista agilen astronauttia järkyttävän sertifikaattiläjän saattelemana, niin täällä luotetaan vielä vahvasti Excel-pohjaiseen projektin hallintaan. Kyllä, ei edes MS Projectia, vaan ihan raaka Excel-taulukko, johon on listattu projektiin liittyvät tehtävät. Kun aiemmin olin tottunut itse arvioimaan, että kauanko erinäisten taskien suorittamiseen kuluu, niin nyt taulukkoon vain ilmestyy joku määräpäivä jollekin taskille. Koska taulukko tehtävineen pitää saada tulostettua joka palaveriin, eivät tehtäväkuvaukset ole kovinkaan monen lauseen mittaisia. Usein onkin tilanne, että joutuu kyselemään lisätietoa, että mitä nyt halutaan, koska itse ei ole kirjoittanut kyseistä tehtäväkuvausta. Ja muuta määrittelyä ei sitten olekaan.
Jos projekteja hallitaan vähän eri työkaluilla kuin mihin on tottunut, niin samaa voi sanoa myös versiohallinnan käytöstä, yksikkötestauksesta tai automatisoiduista buildeista. Yksikkötestejä ei ole, automatisoituja buildeja ei ole, versiohallinnassa ei käytetä (edes) tägäystä ja buildin reviisioitakaan ei merkitä ylös. Buildit tehdään kehittäjän koneella, ja kehittäjä tekee koneellaan myös releaseen liittyvän paketin. Tämän seurauksena on usein ongelmia hahmottaa, mistä reviisiosta tietty release on tehty, miten sen saa käännettyä muutoin kuin kehittäjän koneella tai kuinka tämän release rakentaminen saataisiin toistettua. Eli it:n perusongelmat jostakin 1990-luvun alusta.
Kuulin kaverilta, että heidän (japanilaisessa) firmassa tehtiin Javalla melko isoa projektia, johon liittyi muutama sata komponenttia. Heillä oli yksi ihminen lähes täysipäiväisesti seuraamassa Excel-tiedostolla mikä versio mistäkin classista tulee releaseen. Ei siis tägäystä tai automatisointia, vaan kaikki tehtiin käsityönä. Ja oli varsin yleistä, että releaseen päätyi väärä versio yhdestä tai kahdesta classista. Siitä tuli sitten iso valitus ylhäältä. Meillä johto on melko selvästi ilmaissut, että agilet ja muut hömpötykset vain monimutkaistavat asioita, koska sitten ei voida tehdä asioita heti just nyt. Syksyllä oli kyllä puhetta, että parannusehdotuksia voi esittää, ja olenkin kertonut omista hyvistä kokemuksistani Suomessa, mutta nämä parannusehdotukseni liittyävät juuri näihin asioihin joita ei haluta muuttaa.
Toimistolla oli talvella todella lämmin. Ilmastointi oli asetettu 26 asteeseen, joten töistä tuli yleensä lähdettyä selkä märkänä. Eikä todellakaan sen takia, että töitä olisi tullut tehtyä niin kovasti. Talvella olikin tavallista, että neukkarin lämpötila oli asetettu melko korkeaksi huoneessa olevasta paneelista, ja jossain vaiheessa kokousta joku avasi ikkunan. Samaisesta paneelista sai asetettua huoneilman myös miellyttävään lukemaan. Kokeilin nimittäin yhdesti ennen kokousta laittaa lämpötilan vähän alemmas, ja kukaan ei ainakaan avannut ikkunoita. Odottelin kesää, että silloin varmastikin liitoitellaan jäähdytyksen kanssa vastaavasti alakanttiin, kuten kaupoissa ja ravintoloissakin on tapana. Vaan ei, lämpötila on säädetty edelleen 26 asteeseen, ja hiki valuu. Eikä edelleenkään työn fyysisyyden takia.
Työpaikan vakuutuskortti on hyvä kapistus. Olen käyttänyt sitä lääkärissä ja hammaslääkärissä käymiseen, ja alennuksen saa välittömästi. Lisäksi korttiin liittyy muita etuja, kuten alennus joihinkin parempiin ravintoloihin tai halvempia lento- ja hotellipaketteja. Työpaikalla käytettävät välineet ovat tasoltaan varsin hyvät, ja pyytämällä saa tarvitsemansa asiat (jos hinta on kohtuullinen). Kahvia ja teetä saa ilmaiseksi, ja juoma-automaatinkin hinnat ovat kauppoja edullisemmat. Ei siis pelkkää valitusta.
Mikäpä siis paiskiessa töitä mukavien japanilaisten kanssa! Niin kauan kuin töitä on!
Yoyogin puisto on tokiolaisten keskeisin hengailupuisto ja aika kiva kesällä. Puisto on niin suuri, että kaikki mahtuvat varmasti, ja siellä aina tapahtuu. Sieltä ei myöskään ajeta illan tullen pois. Siellä on vähän niinkuin aina festarit.
Etenkin sunnuntaisin.
Ehdimme jo kuulla huhua, että Meiji-temppelin sisäänkäyntiportin tuntumaan kerääntynyt cosplay-meininki olisi kokonaan hiljennyt, mutta kesä ilmeisesti elvytti bisnekset, sillä ainakin pari sunnuntaita sitten koristeellista väkeä riitti vaikka kuinka. Joka suuntaan törröttäviä kameroita riitti myös hikoilevine valkonaamaomistajineen, joten tyrkkäsin omankin putkeni muiden sekaan.
Varhaisaamu Japanissa alkoi sillä, että Michael Jackson, Maikeru Jakuson-san ilmoitettiin kuolleeksi. En tiedä miten Tokiossa on reagoitu, mutta ainakin Michael on täällä aina ollut erittäin rakastettu ja laajasti fanitettu kingu of poppu. Uutisissa on jonkun verran näkynyt Michael-aihetta, ja kaduilla haastatellut ihmiset ovat olleet ihmeissään mutta rauhallisia. Tosin joku jollain keskustelusivulla sanoi, että kaishan (firman) ofisuleidit ovat ryhtyneet ilmeisesti tuntien kestävään itkukokoukseen.
Michael on itse kutsunut Tokiota kodiksi ja Japania lempipaikakseen maailmassa, mikä osaltaan johtuu varmaankin lempeästä mediasta. Täällähän ei pahemmin ole paparazzeja ainakaan Amerikan malliin, ja vaikkapa keikoilla kuvauskieltoja noudatetaan todella hyvin. Ja ainakin filmifestareilla huomasi, että kaikki japanilaiset toimittajat lähinnä vain kehuivat ja vitsailivat kysymyksissään näyttelijöille tai kysyivät jotakin ihan triviaalia ja päätöntä. Kaikenlaista henkilökohtaista loukkaamista ja liikaa utelua selkeästi vältellään.
Michael onkin viihtynyt hyvin Japanissa, ja esimerkiksi vuonna 2007 hän järkkäsi faneille (joilla oli rahaa) VIP-partyn.
Maikeru-saaaaaaaan!!:
Tuolla on aikamoinen look-a-like mukana:
Ja kohti nostalgiaa! Michael vuonna 1988 Tokiossa:
Vuonna 1992 Dangerous Tour Tokyo Domella, etenkin alussa hauskoja faneja:
Mainoksiakin väsäsivät. Love is my message:
Ja loppuun helmi, hehe... Japanilainen versio Thrilleristä! Varokaa henna ojisaneja eli keskiyöllä herääviä outoja keski-ikäisiä miehiä..!
Ehkä Michaelkin vielä palaa, kun keskiyö koittaa...
Keskikesän hetki on ohitettu. Ainakin Suomen mittapuulla. Täällä keskikesän hellehetket lienevät pahimmillaan vasta edessäpäin, mutta kyllä on kuumat paikat jo nyt. Eilen onneksi hain tuulettimen kaverilta, joka muuttaa pian pois, eli ensihätään varustauduttu on. Mutta ei se tuuletinkaan, vaikka iso ja hieno onkin, ihan täällä yläkerrassa riitä. Jos nyt ei vielä silti tarvitsisi ilmastointilaitetta alkaa huudattaa. Pimennysverhot pitäisi muuten ostaa.
Meillä on pian paha futon-ongelma edessä, nimittäin asunnossamme (tai sen ulkopuolella lähinnä) ei ole mitään paikkaa futonien kuivattamiseksi päivisin. Ovat ne pystyssä seinää vasten (sisällä) silloin kun niillä ei nukuta, mutta se ei riittäne. Oku tässä unelmoi sängyn ostamisesta, viimeinkin... Nykyiset futonit eivät nimittäin kauaa enää riitä, sen verran litteiltä tuntuvat. Ja olis se sänky muutenkin ihana yhdeksän kuukauden patjalla nukkumisen jälkeen! Muistakaamme siis, että Japanissa "futon" ei ole sama asia kuin "futon" Suomessa: kallis luksuspatja. Täällä futon on ihan vaan litteähkö patja ilman minkäänlaista hohtoa.
Mutta, viikonloppuna tosiaan juhlittiin siis juhannusta, myös täällä päin palloa! Perjantaina olimme ihan kotosalla vain, näissä merkeissä:
Eli tapaksia ja sangriaa. Tapakset: patonkipaloja valkosipuli-oliivi-juustokuorrutuksella, marinoituja sieniä ja papuja, sinihomejuusto-soijarouhe-pikkupihvejä ja perunamunakasta. Sangriasta tuli kenties parasta ikinä, täkäläinen Mitsuya Cider sopii siihen tosi hyvin! Alle tonnijenisellä viinilläkin mentiin, mutta sangriana oishii!
Lisukkeeksi Okinawan makua: awamoria! Kelpasi mainosti sangrian lisämausteeksi (ehkä siitä juuri siksi tuli niin hyvää)!
Lauantaina sää oli mitä ihanin, vaikka nyt onkin paljon sadellut, eli tuuria matkassa. Suomalaisten isot kesäjuhlat sijaitsivat Heiwajiman puistossa muutama kilsa Shinagawasta jonnekin, ihan mukava alue tekosaarilla hauskan Monorail-matkan päässä. Ohjelmassa oli grillausta, telttasaunaa, bändi ja tietysti kaikenlaista rupattelua. Kokkokin piti olla, mutta taisi siinä tuoksinnassa tyystin unohtua. Tosin tuskin puutakaan paljon oli jäljellä saunoittelun jälkeen.
Yllättävän paljon täällä asustaa suomijengiä. Lapsiakin oli vaikka kuinka paljon. Japanilaisia vaimoja ja tyttöystäviä myös lukuisia, miehiä vähemmän. Itse asiassa neljä kappaletta: kaksi poikaystävää ja kaksi hupaisaa vanhempaa miekkosta, jotka osasivat suomea! Olivat käyneet aikoinaan Suomessa paljonkin, ilmeisesti jotain ortodoksikirkkoon liittyviä henkilöitä, vai mitenhän se meni. Pappeja?
Ruokalistalla oli kulla mitäkin, meillä grillinyyttejä ja makkaroita. Osa makkaroista tosin hämärän siimeksessä katosi parempiin suihin luvatta, mutta sattuuhan sitä.
Tässä grillaillaan.
Tässä ahmitaan.
Tässä hypätään narua.
Tässä telttasaunotaan (sumennetusti). (Yan-sanin mukaan huippulöylyt!)
Tässä telttasaunotaan yöllä (yhä sumennetummin).
Ja tässä nostatetaan juhlatunnelmaa yleisössä perisuomalaisin rytmein eli esimerkiksi Leevi & The Leavingsien rytmit kaikuivat lujaa yöllisessä yössä.
Kaiken kaikkiaan leppoisaa menoa ja mukavaa tutustumista uusiin ihmisiin. Vaikka osa poistuu ja mielen valtaa haikeus, tulee uusia aina tilalle. Se on tämän ulkomailla asumisen suru ja rikkaus.