Lähdimme viime viikolla viimeinkin saalistamaan Fuji-vuorta. Toistaiseksi vasta visuaalisesti - lenkillä pitää käydä vielä aika monta viikkoa, jotta Fujin suorittaminen eli sille kapuaminen ihan itsessään onnistuisi.Yan-sanin vanhemmat olivat kylässä, joten olikin hyvä päästä hetkeksi pois Tokion kuhinasta. Hakoneen siis! Kyllä Hakonessakin toki kuhinaa riittää, kyseessä kun on yksi tokiolaisten suosituimmista turistikohteista, mutta kenties Golden Weekin lomien juuri ollessa ohi ja myös omasta varhaisesta ajoituksestamme johtuen aika kivuttomasti sujui.Porhalsimme ensin Shinjukuun, josta Odakyu-linjan lipputiskiltä sai ostettua niin kutsutun Freepassin. Sen hankkiessaan säästää selkeää rahaa, mikäli aikoo reissata hieman enemmän Hakonessa. Kortilla saa myös alennuksia ravintoloista, museoista ja kylpylöistä.Itse otimme vielä lisäpiljetin Romanssijunaan (Romance car), joka olikin mukava ja varsin vauhdikas juna. Ilman vaihtoja selvisimme matkasta Hakoneen noin 85 minuutissa. Maisemat olivat lähiövoittoisia, kunnes viimein valkoinen uloke pomppasi esiin vuorten takaa!
Päästyämme Hakonen Yumote-asemalle vaihdoimme lennosta pikkujunalinjalle nimeltä Tozan. Täyttä oli, eikä istumapaikkaa löytynyt koko porukalle, mutta matka oli siedettävä puolen tunnin mittaisena. Maisemat olivat myös "siedettäviä" vehreine rinteineen ja pudotuksineen alas laaksoihin.
Pikkujuna päätyi tällaiseen pikkukylään, Goraan.
Siellä vaihdoimme uuteen jonoon: vuorossa oli cablecar.
Kaapelijuna kulki pitkin rinnettä ja oli varsin vaaraton.
Kyyti päättyi Sounzaniin, yhä ylemmäs, ja sieltä näkyi nättejä vihervuorimaisemia.
Sitten jälleen jonoon. Joka onneksi liikkui nopeasti. Vuorossa oli Hakone Ropeway eli astetta vaaranomaisempi vehje: ilmassa killuva koppi! Sugoi!
Kohta siellä!
Nyt siellä! Ja pian silmäin eessä avautui kirkas näkymä suoraan lumihuipulle! Vau!
Häkellyttävää maisemaa oli myös koppimme alapuolella. Kyseessä on muutama tuhat vuotta sitten posahtanut tulivuori, josta yhä hönkii lämpöistä höyryä ja kuumia suihkuja. Vulkaaninen maisema muistutti Marsia (jossa usein vierailemme) ja oli nimeltään Helvetinlaakso tai Suuri Kiehuva Laakso tai jotakin sellaista.
Jäimme pois köysiradasta Owakudanin pysäkillä ja pysähdyimme pällistelemään ja kuvailemaan.Lisää Fuji-taidetta siis:

Alueen erikoisuus on tulivuorilähteessä keitetyt mustat munat. Eli Hello Kittykin oli puettu mustaksi munaksi.
Tässä alla niitä on säilykepussiversiona. Emme maistaneet tällä erää. Sanotaan, että jokainen syöty musta muna antaa 7 elinvuotta lisää. Toivottavasti munan syömättömyys ei vastaavasti vähennä!Please eat at pease! opasti munakyltti.
Syötyämme munien sijasta nuudeli/raamen/curry-tyyppisen lounaan ravintolassa nousimme jälleen köysiradan kyytiin. Nyt suunta alaspäin.
Laskeuduimme Lake Ashille ja astuimme purteen. Kyseessä oli aika kitchi botski, ihan "oikea" merirosvolaiva!
Paatilla oli myös ihan "oikea" merirosvo! Tai joku. Tuo poika taitaa pelätä kyllä enemmän kuvaajaa.
Huhhahhei ja hiio-hoi, maata näkyvissä!
Toiseksi viimeinen kohteemme oli Hakone-Machi, josta ostimme pehmikset ja lähdimme sitten kävelylle viehättävään puistoon ja siitä Moto-Hakonea kohti muinaista seetripolkua pitkin. Jotkut puista olivat ihan val-ta-vi-a paksuudeltaan ja kaikki mittavia pituudeltaan. Ihana metsä!
Moto-Hakonesta hyppäsimme bussiin, joka oli jo valmiiksi täynnä, eli saimme seistä koko 25 minuutin matkan kiemuraisesta vuoristosta takaisin Tokion junan lähtöpaikalle. Oli kyllä upeita maisemia, kyllä niitä seistenkin tuijotteli.Sitten romanssijunalla takaisin Shinjukuun ja lepäämään.Meillä jäivät välistä nyt kaikki museot, kuten kiinnostava Hakone Open-Air Museum, sekä luonnonkylvyt, oikein aidot onsenit, joista Hakone on kuulu. Täytyy siis kenties joskus uusia reissu, vaikkakaan samanlaista turistikierrosta ei ehkä toistamiseen välitä tehdä. Mutta Hakonen ympäristössä voi myös trekkailla, eli kenties joskus yöksi ryokaniin, omin päin poluille vaeltelemaan, museoihin ja kuumaan kylpyyn!
Pari kuukautta sitten käteen kulkeutui mainoslehdykkä tapahtumasta, jonka esiintyjät kiinnittivät vähintäänkin huomion: Mono, Pelican, LITE ja World's End Girlfriend. Vaikka tämän kokeminen tarkoittaisikin, että meidän taloutemme köyhtyisi 9000 jenin verran, niin Ebisun LiquidRoomiin hakeutuminen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Eikä vähiten sen takia, että näin tulisi nähtyä LITE ja World's End Girlfriend, joista kummankin olen halunnut nähdä jo viime syksystä asti. Valitettavasti kuvaaminen on LiquidRoomissa kielletty, joten tällä kertaa suttuisten kuvien sijaan on tarjolla vain sanoja.Keikkapaikalle pääseminen olikin oma lukunsa. Ajattelin, että suuntaan hyvissä ajoin Ikebukurosta Ebisuun (Yamanotella kahdeksan asemaa etelään), mutta ei matkaaminen sitten kovin helppoa ollutkaan. Joku oli päättänyt lähteä näyttävästi ja hypännyt junan alle Tokion asemalla, joten suurin osa junista seisoi paikoillaan. Ikebukurossa totesin tilanteen, että seuraavasta Yamanoten liikkeestä ei ole tietoa, joten päätin kokeilla Saikyo Linea. Juna menikin suoraan Shinjukuun, josta sen olisi pitänyt jatkaa Ebisuun. Vaan seisottuaan Shinjukussa n. 10 minuuttia juna peruuttikin takaisin Ikebukuroon. Ja kaikki matkustajat olivat edelleen kyydissä. Kun olin liki puoli tuntia myöhemmin taas Ikebukurossa, niin Yamanote onneksi liikkui taas sen verran, että pääsin vihdoinkin kohti Ebisua.Saavuimme Okusanin kanssa saliin, kun World's End Girlfriend soitti jo ensimmäistä kappalettaan. Harmi, koska kiirehtimisen jälkeen oli hieman vaikeaa orientoitua tähän elektroniselta fuusiojazzilta kuulostavaan esitykseen. Katsuhiko Maedan esiintymistä kitaran, kannettavan ja syntikan kanssa täydennettiin tällä kertaa kahdella rumpalilla, kitaristilla ja saksofonistilla. Olihan se melko makeaa menoa, kun rummuista jaeltiin hetkittäin kunnon jazztulitusta ja saksofoni toi vahvasti mieleen Ulverin Perdition City -levyn film noir -tunnelmat. Ja videotykillä koko lavan taustalle heijastetut kuvat mm. räjähtävistä taloista vahvistivat entisestään tätä äänimatkaa maailman loppumisen äärille. Oikein hyvä, ja näkisinpä bändin mielellään toistekin vaikka omalla keikalla.Ennakko-odotuksista poiketen LITE esiintyi vasta toisena, joka oli vain hyvä asia, koska näin ehdimme siirtyä tauolla huomattavasti paremmalle katselupaikalle. Tämä tokiolainen nelikko soittaa napakasti rullaavaa instrumentaalista matikkarockia. Olin vähän epävarma, että miten tämä varsin kompleksinen materiaali mahtaa toistua livenä, mutta no problem. Hyvin rullasi ja erityisesti tuollaista bassottelua oli ilo seurata. Bassoa soitetaan merkittävän paljon ylimmän kielen yläpäästä, joten levyltä taustamusiikkina kuunneltaessa en ollut huomannut edes ajatella paljonko levyllä bassoa asustaa. Suorastaan discomainen Infinite Mirror kuulosti aivan mahtavalta, joten jokaisen lukijan velvollisuus voisikin olla kuunnella kyseinen kappale. Kyllä tällaisen math rock -tuotoksen olisi mieluusti ottanut kylkiäisenä MAOL:in välissä.Chicagolaiselta Pelicanilta en oikein osannut odottaa mitään. Vähäisistä kuunteluista on jäänyt fiilis, että bändi soittaa rouhivia rock-kappaleita, joista puuttuu laulu. Ja keikallakin oli sellainen tunne, että nämä instrumentaalikappaleet eivät täysin seiso itsekseen. Earth-laina oli mainio, ja setin viimeisenä kuultu, itselleni entuudestaan tuntematon, vähän Isis- ja 35007-tyylinen letkeämpi biisi olivat joka tapauksessa hyvää antia. Bändi kiitteli kovasti, että heidät oli otettu soittamaan tapahtumaan, ja ihan hyvin paikallinen yleisö näytti viihtyvän.Tämän RaidWorld-kattauksen yhdistettyinä pää- ja jälkiruokina toimi Mono. Meille tämä oli jo bändin kolmas tuleminen, mutta edelleen Mono maistui. Pääpaino oli tälläkin kertaa maaliskuussa julkaistun Hymn to the Immortal Wind -albumin materiaalissa, ja setti alkoi levyn avaavalla Ashes in the Snow -kappaleella. Kappaleen alun nätit kellopelit soittivat basisti Tamaki ja rumpali Yasunori Takada, joten taustanauhoja ei tarvittu. Itse asiassa kaikki ääni soitettiin mielestäni livenä, sillä en huomannut missään vaiheessa käytössä olevien soittimien ulkopuolisia ääniä, kuten levyllä olevia jousisoittimia.Monon tapauksessa kitaraa käytetäänkin hyvin monipuolisesti ja ääni kulkee lukuisten efektien kautta, joten välillä täytyy keskittyä kuuntelemaan, mistä jokin yksittäinen ääni onkaan peräisin. Kaverini kommentoi Monon soundia rautalangaksi, koska kitaroita soitetaan suurelta osin "helisyttämällä" kieliä nopeasti. Näin syntyy jousisoittimia ja myös rautalankakitaraa muistuttava ääni, ja kun tätä höystetään vielä delay-pedaal(e)illa tulee äänestä sellainen tasaista mattoa muistuttuva. Bändin kitarointia onkin pakko ihastella, sillä soitto on mahtavan sulavaa ja hallittua. Ja virheetöntä. Kitaristit Yoda ja Taka ovat soittaneet nyt kaksi edellistä keikkaa istualtaan, mutta siitä huolimatta tukat hulmuavat aina sopivan tilaisuuden tullen. Mistään jäykästä salonkisoittelusta ei ole siis kyse.Jos en muista aivan väärin, niin ainoa AHTTIW-levyn ulkopuolinen kappale oli Yearning. Biisi onnistui taas yllättämään hiljaisempaa osaa seuraavalla "rysähdyksellä", kun rummut ja kitarat pamahtavat järkälemäiseen valliin. Ja yllätystä tehostavat suoraan yleisön silmille ammutut valot. Edellisellä keikalla valot olivat valkoiset, tällä kertaa kirkkaan punaiset. Viimeisenä kappaleena kuultiin Everlasting Light, jonka piano-osaan Tamaki irottautui basson varresta. Biisin loppupaisutteluun olikin hyvä lopettaa tämä RaidWorld.Ennen lähtöä kävin ostamassa LITEn Phantasia-albumin, koska viimeistään tämä keikka vakuutti ostamisen olevan välttämätöntä. Levyt ovat harmillisen kalliita näillä suuremmilla keikoilla, mutta tällä kertaa lompakko keveni Japanin hintatasossa vielä kohtuulliset 2300 jeniä. Pelicanin myötä päätimme jatkaa lintuteemalla, joten yritimme suunnata tapaamaan ystäviä Shinjukun Albatross-baariin. Valitettavasti ravintolassa oli vapaana vain neljä penkkiä, joten jouduimme tyytymään viereiseen Hubiin. Näinpä pääsimme heti tuoreeltaan kertomaan sen, mitä muut olivat juuri menettäneet.
Vielä pari päivää voi Daimaru-tavaratalolla fiilistellä koti-ikävää. Ainakin, jos sattuisi olemaan kotoisin Tampereelta. Daimarussa on nimittäin esillä Muumin-näyttely, suoraan Tampereen Muumimaailmasta!Kävimme Naokon kanssa paikan päällä avajaispäivänä. Alkuun tuumasimme, että ei voi olla totta, kun jono museon edessä kiemurteli ties kuinka kauas. Mutta ehei, kyseessä ei ollutkaan näyttelyn jono - vaan muumikrääsäpuodin jono! Mikäs muukaan, Japanissa kun ollaan!Oli näyttelyssäkin sentään väkeä, mutta ei ruuhkaksi asti. Oli hauskaa nähdä ihania, vanhoja ja alkuperäisiä muumikuvia, joita olikin näytteillä 180 kappaletta. Lueskelin ääneen suomea ja ruotsia ja hämmästytin Naokoa muumien suomenkielisillä nimillä. No, hän hämmästytti minua japaninkielisillä.Tässä kuvassa esimerkiksi hengailee nyoronyoroja (hattivatteja), Muumintorooru (Muumipeikko), Mii (Myy) ja Sunafukin (Nuuskamuikkunen).
Museokerrokseen pääsi muumihissillä!
Tove Janssonin esittely alkoi kaiken kattavasti: "Tove Jansson was a wise woman and a fine person." No, tottahan se!
Naoko kertoi, että jokaiselle japanilaislapselle muumit ovat tuttuja hahmoja ihan varmasti, sen verran suosittu tv-sarja ja etenkin Muumi-DVD:t ovat. Sarjikset ja kirjat sen sijaan olivat Naokolle ainakin aivan vieraita.Naoko kertoi yhdeksi lempihahmokseen Sunookuno ojousanin eli Niiskuneidin, koska "hän on aina niin kiltti". Minä kerroin, että tykkään Moranista eli Möröstä. Kukaan ei taida pitää Sutinkiista (Haisuli), paitsi eräs saksalainenpa muuten tykkääkin!Kun koko näyttely oli kierretty (japanilaiset tuntuivat naureskelevan eniten alkuaikojen pikkuriikkisille Muumeille ja sarjishuumorille), pääsimme itse asiaan, eli shoppailemaan!Muitakin tosiaan oli samalla asialla.
Nämä olivat söpöjä keraamisia laattoja, joista sai tehtyä jääkaappimagneetteja. Ostin viisi.


Tuli myös hankittua uusi teemuki sekä kirjoituspaperia. Ihanasta vihreästä jätti-muumimukista maistuu vihreä tee paremmalta kuin ikinä!Muuminäyttely matkaa Tokiosta seuraavaksi Sapporoon ja kiertää ensi vuoden kevääseen saakka Japskeja. Tänä vuonna on myös Suomi-Japani-diplomaattisuhteiden 90-vuotisjuhlinnat, jonka vuoksi tämäkin näyttely täällä on. Kaikkea aktiviteettia ja suomihemmoa on maahan saapumassa, täytyy pitää silmällä!Tokiossahan on Moomin Café, Tokyo Domella, ja sieltä kuulemma saa Lapparia, saaristolaisleipää ja lohisoppaa. Itse olemme vain ohi kävelleet, mutta täytyy joku kerta käydä ostamassa leipää, ja ehkä Lapin Kultaakin! Paikkaa pitää joku Suomeen höynähtänyt muumifriikki. Ruokalistatkin ovat (myös) suomeksi! Onkohan siellä karjalanpiirakoita?Muumi-aiheesta ja mukeista tuli mieleen Donki-kauppa, josta saa "edullisesti" "laatua". Tässä kuva "laadukkaista" muumimukeista. Ihan aitoa Arabiaa... (Huomaa siis kuvien laadukas jälki). Että eiku shoppailemaan!
Teimme eräänä nättinä kevätpäivänä kokopäiväretken itäiseen Chiban prefektuuriin ja aivan sen itäkärkeen, kaupunkiin nimeltä Choshi. Tahdoimme nähdä meren! Choshi onkin paikka, jota meri ympäröi kolmelta eri suunnalta.
Otimme Choshin asemalta heti sähköjunan ihan niemen nipukkaan asti, Tokawaan. Juna oli hassu ja vanha ja tuuskutti halki vehreän maiseman.
Tämä juna on eläkeläinen jo.
Kävelimme tunnelmallista pikkutalojen vierustamaa tietä meren rantaan.
Tässä talossa oli toisenlaista tunnelmaa.
Katselimme ja nuuskimme merta. Oli ihana nähdä jotakin niin aavaa, isoa ja tilavaa.
Choshilla on aina varsin leuto ilmasto. Palmutkin viihtyvät.
Jatkoimme matkaa ja kävelimme pikkujunan edelliselle asemalle eli Inubosakin kylään ja 7 Eleveniin ostamaan piknikeväät.
Herkkujen kera taivalsimme Mt. Atagolle, vuorelle, jonka näköalatornista näkee meripanoraamamaiseman. Ensin kuitenkin herkuttelimme söpössä kirsikkapuupuistossa, jossa oli vielä nättejä kirsikankukkia.
Sitten menimme ottamaan uuden kampauksen eli maisematorniin tuulen tuivertamiksi.
Oli sen verran kirkasta, että taivaan ja meren raja ei ollut aivan selkeä, joten alla netistä napattu kuva ihmeestä, jota Choshissa voi todistaa: maapallo todellakin ON pyöreä!
Vuoren rinteillä oli meneillään viljelypuuhastelua.
Mikäs tässä rehottaa?
Taitaa olla kaali!Ja alhaalla oli iso, hieno temppeli.
Päivä oli kaiken kaikkiaan todella lämmin ja kaunis, ja oli ihanaa käyskennellä nukahtaneen tuntuisessa pitäjässä ja sen pikkukaduilla, jotka todellakin olivat toisenlaisia kuin Tokion kuhinakujat. Ja meri tuoksui!Choshi on varsin kaukana, joten junamatka rapid-junallakin kestää kaikkineen parisen tuntia. Itse hyppäsimme Sobu Lineen Tokion asemalta ja palasimme hieman hankalammin vaihtaen Naruton asemalla Chuo Lineen ja päätyen Shinjukuun.
Vielä ainakaan kohde ei ole kovin turistoitunut, joten meren ohella oma rauha oli parasta. Chiba on muutenkin kaunista aluetta, joten täytyypi toisen kerran tutustua lisää!
Yan-san sanoi, että KAIKKI ovat jo nähneet tämän, mutta jos ihan KAIKKI eivät olekaan, niin laitetaan vielä, koska tää on niin hauska! Eli kuinka koulutat lapsesi puolustautumaan zombeja vastaan.