Okinawa liitettiin Japaniin vasta 100v sitten, joten myös saarten ruokakulttuuri on hyvin omanlaisensa. Ruoka on mausteisempaa ja kiinalaisempaa, ja kokkailussa käytetään usein saarten omaa, tummaa ruokosokeria ja awamori-viinaa. Miyakolla on myös omaa misoa ja spesiaalia Miyako-sobaa, maukasta ja vaaleaa, vähän litteää nuudelia.Tässä taas hiukan sokeriruokoa.
Ja tässä ruokosokerista valmistettuja namusia (lähinnä pelkkää sokeria), kurozatoja. Niitä tarjoiltiin lentokoneessakin (muuta ei mehun ja teen lisäksi tarjoiltukaan, vaikka oli 3 tunnin lento!)
Chanpuru on suosittu pannuruoka. Miyakolla oli pääasiassa sellaista, jossa oli tofua, Okinawan makeaa sipulia, bambunituja, bitter melonia eli goyaa, kananmunaa ja sitten joko lihaa tai mustekalaa. Okusan veti lentokentällä Goya chanpurua noukkien muutamat lihapalat pois, ja se oli ihan älyttömän maukasta ja hyvää!
Tunnettu saariherkku on myös taco rice, joka on kuin tacoja ilman tacoja :) Eli riisiä tacokuorten sijaan, ja sitten lihaisia sooseja.
Miyako-soba, joka muistuttaa enemmän pastaa kuin nuudeleita, tarjoillaan yleensä kuta kuinkin täten eli soppana:
Ensimmäinen ravintolakokemuksemme Miyakolla oli San-Goya-niminen izakaya Hiraran pääkadulla Nishizatolla (numero 231). Paikka näytti ulospäin tällaiselta:
Kyseessä oli keskikokoinen, soma izakaya, jossa oli laaja menu ja vieläpä ihanasti englanniksi. Vessassakin oli nättiä.
Lähes kaikki ruoka-annokset maksoivat 370 jeniä kpl (n. 3e) ja juomat myös, joitakin drinkkejä lukuun ottamatta. Tilasimme tällaisia ihmeitä ensiksi:
Goyaa eli bitter melonia pikkelsinä sekä etualalla varsinainen ihmeiden ihme, Uruu eli sea-weed jelly, merilevähyytelö. Maku ei ollut hassumpi, mutta voinette kuvitella koostumuksen... Kumma kyllä tavaraa pystyi syömään puikoilla, tosin mössö venyi ja valui lismaisena ja ruokahalua hillitsevänä. Ihan kaikki ei mennyt alas. Taka-alalla on herkullista tonnikalaa - siis myös jopa Okusanin oli pakko vähän maistaa, ja se oli tajuttoman hyvää. Makeaa, mausteista ja suolaista yhtä aikaa. Nammm.Tässä alla vielä samaa tonnikalasettiä eri päivältä, ja höystämässä Blue Island -drinkki, joka sisälsi Awamoria, Curacaoa, greippimehua, tonicia ja sitruunaa. Se oli Yan-sanin drinkki, Oku taas joi "healthy alcoholia": ensi käynnillä makuina "Roseship&Acerola" ja toisella kerralla "Aloe&Yogurt". Omoshiroi desu ne.
Mutta aivan parasta San-Goyassa oli tämä.
"Eggplant and tomato with cheese on the ironplate". Simppelisti. Muttei ehkä ikinä ole tullut syötyä yhtä hyvää munakoisoa! Tabascoa sekaan ja nams! Tilasimme myös jimamidoofua eli pähkinästä tehtyä tofua, varsin hyvää. Sekä "Deep fried Miyako tofua", maistuvaa sekin. Olipas siellä paljon hyviä ruokia ja juomia! Kyytipojaksi toki awamoria on the rocks.Ja Orionista ei olekaan vielä mainintaa. Eli Okinawalla on oma olut, Orion. Maistuvaa lageria, monta eri makuvivahdevaihtoehtoa. Jos muualta kuin Okinawalta ostaa Orionia, kyseessä on hieman erimakuinen biiru, Asahin valmistama. Okinawan Orion pannaan pääsaaren Nagon kaupungissa.

Ylläoleva kuva onkin tunnelmallisesta tilanteesta. Olimme Hiraran city beachilla uimisen jälkeen istumassa auringonlaskutunnelmissa mainion Alchemist-baarin terassilla. Suositeltava baari! Se sijaitsee A-Dish-nimisen italialaisravintolan yläkerrassa, ja itse ravintolasta saa tilata baariin ruokaa. Tilasimme yhden herkun kiviuuni-Margheritan:
Alchemist oli tosi tunnelmallinen, ja siellä järjestetään muutamia kertoja kuussa keikkoja. Tällä erää, torstai-iltana, me olimme paikan ainoat asiakkaat... Lauantai-iltana kävimme toisessa Goyan nimeä kantavassa izakayassa, joka oli hyvin suuri. Paikka oli koko perheen ravintola ja lapsia olikin paljon. Itse asiassa myöhemmin illalla kuulimme, että meneillään oli erään oranssipaitaisen ravintolavieraan syntymäpäivät eli se kenties selitti väkimäärää. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista tajuttavaa menua, kaikessa oli vain kanjia. Jouduimme tilaamaan heitellen ilmoille ehdotuksia mahdollisista ruuista. Kasvissyöjälle tarjoilijat eivät osanneet oikein suositella muuta kuin salaattia, vaikka paikassa oli paljon tofujakin. Muiden pöytiä urkkimalla saimme sitten tilattua tofujakin.
Tämä alla oleva oli aika yllätyksellinen. Tarjoilija kauhistui, kun kuuli, että söimme sitä ensimmäisen kerran. Kyseessä oli toofuyoo, awamoritofu. Aurajuustomainen rakenne, ja maku oli - viinainen! Toofuyoo valmistetaan awamorin kera, ja sitä pystyi syömään vain pikkuisia paloja kerrallaan.
Ravintolan pieneen sisäänpääsymaksuun kuului pläjäys perinnemusiikkia. Kaksi naista, kenties äiti ja tytär, saivat rytmillään mukaan koko kansan! Yhtäkkiä tajusimme tanssivamme ympäri ravintolaa letkassa taputtaen ja huitoen eri suuntiin. Ja huutaen HAYAA! aina kun laulajanainen huusi HIIASHASHAA! tai jotakin. Siis mitä oikein tapahtui?? Taisi olla se Orion - ja awamoritofu...
Okinawan perinnesoitin on nimeltään sanshin. Siitä tulee ihan veikeä ääni. Ja musa on mukaansa tempaavaa, siis todellakin...
Ja bileet yltyvät!
Letka lähtee!
Hauvakin jammas.Sellaista meininkiä Miyako-jimalla!Bonusraita:
KAHVILATMiyakolla ei kahviloita ole Tokion tapaan vieri vieressä, mutta löysimme kaksi mukavaa. Ensimmäinen oli vanhahko keskustakahvila, jonka pöydät toimivat samalla jonkinlaisina pelikoneina. Mistä pelistä oli kyse, sitä emme koskaan saaneet selville. Kahvilassa oli mukava lueskella ja nautiskella jääkahvia ja jääkaakaota.
Hiraraya-majatalon heppu opasti meidät myös mukavaan taidekahvilaan, jossa hänen tuttavansa oli töissä. Paikkaan ei ollut ihan helppo löytää, mutta se sijaitsi yläosissa Hiraran keskustaa ja sen vieressä oli tämännäköinen ravintola:
Kahvilan nimi oli Breathe ja sitä mainostettiin myös kirjakahvilana.
Siellä oli myynnissä kaikkea itse tehtyä (muun muassa Hello Kitty -pölyhuiska), ja paikka oli viihtyisä ja rauhallinen.
Juomien oheen sai ihan ilmaiseksi maistuvan snackin.
Tuo vihreä on myös yhtä Okinawan herkkua, umibudooa eli sea grapea. Oku ihastui umibudoohon ikihyvikseen, siinä oli niin jänskä raksahtava rakenne. Myös kurpitsasalaatti oli herkkua. Ja makea sipuli, joka on ihan eri maailmasta kuin tavissipuli.
JÄLKI(RUOKA)KIRJOITUSOkinawa on hedelmämekka, mutta näin keväällä ei vielä mangoaika ollut alkanut, emmekä muutenkaan oikein nähneet mitään hedelmäryntäystä. Teiden varsilla pojotti ananaspuita ja pihalla banskupuita, mutta kaupoissa ei oikein ollut muuta eksoottista hedelmätarjontaa kuin papaijaa. Sitä ostimme puolikkaan hotellille, ihan oli hyvää.
No, ainakin sai ihanaa kuivattua mangoa ja mangopullaa!
Lisäksi Okinawan omat donitsit, saataa andagit, olivat tuhteja, mutta herkkuja.
Arvatkaapas tuliko tämän kaiken jälkeen nälkä?? Shinjukussa on kuulemma okinawalainen ravintola, eli eiköhän mennä! HIIASHASHAA!P.S. Okinawalla nautitaan myös siankorvia, sorkkia, raakaa vuohea ja sen sellaista, mutta jos sitten ensi kerralla niitä...
Miyako-jimalla on hotelleja ja muita majapaikkoja melkoisesti, mutta silti oli aika kinkkistä puuhaa löytää sovelias majoitus. Netistä löytyi lähinnä hurjan kalliita (hintaluokkaa 200 euroa yö per naama) tai sitten ankean oloisia bisneshotelleja.Erääseen guest houseen olisimme itsemme ilolla lykänneet, vaikka sijainti oli aika kaukaisella pikkusaarella, mutta siitä huolimatta, että paikkaa Lonely Planetissa suositeltiin, sieltä toivottiin ystävällisesti, että menisimme muualle. Että kuulemma ovat hyvin vaatimattomia majoitustarjontansa suhteen ja hankalan matkan päässä, eikä ruokaakaan saa seudulta mistään.No, päädyimme sitten Lonely Planetin mainitsemaan kahteen muuhun majapaikkaan. Ja hyvät valinnat olivatkin! Molemmat paikat olivat myös guest houseja ja kohdistettu reppureissaajille. Eli suosittelemme varauksetta, mutta toki vain heille, kutka tuntevat olonsa kotoisiksi hipihköissä puitteissa. Yöt kustansivat 3000 jeniä per pää per yö eli noin 24 euroa. Aamiaisia ei ollut, mutta kokkasimme keittiöissä itse, toisinaan myös lounasta ja kerran illallistakin.Miyakon pääsaaren pääkaupunki on nimeltään Hirara, ja lentokentältä takseilimme ensimmäiseen majataloon, Hiraraya Guest Houseen. Hortoilimme kosteassa helteessä ihan eksyksissä pitkin katuja, mutta onneksi guest housen hemmo huikkasi perään juuri kun olimme kulkemassa ohi. Ulospäin emme olisi millään tunnistaneet paikkaa matkailumajaksi. Hyvin haalistuneessa ovikankaassa tosin luki pienillä ja haalistuneilla hiraganoilla hi-ra-ra-ya.Hiraraya oli tosi tunnelmallinen ja hyvin pieni. Siellä oli vain yksi kahden hengen huone (meidän) ja yksi dormitory, jossa oli muutama kerrossänky.
Asukkeina oli nuori sveitsiläinen kundi ja yksi japanilainen tyttö. Lisäksi guest housella hengaili toisinaan paikan pitäjän kamuja. Olohuoneeseen oli mukava kokoontua, ja siellä paloi aina suitsuke ja soi rela tunnelmamusa. Hirarayassa oli hyvin kotoista.
Paikalla oli kaiken aikaa mukava hemmo, joka huolehti siisteydestä ja avunannosta. Hän soitteli meille vuokra-autot ja piirsi karttoja snorklausrannoista. Oli asunut Amsterdamissa ja Ameriikoissa ja Tokiossa, työskennellyt valokuvaajana, mutta sitten tahtonut päästä rauhaan eli Miyakolle. Ikää oli vaikea veikata. 27-40 vee.Tässä keittiö, jossa kokkailimme esimerkiksi namia basilikapastaa.
Meidän huoneemme oli japanilainen tatamihuone, äärettömän söpö. Futonit olivat kovat kuin kivi (kotona meillä on nykyään kolmet päällekkäin...) ja seinät lähinnä bambupaperia, ja koska paikan hemmo heräili aina kuudelta kolistelemaan, ei nyt ihan omasta rauhasta voi puhua. Huoneessa oli myös tosi kuuma, mutta emme viitsineet silti ottaa ilmastointia käyttöön. Lattiatuuletin sai riittää. No, Miyakolla oli kaikkialla kuuma (paitsi Family Martissa).
Nätisti olivat koristelleet huonetta. Hiraraya oli muutenkin vähän sellainen spirituaalisen taidehenkinen, siellä myytiin itse tehtyjä tuoksukynttilöitä ja kuviotulitikkurasioita.
Hiraraya Guest House on kätevällä paikalla keskustan tuntumassa. Jos ei ankeahkoa wc-suihkua kavahda tai muutoin vastusta budjettipunkkausta, kannattaa paikka ehdottomasti tsekata! Jo ihan chillailuhengailutunnelman vuoksi.Toiset kaksi yötä kuluivat vähän toisenlaisessa ympäristössä. Lähdimme landemmalle, lähelle kaunista Maehama-rantaa Shimojin kylään. Kohde oli koruttomasti nimetty Guest House Miyakojima, jonne vuokra-autolla löysimme lievän sompailun jälkeen. Ympäristössä näytti tältä:


Ympäristössä kuulosti tältä: lammas määki, koirat haukkuivat, kukot kiekuivat ja undulaatit sirkuttivat. Jälkimmäiset sekä yksi kappale koiria kuuluivat itse guest houselle.
Itse asiassa paikalla ei ketään muita ollutkaan meitä vastaanottamassa kuin koira ja undulaatit. Sekä lappu eteisessä: "Sorry! We are not in guesthouse till 18.30. Please use your room and another facility. Thanks. Staff."No, me tottelimme ja asetuimme kodiksi. Paikka oli vähän rähjäisempi kuin Hiraraya ja selkeästi sporttisempi. Omistaja pitääkin kite boarding -koulua.
Tällä erää pääsimme ihan sänkyyn nukkumaan, ja todella pitkästä aikaa! Huoneemme oli muutoinkin kiva ja kotoisa.
Olohuoneen puolelta löytyi oikea helmi:
Oma oluthana! Ok, maksullinen (2,26e/jug), mutta silti! Siitä saipi laskea ihan itse jäädytettyyn tuoppiin namabiirun. Ja laskettiin tottahan toki.Olkkarissa oli myös iso telkkari ja kaikkea krääsää. Jumppapallokin löytyi.
Keittiö oli vähän kämähkö, ja sokerimuurahaiset valloittivat donitsimme, mutta saimme kokattua hyvät aamiaiskokkelit ja tofunuudeli-illalliset näillä peleillä.
Kun illalla palasimme majatalolle, oli eteisessä odottamassa uusi lappu: "Palaammekin vasta klo 21." Alkoi jo käydä jännäksi, että tuleeko paikalle ikinä ketään, mutta klo 21 isäntä saapui. Kyseessä oli surfhenkinen käkkäräpää, jonka ikä saattoi jälleen olla lähes mitä vain, kenties jopa vähän päälle 40. Joistain kulmista olisi tosin voinut veikata myös kahtaviittä :) Hirata-san oli käynyt 15 vuotta sitten Suomessakin ja kertoili kauhukokemuksiaan Venäjältä.Muutoinhan siinä kävi sitten niin, että Hirata oli lähes koko ajan majatalosta poissa - ja samoin kaikki muutkin. Olimme viikonlopun ainoat vieraat! Niinpä hallitsimme yksin koko miljöötä suurimman osan aikaa, ja se oli kuin omassa asunnossa olisi oleillut. Paikan ehdottomia plussia olivat myös ilmainen netti, ilmaiset snorkkelivälineet, ilmaiset kulkupelit (pyörät ja skootterit) - ainakin nyt off seasonilla. Takuuseen emme mene, onko kaiken käyttäminen AINA ilmaista. Jääkaapista sai myös ostaa halvalla drinkkejä ja limuja, sekin oli kätevää. Wc ja suihku olivat ihan ok, mitä nyt suihkimiskokemusta väritti nyrkinkokoinen hämähäkki viereisellä seinällä.Maalaiseksotiikan keskellä oli hyvin rauhallista ja vain eläinten äänet rikkoivat hetkittäin hiljaisuutta. Maehaman rannalle käveli kymmenessä minuutissa, mutta toki Guest House Miyakojima muuten on aika kaukana kaikesta. Ja henkilökunnan poissaolo oli toisinaan vähän turhauttavaa, etenkin siinä vaiheessa, kun piti lähteä lentokentälle, eikä sovittua kyytiä tuntunut kuuluvan millään. Mutta sieltähän se käkkärä sitten saapui pari minuuttia etuajassa, kyyditti kentälle (ilmaiseksi) ja otti vielä valokuvankin päälle!
Loma on ohi. Muistoina auringosta kukertavat koivet, iso pussi kuivattua mangoa ja pullollinen paikallislikööri Awamoria. On ollut vaikea orientoitua kaupunkiarkeen, kun viisi päivää vaelsi kosteassa helteessä märissä uikkareissa hiekkaa kaikkialla iho kuumottaen. Häikäistyi turkoosista vedestä ja korallien ja kalojen loistosta. Söi bitter melonia pähkinätofua merilevä-jellyä sea-grapeseja makeaa sipulia paikallista sobaa donitsipalloja. Joi Orion-biirua drinkkejä mangomehuja ananasmehuja Awamoria.Saaliina on myös melkoinen yskä, joka ei toivottavasti mitenkään liity sikoihin. Sikoja ei ainakaan näkynyt, mutta lampaita, lehmiä, koiria, kolibreja, jättihämähäkkejä, kaikenlaisia herhiläisiä ja muurahaisia, torakoita, kaloja, merikäärmeitä, korallieläimiä, rapuja, simpukkatyyppejä ja uiva pizza (joku meduusa?) näkyi.Alkuun kuitenkin pieni alkuesittely kohteestamme ja lomasuunnitelmastamme.
Okinawa on Japanin Hawaji. Mestoille lentää 2-3 tunnissa saaresta riippuen. Okinawan pääsaarella sijaitsee Jenkkien sotilastukikohta, ja vaikka saarella muutoin on paljon kaunista menoa & meininkiä, päätimme jättää Burger Kingit nyt väliin ja suunnata pääsaaria seuraavalle isommalle saariryhmälle, Miyakolle. Suunnitteluvaiheessa taistoa käytiin itse asiassa Miyakon ja kolmannen saariryhmän, Ishigaki&Iriomoten, kanssa, mutta Miyako voitti näistä syistä:- Sinne oli hieman halvempi matkustaa.
- Siellä oli kuulemma kauneimmat rannat.
- Siellä oli kuulemma rela meininki ja ihastuttavan vähän tekemistä.
- Ishigaki&Iriomotella olisi voinut mennä suorittamiseksi kaikkine vuoritrekkauksineen, viidakkokajakointeineen ja lauttaretkineen. Ja käydä kukkaron päälle.
Okinawalla kaiken kaikkiaan lilluu 160 saarta, joista 39:llä on asukkaita. Yhteensä väkeä asustaa saarilla 1,27 miljoonaa. Asutusta alueella on ollut aika kauan, nimittäin v. 1962 pääsaarilta, pääkaupunki Nahan alueelta löydettiin 32 000 vuotta sitten kuolleen 7-vuotiaan tytön jäänteet.Aikojen alussa jengi majaili luolissa, nykyään näytti olevan ihan taloja. Okinawalla eletään kaikkein pisimpään Japanissa (ja maailmassa) ja varsin luonnonläheisesti. Väki uskoo monenlaisiin voimiin, ja yhä riittiapua pyydellään yuta-nimisiltä shamaaneilta.Okinawalaiset ovat selvästi tummempia iholtaan kuin nyt vaikka tokiolaiset, ja muistuttavat hieman pohjoisen alkuperäisainuja ulkomuodoltaan. Ystävällisiä ovat, ja tekevät mahtavaa ruokaa! Okinawalla oli paljon enemmän kasvisruokiakin, ja vieläpä aivan ihania! Niistä lisää ihan omassa luvussaan.Amerikkalaisesta vaikutuksesta johtuen Okinawalla on syntynyt japanilainen rock. "Meidän" Miyako-saarellamme järkätäänkin kesäkuussa aina isot kaupunkirockfestarit ja ensi viikonloppunakin olis ollut bändiskabaa tiedossa. Okinawa on ottanut paljon vaikutteita myös kiinalaisilta (kuten muukin Japani), ja muun muassa se karate, jota nykyään harjoitetaan, on syntynyt Okinawalla. Sen myötä, kun v. 1450 kuningas kielsi aseiden kantamisen, ihmiset alkoivat harjoittaa omaa puolustusmuotoaan, joka otti vaikutteita kung-fusta ja buddhalaisten munkkien harjoituksista. Syntyi karate, jolla puolustauduttiin sekä Kiinaa että Japania vastaan.Ryukyu-kuninkaat tosiaan hallitsivat saarilla vuosisatoja, ja pääsaarella on kuulemma hienoja, restauroituja palatseja. Saarten alkuperäinen nimi onkin Ryukyu. Ja silloin siis alue oli ihan oma kuningaskuntansa.Okinawalaisilla on oma murre, joka poikkeaa eniten kaikista japanin kielen murteista. Saarelaisilla oli oma kielensä, joka kiellettiin aikoinaan kokonaan muun muassa kouluissa, joten sitä yritetään nyt kovasti vaalia. Sukupuutto uhkaa.Okinawa kärsi pahasti Toisen maailmansodan aikaan, kun amerikkalaiset valtasivat sen ja saaria tuhottiin tuusannuuskaksi. Okinawalaiset vähän ovatkin sitä mieltä, että Japani uhrasi alueen sodan aikana taistelukentäksi. USAn hallintovalta päättyi v. 1972, mutta sopimuksessa tai jossain seisoo, että saaren tulee yhä hyväksyä Jenkkilän sotilasväkeä. Paikalliset eivät juuri diggaile.Saarilla vallitsee ihana subtrooppinen ilmasto, joka tosin kesäkaudella on myös erittäin kostea. Luonnon rehevyys on aivan ylenmääräistä ja kaikenlaista kuhisijaa täynnä. Keskilämpötila vuoden aikana on 23,5 astetta eli kylymä ei ole koskaan. Merissä asuu 400 eri korallilajia, ja kuinkahan paljon niitä kaloja sitten onkaan. Varmaan satoja lajeja.
Lensimme Miyakolle aika tasan kolmessa tunnissa, eli tuli tosiaankin tunne ulkomaille menosta. Ihan kauheasti japanilaiset tai etenkään Japaniin menevät turistit eivät valitse Okinawaa kohteeksi kaukaisuuden ja matkan kalleuden vuoksi. Mekin olisimme samalla rahalla päässeet varmasti moneen muuhunkin paikkaan, esimerkiksi Thaimaahan. Mutta miksi mennä muualle, kun "omasta" maastakin löytyy paratiisi?Miyako on neljänneksi suurin Okinawan saarista ja varmaan kaikkein littein. Siksi siellä onkin paljon maanviljelyä, kuten sokeriruokoa. Saarella on myös useita mangrovemetsiä. Väkeä on n. 56 000 heeboa plus hengaajat. Miyakolla viihtyy paljon ns. freetereitä, nykyhippejä, ja lentokoneessakin oli iso lauma rentoiluchillaajan näköistä heppua.Miyako on yksi Tyynenmeren parhaimpia sukellusalueita, sanovat. Meitä ei kyllä sukellusvälineisiin saa, mutta jo ihan perussnorklaus riitti todistamaan sen, että merenalainen korallielämä oli uskomattoman upea ja monimuotoinen. Surffaajat, leijalautailijat ja muut sellaiset meriurheilijat viihtyvät varmasti myös, ja tietysti biitsidiggarit. Saarella ei ole kovin paljon nähtävyyksiä, mikä on hyvä asia. Saksalaiskylän ja muutaman museon lisäksi puuhastelu koostuu lähinnä uimisesta, auringon otosta, biitsiltä toiselle ajelusta, sukeltelusta ja kulinaarisista retkistä. Saarella on paljon autoja (koska muuten ei oikein pääse minnekään), mutta nopeusrajoitus on 40 eli rauhanomaista tahtia edetään.Miyakolaiset ovat tunnettuja juomakulttuuristaan, ja perinteenä ovat juomapuheet, joiden päälle kipataan kirkasta Awamoria, eikä ringistä saa luistaa ennen juomapuhekierroksen päättymistä (saattaa kestää tuntikausia). Saarella on eniten baareja suhteessa asukaslukuun kuin koko Japanissa!Ei ihme, että ovat ystävällisiä. Juovat itsensä aina mukaviksi :)Icharibachode siis vaan! Se tarkoittaa, että "Once we meet we are like brothers and sisters."Ja tarina jatkuu...
Näyttää siltä, että sikainfluenssa on lähtenyt leviämään Japanissa oikein kunnolla. Vielä perjantaina tutkittiin yhtä epäilyä, joka lauantaina vahvistui sikainfluenssaksi. Sunnuntaina en lukenutkaan uutisia, ja olikin melkoinen paukku lukea tänään, että Japanissa on vahvistettu jo 130 sikainfluenssatapausta.Hienoa, että olemme lähtemässä keskiviikkona Okinawalle, joten pääsemme tässä kytevän kriisin kynnyksellä lentokentälle. Toistaiseksi tapauksia on vain Osakan ja Hyogon prefektuureissa, mutta lentokenttä yhdistää kaupungit varsin sujuvasti. Ainakin niin kauan, kun lentokentät ovat auki. Monissa kouluissa maskin käyttöä suositellaan, ja taidanpa käydä ostamassa meillekin sellaiset ainakin lentokenttää ja lentokenttäjunaa varten. Ehkä maskin käyttö on turhaa, mutta toisaalta parin euron maski, ja pari tuntia pientä epämukavuutta on ihan siedettävissä, jos sillä välttää mahdollisen sairastumisen.BBC:n uutinen aiheestaedit: Nyt kolmisen viikkoa myöhemmin varmistuneiden tartuntatapausten määrä on 432, joten valtavasta epidemiasta ei voida puhua 127 miljoonan asukkaan maassa.