* EDO-ELMERIT *

Uusi Tokio-opas!

2011-02-02T03:01:00.004+09:00

Tokio-faneille ilouutinen! Mondo on julkaissut uuden Toksu-oppaan! Eipä tarvitse enää cityä sukellella läpi pelkän Tokio-Passin tai Lonarin varassa, vaan suomenkielentaitoiset voivat Mondo-oppaan avulla löytää uusia ja jänniä kolkkia.

Hyvä Mondo! :)

P.S. Edo-Elmerit kaipailevat jo hitusen Japanin maata... Sushilla on pitänyt käydä ja mangaa lueskella. Kirsikankukkien kajastus houkuttaa, kuin myös kasvisraamenin kausi ensi kuussa, mutta josko sitä pitäisi getat vielä Suomen kamaralla - toistaiseksi!

Meidän Mejiro!

2010-11-30T20:00:00.000+09:00

Kas vain, on marraskuu ja on Suomi ja on miinuskaupalla pakkasta ja kinoskaupalla lunta. Sekä eräs blogi, jonka paketointi on antanut odottaa itseään jo muutaman kuukauden, hups...

Edo-Elmerit ovat siis nyt asustaneet Suomessa tasan 4 kuukautta. Uusi koti on sisustettu, ja sen sisuksissa lämmitellään ihanassa keskuslämmityksessä, vaikka ulkona onkin -15 astetta. Tokiossa alkaa kai sielläkin olla jo viluisat kelit, ainakin öisin, ainakin meidän ex-asunnossamme. Sitä ei siis ole ikävä, mutta ikävä on... Vai onko? Eipä oikeastaan! Ei vielä. Tulossa varmastikin.

No Yan-san toki kaipaa raamenia, ja me molemmat kaipaamme izakayaa sekä sitä, että kaikkialla tapahtuu koko ajan ja ihmiset tekevät asioita yhdessä ja ulkona. Täällä Suomessa taantuu niin nopeasti, eikä vähiten sään vuoksi, möllöttämään illat kotosalla erilaisten ruutujen äärellä. Ulkona syöminenkin on jäänyt aika unholaan, ja japanilaisia ravintoloita emme ole vielä uskaltautuneet paluun jälkeen testaamaan. Tokyokanissa on käyty shoppailemassa, mutta riisinkeitin odottelee yhä ostajaansa, eikä seesamsalaatinkastike maistu ihan samalta.

Suomeen paluu ei ollut shokki, paitsi ehkä alkuun, kun lämpöä oli +30 ja humalaisia pummeja joka nurkalla. Tokiosta muistuttavat nyt kuvat seinillä, kavereiden FB-viestit ja juuri tänäänkin ulkona päällä olleet Uniqlon heat-tech-kerrastot. Ja tietysti Suomeen palanneet ja pian palaavat Tokion suomalaiset ystävämme!

Mutta, nyt vielä kerran paluu Tokioon. On aika esitellä vielä yksi alue, kotialueemme. Nimittäin Mejiro. Asuinpaikkamme salaisuuden verho on siis nyt auki!

Mejiro on kiva ja hyvin käytännöllinen paikka asua. Erityisesti siksi, ettei siellä ole oikein mitään. Siis mitään sellaista, mikä kiinnostaisi perusturistia. Asukkaalle siellä on kuitenkin vaikka mitä, eikä omaa Mejiro Doria - pääkatua - pidemmälle tarvitse mennä monenkaan asian perässä. Mejiron sijainti on ensiluokkainen: se on JR Yamanote-linjan varrella, kaksi asemaa Shinjukun asemasta pohjoiseen. Mejiro itsessään kuuluu Toshima-ku:hun, mutta koska me asuimme Shimo-Ochiain päässä, kuuluimme Shinjuku-ku:hun, mikä tietysti oli hieno leuhkimisen aihe. Junana käytimme kuitenkin lähes aina Yamanotea, toisinaan Shimo-Ochiain aseman Seibu-Shinjuku-linjaa Shinjuku-reissuilla tai silloin tällöin Takadanobabasta lähtevää Tozai-linjaa halki kaupungin idän suuntaan. Takikseen eli Babaan meiltä kesti noin vartin kävellä, ja siellä viihdyimmekin usein illastamassa ja kantisbaareilemassa. Ikebukuroon kävely kesti parikymmentä minuuttia, junalla minuutin. Ja siellähän on ihan kaikki, mitä kuvitella saattaa.

Mejiro on monien mielestä vähän parempaa aluetta, vaikka onkin niin lähellä Ikebukuroa (joka kantaa mainetta kiinalaisten, korealaisten ja kodittomien keskittymänä). Alueella on paljon pientaloja, joiden lomassa lenkkeillessä huomasi kyllä, että perheet olivat rikkaita. Eivät kaikki, mutta huomattavan monet. Rikkauden huomasi myös automerkeistä: mersuja, Porcheja, uusia bemareita. Eräälläkin naapurillamme oli pihassa kaksi mersua yhteneväisin rekisterikilvin. Autot olivat tietenkin aina sädehtivän puhtaita, vaikka suuri osa säilytti niitä ulkosalla. Toisinaan näki käsittämättömiä parkkeerauksia niin pieneen tilaan, että senteillä, lähes milleillä oli merkitystä!

Mejiro sijaitsee mäen päällä, ja oma lenkkireittini kulki ympyrän tarjoten niin ala-kuin ylämäkeäkin temppelirappusineen. Niiltä aukenivat maisemat Shinjukun pilvenpiirtäjiin. Mejirossa asuu jonkun verran ulkomaalaisia, ja esimerkiksi ranskalaisilla on alueella oma yhteisönsä. Eniten leimaa seudulle antavat kuitenkin yliopistot, joita on varsin monta. Heti aseman vierellä on esimerkiksi Gakushuin yliopiston kaunis kampus.

Mejiron JR-asemalla on vain yksi Exit. Helppo siis sopia treffejä sekä navigoida reittiään! Asema on mukavan pieni ja nätti.

Kotireittimme junalta kulki lähes luotisuoraan pitkin Mejiro Doria, kävellen noin 10 minuuttia. Jo ensimmäisellä kävelyreissulla, kun menimme asuntoamme katsomaan, kiinnitimme huomiota kivan eläväiseen katuun, jonka varrella oli kaikenlaista.

Syksyllä Mejiro Dori, bulevardimme, näytti tältä (taustalla Mejiron sairaala):

Yöllä tältä:

Tässä kahvilassa vietin monet jäiset/helteiset työpäivät läppärin ja mustikkasmoothien parissa.

Dorin varrella oli tällainen pikkumuseo tai vastaava, jonka uumeniin emme koskaan uskaltautuneet. Sisällä häämötti miekkoja ja haarniskoja.

Yan-sanin iltaevääksi koitui usein satsi laxia tästä tuoresushikojusta, joka illan suussa alensi hintojaan useita kymmeniä prosentteja.

Kadullamme oli kokonaista kolme 100 jenin kauppaa, joissa tuli vierailtua harva se viikko milloin minkäkin teippirullan tai sakekipon haussa.

Oi, nyt tuli ikävä Freshness Burgerin tofu-avokado-purilasta, apua!! Mejiro Dorin Freshnessiä vartioi kesät talvet uskollinen lelukoira. Yksi ensimmäisistä Mejiron muistoistamme on se, kun viimeinkin löysimme kolikkopesulan, saimme lakanat pesukoneeseen ja menimme Freshnessiin biiruille odottelemaan pyykin valmistumista.

Ensiaikojen muistoihin kuuluu myös kyläily tässä thaimaalaisessa ravintolassa. Vegeruokaa ei listalla ollut, mutta syötävää saimme silti, ja herkut olivat todella maistuvia. Vakiopaikkaa ravintolasta ei siltikään tullut, taisi olla liian lähellä. Thaipaikan viereisestä, kuvassa näkyvästä raamen-puljusta olisi voinutkin tulla vakiopaikka Yan-sanille, ellemme olisi vasta viimeisten viikkojen aikana älynneet, että raameniahan siitä saa. Ihmettelimme viikonloppuisin jonoa paikan, joka lähes aina muulloin oli kiinni, edessä ja mietimme, että mitäköhän sobaa sieltä saakaan. Viimein Yan kävi kokeilemassa ja palasi tuohtuneena: ylen herkullista raamenia - ja NYT VASTA lähdön hetkillä paikka löytyi! Damn!

Peacock, tuttavallisemmin Piikoksu, oli toiseksi lähin iso ruokakauppa ja kauppa, josta sai toisinaan eurooppalaisia tuotteita (kalliiseen hintaan). Käytimme Piikoksua lähinnä silloin, kun oli kiire saada matkan varrelta jotakin evästä, sekä juustojen ja skumpan ostoon. Vakituisempi kauppamme oli kuitenkin Marusho-supermarket lähempänä kotiamme, tai sitten läpi yön auki oleva sadan jenin Lawson, jossa sapuskaa myytiin satkun per tuote.

Peacockin vieressä oli Yan-sanin suosima Polano-kahvila, jonka vanha setä teki käsityönä jokaisen kahvikupillisen. Aika ankean näköinen paikka, mutta niinhän hyvät paikat Tokiossa usein ovat!

Läheistä jätskikiskaa käytimme häpeällisen vähän. Yan-san toisinaan yllätti Okun tuomalla pussillisen eri makuisia jädejä tuliaisiksi. Mukana tuli aina hiilihappojäätä kylmentäjänä, ja eräs ohjelmanumero jätskinsyönnin oheen oli nauraa sille, kun jää "kiehui" wc-pöntössä...

Aivan kulmalla sijaitsi myös Mos Burger, jota emme kuitenkaan usein kansoittaneet. Freshness oli ichiban.

Ennen kotikujallemme kääntymistä maamerkkinä toimi tämä aikuisviihde-DVD-puoti, jonka vilkkuvalot johdattivat aina väsyneen karaokekulkijan kotiin. Emme asioineet (tietääkseni).

Kotoisa, tiistainen pullo- ja tölkkikeruupiste kotonurkalla. Voi noita aikoja. Nyt tulee jemmattua tölkkejä keittiön alakaapissa ihan loputtomiin, siellä pomppivat ja kaatuilevat ärsyttävästi...

Kotikujamme tunnisti parhaiten näistä juoma-automaateista, joita myös aika usein tuli käytettyäkin. Nurkalla on myös paikallinen, vanhan papan pitämä "Alko", jota toisinaan suosimme säälistä. Vieraille reitti meille oli helppo neuvoa: siitä pornokaupan ja Alkon välistä vaan.

Kotikujamme.

Koskaan meille ei selvinnyt, millainen talo tämän puuhökötyksen sisään oikein kätkeytyikään. Mutta sen kohdalta oikealle kun kääntyi, pääsi meidän pihaamme.

Tänne näin, kohti tuota rumaa keltaista taloa. Ja pelottavaa obaasania, roskaräyhämummoa!!

Tervetuloa! Tässä keittiö-olohuoneemme eli hämyisä alakerta.

Ja tässä alkuaikojen kaunis makuuhuoneemme eli valoisa yläkerta.

Mejirossa oli oikein mukava asustaa, eikä äskeisessä vielä kaikki. Löytyi myös leipomoita, kymmeniä kampaamoita, lisää ruokakauppoja, korttelikylpylä, suomalainen, sauvakävelevä naapuri, Watamin-izakaya, Richmond-hotelli, josta saattoi hakea uusimman Metropolis-lehden, konbineja, posteja, pankkeja, apteekkeja, BookOff-kirjakauppa, pieniä vaateputiikkeja, teekauppa, kangaskauppa, Doutor, Zoka-kahvila, lukuisia ravintoloita ja pari baaria, joista vakituisemmaksi muodostunut Denver tosin lopetti. Toisella puolen Mejiroa aukenivat kirsikka-aikaan upea joen varsi ja puistokävelyreitit. Eikä kovin kaukana ollut puutarhakaan, jonka kappelissa vihittiin kesäisin hääpareja muutaman minuutin välein. Asuntoamme lähin puutarha oli vanha ja antiikkinen, rehottava ja suojeltu muinaismuisto, jonka uumenissa kävimme silloin tällöin kurkkimassa lammella asuvia kilpikonnia.

Mejiro Dori oli iltaisin vilkas ja eläväinen, oman kotimme alue taas hyvin rauhallinen. Hyvä yhdistelmä!

Nyt hyvästit Mejirolle, Tokiolle, Japanille - ja tälle blogille. Kiitos vielä lukijoille, Elmerit hiljenevät. Mutta kuinka pitkäksi aikaa, ken tietää.... Ima, arigatou, sayonara!

Melontaretki Iyan laaksossa

2010-08-03T10:10:00.005+09:00

Ja sitten takaisin Shikokun tunnelmiin. Tokushimassa ollessamme teimme päiväretken Iyan laaksoon. Valitsimme kohteeksemme vähän reilun kahden tunnin junamatkan päässä olevan Okoben aseman, josta voisimme lähteä näkemään ja kokemaan laakson nähtävyyksiä.

Kun noin puolen päivän aikaan hyppäsimme ulos junasta, tuli välittömästi selväksi, että auringon paahteessa olisi aivan turha yrittää kävellä mihinkään. Varsinkaan ilman hattuja. Kun varjosta poikkesi minuutiksikaan, alkoi jo tuntua, että pää kärvähtää. Lisäksi tokiolaiset olivat toisenlaisessakin pulassa: Emme olleet ottaneet mukaan riittävää määrää käteistä rahaa. Meillä oli rahaa juuri paluulippuihin ja hyviin eväisiin, mutta ei juurikaan muuhun. Ja totta kai läheisille köynnössilloille ja vuorille vievä bussi maksoi rahaa. No, kuumuus rajasikin jo vuorille kapuamisen pois vaihtoehdoista.

Vähän aikaa karttaa tutkittuamme huomasimme mielenkiintoiselta vaikuttavan koskenlaskuvaihtoehdon. Aseman vierestä laskikin upean turkoosilta näyttävä Yoshino-joki, joten vesi alkoi vetää puoleensa. Tässä vaiheessa tuli vain mieleen, että uikkarit ja pyyhkeet ovat Tokushimassa sen parin tunnin junamatkan takana, jonka olimme juuri matkanneet. Hienoa Elmerit!

Hetken aikaa asemalla ihmeteltyämme pihaan huristi vanhaa tilataksia muistuttava kosla, josta hyppäsi ulos pari märkää matkustajaa. Ja ratin takana istui länkkäriltä näyttävä häiskä. Ei kuin juttelemaan ja kävi ilmi, että hän on paikallisen Happyraft-koskenlaskuretkifirman opas. Iltapäivän kurssi alkaisi noin tunnin kuluttua ja hän voisi käyttää meitä läheisellä postilla olevalla pankkiautomaatilla. Niinpä yllättäen olikin aivan selvää, että koskenlaskupuuhat kutsuvat.

Happyraft antoi kaikki tarvittavat varusteet, kuten märkäpuhun Okulle, auringolta suojaavat fleecet ylävartaloille, kypärät, pelastusliivit ja teräviltä kiviltä suojaavat kengät. Sitten vain kastautumaan vuorilta laskevaan kirkkaan viileään ja vuolaaseen virtaan. Ennen lauttaan nousua saimme noin 20 minuuttia opastusta siitä, kuinka lautalla toimitaan ja miten meloilla ei huidota muita päähän. Ja kuinka ympäri kääntyneen lautan alla voi hengittää, kun pitää vain laidalla olevasta köydestä kiinni. Meidät kuljettanut uusiseelantilainen Steve opasti meitä englanniksi ja neljän japanilaisen porukkaa johdatti koskenlaskun saloihin japanilainen Teru.

Ja sitten lautalle. Lautalla Teru antoi käskyjä pääasiassa japaniksi, mutta onneksi sanasto oli sen verran suppeaa, että "melo eteenpäin", "melo taaksepäin", "seis" ja "suojaan keskelle" teroittuivat nopeasti mieleen. Koska kyseessä oli aloittelijoiden retki, olivat kohtaamamme kosket varsin leppoisia. Ja koskien välissä pulahdettiin pari kertaa myös uimasille. Yhdessä vaiheessa pysähdyimme keskellä virtaa olevan noin viisimetrisen kallion luo ja hyppäsimme sieltä jokeen. Yksi japanilaisista hyppäsi hienolla takavoltilla. Itse menin huomattavasti vaatimattomammin jalat edellä.

Toivottavasti kuvista välittyy retken hauskuus. Itselläni hymy oli ainakin naamalla alusta loppuun asti. Lauttamme ei kaatunut kertaakaan, joten joen puolelle sai hypätä ihan vapaaehtoisesti. Parissa paikassa tosin vettä tuli laidan yli niin paljon, että korvia sai kinkata tyhjiksi rannalla. Yoshino-joen maisemat olivat todella upeat, joten myös retken visuaalinen anti oli aivan vertaansa vailla.

Paluumatkan Tokushimaan kruunasi Okoben aseman vieressä olevasta pikkukaupasta eväiksi löytyneet Premium-oluet ja kasvispihvit!

Kaikki postauksen kuvat ovat retkeltämme. Happyraftin opas seurasi kajakilla lauttaamme ja otti ehtiessään myös kuvia.

Koti tyhjänä

2010-07-29T00:23:00.005+09:00

Terveisiä hotellihuoneesta Otsukasta! Ympyrä on sulkeutunut, ja olemme palanneet lähtöpisteeseen. Alkusyksystä 2008 majailimme tässä samassa halpishotellissa ja kävimme Mejirossa siivoamassa uutta kotiamme. Nyt olemme siivonneet vanhan kotimme ja palanneet tänne. Aikaa Tokiossa ja Japanissa on enää puolitoista vuorokautta.

Kodin kasaan laittaminen oli melkoinen puuha. Vaikkemme olekaan hamstereita, eikä huonekalujakaan ollut kuin nimeksi, kesti kaiken kauppaaminen kauan ja oli toisinaan hermoja raastavaa. Huokasimme aina, jos Sayonara Sale -ilmoitukseemme vastasi joku intialainen. Silloin aina tiesi, että edessä oli kaikenlaista säätämistä. Möimme kaiken aivan pilkkahintaan, mutta silti intialaiset jaksoivat aina tinkiä, ja ellemme suostuneet halvempaan hintaan (no emme todellakaan), he muuttuivat tylyiksi. Pyörämmekin menivät inkkareille, joille piti hakea lisää ilmaa kumiin naapurista saakka, kun ei kelvannut. Ja kyllä syynättiin ja marmatettiin, vaikka peruspyörämme maksoivat siinä 2500 jeniä kappale (noin 25 euroa). Toisaalta, pääasiassa kaikki he, jotka lopulta hakivat tavaroitamme (eivätkä vain meilanneet, että otan tämän, ja sitten täysi katoaminen), olivat oikein mukavia. Meillä kävi kylässä ainakin ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia, amerikkalaisia, indonesialaisia, intialaisia ja venäläisiä. Lattialla oli myös ilmaiskirppis, ja ihanan paljon tavaraa saikin uuden kodin.

Valitettavan paljon tavaraa tosin jäi myös ilman kotia. Tokiossa on tosi vaikea kierrättää käytettyä tavaraa ja vaatetta. Eipä ole kätsyjä UFFin laatikoita, jonne viskoa pussukoita. Oltais kyllä viskottukin! Nyt viskoimme sitten roskikseen, raskain sydämin. Kyllä vaatetta meni kavereillekin, ja osasyy isoon roskaläjään oli omakin, eli se, ettemme ehtineet tehdä koepakkausta. Tänään karu totuus selvisi: kaiken mahduttamiseen olisi tarvinnut ainakin yksi jättimatkalaukkua lisää.

Tokiossa on kyllä Pelastusarmeijoita ja muita, mutta tiedon saanti helposti tuntui mahdottoman vaikealta. Japanilaiset kaverit eivät tienneet, ja netin mukaan Pelastusarmeijalle olisi pitänyt soittaa puhelimella, kertoa kaikki tuotteet yksi kerrallaan, odottaa tuomio ja sopia kyyti. Kaikki tietysti japaniksi. Tuntui liian hankalalta. Japanilainen ystäväni sanoi, että japanilaiset eivät hevin tahdo antaa eteenpäin omia vanhoja vaatteitaan tai tavaroitaan, koska se on jotenkin noloa. Tämä kaupungissa, joka on täynnä vintageliikkeitä ja second hand -puoteja! Joilla niilläkin systeemit menevät jonkun ison organisaation ja byrokratian kautta.

Tai sitten emme vain saaneet tietoa ajoissa.

Ystäväni sanoi myös, että kodittomille antaminenkin on hankalaa, sillä he eivät yleensä suostu ottamaan vastaan "almuja". Mietin, että olisin käynyt jossakin kodittomien puistossa vain unohtamassa pari pussukkaa, mutta jäipä sekin sitten. Lisäksi suuri osa ylijäämävaatteista oli talvitavaraa, joka ei näillä 35 asteen keleillä ketään kiinnosta.

Joku voisi tietysti sanoa, että näitä asioita kenties olisi hyvä miettiä aikaisemminkin, kuin viimeisellä viikolla - no on mietittykin, mutta teot ovat verkkaisempia...

Joka tapauksessa, onnellista oli se, että saimme myydyksi tai annetuksi suhteellisen helposti kaikki isot huonekalut. Viimeiset yöt nukuimme yhdellä vanhalla futonilla ja pussilakanalla, ja futon sai kokea paloittelusurman tänään aamulla. Mutta se palveli kerrassaan mainiosti viimeiset viisi yötä ja toki aiemminkin, futon-aikakaudellamme sekä vieraspetinä monille. Olisi se ollut yhä hyvä, muttei kelvannut silti kellekään.

Nyt ex-futon lojuu pusseissa kolmella eri roskapisteellä. Kävimme äsken illan hämärässä roskaseikkailulla. Viimeisen kerran paarustimme kotikatua kämpälle, jonka oven eteen olimme kasanneet loput noin 10 roskapussillista. Täällähän tuo lajittelu on hieman kinkkistä, kun vain tiettyinä päivinä saa toimittaa talon nurkalle vain tietyt roskat. Meillä oli niin paljon kaikkea, että salakavalasti jouduimme sujauttelemaan osan pussukoista myös naapuritalojen roskapisteille. Todella pahishomman tästä teki se, että roskat saisi jättää vasta huomenaamuna kello 8. Kauaksi kotitalosta jätimme myös roskat, jotka noudetaan vasta perjantaina - vielä rikollisempaa! Ja muutama sateenvarjo unohtui matkan varrelle aidan nokkaan roikkumaan (sateenvarjoja oli kertynyt noin 8kpl - koska kun täällä sataa, vettä saattaa tulla äkkiä ja todella lujaa, eikä eteneminen ole mukavaa ilman varjoa).

Emme kuitenkaan ainakaan tietoisesti lajitelleet mitään väärin. Tai no, muoviroska meni jo tiistaina ja tulihan sitä väkisin senkin jälkeen lisää. Mutta jopa pattereille löysimme oikean paikan, tosin pienen ikuisuuden Bic Camerassa vaellettuamme. Kahden vuoden paristokertymä oli jo sinkoutua normiroskikseen, kun äkkiä oikea laari löytyi. Jostain oli jäänyt mieleen sellainen muistikuva, että nämä isot kodin elektroniikkaa myyvät ketjut ottaisivat vastaan paristoja.

On tämä ollut melkoista! Mutta muuttaminenhan käy työstä. On ollut soittelua kaasulaitokselle, sähkölaitokselle ja vesilaitokselle, että ollaan muuttamassa ja sopimukset halutaan lopettaa. Kun asiat oli saanut sovittua viime viikolla puhelimella, täytyi tänään vain odotella, että yhtiöiden edustajat tulevat käymään loppulaskujen kera. Kaikille ehdotettiin 9-12 välistä aikaa, ja ensimmäinen saapuikin 9.40 ja viimeinen 10.55. Sopimuksen mukaista toimintaa siis! Oli mukava, että vesilaitoksen tyyppi sanoi, että voidaan käyttää vettä vielä 1000 litraa, että vessaa ja suihkua voi käyttää. Ja sähköyhtiön hemmo sanoi, että voidaan tämä päivä vielä käyttää sähköä. Siitäkin huolimatta, että hän kuuli, miten yläkerran ilmastointikone puksutti parhaillaan hintavaa helpostusta ulkona vallinneeseen 35 asteen helteeseen. Nyt jäljellä on enää muutama pankkiasia sekä puhelimien sulkeminen. Muutoin huominen on lomaa ja vielä aikaa tehdä viimeiset, himotut asiat! Niihin saattaa kuulua esimerkiksi laulamista ja kuvakoppikivailua...

Äsken myös juhlistimme päivän muuttourakkaa kyläilemällä kahdessa mukavassa paikassa: Ikebukuron Chabutenissa raamenilla ja Tokyo Domella hurjasteluhärvelissä. Viime hetkillä saatiin nimittäin Okukin suostuteltua kaupunkivuoristorata Thunder Dolphiniin! Iltavalot ja maisema yli Tokion oli huikaiseva - jos uskalsi avata silmät... No, uskalsi kyllä, ainakin ensimmäisen äkkijyrkän pudotuksen jälkeen! Ja sitten mentiin yli ja läpi ostoskeskuksen ja halki maailmanpyörän ja... Oli se hieno kyyti! Thunder Dolphin on ehdottomasti iltavempele, sillä iltavalaistusnäkymät olivat tosi hienot.

Nyt hyvää yötä, toiseksi viimeisen kerran Tokiosta!

T: Edo-elmerikulkurit

Osakassa ja lovehotellissa

2010-07-27T21:28:00.000+09:00

Elmerit lähtivät sayonara-tunnelmissa viimeiseen seikkailuun!

Olemme loppujen lopuksi matkustelleet Japanin sisällä aika vähän täällä asumisen aikana, joten tahdoimme vielä käydä pikku kierroksella - ja astua vielä kerran luotijunaan bento-boxien eli eväslaatikoiden ja Premium Malt'sien kera!

Niinpä junailimme Osakaan, kummallekin uuteen kaupunkiin. Pari yötä Osakassa, ja paikka oli jo vakuuttanut rentoudellaan. Ei olisi yhtään hullumpi seutu asua! Osa tokiolaisista sanoo, että osakalaiset ovat yrmeitä, osa sanoo, että hyvin ystävällisiä. No, yrmeyttä emme havainneet, joten valitaan ystävällinen puoli. Osaka tuntui tunnelmalliselta ja kodikkaalta.

Osakan Nanban alueen ostos-ravintola-hulinakuja on nimeltään Dotonbori. Katu on täynnä ravintoloita, kuten okonomiyaki-pannukakkupaikkoja, takoyaki-mustekalaravintoloita ja raamenkuppiloita.

Donkilla oli näin massiivinen liike joen varrella.

Meininkiä kaduilla.

Joki kaupungin keskellä oli tunnelmallinen.

Ja lähellä keskustaa, Dotonborin tuolla puolen, oli viihtyisä alue täynnä nuorten ihmisten pitämiä baareja, kahviloita, ravintoloita ja putiikkeja. Siellä hengasimmekin pari iltaa ja kävimme muun muassa Rock Rock -hevibaarissa (jossa soi kaikki muu paitsi rock tai hevi, ainakin sinä iltana) ja yhdessä Osakan vanhimmista rakennuksista, jonka jokaisessa kerroksessa oli iso määrä outoja, minikokoisia baareja.

Kävimme tässä:

Kyseessä oli Ganja Acid -niminen baari, jossa ei ollut ketään muita kuin baarimimmi. Hän oli mukava ja rupattelimme pitkään. Lähdön hetkellä baarin omistaja saapui kurkkaamaan ja viittoi meidän takahuoneeseen. Siellä hän otti esiin videokameran - ja niin päädyimme jollekin hämärälle videonauhalle vilkuttelemaan ja huutamaan Suomea...

Kävimme myös hauskan kotikutoisessa hippimusabaarissa, jossa kuulemma viime syksynä vieraili Stratovarius. Omistaja esitteli puhelimestaan poseerauskovia Timo Kotipellon ja kumppanien kanssa. Taisivatpa olla samalla reissulla, kun tapasimme heidät Azabu-Jubanin Gonpachissa.

Osaka on kuulu love-hotelleistaan, ja koska meillä ei ollut majapaikkavarausta ensimmäiseksi yöksi, oli elmereiden hieman niinkuin pakko majoittautua love-hotelliin! Hyvää asiassa on se, että huoneet eivät ole kovin kalliita. Tosin, me päädyimme lopulta varsin kalliiseen vaihtoehtoon, mutta kun ei sellaista luksusta muualta kuin love-hotellista sillä rahalla voi saada!

Valintamme oli Water Hotel.

Toinen vaihtoehto olisi ollut sänky häkin sisällä S/M-huoneessa, mutta me nyt päädyimme hieman sivistyneempään vaihtoehtoon.

Aulassa oli koje, jolla sai katsastella vapaina olevia huoneita ja valita omansa. Periaatteessa kyseessä oli täysin itsepalvelu, mutta näköjään touhua seurattiin, koska meidän, gaijineiden, valitessa huonetta valvontakopista astui esiin äijä kysymään, että onhan kaikki ok. Oli, mutta kieltämättä huoneen sisällä oleva rahamasiina oli hieman kinkkinen, ja kerran soitimme siitä aluaan lisätietoja saadaksemme.

Joka tapauksessa, huone oli hieno, ja hotellin teemana oli vesielementti, jonka vaikutus näkyi sisustuksessa ja valaistuksessa. Jokaisessa huoneessa oli oma poreallasosasto. Sen saattoi muuttaa höyrysaunaksi napin painalluksella, musiikkia sai valita kylvyn taustalle 12 eri artistilta, ja valaistusvaihtoehtoja riitti. Televisiossa oli toki kaikki mahdolliset kanavat.

Yö sujui leppoisasti, sillä hotelli oli erittäin äänieristetty. Vaikka huoneissa oli puolen seinän kokoinen TV ja omat karaokelaitteet, ei meteliä kuulunut.

Osakassa on myös lovehotellihuoneita, joissa on törmäilyautoja, karuselli, uimaranta ja muuta sekopäistä, mutta ehkä ensi kerralla sitä osastoa...

Toisen yön vietimme saman hintaisessa, mutta hieman eri tunnelmaisessa paikassa, ryokanissa Nipponbashin aseman tuntumassa, hyvin lähellä Nanban hulinaa. Perinteistä onsen-kylpemistä ja yukatassa hillumista siis.

Ryokanilta käsin vierailimme Osakan linnalla. Päivä oli sunnuntaisen rauhaisa ja kuuma. Aikataulumme jousti niin paljon, että lopulta hengailimme linnan rennossa puistossa kenties jopa viisi tuntia. Kävimme katumaalarilla maalauttamassa pilakuvapärstät, söimme takoyakia ja ranskalaisia tuopin kera, kuvasimme linnaa ja istuimme puistikkojen penkeillä. Sisältä linna ei ollut ihmeellinen, onhan se hyvin uusi, mutta näkymä ylhäältä oli ihan kiva, ja shogunaattien tarinoita on aina kiintoista lueskella.

Osaka-hengailun jälkeen suuntasimme bussilla kohti Tokushimaa ja Shikokun saarta.

Tokushimasta Tokioon lautalla

2010-07-21T13:50:00.001+09:00

Aloitetaanpa harharetkien kertaaminen takaperoisesti. Juuri nyt olemme lautalla matkalla Shikokun Tokushimasta kohti Tokiota. Lauttamatka kestää peräti 18 tuntia, mutta Ocean Tokyu Ferryn 9750 jenin lippu on ei-turistille (eli JR Rail Passittomalle) ihan houkutteleva vaihtoehto.

Tähän halvinpaan lippuun ei kuulu hyttiä, mutta lautalla on erillinen nukkumaosasto, jonka pehmeälle kokolattiamatolle voi tehdä pedin. Talo tarjoaa lakanoita ja peitteitä, joita voi käyttää myös alustana. Meno ei ole meriympäristöä lukuun ottamatta millään tavalla tuttu kotimaisilta Ruotsin tai edes Tallinnan laivoilta. Lautta on todellakin lautta, eikä täällä ole edes baaria. Ei sillä, että tarvitsisikaan olla. Sen sijaan japanilaiseen tapaan löytyy automaatteja. On pasta-automaatteja, nuudeliautomaatteja, sämpyläautomaatteja, makirulla-automaatteja, olutautomaatteja, sakeautomaatteja... Joka lähtöön automaatti! Ja vieressä mikro pakasteaterian lämmittämiseen.

Näin sitä siis tuksutellaan, otetaan aurinkoa helteisellä kannella ja toivottavasti lopulta saavutaan kotikaupunkiin aikataulun mukaisesti kello 5.30 aamulla.

Ohi on

2010-07-17T10:00:00.001+09:00

Ohi on, nimittäin japanilainen salarymanin arki. Vieläpä täysin oikeaoppisesti tehdyn irtisanoutumisen myötä, sillä ilmoitin aikeistani haihtua firman palkkalistoilta kesäkuun bonuksien maksamisen jälkeen. Ei, en ole hankkinut tai hankkimassa uutta työpaikkaa Tokiosta, vaan ollaan Okun kanssa palaamassa Suomeen.

Meidän blogin otsikkorivillähän alkuun luki, että "lähdimme vuodeksi biiruparatiisiin". Niinpä vain syyskuusta 2008 on vierähtänyt aikaa jo selvästi enemmän. Viime syksyn kohdalla tuntui, että paluu olisi liian pian, joten olimme päättäneet jo oikeastaan paljon aiemmin, että silloin ei vielä palata. Mutta nyt, kun on nautittu kaksi kaunista ruskaa, värjötelty kaksi talvea, hanamielosteltu kaksi kevättä ja hikoiltu kaksi tukalaa kesää, alkaa olla fiilis, että nyt tämä on nähty. Parempi lähteä nyt, kun osaa vielä kaivata kesämökkiä Suomessa.

Tästä tunnin sisällä me suunnataan kohti Osakaa, josta matka jatkuu Shikokun pääsaarelle. Shikoku onkin pääsaarista viimeinen, johon Elmerit eivät ole jalallaan astuneet. Niinpä nyt on korkea aika käydä merkkaamassa sekin Elmerien reviiriksi. Blogi siis päivittynee edelleen aika harvakseltaan, mutta koitetaan saada viimeistään Suomessa purettua vielä loputkin seikkailut webskaan.

Aleshoppailulöytö

2010-07-06T09:20:00.001+09:00

Firmat maksoivat kesäkuussa työläisilleen bonuksia, joten ei tarvinut olla kummoinen oraakkeli ennustaakseen, että heinäkuussa alkoivat kauppojen alennusmyynnit, joilla noita bonusrahoja pyritään ohjaamaan kassakoneisiin. Viime perjantaina palasimme osakalaisen Midorin keikalta Shibuya AX:sta kohti asemaa, kun kaverit päättivät poiketa katsomassa yhden liikkeen alennusmyyntitarjontaa. Lopputulos tietenkin oli, ettei kukaan muu, paitsi minä, ostanut mitään.

Vaan ei se mitään! 30 tai 40 prosentin alennuksessa killui nimittäin Adidas Originalsit Star Wars -tossut. Eikä suinkaan mitkä tahansa Star Wars -tossut, vaan ihan itsensä Darth Vaderin tossut!

Näin! Vielä kun noilla raaskisi kävellä ulkona. Varsinkaan kotiasemalla ei ole näkynyt ketään jynssäämässä askelmia puhtaaksi hammasharjalla, joten pohjista täytyi saada heti kuva talteen. Muistelisin nähneeni alkuvuodesta tämän SW-sarjan mainoksen. Ja samaan syssyyn muistelisin todenneeni, että kengät ovat varmasti turhan kalliit. Alkuperäiseen hintaansa nämä tossut olisivatkin suurella todennäköisyydellä jääneet hankkimatta.

Mitä tulee omaan Star Wars -fanitukseeni, ovat episodit 4-6 edelleen ihan älyttömän kovia seikkailuelokuvia. Ja episodit 1 ja 2 olivat niin surkeita, että sen trilogian parhaaksi kehuttu kolmas osa on edelleen katsomatta. Niin. Tiedän, että ilmestymisestä on aikaa ja aion sen ehkä katsoa vielä joskus. Sitä odotellessa tallaan menemään tossuillani tietämättä, kuinka Anakinista tuli Darth Vader.

Supersairaanhoitoa

2010-07-05T22:28:00.004+09:00

Iski intensiivinen kurkkukipu, joka seitsemäntenä yönään äityi niin kurittomaksi, että uneton yö kääntyi aamuun sekä puhelinsoittoon Sanno Hospitalille. Yan-san on käynyt allergian takia jo muutamaankin otteeseen Sanno-hoidossa, mutta meikäoku on toistaiseksi selvinnyt lääkärittä. Olipa siis kiinnostava japanilainen sairaalakokemus tänään ohjelmassa!

Puhelimessa selvisi, ettei puhelinta tarvita, vaan voin vain painella paikan päälle. Paikan päällä, hienoa hotellia muistuttavassa salissa (flyygeli ja kaikki!) infotiskin tätyli yritti, että tänään juuri ei kurkkuosasto olekaan auki. Mutta kun kerroin juuri soittaneeni reitin ihan selväksi, täti kutsui paikalle tulkin, ja sitten asia olikin ihan selvä. Rekisteröin itselleni Sanno Hospitalin kiiltelevän asiakaskortin ja tulin ohjatuksi kakkoskerroksen jollekin vaikean nimiselle osastolle. Vaikka tulkki ja tätyli olivat väittäneet, että kestää aikaa, koska minulla ei ollut appointmentia, ei ajan kesto lopulta ollut kuin vajaa 10 minuuttia. Lääkäri oli mukava miekkonen, jonka englanti oli niin moitteetonta, etten itse ymmärtänyt sen hienoudesta puoliakaan. Ainakaan en ymmärtänyt limaklimpin medikaalista nimekettä. Lekuri kurkkasi kurkun, totesi, ettei pahakaan, kurkkasi kurkun syvemmältä, eikä pahakaan sielläkään. Kurkkasi korvat ja kehui täydellisiksi. Sitten määräsi lääkkeet: tätä 1 kappale 3 kertaa päivässä, tätä 1 kappale 2 kertaa päivässä, tätä 2 kappaletta 3 kertaa päivässä, näitä tippoja kolmesti päivässä, näitä yskänlääketabletteja maksimissaan 8 päivässä ja painkillerit päälle, jos pahalta tuntuu. Koko lystiä 7 päivää, onegaishimasu.

Lääkärikäynti oli ohitse noin viidessä minuutissa, minkä jälkeen pääsin hoitajan kanssa hengittämään letkusta lääkehöyryä keuhkoihini noin minuutin ajan. Eksoottista. Tuli vähän mieleen Shimokitazawan vesipiippu, mutta tämä versio ei aiheuttanut huimausta.

Sitten numerolapun kanssa takaisin alakerran hotellisaliin ja maksamaan koko huvittelu, myös lääkkeet saman tien. Vain 2000 jeniä (noin 17e), halpaa! Tämän jälkeen toisen lapun kera viereiselle apteekkitiskille, jolla määrätyt lääkkeet siististi pusseihin niputettuina ja ohjeistettuina jo olivat odottamassa. Voisiko sairastaminen olla enää helpompaa ja organisoidumpaa?

No voisi kai, koska nyt sitten pitäisi muistaa ottaa ne 11 tablettia päivässä oikeaan aikaan koko viikon ajan ja silmätipat päälle!

Mökkijuhannus Japanissa

2010-06-30T16:07:00.008+09:00

Myös Japanissa voi ihan helposti mökkeillä juhannuksena tai milloin vain, ei se ole mikään suomalaisten Suomi-etuoikeus. Itse asiassa Japanissa on paras mökkeillä juuri juhannuksena, sillä kesäkuun sadekausi saa ihmiset pysymään kaupungissa ja töissä ja anomaan lomaa vasta heinä-elokuulle. Etenkään suomalaista ei taas sadekausi haittaa, sillä japanilainen sadekausi tarkoittaa useimmiten sitä, että lämpöä on 30, eikä edes sada.

Meitä lähti vajaa 10 hengen porukka jussiksi mökille! Japanissa on useampiakin mökkivuokrausfirmoja, ja me vuokrasimme omamme täältä. Kohteena oli siis Fujin järvet ja niistä suurin, Kawakuchiko. Kyseiseen kylään pääsee helpoimmin ja nopeimmin Keion bussilla Shinjukun länsipuolelta: kyyti yhteen suuntaan maksoi 1700 jeniä ja kesti noin 1,5 tuntia. Itse Kawakuchikossa kulkuväline on lähinnä taksi, ellei tahdo vuokrata paikan päältä (tai jo suoraan Tokiosta) autoa. Taksi meidän valitsemallemme mökille maksoi 2000 jeniä per kyyti.

Mökki ei sijainnut järven rannalla, mutta se ei tunnelmaa haitannut. Metsän läheisyys ja huikea lintu+sirkka-konsertti toivat ihanaa luonnon tuntua. Mökki itsessään oli söpö.

Samassa pihapiirissä oli useita muitakin mökkejä, mutta vain yhdessä oli ensimmäisenä yönä väkeä ja toisena yönä koko mökkikylä oli aivan meidän omamme.

Olohuoneessa oli jännittävän näköinen reikä lattiassa. Vain talviaikana käytettävän "nuotiopaikan" toimintamekanismi jäi arvuuttelun varaan, mutta aika uniikilta savustusmasiinalta näytti.

Yläkerran toisessa makuuhuoneessa odottivat futonkasat siskonpetiläisiä. Kuuden hengen mökillemme mahtui mainiosti 9 henkeä, ja lisääkin olisi sopinut. Viikonloppu maksoi noin 8000 jeniä per henki 500 jenin grillausmaksun sekä kahden lisähenkilön maksun kanssa.

Pihalla oli tietysti juoma-automaatti! Ei kesämökkiäkään ilman juomautomaattia! Maatista sai jopa olutta! (Vai saakohan enää suomalaisten kyläilyn jälkeen...)

Grillipaikka oli viihtyisä ja kätevä. Talon puolesta saapuivat hiilet, kävyt, ruokailuvälineet, ritilät, pihdit sun muut, ja vieressä oli vesi- ja roskapistekin.

Ja kylläpä sitten grillattiinkin! Hartaasti ja moneen otteeseen, kuten juhannuksena asiaan kuuluu. Onnistuivatpa grillin teppan-levyllä myös banaani-kookosletut!

Kyytiboitsuksi kawakuchikolaista tummaa, hyvää olutta litran koristeellisessa pönikässä.

Mökiltä löytyi myös viihdykettä: "Älä pudota apinanpäätä" -peli! Omasta takaa mukana oli toki legendaarinen ja aina yhtä julma Kimble.

Seuraavana päivänä osa jengistä lähti polskimaan alueen onseneihin, joita riittääkin useita. Suurimmasta osasta onseneiden rotemburo-ulkoaltaista on kiva näkymä luontoon, metsään tai Kawakuchi-järvelle.

Kävely mökiltä järvelle ei ollut kovin paha - taksia ei siis ole pakko kaiken aikaa käyttää. Järven vuoret olivat usvapilvien peitossa.

Samoin oli alueen ykkösvetonaula, Fuji. Ujo vuori kurkki välillä pilvien raosta, välillä piiloutui kokonaan. Maisema oli joka tapauksessa hieno.

Järveltä pääsi huimaan köysiratakyytiin Tenjō-vuorelle, jolta näki varsin pitkälle. Rata kiisi yllättävän lujaa ja jyrkästi vuoren rinnettä ylös ja alas. Ylhäältä lähti muutamia vaellusreittejä pitemmällekin.

Viimeisenä aamuna kello 8, kotiin lähtiessä, Fuji viimein lakkasi arastelemasta ja astui esiin ihan kokonaan.

Muutama mökkiporukasta lähti vielä Fuji-Q Highlandiin hurjastelemaan eräisiin maan parhaisiin vuoristoratoihin ja kirkumaan kauhumielisairaaloihin.

Elmerit suosittelevat varauksetta mökkeilyä Kawaguchikossa! Luonto, rauha, grilliherkut, metsä ja ajoittainen sateen lempeä ropina toivat todellisen juhannustunteen. Vain tumma ja lämmin ilta, hyttysten vähäisyys, sirkkojen luja siritys ja futonien rullaus auki tatamin päälle muistuttivat, että Japanissa yhä ollaan.

Ja sitten kotimatkalle! Krooh!

Tokiolainen Taipeissa

2010-06-15T21:06:00.019+09:00

Elmereissä on ollut hieman hiljaiseloa työkiireiden mutta myös melkoisen reissailun vuoksi. Nyt ei reissata hetkeen, mutta palataanpa vielä keveän kuvaraportin kera Okun äskettäiseen Taipein matkaan.

Taiwaniin on Japanista käsin helppo matkata. Lentotarjouksia on koko ajan, ja lennot ovat suorat ja nopeat. Itse lensin Eva Airilla, joka tarjosi hyvän leffavalikoiman ja ihan jees ruokaakin.

Taipei on tosi kiva kaupunki. Paikalliset ovat ystävällisiä ja vilpittömän uteliaita. Japanin jälkeen tuijotukseen kestää hetki tottua. Taiwanissa käy aika vähän länsimaalaisia turisteja, mutta yllättävän paljon valkonaamoja katukuvassa kuitenkin näkyi, erityisesti yliopiston seuduilla. Kiinalaiset ovat Taipein suurin turistiryhmä, ja rasittavuuteen saakka kiinalaisryhmäreissaajia saikin väistellä. Ovat kovia etuilemaan...

Taipeissa on helppo suunnistaa, kaikkialla lukee englantia ja city on yksinkertainen hahmottaa. Ydin-Taipeissa on väkeä vain pari miljoonaa, mikä tuntuu Tokio-tukahduksen jälkeen ihanan väljältä. Liikenne on kuitenkin hyvin vilkasta, ja niin autoja kuin etenkin skoottereita tuntuu suhaavan joka puolella. Julkista liikennettä ei käytetä niin paljon kuin Tokiossa.

Taipein suosittu iltapuuha on yötoreille syömään meno. Nämä ruokakeitaat tarjoavat laidasta laitaan herkkuja huokeaan hintaan. Shilin Night Market on tunnetuin ja suurin, mutta myös kiinalaisia kuhisevin. Yötoreja on joka kaupunginosassa, ja ne aukeavat kello kuuden maissa. Ruuista lisää tuonnempana.

Värikästä on myös temppelimeno. Taiwanissa suosittu buddhalaisuus ottaa vaikutteita Tiibetistä ja Kiinasta, ja temppeleillä suoritetaan vaikka mitä riittejä. Pääasiassa siellä kuljetaan ympäriinsä isoja suitsukkeita eri suuntiin tuprutellen sekä uhraten jumalille hedelmiä ja kukkia.

Temppelillä olisi voinut pällistellä vaikka kuinka kauan ihmisten toimia. Seunustoilla istui valtava määrä väkeä sen näköisinä, että he viettävät siellä koko päivän lukemassa pyhiä tekstejä kirjoistaan ja rukoilemassa. Meininki näytti todella intensiiviseltä - monet tuntuivat olevan jossakin aivan omassa maailmassaan.

Yksi suosittu riitti näytti olevan tämä alla oleva. Puisia puolikuita heitetään maahan vastaukseksi jumalille esitettävään kysymykseen. Jos puolikuut putoavat tiettyyn asentoon, on vastaus kysymykseen kyllä ja muussa tapauksessa ei. Aika helppoa!

Taipeissa tuntui olevan ihan kaikkea. Hartaita temppeliseutuja, kuhisevia ruokakujia, leveitä eurooppabulevardeja - ja ihan Tokion kaltaisia ostoskatuja. Paljon muotia ja krääsää Taiwaniin saapuukin Tokiosta. Ja monet taipeilaistytöt näyttivät aika lailla Shibuyasta repäistyiltä. Tosin kaiken kaikkiaan ihmiset Taipeissa pukeutuvat aika rennosti, korottomasti ja muutenkin arkisesti.

Olihan 101-pilvenpiirtäjäänkin vilkaistava! Ja etenkin sieltä alas! Tuo 508m korkea, maailman toiseksi korkein torni oli jo niin huisi, ettei siellä olo tuntunut edes todelliselta - ei siis lainkaan pelottanut! Koska meneillään oli sadeaika, maisemat olivat hieman utuiset, mutta upeat.

Tornista, jonne matkataan maailman nopeimmalla hissillä, sain ensi kerran nähdä, kuinka paljon vehreitä kukkuloita ja vuoristoja Taipein välittömässä läheisyydessä sijaitsee. Kaunis kaupunki!

Torni itsessään nyt ei niin kaunis ollut, ainakaan päivävalaistuksessaan. Sen sanotaan muistuttavan bambupuun vartta.

Paikallisten kavereiden kanssa teimme mukavan pyöräretken joen varrelle. Pyörän vuokraus on halpaa lystiä, ja mangrovepusikoiden sekä veden äärellä mieli lepäsi.

Tämä näkymä ei osunut omalle kohdalleni, mutta taipeilainen ystäväni ikuisti sen kaksi päivää ennen saapumistani - ja sateen saapumista... Näkymä on hänen kotinsa kattoterassilta. Kyseisessä kodissa kyllä kävin, ja iltanäkymä yli öisen, valoloisteisen Taipein oli mykistävä sekin!

Ja sitten itse asiaan! Eli: RUOKA!

Nyt esittelyssä Taipein herkut Top Aika Monta!:

STINKY TOFU. Toiset eivät voi sietää, esimerkiksi lemun vuoksi, mutta ah, maukasta tämä oli! Ja mehevää! Siis kuumaa, paistettua (ja hajustettua...) tofua hyvän kastikkeen kanssa. Erittäin yleinen taiwanilainen katuruoka, ja hyvin halpaa, kuten ruoka Taipeissa muutenkin.

Kielen vievät MUNGPAPUKAKUT! Näitä hyvin makeita ja täyteläisiä herkkuja nautitaan vihreän teen kera. Pala kaakkua kitaan, teetä päälle ja mums, mahtavaa.

Yötorin vakioateria: täytetty paahtoleipä COFFIN BOARD. Omani sisällä oli sienimuhennosta. Tosi maukasta ja täyttävää, eikä maksanut kuin euron.

Perinteinen taiwanilainen aamiainen oli ihanaa. Tässä kippo KUUMAA SOIJAMAITOA, jota hörpittiin lusikalla aamuvellin tapaan.

Soijamaidon oheen maistui rapea, tynnyrissä paistettu SEESAMLEIPÄ, joka oli täytetty friteeratuilla taikinasuikaleilla. Suolaista, herkkua, hyvin täyttävää.

Ja vielä osa aamiaista, ONION EGG ROLL, ohuen taikinan sisällä oleva munakas. Tosi hyvää tämäkin - ja ihan vegeä kaikki!

Taipeissa todella on paljon kasvisruokavaihtoehtoja. Jokaisen kahvilankin listalla, jonka läpi luin, löytyi vähintään yksi kasvisruoka. Unelmapaikka siis, etenkin Japanin jälkeen! Lisäksi Taipeissa on monta KASVISRUOKABUFFETIA. Lotus Pavilion, jossa kävin, oli jo lähes liikaa. Ikinä en ole missään nähnyt niin paljon kasvisruokia yhdessä paikassa! Noin 10 eurolla sai illallisbuffetin, johon kuului niin runsaasti lajeja, ettei kaikkia mitenkään pystynyt maistamaan, vaikka olisi ottanut vain pienen nokareen.

Buffetissa sai nautiskella myös "lihaa", sillä hyvin moni ruokalaji jäljitteli lihaversiotaan. Oli siis leikkeleitä, savukinkkurullia, paahtopaistia, lihakastikkeita... Mukamas! Materiaaleina käytettiin lähinnä eri papuja, kasviksia ja mausteita, ja maut sekä koostumukset olivat hämmentävän autenttisia.

Buffetissa oli jopa kasvis-sashimia!! Se ei ollut kyllä kovin hyvää, liian hyytelömäistä.

Eräs kiinnostava ruokapaikka oli myös vanha PERINNERAVINTOLA, jossa sai aitoa taiwanilaista kotiruokaa. Miljöö oli tosi hauska, ja ruuat hyviä. Kokki teki kasvisversioina ainakin hyvän tofukastikkeen, maistuvan munakkaan (kuulemma kaikki äidit tekevät kodeissa juuri sellaista munakasta) ja sain erikseen riisin ilman siihen perinteisesti lisättävää naudanlihakastiketta.

Melkein jokaisella taipeilaisella metroasemalla on sushipiste, jossa voi omaan rasiaan kerätä tällaisia YKSITTÄISPAKATTUJA NIGIREJÄ! Kawaii!! Vaikka Japanissa kaikki on yksittäispakattua, sushia en ole tähän tapaan paketoituna nähnyt.

Mmm, KASVISLASAGNEA... Jopa niinkin ketjupaikassa kuin LavAzz, mutta eipä Tokion LavAzzissa ole kyllä tällaista satsia näkynyt! Ah! Ja biiru päälle (se tosin ei ollut erityisen hyvää).

Juomista puheen ollen, taiwanilainen OOLONGTEE oli tosi hyvää. Taipeissa on paljon kivoja teehuoneita. Teen oikein tekeminen on hieman haastavaa puuhaa, enkä olisi omin päin sitä hallinnut. Tee juodaan ihan pikkuisista kupeista erilaisten operaatioiden jälkeen.

Myös KAHVILAKULTTUURI oli eläväistä. Tässä paikassa tarjoiltiin kahvia maailman ympäri, ja juoma valmistettiin näinkin erikoisella tavalla! Täyteläistä oli.

Mutta juomapuolen taiwanilainen erikoisuus on ehdottomasti PEARL MILK TEA, jotakin mehumaista maitoteetä, jossa killuu sellaisia marjan näköisiä, pureskeltavia, hmm, klönttejä... Aluksi hyvää, mutta ei koko mukillista klönttejä jaksa kyllä jauhaa, ainakaan usein. Taiwanilaisissa juomissa on hyvin usein jotakin purtavaakin, jännittävää!

Ei sen perusteellisempaa kattausta tällä erää. Suosittelen Taipeita muutaman päivän reissukohteeksi, ja jos aikaa on enemmän, kannattaa suunnata maaseudulle, metsiin ja luontoon!

P.S. Jos japanilaiset turistit tuntuivat Saipanilla hassunkurisilta, Taipeissa he olivatkin yllättäen sivistyneitä ja hyvinpukeutuvia - kiinalaumoihin verrattuna!!

Jee raamenia jee!!

2010-06-13T19:07:00.007+09:00

Juhuu, vegeramenin himoitsemispäivät ovat jälleen ohi! Chabuton-ketju on pelastanut Kagetsun jättämästä pälkähästä: kasvispohjaista ramenkeittoa saa taas! Ja vieläpä useasta paikasta!

Kävimme tänään Ikebukuron Chabutonissa. Automaattiin 780 jeniä kloks ja lipuke tarjoilijalle - hetken kuluttua edessä höyrysi söpön näköinen keittokulho täynnä terhakkaita nuudeleita herkullisen suolaisessa liemessä. Lisäksi kasvisraamenissa oli kasvisyllätyksiä: kevyesti grillattua porkkanaa, kesäkurpitsaa, paprikaa, tomaattia, reikävihannesta, tunnistamatonta vaaleaa vihannesta sekä makea, pehmeä pikkuperuna!

Keitto oli maukasta ja livahti alas sutjakkaasti. Paikka oli mukavasti sisustettu: seinällä vanhaa Tokiota kuvaavaa mustavalkotapettia, tummaa puuta ja vaaleaa seinää, ruostuneiksi maalattuja lamppuja, silti modernia ja tyylikästä. Musiikkina pehmeää jazzia.

Chabutonin on perustanut telkkarista tuttu raamengurujulkimo Yasuji Morizumi, ja ketju kuuluu samalle omistajalle kuin Kagetsukin (Globeat Japan). Kenties Kagetsun kasvisramenkampanja innoitti Chabutoniakin samaan kokeiluun.

Aiomme palata - usein!

Ruokaisan raamenkokemuksen jälkeen kävimme vielä lukukahveilla kotinurkkien tunnelmallisessa kahvilassa, jossa oli herkullista lattea ja söpöjä kuppeja sielläkin!

Saipan sileäksi!

2010-06-09T22:40:00.009+09:00

Kun valikoimme toukokuun ”perinteistä” saarikohdettamme, oli kriteereinä lähinnä: edullinen hinta, aurinkoa, merta ja mahdollisimman vaaleaa hiekkaa. Arvoimme Okinawan, Filippiinien Cebun, Guamin ja Saipanin välillä. Okinawalla jo olimme viime keväänä, ja Cebu vaikutti liian hintavalta, joten lopullinen valinta tehtiin Guamin ja Saipanin kesken. Japanilaiset tuttavat kertoivat Saipanilla olevan parempia rantoja, ja koska myös Banana Yoshimoton romaani Amrita tapahtui osaksi Saipanilla ja oli perin kiinnostava (kummituksia!), oli päätös siis Saipan. Saari, josta vielä Suomessa asuessamme emme olleet ikinä kuulleetkaan.

Saipan on yksi Micronesian ja Pohjoisten Mariaanien saarista ja sijaitsee keskellä Tyyntä valtamerta. Sitä ovat aikoinaan hallinneet niin eurooppalaiset kuin japanilaisetkin, mutta nyt tuo pieni, vain 19 kilometriä pitkä ja 9km leveä saari kuuluu Yhdysvalloille. Sotilaita saarella on kuitenkin paljon vähemmän kuin Guamilla. Tukikohdan läsnäolon huomasi silti helposti: merellä päivysti kaiken aikaa kolme suurta laivaa. Kuulemma yksi on lastattu ruualla ja varusteilla, jotka riittävät 30000 sotilaalle. Eräänä päivänä laivat tosin katosivat! Saarella asuva amerikkalainen väitti, että botskit lähtivät tsekkailemaan Pohjois-Korean suunnalle meininkejä. Näinköhän?

Amerikkalaisuuden saikin huomata heti rajalla. Tuleville Saipanin vierailijoille: muistakaa käydä netissä etukäteen täyttämässä visa waiver -lomake! Rajaltakin oikean vihreän lomakkeen saa (lentokoneesta ei), mutta pikkuisen kovistelun ja puhuttelun jälkeen. Systeemi on uusi, emmekä me löytäneet ainakaan etukäteen netistä mitään tietoa. Saavuimme Saipanille kello 01 yöllä, ja suoraan jenkkiyrmyjen tylytettäväksi. Hyvin siitä silti selvittiin ja maahan päästiin, mutta ankara sanailu kyllä pudotti heti todellisuuteen: me olimme Amerikassa! Ulkona tosin realismi taas hämärtyi trooppisen yön lehahtaessa kosteana ylle.

Tulevan viikon aikana saimme tutustua hyvin omalaatuiseen saareen ja sen asukkaisiin. Saipanilla asuu vain noin 62000 asukasta, mutta silti päätiellä on valtava liikenne Amerikan tapaan: kaikki ajavat autoilla. Amerikkalaisuus näkyy myös eri kirkkojen ja lahkojen, pokeriluolien ja supermarkettien älyttömässä lukumäärässä. Kauppojen yllä lukee jättikirjaimin: We accept food stamps! USAn sosiaaliturva tarjoaa työttömille tietyllä summalla kuukausittaisia stampseja, joita kylteistä päätellen todella käytetään ja tarvitaankin. Supermarketeissa jenkkimeininki korostui: Pakkaukset olivat jättimäisiä! Kaikissa tuotteissa oli sokeria! Mitään kätevän kokoista ja vähäsokerista oli vaikea löytää. Kosmetiikkapurtilotkin olivat valtaisia. Kun söimme ensimmäistä aamiaistamme; Winchell's-donitsiketjun munabageleita, kanelidonitseja, clam chowderia ja 7Upia, olo oli melkein kuin New Yorkissa!

Paitsi jos katsoi ulos. Ilma väreili kuumuudesta. Joka päivä mittari kipusi yli 30 asteen, reippaasti. Kosteus sai rakennukset rapistumaan, ja ensimmäinen ajatus raitilla kävellessämme oli: olemmeko Kuubassa, Meksikossa – missä? Koko viikon ajan itsensä paikallistaminen aiheutti haasteita. Ränsistyneiden talojen nurkalla päiviä paistatteli hyvin tummia ihmisiä. He olivat chamorroja, saaren paikallisia asukkaita. Ystävällistä, mutta alkuun hieman pelottavan näköistä väkeä. Eikä siinä vielä kaikki. Kolmas ihmisryhmä jenkkien ja paikallisten lisäksi olivat japanilaiset, Saipanin päätulonlähde. Saipan on hieman kuin japanilaisten Kanaria. Kaikkialla lukee japania, ympäriinsä on japanilaisia ravintoloita, ja kaduilla paikalliset huutelevat japskeille: Genki genki? (”Mitä kuuluu?”)

Muita turisteja saarella ei juuri käykään, paitsi jonkun verran venäläisiä. Muita valkonaamoja hyvin harvoin, joten meistähän leivottiin venakoita heti alkukättelyssä. Ihmiset eivät edes yrittäneet arvuutella, mistä olimme: olimme AINA Venäjältä. Ällistys oli iso, kun emme ymmärtäneet spasibaa tai vastaavaa!

ASUMINEN

Saipan on lähinnä resort-saari. Meilläkin oli ensimmäisen kerran yhteisessä elämässämme todellinen resorttiloma. Uima-altaita, oma ranta, omat aurinkotuolit... Ensin yövyimme Grand Hotelissa, jota ei voi kyllä suositella. Tai tavallaan hotellissa oli jonkinlaista kasariviehätystä, mutta parhaalla tahdollakaan ”deluxe”-huoneemme kokolattiamaton lukuisat, ällöttävät tahrat eivät viehättäneet... Rauhallista hotellissa kyllä oli, ja mukavaa henkilökuntaa. Loppuosa lomasta oli varattu viereiseen World Resortiin, joka olikin oikein miellyttävä. Kivat huoneet, mukava allasalue, biitsi, jolla oli jopa snorklattavaa heti rannassa. Ainoastaan muutamat hotellivieraat aiheuttivat yöllä meteliä biletyksellään, mutta se ei liene hotellin vika.

World Resortin bonus oli myös ilmainen pääsy vesipuistoon! Siellä polskimme kuin kakarat rengasliu'uissa, pimeässä tunnelilaskussa, villissä virrassa ja aaltoaltaassa... Sopi hyvin resort-lomailuun!

RUOKA

Saipanilla on ihanan paljon kaiken maailman ruokaravintoloita. Söimme herkkuja esimerkiksi vietnamilaisessa ja thaimaalaisessa ravintolassa. Ja aina löytyi kasvisversiokin!! Täytyihän toki pizzallakin käydä perusamerikkalaisessa biljardi- ja bissemiljöössä Saipanin ”pääkaupungissa” Garapanissa.

Hotellimme lähellä olevassa mukavassa Manic Inn -baarissa ystävälliset filippiiniläisheput kokkasivat meille puoli-ilmaiseksi kasviskeittoa ja kevätrullia ja tarjosivat kokonaan ilmaiseksi tuoretta mangoja ja banaaneja, ihan mukaankin otettavaksi. Kyseisen baarin henkilökunnan kanssa tuli myös juteltua kaikenlaista amerikkalaisuudesta, Saipanin sosiaaliturvasta – ja Saudi-Arabiasta, jossa toinen filippiinoista asui aiemmin, Persianlahden sodan aikaan. Baarissa oli töissä myös hauska indonesialaistyttö, joka kertoili omaa tarinaansa Lontoon vuosistaan. Kaikki kovasti kaipailivat USAn green cardia, jotta matkailu eri maihin helpottuisi. Baari oli hauska siitäkin, että sen seinillä oli korkokenkäesittely ja takaosissa muotivaateputiikki!

Torstaisin Garapanissa järjestetään ruokamarkkinat, ja kävimme kurkkaamassa tarjonnan. Tapana on myydä viidellä dollarilla boksi kukkuroilleen eri lajeja ja napsia sapuskat suuhun joko kotosalla tai kadun reunalla. Satsista jaksoi juuri ja juuri puolet syödä. Omassa lootassani oli: tofupataa, vihreitä papuja, kevätkääryleitä, kasvisnuudeleita, riisiä ja kookospalloja. Hyvää oli, rasvaista oli!

RETKET

Saipanin historia on vaikuttava. Saarella taisteltiin Toisen maailmansodan aikoihin pahemman kerran. Saipania hallitseville japanilaisille kävi kalpaten, kun amerikkalaiset voittajat saapuivat lunastamaan aluetta itselleen. Japanin keisari Hirohito käski, että ennemmin kuin antaudutte julmille jenkeille, tappakaa itsenne. Niinpä tuhannet japanilaisperheet tekivät itsemurhan hyppäämällä pohjoisosissa saarta sijaitsevalta valtavan korkealta kielekkeeltä alas. Nykyään paikan nimi on Suicide Cliff, jonka huimaavuutta kävimme mekin kauhulla ihmettelemässä. Toinen itsarikieleke veden äärellä on nimeltään Banzai Cliff.

Suicide. Sekä muutaman minuutin äkkikuuro.

Banzai.

Saarella on myös lukuisia memorial-kohteita, vanhoja tykkejä ja muuta sotavälineistöä ja hautakiviä siellä täällä. Muutama rakennus näyttää olevan kuin pommin jäljiltä, mutta kenties kyseessä ovatkin keskeneräiset rakennukset.

Tässä yksi silmään heti osunut.

Yhdeksi päiväksi vuokrasimme auton ja kiertelimme saarta. Päädyimme kapeille ja kuoppaisille viidakkoteille, kiemurtelimme kukkuloilla ja kurkkasimme Beach Roadin, saaren vilkkaimman maantien, auringonlaskuvalaistuksen.

Kävimme myös niin kutsutulla Forbidden Islandilla, jonne on kulku sallittu vain omalla vastuulla. Ainakin muutamia varomattomia korealaisia on aalto kiskaissut kallioilta silloin tällöin mukaansa. Alas rantaan oli hieman taivaltamista, emmekä hassun muotoiselle saarelle saakka loppujen lopuksi päässeet, vettä oli välissä sen verran. Mutta evästimme kivoilla rantakivillä kallioiden huomassa ja syötimme kiven kolossa lymyävää hupaisaa mureenaa.

VESILEIKIT

Ja, matkan tärkein osuus: biitsit, meri, uiminen, kalat, korallit! Saipanilla on huumaavan kirkas vesi. Näkyvyys on ties kuinka monia metrejä, ja auringon jatkuva paiste vain lisää upeaa kirkkautta. Koimme saarella tähän saakka parhaimmat snorkkelileikit. Tuttavapariskunta kävi sukeltamassakin ja näkemässä haita, mutta meille riitti vallan mainiosti pikkuputken pätkän kera pärskiminenkin. Kaksi paikkaa oli ylitse muiden:

Grotto

Grottolla on hieman paha maine sukeltamiskohteena. Kyseessä on vedenalainen luolasto, jonne jokunen vuosi sitten jäi porukkaa nalkkiin huonolla lopputuloksella. Kävimme kurkkaamassa seudun ja huomasimme, että Grotton kallioaltaassa, ennen varsinaisia luolia, voi mainiosti snorklata. Kunhan odotti sopivaa aaltoa, ettei kallioon paiskautuminen altaaseen laskeutuessa uhannut :)

Näkyvyys oli huima! Alla oli metrejä vettä! Luolat veden alla kutsuivat houkuttelevasti... Iso kalaparvi kellui syvällä kallioiden välissä. Aurinko sai veden hohtamaan eri turkoosin sävyissä. Ennen kaikkea huikeaa oli perspektiivi: nyt oltiin oikeasti syvällä, ja sen myös näki!

Managaha

Saipanin paras snorklauskohde on pikkusaari Managaha, jolle järjestetään laivaretkiä joka puolelta. Oma kyytimme kustansi 15 dollaria per pää meno-paluuna Fiesta-hotellin rannasta Garapanista. Vietimme kauniilla pikkusaarella koko päivän. Näimme ihania kaloja ja koralleja. Polskimme meren ihmemaailmassa vaikka kuinka kauan, välillä söimme eväitä ja jätskiä. Ihana päivä!

Kaikista vedenalaisista kuvista Sininen Kirahvi saa suuret kiitokset!

JA SIMPUKANKUORESSA:

Tällaiselle viikon lomalle Saipan oli oiva kohde Tokiosta käsin. Lentoliput maksoivat 32000 jeniä (eli ostohetkellä 290 euroa), saarella hintataso oli Helsingin ja Tokion luokkaa. Shoppailumahdollisuuksia on, kun tax free -myymälät mainostavat kilvan, mutta meitä ei nyt shoppailu niin napannut. Olimme saarella off-seasonin aikaan, joten kaikkialla oli erittäin rauhallista. Rannalla sai välillä olla yksin. Mutta hotellien ja palvelujen määrän huomioon ottaen ilmeisesti paikassa on vilinää japanilaisten loma-aikoina. Me olemme erikoistuneet näihin low-kausiin, joten säpinä-Saipanista ei ole mitään tietoa. Toisaalta paikalliset sanoivat, että Guam on fast ja Saipan on slow, joten kenties meno Saipanilla on aina rentoa.

Oli mukavaa, kun ihmiset tulivat juttelemaan ja osasivat englantia. Japanissa on jo liikaakin tottunut siihen, että möllötetään vain omissa oloissa.

Japanilaiset turistit taas olivat jotenkin tosi hassuja. Japanissa japanilaisten hassuus menee ihan huomaamatta, mutta muuhun ympäristöön tuotuna hupsuus on korostettua. Vaikea selittää, mutta toisinaan tuli hassu olo, kun japanilaisia oli lähellä omine fraaseineen ja rituaaleineen! :)

Ja myös rantatelttoineen ja -muoteineen...

Kaiken kaikkiaan tosi kiva loma ja second honeymoon!

Saletisti Saipanilla

2010-05-25T23:00:00.001+09:00

Terkkuja Saipanilta, eli "Japanin Kanarialta". Ollaan täällä Amerikassa, vähän reilun kolmen tunnin lentomatkan päässä Tokiosta. Tähän mennessä jokainen meidän kansalaisuutta arvaileva (n. 15 ihmistä) on luullut meitä venäläisiksi. Muutama ihminen sanoi tavanneensa joskus suomalaisen täällä. Pikku saarella on ollut oikein kivaa. Relasti resorttia, autoilua pikkurannoille, snorklailua, lepotuolissa lekottelua, syömistä, auringonlaskuja, vesiliukumäkiä, mangoja, biljardia, lisää syömistä, uimista, joutilaana olemista... Eli juuri sitä mitä tultiin hakemaankin.

Flipperii mä metsästän

2010-05-17T19:15:00.003+09:00

Viime syksynä osuin Takadanobabassa tutun tien varrella olevaan uuteen pelihalliin. Pikainen vilkaisu sisään ja silmät suurenivat päässä! Siellä oli flippereitä ja vieläpä kolmena kappaleena! Flippereitä ei ainakaan nykyään tapaa Japanissa juuri missään. Niinpä parituhatta jeniä hujahti koneisiin, ja lähdin tyytyväisenä kohti kotia. Kuukautta myöhemmin palasin tähän samaan Mikado-nimiseen paikkaan, mutta voi kurjuuksien kurjuus: pelit olivat kadonneet ja niiden tilalle oli ilmestynyt jotain geneeristä perusarcadea, jota löytyy jokaisesta Tokion sadastatuhannesta pelihallista.

Harmitti, sillä pöydät olivat vieläpä ihan hyviä: Jack Bot, Bram Stocker's Dracula ja Solar Ride. Se harmitti vielä enemmän, että koneet olivat tosi hyvässä kunnossa. Yhdellä pelikerralla ei laitteissa ilmentynyt mitään ongelmia. Tyydyin tappiooni ja flipperit taas unohtuivat.

Noin kuukausi sitten tuli erään flippereitä Suomessa omistavan tahon kanssa puheeksi nämä hopeakuulan juoksuradat. Ja nälkä pelaamiseen taas heräsi. Nyt otettiin käyttöön aseista kovimmat, eli Google. Heti ensimmäiseksi löytyi Tokyo Pinball Association. He olivat järjestäneet flipperiturnauksen alle kuukautta aiemmin, joten tavallaan ensimmäiset uutiset olivat ikään kuin huonoja. Harrastajia siis on, mutta kisa meni jo. Eikä uutta ole toistaiseksi tiedossa. Harmillisesti yhdistyksen sivut eivät juurikaan näytä päivittyvän, joten sieltä ei löytynyt potentiaalisia pelipaikkoja.

Seuraavaksi löytyi Albert Mickyn sivu, josta mainittiin myös muutama flippereitä sisältävä pelihalli. Ei kun tutkimaan! Ensimmäisenä otin tarkasteluun Shinjukun Kabukichossa sijaitsevan Mikadon. Tässä vaiheessa en vielä osannut arvata nimestä mitään, mutta rakennusta etsiessä tajusin oman typeryyteni. Mikado muutti viime syksynä Takadanobabaan. Ja rakennusta on turha etsiä, koska se on purettu. Työmaa-aitaan kiinnitetty lappu vahvisti kurjat uutiset. Mikado-biru purettiin muutamaa viikkoa aiemmin. Siellä olisi ollut viisi pöytää, joten pettymys oli valtaisa. Varsinkin, kun yksi olisi ollut kovasti fanittamani Williamsin Guns n' Roses.

Seuraava kohteeni oli idässä Sobu-linjan varrella oleva Shinkoiwa. Siellä oleva Omoron-niminen pelihalli vaikutti suoranaiselta hopeakaivokselta, jossa olisi peräti 20 flipperiä! Voi kuinka junassa kuumottikaan sormia päästä pudottelemaan kolikoita koneeseen. Pitkähkön matkan jälkeen Omoron löytyi helposti. Ensimmäisessä kerroksessa ei näkynyt jälkeäkään flippereistä. Suuntasin toiveikkaana toiseen kerrokseen, mutta siellä oli vain tylsiä pachinko-koneita. Aloin jo pelätä pahinta, kun askelsin portaita kolmanteen kerrokseen. Kyllä, se kerros oli täynnä kaikkea perusarcadea.

Omoron tarjosi flipperikulman peräti 14 vuoden ajan, mutta vuoden 2009 lopulla kulmaus suljettiin. Ilmeisestikin pelaajapulan takia. Melkein kuin olisi viety maailman paras tikkari kädestä! Lainaan nyt tähän Albertin sivuilta kuvan flipperikulmasta, jotta se muistuttaa minua aina paikasta, johon olisin yli vuoden ajan voinut mennä, jos olisin ottanut paikasta ajoissa selvää.

Onneksi tämän pettymyksen jälkeen sain kaksi hienoa vinkkiä: Tokyo Domen lähellä olevassa keilahallissa on melkein uudenveroinen Lord of the Rings! Ja lisäksi sain linkkivinkin japanilaiselle Pinball Locator -sivustolle. Harmi, että monet sivuston vinkeistä ovat jo vanhoja, joten seassa on nämä mainitsemani edesmenneet paikat. Ja moni muu paikka on varmaan kokenut saman kohtalon.

Vaan Lord of the Rings sentään löytyi! Olihan siitä ihan pirusti iloa. Siitäkin huolimatta, että ihan vehkeen vieressä oli sellainen nyrkkeilypeli, jossa isketään hanskalla mahdollisimman lujaa säkkiin. Ensimmäisen kerran siinä flipperiä pelatessa vähän säpsähti, kun joku läsäytti täysiä säkkiin, mutta onneksi siihenkin tottui. Ihan parhaalla tavalla ei peli kulkenut, sillä pistesaaliiksi jäi vaatimaton 32 miljoonaa. Ainakaan tällä kertaa en saanut nimikirjaimia high score -listalle, mutta sisäinen (ja ulkoinenkin) pikkupoika hymyili leveää hymyä.

Kyseinen masiina löytyy Tokio Domen vieressä olevalta keilahallilta (tällä kartalla "Yellow building"). Kun Domelta lähtee kulkemaan ylempänä olevaa kävelytasoa Suidōbashin asemaa kohti, näkyy oikealla puolella n. sadan metrin päässä melko isolla teksti BOWLING. Tasolta menee portaat alas, josta pääsee kävelemään keilahallia kohti. Siitä hissi neljänteen kerrokseen ja keilaradan tiskin kohdalta oikealle. Kiitokset Kirahville vinkistä.

Tällä hetkellä olisi melko varma tieto, että Chibassa Narashinossa olisi DEEP-niminen pelihalli, jossa olisi useampikin flipperi. Matka sinne on kauhean pitkä, joten tuollaiseen pelireissuun tarvitsisi varata aikaa useita tunteja. Ja totta kai on mahdollista, että sinnekin matkaisi aivan turhaa. Jos retkeen yhdistäisi käynnin Ikean salmiakkikalahyllyllä, ei Oku ehkä pitäisi retkeä ihan kahjona ajatuksena.

Todella hankalaa tämä flipperien etsintä joka tapauksessa on. Pari viikkoa sitten kiertelin Ikebukuron itäpuolelta kolme pelihallia läpi, mutta niistä yhdessäkään ei ollut mitään flippereihin viittaavaa. Tarjonta oli yhtä kattava myös Nakanon Broadway Mallin pelihalleissa. Eikä viikonloppuna Shibuyan EST:in yhteydessäkään olevat useat kerrokset pelikoneita tuoneet helpotusta tuskaan. Shinjukun Kabukichossa olevalla keilaradalla saattaa olla yksi flipperi. Ainakin siellä on ollut, mutta tämäkin tieto voi olla vanhentunut. Niin tai näin, niin joskus sekin täytynee selvittää.

Vapunaatto Yomiurilandissa

2010-05-08T21:45:00.000+09:00

Kun Suomessa lähestyttiin vasta unessa vapunaattoa, olimme me jo Tokion lähistöllä olevassa Yomiuriland-huvipuistossa. Olenkin muistanut jo yli vuoden ajan muistuttaa Okua, että sinne on päästävä. No, nyt muistuttelu on ohi, kun tämäkin rasti tuli suoritettua.

Golden Weekiä edeltävä perjantai osoittautui hyväksi päiväksi vierailla huvitusten parissa. Torstai oli edesmenneen Showa-keisarin syntymäpäivä, eli kansallinen vapaapäivä. Ja perjantai oli työnantajani myöntämä vapaa, joten osa kansasta rehki vielä töissä ja loput olivat jo matkustaneet kohti kotiseutujaan. Puiston laitteisiin ei ollut käytännössä ollenkaan jonoja. Työkaverit sanoivat, että heidän käynneillään laitteisiin joutunut jonottamaan jopa yli tunnin.

Kuten yllä olevasta maailmanpyörästä otetusta kuvasta näkyy, jakautuu puisto melko isolle alueelle. Käveltävää siis riittää. Kuten kuvasta voi huomata, on alueella useampikin vuoristorata. Ne olivatkin syy koko retkelle.

Tärkeinpänä vetonaulana toimi luonnollisestikin paikan suurin ja kaunein laite, eli Bandit. Pituutta radalla on 1560 metriä, korkein kohta on 78 metriä ja huippunopeus 110 km/h. Rata ja vaunut ovat hyvin nykyaikaiset, joten vauhtia löytyy, mutta kaikki tapahtuu miellyttävän sulavasti. Okukin innostui Banditiin ja kertoi aivan aidosti nauttineensa kyydistä. Samaa ei voi sanoa kolmen vuoden takaisesta reissusta Fuji-Q Highland Parkiin, jossa Guinnesin ennätysten kirjassakin vieraillut Fujiyama taisi jättää vähän traumoja kolmen ja puolen minuutin ajelullaan...

Puinen White Canyon kiinnosti myös suuresti. Olihan se ihan makea, mutta silti ehkä aavistuksen pettymys. Kyyti oli hyvin kolkkoa (olihan se toki vanhasta radasta odotettavissakin, mutta nyt se oli vielä vähän kolkompaa) ja vaunu pikkuisen liian pieni. Vaikka jalat koitti asetella miten tahansa, kolhiutuivat polvet joka töyssyssä ja äkkimutkassa. Ja niitä riitti. Näin viikkoa myöhemmin päällimmäisenä muistona on valitettavasti tuo polvien hakkautuminen, joten laitetta kannattaa lähestyä ehkä pikkuisen pienemmillä ennakko-odotuksilla.

Nyt tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa seisottavassa vuoristoradassa. Loop Coaster MOMOnGAssa tosiaankin seistään tukevasti pyöränpenkkiin puristettuna. Ja mennään seisten 360 asteen silmukan läpi. Ihan veikeä fiilishän se. Tosi simppeli ja turvalliselta tuntuva laite. Ei aiheuttanut kummempia tykytyksiä, mutta ei välttämättä erityisiä fiiliksiä kokeilla uudestaankaan.

Täällä jokaisesta huvipuistosta vaikuttaa löytyvän Lintsiltäkin tuttu Space Shot. Tosin eri nimisenä. Yomiurilandista laitteita löytyi kaksi: yksi ampuu istujat vauhdikkaasti ylös ja toinen tiputtaa istujat hetkellisellä vapaapudotuksella alas. Kummankin tornin korkeus on 60 metriä ja huippunopeus noin 58 km/h. Ihan ok. Lintsiin en osaa verrata, kun edellisestä käynnistä taitaa olla yli 10 vuotta.

Tarjolla olisi ollut myös alakuvassa näkyvä "benji-hyppy", mutta siinä en käynyt. Joku näytti olevan jo ylhäällä hyppyvalmiudessa, mutta päättikin ottaa valjaat pois ja tulla portaita alas. Ei siis ihan helppoa ainakaan jokaiselle.

Olin jostain syystä käsittänyt, että huvipuisto olisi aika kaukana, mutta sinne pääsikin Shinjukusta ihan näppärästi. Paikalle pääsee itse asiassa kahta eri linjaa, joten kokeilimme molemmat. Menimme puistoon Shinjukusta Odakyu-linjalla Yomiuri Land-Maen asemalle, josta pääsi n. viidessä minuutissa bussilla porteille. Paluun teimme köysiradalla, joka kuljetti meidät Keion Yomiuriland-asemalle. Kumpikin asema on pelkkä "local"-asema, johon nopeammat limited express -junat eivät pysähdy. Kannattaa siis vaihtaa junaa sopivasti nopeampaan tai hitaampaan, jotta matka taittuisi noin 30 minuutissa.

Vapunviemät

2010-05-05T20:14:00.008+09:00

Kesäkausi olkoon virallisesti avattu! Vappu on juhlittu, ja viidettä päivää on kuuma! Tänään kuumin. Vietimme kuumuutta ja Golden Weekin viimeistä päivää, Lasten päivää, ihanassa Kichijojissa ja Inokashiran puistossa evästäen. Paikat olivat pullollaan somasti asustettuja pikkukoiria ja juoksentelevia pikkulapsia. Aikeena oli kokeilla viimeinkin joutsenvenettä, mutta koska lampi oli niin täynnä veneitä, ettei vettä näkynyt, päätimme luovuttaa.

--

Vappu sujui jo perinteiseen tapaan Odaiban biitsiä vastapäätä sijaitsevalla linnoitussaarella. Kohde on oiva piknikpaikka meren äärellä. Iltahämärän laskeuduttua Rainbow Bridge sävähtää taustalla loistoon ja Tokyo Towerkin pilkistelee.

Eväinä oli tietysti lettuja,

ilman muuta herkullisia munkkeja ja

totta kai simaa!

Onneksi joku muu kuin Oku onnistui tänä vuonna paremmin siman ja munkkien suhteen. Okulla meni pikkaisen pieleen ensiksi mainittu ja toisia ei laiska vaimo jaksanut edes yrittää. Ruohikolla iloteltiin esimerkiksi petankin merkeissä.

Eikä vain ruohikolla, vaan myös junalaiturilla.

Eikä vain junalaiturilla, vaan myös junassa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

P.S. Yllättävän hyvin japanilaiset lopulta rentoutuvat, kun lauma suomalaisia vappupöljiä laittaa junassa ranttaliksi. Ensin toimittavat tärkeinä omia kännykkäasioitaan ja iltatorkkujaan ja kynsien tarkasteluaan, sitten alkavat varovaisesti ja vaivihkaa vilkuilla, sitten vilkuilevat jo ihan kunnolla, ja lopulta yhtyvät nauruun suomalaisten kanssa.

Kenties junassa kiertävällä ginipullollakin saattaa olla osuutta asiaan...

--

P.S.2. Muistakaahan muuten, että Odaiban rannalla uiminen on ehdottomasti kielletty... (paitsi vappuna)!

Kesä! Loma!

2010-04-30T20:15:00.004+09:00

Tänään saattoi olla Tokion kevään ja samalla koko vuoden lämpöisin päivä. Mittari kipusi yli kahdenkymmenen ja auringossa ihan hikoilutti. Jopas nyt jotakin! Säätiedotus näyttää jatkossakin mukavalta: pelkkää keltaista palloa ja 23 asteen lämpölupauksia. Jo olisikin aika saada kunnon kevät ja kesä, kun tämä huhtikuu oli niin karmean kalsea. Alkaa hieman jo kyllästyä samaan villapaitaan, jota on kotona viimeiset viisi kuukautta käyttänyt...

Mutta näin vapun kunniaksi kesä näyttää vihdoin saapuneen eli simat sille! Elmerit nauttivat tänään auringonsäteistä Yomiurilandin huvittelupuistossa, mutta siitä tarkemmin lisää toinen kerta. Hupipäivä päätettiin iloisen yllättyneissä vapputunnelmissa: Kagetsussa on YHÄ tarjolla Nanako-kasvisramenia ja kasvisgyozaa!! Pieni toivo elää, että tuote olisi jopa lisätty pysyvälle listalle, mutta emme kysyneet tarkemmin, slurpsimme vain suihimme tai ainakin Okun suuhun. Nam!

Meneillään on japanilainen kevätloma, Golden Week. Se tarkoittaa sitä, että Tokiossa on suhteellisen väljää. Tai tietysti tännekin päin lomalaisia saapuu, mutta ainakin tänään pääsi melkein kaikissa junissa istumaan. Kuten normaalistikaan japanilaisina pitempinä juhlapyhinä, jolloin kaikki maksaa tuplasti ja kaikkialla on väkeä tuplasti, emme aio poistua Tokiosta. Ehkäpä edessä olisi kevätsiivous (torakkatiedotus: ei ole näkynyt riiviöitä vielä, kop kop), pyöräreissua ja muuta pientä. Ja ensi viikolle on viimeinkin liput Ghibli-museoon. Ja huomenna tietysti juhitaan vappua kunnon finskien tapaan kunnon finskimeiningillä! Kampai!

Hyvää vappua ja Golden Weekiä Edo-Elmereiltä!

Kiitos-kylässä

2010-04-26T12:11:00.000+09:00

Näitä aina silloin tällöin eteen putkahtelee. Suomalaisia yllätyksiä! Shimokitazawassa tuli törmättyä taannoin Kiitokseen. Täytyihän Kiitos testata. Kyseessä oli sarjiskahvila, jossa maksettiin ajasta, mitä kahvilassa istuessa kulutti. Muutamalla satasella sai viihtyä paikassa mangaa tai aikakauslehtiä lueskellen ja soft drinksejä vapaasti masiinasta nautiskellen. Juoma- ja ruokalistalta sai tahtoessaan lisähintaan tilata pikkuannoksia, teetä, alkoholeja ja muita juomia.

Suomi-teemaan oli panostettu. Mukit ja lautaset olivat Marimekkoa, muutenkin kuosit näyttivät Marimekolta. Paljon puuta, vaaleaa koivua, puutuoleja. Tavallaan kyseessä oli netti-mangakahvila "suomalaisittain", paikan kuutta tietokonetta ei tosin kukaan nyt käyttänyt.

Ruokalistalla ei näyttänyt olevan mitään Suomeen vivahtavaa. Kiitos-sanan merkitys selitettiin liitutaululla. Paikan pitäjä selitti lisää kummasteleville suomalaisille: kuulemma omistaja oli havainnut japanilaisnaisten kiinnostuksen suomidesigniin ja pohjoismaalaiseen tunnelmaan, joten siksi - siis ihan markkintointisyistä - paikka oli perustettu.

Kiitoksessa oli ihan mukava, rauhallinen tunnelma, mutta koska ei juuri muutenkaan tule mangakahviloissa käytyä, kun ei niitä mangoja tajua, niin tuskin Kiitokseenkaan tulee toistamiseen mentyä. Mutta tässä hyvä nettikahvila suomituristille: taatusti kotoisa tunnelma!

Kiitos!

* Comic & Cafe Kiitos, Shimokitazawa 2-11-3, South Exit

Nyt piiputtaa!

2010-04-25T12:26:00.001+09:00

Viime aikoina on tullut hengailtua paljon Shimokitazawassa. Aiempaa Shimokita-tarinointiammehan löytyy täältä ja täältä. Jälkimmäisessä mainittu Cafe & Jazz Masako on valitettavasti ilmeisesti lopettanut. Ainakin sen paikalla on nyt rakennustyömaa, ja eihän se ollut viime marraskuussakaan auki, kun jazzkaakaolle yritimme.

Onneksi Shimokitazawassa on kuitenkin aina jotakin jännää. Yan jo käväisi kerran aiemmin, ja nyt isommalla porukalla suuntasimme pari viikkoa sitten - piiputtelemaan! Shimokitazawan pohjoispuolella on pikkuinen vesipiippubaari. Mennessämme se oli tupa(koit)ten täynnä väkeä, mutta omistaja soitteli jonnekin ja opasti meidät sisarbaariin lähistölle. Talsimme pian keskellä hiljaista asuinaluetta, joka ei todellakaan näyttänyt siltä, että sisältäisi baaria - saatikka vesipiippubaaria. Mutta äkkiä alkoi makea tuoksu leijailla vastaan, ja pian löysimme tunnelmallisen korttelipiippukuppilan.

Hetken kuluttua edessämme sauhusi kuusi piipullista eri makuja: paria omenaa, sitruunaa, mangoa ja kookosta ainakin.

Paikassa oli rauhallista, vain pari poikaa meidän lisäksemme tupruttelemassa. Mukavaa, rentoa istuskelua.

Vesipiippuiluahan me Elmerit emme kuitenkaan suosittele noin yleisesti ottaen, jokapäiväiseksi huviksi. Tuleehan siinä, reilun tunnin tai jopa kahden tunnin session ajan, vedettyä määrällisesti aika monta savuketta, ja kun itse ei edes polta, ei touhussa loppujen lopuksi ole paljon järkeä. Mutta tämä itämaista perua (Egypti, Marokko, Tunisia) oleva Hookah-makutupakkakokemus on kiehtova ja maukas. Vesi poistaa jonkun verran haitallisia aineita, muttei todellakaan kaikkea.

Vaan tulipahan kokeiltua tällainenkin erikoisuus!

Matkalla Shisha-vesipiippubaariin näimme myös toisen kiinnostavan kohteen, jonne joskus täytynee poiketa: kukkakaupan, jossa oli baaritiski antimineen. Käyhän se niinkin! Kaksi kaljaa ja kimppu krysanteemeja, kiitti!

Karaokea ja kasvisburgereita

2010-04-24T19:12:00.004+09:00

Vähäisen taas mässäilyn puolelle kallistunut tämä elämä. Ja laulun. Viime yö tuli pitkästä aikaa vietettyä laulumailla, niin kutsutussa "kämäkaraokessa". Tuo eräs karaokeketju, jonka nimeä en ole vieläkään selvittänyt, koska siinä on vain kanjeja, on hieman kämä ulkomuodoltaan, mutta oikein hyvä viisuvalikoima kyllä löytyy, ja muu meininkihän on ihan itsestä kiinni. Jos iltayhdestätoista aamuviiteen saakka maksaa alle 3000 jeniä (vähän yli 20e) per kultakurkku sillä diilillä, että viinaksia saa kyseiseen kurkkuun kipata kaksin käsin ihan ilmaiseksi halki yön hamaan aamuun, ei voi valittaa. Meidän tyttöporukkamme keskittyi ehkä enemmän laulantaan kuin kippaamiseen, mutta voin vakuuttaa, että ilo oli irti! Tällä erää tekniikkana oli biisiluettelon läpi käyminen aakkosjärjestyksessä. Muutama kipale kustakin kirjaimesta. Ihan loppuun saakka pääsimmekin, kun aamu alkoi valjeta.

Siinä on aina oma, maaginen tunnelmansa, kun puoli kuuden aikaan odottelee Yamanotea, ajelee iltapäiväruuhkan kaltaisessa yöjuhlakansan muodostamassa massassa omalle asemalle ja kävelee kotidoria pitkin ihaillen sinistä taivasta ja auringon nousun kultaamia rakennuksia. Ostaa automaatista Pocari Sweatin ja huomioi kaikenlaista uutta aamuisilla aisteilla. Tänä aamuna kyseisellä kävelyllä esimerkiksi hoksasin erään talon katolla vehreän puutarhan, jota ennen en ollut merkille pistänyt.

--

Aamukansan joukossa on myös yhtä ja toista taapertajaa. Junan ikkunasta näkee keskustojen kaduille, joilla lojuu teinejä pitkin poikin toisten yrittäessä herätellä ystäviään. Junan penkeillä pilkkii porukkaa pää polvissa. Omalla asemalla ulos purkautuvaa väkeä vastassa oli tänään salariiman housut kintuissa avoimesti asemalaiturille lorottaen. Ei jaksanut raukka edes käsillä auttaa toimitusta. Että osataan Japanin maallakin vappuilla jo ennen vappua.

--

Nyt viimein itse asiaan! Eli hampurilaisiin! Taas on vegeburger-visiittejä suoritettu, joten Osa Ties Kuinka Mones: J.S. Burgerin Veggie Burger (900 jeniä), olkaa hyvä:

Shinjukussa osoitteessa 4-1-7, Takashimaya Times Squaren lähettyvillä, sijaitseva burgerkahvila on hawaijilaishenkeä havitteleva, ihan viihtyisä paikka, ja kyllä tuota burgeria voi myös suositella. Siinä ei ole varsinaista pihviä, vaan paremminkin kasvismuhennos, jossa taitaa olla kananmunaa mukana aika rutkasti. Tai purilaisen menu-kuvassa näyttäisi siltä, että on pihvi, joten kenties omani oli vain heikosti paistettu... Hyvää se silti oli... Lisäksi välistä löytyy monipuolisuutta: vihreitä soijapapuja, avokadoa, ituja, yrttejä, salaattia, tomaattia ja paistettuja kasviksia.

Veggie Burgerin oheen ei lisätä ranskiksia, vaan paistettua renkonia! Ihan metkaa ketsupin kera!

Jos vegemeiningit unohtaa, J.S. Burgerilla on muutenkin mielenkiintoisia erikoisuuksia ja kampanjoita. Tällä hetkellä maistella saa muun muassa amerikkalaista pekoniburgeria, intialaista curry-kanaburgeria, italialaista prosciutto-burgeria ja meksikolaista taco-burgeria.

--

Vegemätöstä puheen ollen, eilinen käynti ketjuizakaya Doma Domassa oli yllätyspositiivinen. Ruokalista oli täydentynyt, ja usea täydennyksistä oli ihan vegetaarista tavaraa! Doma Domasta voi tällä hetkellä saada ainakin: paria salaattia, ison listan pikkelsejä, valkosipulileipätikkusia cheddarin kera, friteerattuja bambutikkuja (nam!), parsa-juustopaistosta folionyytissä, tomaatti-avokado-"kääryleitä", peruna-mochi-palloja ja mochipizzaa (!). Saattoipa listalla lisääkin olla, tofua, perunoita, friteerattua sipulia ja paistettua camembert-juustoa ainakin, mutta me tulimme täyteen edellämainituin valinnoin.

Nyt tuli nälkä.

Syömisiin!

Huonoa omaatuntoa

2010-04-21T23:20:00.007+09:00

Tänään karkasin töistä ja mentiin Okun kanssa Shinjukuun burgereille. Palanpainikkeeksi Fire Rockia siemaillessa tuli mieleen, että miksi itse asiassa edes tunsin karkaavani töistä... Leimasinhan pahvisen kellokortin kello 20.12, eli olin ollut toimistolla 10 tuntia ja 19 minuuttia. Viime aikoina työkaverit ovat olleet useammin töissä yli keskiyön kuin lähteneet saman päivän puolella kuin ovat töihin saapuneet.

Onhan meillä toki julkistus tulossa tämän viikon lopulla, mutta kuka seisoo kohta tolpillaan, kun töitä on painettu viikkokausia tuollaisia määriä. Viime torstaina yksi työkaveri oli alihankkijalla yöllä kolmeen asti, tuli seuraavana aamuna kymmeneksi töihin ja lähti kotiin viettämään viikonloppua puoli neljältä yöllä. Itse asiassa hän toivoi pääsevänsä alihankkijalta suoraan kotiin, mutta illalla kahdeksan aikaan pomo soitti ja sanoi tarvitsevansa tätä työkaveria toimistolla. Niinpä hän tuli työpaikalle illalla kymmeneltä, kun meikäläinen vihdoinkin veti rotsia niskaan. Maanantaina tyyppi tuli aamulla kymmeneksi, istui illalla 23:een, tuli aamulla kymmeneksi ja lähti puoli kolmelta yöllä. Tänään aamulla häneltä saapui mailia, että nyt on niin kova päänsärky, että on pakko ottaa lääkettä, makoilla vähän aikaa ja yrittää tulla toimistolle vasta kello 12. Miksiköhän...

Kun meikäläinen vetää 12 tuntia duunia, on päässä samaan aikaan käynnissä lottoarvonta, vikingloton tulokset ja kinkkubingo. Maanantain session jälkeen oli niin sekava olo päässä, etten nukkunut koko yönä kuin pari minuuttia. Hikoilutti, hermostutti, ajatukset pyörivät töissä ja jatkuva tietoisuus seuraavan aamun lähestymisestä ahdisti. Onneksi sain seuraavan työpäivän jälkeen karattua kotiin jo 18.30, ja yöllä nukutti peräti kahdeksan ja puoli tuntia.

Saa nähdä millainen paloletku tarvitaan aamulla toimistolla, mutta tällä hetkellä en voi väittää sen aivan hirveästi kiinnostavan. Harmittaa noiden muiden puolesta, kun eivät yhtään ajattele itseään tai omaa hyvinvointiaan. Ja toisaalta nytkin saattaa joku tehdä minulta "tekemättä jääneitä töitä", kun en jäänyt duuniin päivystämään, että miten tätä speksiä nyt toteutuksen jälkeen halutaan taas muuttaa, kun ei oltukaan speksatessa ajateltu asiaa tältäkään kannalta.

Nyt, kun asia on todettu näin raa'asti, koitan seuraavalla kerralla palata aiheeseen vähän analyyttisemmin :)

edit: Tänään olikin taas postia odottamassa. Nyt tyypiltä, jolla on ollut jo pari viikkoa verestävät silmät ja selvästi eniten toimistolla vietettyjä tunteja. Käännöskoneversio on mailista on niin "hauska", joten laitetaan se: "I'm sorry, going to the office is delayed about one hour because there is suitably no physical condition. It is a schedule of going to the office at 11 o'clock."

edit2: Aamun sähköposteista putoilee näköjään lisää helmiä. Yksi tyyppi pahoittelee kovasti (申し訳ありません), että hän lähtee viikon jäljellä olevina työpäivinä normaaliin aikaan, koska hänen sukulaisensa kuoli. Kehtaakin tehdä vain ne tunnit joista maksetaan, ja heti työajan tultua täyteen lähteä kotiin.

Superkriminaali!

2010-04-15T14:49:00.008+09:00

Kävinpä tuossa eilispäivänä nostamassa rikollisuusasteeni vähäpätöisestä oppitytöstä varhaisen tason gangsterinnaksi! Eli nyt on lopullisesti kylpylät koluttu, koska teippailtavaa alkaa olla jo hieman liikaa... Hain siis ikuisen muiston Japanista: uuden tatuoinnin!

Tatuoinnin hankkiminen on Tokiossa tavallaan helppoa, mutta toisaalta ei. Ellei osaa hyvin japania tai tunne tulkkia, joka pääsee päiväsaikaan töistään irti ja mukaan, on ensin löydettävä tekijä, joka hallitsee edes hieman englantia. Kahteen ensimmäiseen sähköpostiini ei edes vastattu, vaikka mukana oli myös lauseita japaniksi. Kyselin tutuilta ja sain paljon vinkkejä hyvistä tatuointipaikoista; mainittiin esimerkiksi Crystal Skull, Yen Tattoo Studio sekä 13needletattoo. Löysin sitten kuitenkin netistä ansioituneen hepun, jolla on private studio Asagayassa Koenjin vieressä sekä sivuillaan info: "English ok!" Meilailtiin tyypin kanssa, ja koska hänellä oli aikaa heti, sovimme työn heti. Kaverini hieman alusti kuvaa, joten eilen menin sitten paikan päälle Yamato-sanin luo suunnittelemaan lisää. Ja koska hänellä aikaa oli - myös tekemään kuvan saman tien.

Halusin muiston Japanissa asumisesta, ja tähän vuodenaikaan sopivin kuva tietysti on sakura no hana, kirsikankukka. Tai kukat. Päädyin lopulta ottamaan kuusi kukkaa alasääreen/nilkkaan, pinkihköllä sävyllä. Syntisiä, paheellisia, kuuman kylvyn estäviä kukkasia...

Yamato-san oli oikein mukava, mutta "English ok!" nyt ei ollut aivan ok... Tuntui välillä, ettei hän oikein tajunnut mitään mitä puhuin. Ehkä hän tsemppasi niin lujaa ymmärtääkseen, ettei sitten ymmärtänyt edes esimerkiksi yksinkertaista kysymystä: How often? Yritin vääntää englantienglantia ja amerikkaenglantia ja rallikuskienglantia ja Engrishiä päälle, mutta helpompaa oli solkata japaniksi kaikki, mitä vain osasin. Tosin, vaikka puhuinkin japania välillä, hän silti itse väen väkisin tahtoi yrittää sanoa asioita englanniksi.

No, tästä huolimatta kuva piirrettiin ja neuloin ihoon iskettiin, ja kaikin puolin toimitus oli sujuva, mukava ja siisti. Yamato-sanin oma studio (hänen kotinsa taisi olla siinä samassa yhteydessä) oli valoisa, pieni ja miellyttävä. Nilkka oli yllättävän herkkä paikka, mutta onneksi japanilaisilla puhelimilla voi kirjoittaa pitkiä sähköposteja.

Mukavaa oli, että samaan hintaan Yamato-san korjaili hieman yhtä vanhoista tatuoinneistani. Tosin se saattoi mennä pahemmaksi kuin ennen, mutta tuon näkee vasta puolen vuoden päästä. Ja itsepähän halusin.

Te haluatte kaiketi nähdä itse kuvan. On kai se paljastettava. Pahoittelut varjoista, kuvaamiseen ennen parantumista ei kannata vielä panostaa... Kukkien oikea väritys ei tästä nyt aivan näy, ovat hieman bloody sakura vielä!

Hinta oli 20.000 jeniä eli noin 150 euroa. Japani ei ole halpa maa tatuoida itseään. Mutta onhan meillä rikollisilla rahaa!

Suosittelen kyllä Yamato Bontenia, ja kannattaa alkuun neuvotella sähköpostitse kaikesta, niin hänen englantinsa toimii paremmin :)

Kaikki joukolla kriminalisoitumaan!

Kaikoo Popwave Festival 2010

2010-04-13T23:20:00.004+09:00

Helmikuussa last.fm antoi suosituksen, että voisin olla kiinnostunut Kaikoo Popwave Festivalista. Pikainen tarkistus esiintyjäluetteloon, ja näinhän se oli: Mono, Toe, Mouse on the Keys, Fuck You Heroes ja Abnormals. Ja outojen nimien tsekkaaminen Myspacesta vahvisti kiinnostusta entisestään. Niinpä viime lauantaina painelimme metrolla Kachidokiin, josta tepastelimme Harumifutōn puistoon.

Sään suhteen kävi uskomattoman hyvä tuuri. Wolfram Alpha tiivistää viime viikon sään hienosti: "rain, fog, cloudy, partly cloudy, few clouds". Ja viikon keskilämpötila 11 astetta. Mutta lauantaina oli aivan pilvetön taivas ja 20 astetta lämmintä. Erinomainen festarisää siis. Olikin mukava nautiskella musiikista t-paitasillaan.

Festivaalipaikkana toimi puiston vieressä oleva matkustajalaivaterminaali, josta ei ainakaan festivaalin aikana laivoja liikkunut. Terminaalin takapihalle oli pystytetty King & Queen Field -niminen päälava, joka koostui itse asiassa kolmesta eri lavasta. Kun yhdellä lavalla esiinnyttiin, valmisteltiin toista lavaa seuraavaa esiintyjää varten. Niinpä esimerkiksi Mouse on the Keysin viimeisten tahtien ja Monon aloituksen välissä oli alle minuutin tauko. Toiselle lavalle pystyi näkemään kääntymällä 90 astetta oikealle.

Mouse on the Keys esiintyi rumpujen ja kaksien koskettimiensa lisäksi kolmansilla koskettimilla, kahdella dj:llä ja yhdellä mc:llä varustettuna. Itse asiassa flyerissä lukikin "mouse on the keys + α", mutta sitähän en enää festareilla muistanut. Bändi veti ihan tyylikkään hip-hopin ja uusio-jazzin välimaastossa pyörivän setin. Akira paiskoi hetkittäin aika isolla kädellä kannujen takana, joten ei tuo mitään tylsää salonkijazzia todellakaan ollut. Ainoastaan mc:n ulosanti oli vähän monotonista tulitusta, mutta toki kielelläkin oli oma vaikutuksensa asiaan.

Mono tarjosi melkoisen yllätyksen, sillä olin aika vakuuttunut, että eihän bändin matsku voi mitään huikeita kokemuksia festareilla tarjota. Mutta mitä vielä, ihan törkeän hyvä esitys ja pala kurkussa sai katsella. Matsku koostui edelleen pääasiassa Hymn to the Immortal Wind -levyn biiseistä, mutta mukaan oli otettu myös "seisontabiisejä".

Keikka alkoi klo 16 keskellä kuumaa auringonpaistetta Ashes in the Snow'lla, mutta Everlasting Lightin loppusävelten kajahdellessa alkoi jo ilta hämärtyä. Näiden välissä kuultiin kappaleet Pure as Snow (Trails of the Winter Storm), The Kidnapper Bell ja Halcyon (Beautiful Days). Tällä kertaa ei jousisoittimia kuultu edes nauhalta, vaan kaikki oli "orgaanista" lavasoundia. Oli jännä nähdä bändi ensimmäistä kertaa päivänvalossa, kun heidän kielisoittimiensa kuluneisuus oli hyvin esillä. Varmaan olisi SG:llä ja Fendereillä tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Toen kanssa oli käydä hullusti. Eli festarioloissa aika tyypillisesti. Istuimme kavereiden kanssa puistossa nurtsilla ja odottelimme, että kello tulisi 18 ja Toe aloittaisi. Yllättäin iski oivallus, että siellähän Toe soittaa jo, ja esitys itse asiassa loppuu klo 18. Onneksi ehdimme paikalle toisen tai kolmannen kappaleen aikana, joten kaikki ei ollut vielä menetetty. Aika hyvä keikka matikka- ja post-rockia. Lavalla bändillä oli vahvistuksena hetkittäin synamies ja perkussionisti. Näkisinpä Toen mieluusti uudemmankin kerran vaikka klubilla.

Popwavessa oli tosi rento tunnelma. Portilla vilkaistiin vain rannekkeita, olutta ja muita juomia sai porttien sisä- ja ulkopuolelta, ja olipa paikalla myös kohtuuhintaista ruokatarjontaakin. Okullekin löytyi samosaa ja naanleipää. Ja olisi tarjolla ollut kasviscurryakin. Monissa muissa tapahtumissahan kasvissyöjille ei ole mitään. Olihan se vähän hassua olla festareilla, kun portistakin pystyi kulkemaan halutessaan Singha-tölkki kädessä.

Hyvä tapahtuma kaikin puolin. 5000 jeniä päivästä oli tarjontaan (ja säähän) nähden oikein kohtuullinen hinta. Mitä festareilla sitten sunnuntaina tapahtuikaan on meille täysi mysteeri. Ja miten meidän lauantai-iltamme jatkui, on myös eräänlainen mysteeri. Joka tapauksessa ilta eteni hauskoissa merkeissä Koenjin suunnalle.

Hanameja ja megginsejä

2010-04-11T11:19:00.002+09:00

Hanamihommissa on aika sujahtanut sukkelaan! Vaikka viralliseen suomihanamiin emme jaksaneetkaan suuntautua, muita hanameja on kyllä vietetty. Siksi sinne suomihanamiin ei suoriuduttukaan... Tässä on viileitä ja harmaita päiviä ollut sekaisin aurinkoisten ja lämpöisten kanssa, ja onneksi viime viikon hanamipäivät torstai ja lauantai osuivat aurinkoakselille. Myös tiistaina oli ihana ilma, kun kävimme suomituttavan kanssa jälleen järkyttämässä lähitienoota kävelysauvoinemme. Kanda-joen varsi oli aivan upea! Kirsikkapuita on siellä niin solkenaan, että häikäisee! Mutta voi, nyt oli jo ilma terälehtisadetta täynnä... Pian se siis on ohi jälleen! Kenties meidän viimeinen sakuramme...

Viikko sitten torstaina Yoyogissa ei vielä ollut suunnattomasti väkeä. Meno kuitenkin yltyi mitä myöhäisempi tuli, ja ihmisiä kerääntyi paikalle lisää työpäivien päätyttyä. Kokonainen nuorten salarimanien joukkohanami näytti hauskalta.

Meidän suomalaisten kattaus näytti varmastikin myös hauskalta.

Lettuja ja vodkaa! Oli myös tällaisia kauden palleroita:

Tosi kauniita, mutta mausta voi olla montaa mieltä. Lehden jännittävä kitkeryys kiehtoi, mutta ei niin paljon, ettäkö toisen pinkin pallukan olisi heti perään voinut vetäistä.

Tuuli puuskittain, ja välillä ihmisten alustat lentelivät tavaroineen kaikkien kiljuessa. Tuulen ansiosta alkuun niin kaunis piknikkimme näytti lopulta näin herkulliselta:

Lauantaina Shinjuku Gyoen jo pullistelikin väkeä, ja porteilla tuntui massassa velloessa siltä, ettei sisälle ehkä ikinä pääse kautta mahdu. Mutta itse puisto on niin valtaisa, että tilaa kyllä sitten löytyi.

Shinjukussa oli enemmän perhemeininkiä, ja kännäily oli jätetty vähemmälle. Meidän japanilais-suomalainen hanamointimme sisälsi sekin kaikkea tervehenkistä, kuten oishii saradaa:

Kyllä on roskistyypeillä hommaa hanamin aikaan.

Lauantai-hanamin jälkeen jatkoimme keilaamaan sekä elämöimään Shibuyan mainioihin pikkubaareihin, mutta se onpi jo eri tarina!

--

Lämpötiedotus. Hiljalleen sää on lämmennyt Tokiossa. Tosin vuoristoradassa yhä mennään, ja tulevien päivien lämpötilaennustukset näyttävät parhaillaan tältä: 22, 12, 22, 14, 11. Vielä ei siis talvitakkia parane pakata pois. Vaikka tietysti japanilaiset ovat jo siirtyneet suin päin kesäaikaan ja kesämuotiin: katukuvaan ovat ilmestyneet kaiken alle puettavat legginsit. Myös miehillä.

Megginsit rule!! (?)

Naapurisuhteita ja dyykkausta

2010-04-05T09:10:00.006+09:00

Liki vuoden takaa löytyi unohtunut julkaisematon kirjoitus. Ajatelkaa, että nyt on kesäkuu 2009:

Roskien osalta on tänä vuonna tapahtunut selvästi enemmän kuin blogimme perustella voisi päätellä. Käsittelin aihetta aiemmin jo kerran ja toisenkin, joten käydäänpä läpi mitä tässä välissä on tapahtunut.

Helmikuu meni roskien osalta hyvin. Roskakuskit eivät jättäneet viemättä yhtään pussia, eikä kukaan ollut tuonut jätteitä esimerkiksi lauantaina, jolloin ne olisivat lojuneet kadulla maanantaiaamuun asti. Ei siis mitään keskusteluja naapurin tädin kanssakaan. Maaliskuu ei mennyt yhtä onnekkaasti, sillä jätteitä alkoi taas ilmestyä vääriin aikoihin. Roskaohjeissa sanotaan selkeästi, että tuo jätteet aamulla ennen kello kahdeksaa. Siitä huolimatta joku toi lajittelemattomia jätepusseja aamulla kymmenen jälkeen, jolloin me olivat kissojen ja lintujen levitettävinä kolmen päivän ajan. Ja niiden kaikki sisältö ei edes kelvannut poltettaviksi jätteiksi, koska kasseissa oli metallitölkkejä. Kuinka välinpitämätön idiootti joku voikaan olla...

Lopputulos tälle välinpitämättömyydelle oli meidän ovemme eteen ilmestynyt pussi jonkun toisen jätteitä. Sinkosin suutuksissani iljettävän pussin keskelle pihaa. Jospa pussin jättäjä vaikka tajuaisi, että mikähän on vialla, kun omat jätteet ovat siirtyneet keskelle pihaa. Sehän oli selvää, kuka roskat oli meille tuonut. Niinpä kirjoittelin muorille lapun, jossa tahallani sanoin, että "älä tuo jätteitäsi minun kotini oven eteen". Töistä palatessa pussi oli siirtynyt keskeltä pihaa seinän viereen.

Seuraavana aamulla soi ovikello. Siellähän se mummeli oli lappuni kanssa. Sieppasin uudet roskat mukaan, vein ne keräyspaikalle mummon seuratessa ja sitten alettiin selvittää mikä nyt on ongelmana. Mummeli esitteli minulle eilistä roskapussia suorastaan vimmalla. Siinä sitten maaliskuisessa sateessa availtiin jonkun toisen jätepussia, että kuinka minä olenkaan jätteeni lajitellut ihan väärin. Onneksi ei ehditty saada kuin pussi auki, niin silmääni osui British Airwaysin lentolippu. Ja mikä parasta, lipussa luki käyttäjän nimikin: Manuela Condo. No, kas vain. Kiitos, Manuela, että sinun takiasi tässä tongitaan roskiasi. Näytin nimen lipusta mummolle, talutin mummon Manuelan ovelle ja näytin nimeä ovesta. Ei pahoittelua, ei mitään. Uskomaton *kku. Painelin sisälle ja taisinpa paiskata oven tavallista äänekkäämmin kiinni.

Seuraavana päivänä vuokranantaja lähetteli postia, että talossanne vaikuttaa olevan roskaongelma ja tästä tulee seurauksia. Mummo oli soitellut, mutta nähtävästi unohtanut kokonaan mainita, että kuka on todistettavasti syyllinen ongelmiin. Omaan vastineeseen tuli laitettua aika suorasanaisesti kuinka kiitollinen olen heille, että ovat tuollaiset Manuelan laittaneet pilaamaan maineemme ja aiheuttamaan meille vihamielisiä kohtaamisia paikallisväestön keskuudessa. Ei ehtinyt kulua kuin kymmenen minuuttia ja postiin pamahti suuret pahoittelut. Ja lisäksi luvattiin, että kyseinen henkilö ei enää aiheuta häiriötä. Ja niinpä Manuela muuttikin pois parin viikon kuluttua. Tuskin kuitenkaan häädettynä, vaan varmaankin ihan oma-aloitteisesti oli palaamassa kotimaahansa.

Nyt, huhtikuussa 2010, on viime ajat menneet jätehuollollisesti ihan kitkattomasti. Viime syksynä tosin koettiin vielä yksi roskaongelma. Mummelin isännöimään paikkaan muutti nuori kundi, joka heitteli roskat ulos oman aikataulunsa mukaisesti. Onneksi satuin näkemään, kun tyyppi toi perjantai-iltana lajittelemattomat roskat pihalle. Vuokranantajan valittaessa parin viikon päästä tiesin vastata, että "sanokaa sille mummolle, että se on hänen oman talonsa asukas, joka niitä roskia sinne kantaa". Heh, ja seuraavana aamuna töihin lähtiessäni kundi ja mummo kävivät roskapussien sisältöjä läpi tiiminä.

Lapsuuden taakka

2010-03-31T23:20:00.003+09:00

Voisi luulla, että japanilaisen lapsen elämä on yhtä Hello Kittyä ja söpöjä asuja. Täällä saa lukea viikottain ihan käsittämättömistä lapsille tehdyistä julmuuksista, joita vastaaviin harvemmin törmää Suomessa. Tai sitten vain luen vääriä (vai juurikin oikeita) uutisia kotimaassa. Jos mielikuva japanilaisesta on sellainen hassu viihdeohjelmassa tiiliseinään kolmipyörällä ajava ja sen jälkeen omalle kivulleen naurava höntti, niin ei kaikki toisen maailmansodan loppua edeltänyt julmuuksien perintö ole vielä mihinkään kadonnut. Ohessa karuimpia poimintoja viimeisen kuukauden ajalta. Ja ne lukemalla saatat pilata päiväsi.

Daiki Ishihashi (22) pidätettiin Tokiossa viisivuotiaan poikapuolensa pahoinpitelystä. Hänen kerrotaan polttaneen pojan jalkapohjia sytkärillä, hakanneet poikaa kasvoihin ja heitelleen häntä ympäri huonetta. Pojan päiväkodin opettaja huomasi vammat ja teki ilmoituksen poliisille.

Narassa Hiroshi Yoshida (35v) ja Mami Yoshida (26) nälkiinnyttivät viisivuotiaan poikansa kuoliaaksi. Poika sai ruokaa vain aamiaisella ja niinpä hän kuoli maaliskuun alussa aliravitsemuksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Normaalisti japanilainen viisivuotias painaa 15-20 kiloa, mutta tämä poika painoi enää 6,2 kiloa. Syyksi vanhemmat sanoivat, etteivät tunteneet kiintymystä (tai rakkautta) poikaa kohtaan. Pojan kehosta ja kasvoista löytyi useita ruhjeita, joten lasta oli mahdollisesti myös pahoinpidelty. Pariskunnalla on myös kolmevuotias tytär, joka on otettu huostaan.

Mitakassa pidätettiin noin 30-vuotias mies luvattomasta tunkeutumisesta asuintaloon. Hänellä oli mukana laukussa vauvan ruumis, mutta vauvan sukupuolta ei voitu päätellä, koska ruumis oli jo pahoin lahonnut. Niinpä vauvan kuolinsyystä ei ollut tietoa.

Saitamassa Masami Shindo (47) ja Sanae Shindo (37) eivät ruokkineet neljävuotiasta poikaansa. Hän kuoli helmikuussa ja painoi kuollessaan vain kymmenen kiloa. Heidän kymmenvuotias poika on nyt hoitokodissa.

19-vuotias mies hakkasi tyttöystävänsä kaksivuotiaan pojan kuoliaaksi Osakassa. Tyttöystävä työskenteli öisin ja hänen poissa ollessaan mies pahoinpiteli poikaa, jos tämä alkoi ärsyttää häntä. Eräänä lauantaiyönä poika alkoi itkeä, jolloin mies hakkasi poikaa ensiksi rintaan ja takoi sen jälkeen tämän päätä seinään. Sairaalaan tuotaessa pojan keho oli täynnä ruhjeita ja hän kuoli sydäninfarktiin.

Osakassa Asuka Takenaka (24) kyllästyi kaksikuukautisen vauvansa itkuun, kun hän ei saanut nukuttua. Niinpä hän suutuksissan ravisti vauvan päätä, joka johti lopulta aivojen turvotuksesta johtavaan kuolemaan. Naisen mukaan hänen ei ollut tarkoitus tappaa lastaan.

Vuonna 2009 Japanin poliisilla oli käsiteltävänään 935 eri tapausta, jotka liittyivät lapsipornon tuotantoon ja levitykseen. Tämä on 38,3 %:n nousu edelliseen vuoteen verrattuna ja samalla ennätysmäärä tapauksia vuoden aikana. Nythän täälläkin suunnitellaan lapsipornon suodatusta internetissä. Uskomatonta, että täälläkin edes mietitään samaa sontaa kuin suomessa. Suodatus ei 1) pelasta YHTÄ AINOATA lasta raiskaajalta, 2) johda yhdenkään pedofiilin pidätykseen, 3) vaikuta millään tavalla hyvin piilossa ja salassa tapahtuvaan lapsipornokauppaan, ja 4) kohdenna vähäisiä resursseja rikollisten kiinniottamiseen. Hulluinta kaikessa on se, että Japanissa lapsipornon hallussapito ei ole edelleenkään laitonta. Ja tätä ei ilmeisestikään olla muuttamassa.

Hanamiaika käyntiin!

2010-03-31T14:36:00.005+09:00

Okusan kävi vähän lämmittelemässä Thaimaassa, mutta enää helle on vain hiekkakärpästen pistoksina muistissa iholla. Tokiossa on yhä kalseaa, alakerrassa yhä 10 astetta. Tänään piti paistaa aurinko ja olla lämpöä lähes 20, mutta ulkona on harmaata ja sisällä viileää, niin viileää.

Kaikesta huolimatta sakura on vallannut kaupungin ja hanami ihmiset! Lauantaina kävimme pyörähtämässä Uenossa, jossa oli yllättävän isot pirskeet ja yllättävän isot kukat. Lähes normaalikokoiset jo. Uenon puistoa ja kirsikkapuukujaa taitaa aurinko lämmittää enemmän kuin muita seutuja. Otimme osaa hanamiin ostamalla yakisobaa, makeja, kuumaa sakea ja Sapporoa sekä istahtamalla vilinää ja piknikmeininkejä katsastelemaan. Porukalla vaikutti olevan ilo jo ylimmillään - paitsi täkäläisen Facebookin eli Mixin leirissä, jossa oli valtava oluttorni ja paljon tilaa sinisellä pressulla, muttei juuri ketään osallistujia. Enemmän säpinää oli gokon-leireissä, tai sellaisiksi nimilapuilla varustetut laumat päättelimme. Gokon on siis sitä deittailua, että kaveripiirin pari jäsentä kutsuu uusia erisukupuolisia kavereitaan joukkosokkotreffeille. Tosin tämän nimenomaisen porukan pojuset tuntuivat kyllä pelaavan mieluummin keskenään lautapeliä kuin tarkastavan uudet joukkoon saapuvat tyttöset.

--

Inokashira-puistossa taas kävin eilen. Siellä Kichijojin kaukaisuudessa kirsikkapuut olivat vasta ehkä puolivälissä.

Väkeä kuitenkin virtasi jo päiväsaikaan paikalle sankoin joukoin, erityisesti koulusta päässeitä teinejä.

Monilla oli venekisat meneillään: kuka soutaa coolimmin ja lujimmin. Itse makoilin alustan päällä lueskellen ja evästäen auringossa, ja tuli jopa kuuma!

Inokashira on yksi ehdottomista lempipuistoistani, ja lisäksi löysin Kichijojista ihan uuden, eläväisen kujan, jolla oli kiehtovia putiikkeja ja etnohenkistä tunnelmaa.

Suomalaisilla on suurempi yhteishanami sunnuntaina, ja pienempimuotoista sakurajuhlintaa on luvassa myös huomenna ja lauantaina. Nyt ei malta pysyä puistoista poissa, sillä japanilainen kukkavillitys tarttuu helposti. Päivät tuntuvat menevän hukkaan, ellei joka päivä näe kirsikankukkia, kevään pikku prinsessoja, toivon terälehtiä!

Takuu toimii!

2010-03-28T21:05:00.003+09:00

Viime tammikuussa lahosi läppäristä kiintolevy. Ei sinänsä ihme, sillä olihan levyllä ikää jo viisi vuotta. Onneksi oireet alkoivat vain parin sektorin lukuvirheinä, joten ehdin ottaa vielä aiempia tuoreemmat varmistukset käyttöjärjestelmistä. Hain Akihabaran T-Zonesta viisi kertaa isomman levyn tilalle ja käyttö jatkui.

Tällä viikolla, reilut kaksi kuukautta myöhemmin, alkoi tämä uusi levy ilmoittaa lukuvirheitä. Eipä ihme, että Hitachin Travelstar -levyt tunnetaan myös Troublestar-lisänimellä... T-Zone antaa kiintolevyille kolme kuukautta in store -takuuta, joten kirjoitin levyn täyteen kukkua niiltä osin kuin mahdollista, ja painelin Akihabaraan kuitin ja levyn kanssa.

Huoltotiskin hemmo otti levyn, kyseli millaisesta ongelmasta on kyse, laittoi levyn koneeseen ja ajoi diagnostiikkaohjelman. Lopputuloksena sain ilmaiseksi uuden samanlaisen kiintolevyn tilalle. Siitäkin huolimatta, että diagnostiikka ilmoitti koruttomasti ongelman syyksi: Excessive shock. Myyjä pyysikin, että olehan jatkossa huolellisempi levysi kanssa. Ja olenhan minä. Vaikka takuu näyttääkin kattavan aika paljon...

Shaken and bathed

2010-03-16T09:15:00.003+09:00

Tänä aamuna herätys tapahtui pienehkön maanjäristyksen muodossa. Tällä kertaa talo ei pitänyt rutinaa, mitä vaatimaton 4,4:n voimakkuuskin antaa olettaa, mutta ainakin sänkyyn asti värinää tuntui yli 10 sekuntia. Pikantti lisä oli heti värinän loputtua soimaan pärähtänyt herätyskello. Ainakin oli jo valmiiksi hereillä.

Kuulimme vähän aikaa sitten, että kodin lähistöllä olisi julkinen kylpypaikka, eli sentō. Olenkin harmitellut, kun kylvyn takia joutuu aina lähtemään jonnekin kauemmas, ettei tahdo tulla kylvettyä "tarpeeksi". Lauantaina näppäsin Google Mapsiin ihan kokeeksi haun ja punaisten pisteiden paljous oli kääntää silmät nurin. Ja totta, noin 500 metrin päästä kotoa löytyi punainen piste. (OBS! Kaikki pisteet eivät ole kylpypaikkoja.)

Uskomatonta, kuinka tuon paikan on voinut olla huomaamatta jo puolitoista vuotta. Paikan kyltti näkyy pienen kapean kujan päästä aivan pääkadulle asti, joten siinä lukeva サウナ olisi pitänyt olla mahdollista bongata. Toisaalta, käymme aika usein paikasta noin 50 metrin päässä olevassa kaupassa, mutta se onkin yleensä kaukaisin piste, johon kyseisellä kadulla vaellamme. Ja tuo kapean kujan päässä olevan kyltti on nähtävissä vain muutaman metrin matkalla kadulla kävellessä. Selityksiä riittää kuin olympiaurheilijalla.

Sunnuntaina kävin iltasella pinkaisemassa ripeähkön viisi kilometriä, sieppasin kotoa valmiiksi pakatun kylpykassin ja suuntasin pulikointipaikalle. Sentōssa on syytä olla mukana oma pyyhe ja pesuaineet, sillä niitä ei talon puolesta tarjota. Tai olisi tästä(kin) paikasta voinut ostaa kaiken uusia alkkareita ja hiusharjaa myöten, mutta yleensä kaikkea noita löytyy kotoa jo ennestään.

Kylpymaksu oli kohtuulliset 450 jeniä. Ei suoranaisen halpaa, mutta nyt ollaankin Tokiossa. Ja paikka oli tähän asti nähdyistä korttelikylvyistä yksi siisteimpiä. Kylpypuolelta löytyi peräti 20 pikkujakkaralla istuttavaa pesupaikkaa, kaksi suihkua, pieni 90-asteinen saunahuone ja kaksi kuumaa poreilevaa kylpyä. Kummassakin kylvyssä roikkui säkki yrttejä ja vesi oli vähän vihertävän kellertävää.

Yrteistä tulikin mieleen yksi Ikebukuron kylpypaikka, jossa tarjoiltiin kiinalaista yrttikylpyä. Yrtit polttivat pissavehkettä ja takapuolta niin, että siellä olisi varmaan kaikki sukupuolitauditkin lähteneet pois. Ja viiden minuutin istuskelun (hammasta purren) jälkeen tarvitsi helliä itseään hyvä tovi 18-asteisessa vedessä. Polttelu loppui, mutta pelko jäi. Kaveri meni vielä uudestaan, koska ohjeen mukaan kylpy tuli suorittaa kolme kertaa. Katsoin häntä varmaan kuin hullua. Ja niin hän poistuikin altaasta kumaraisesti varpaillaan kävellen, vähän kuin itkua pidätellen.

Tämän oman sentōn yrtit eivät aiheuttaneet onneksi mitään reaktioita. Paitsi kuuma vesi tuotti lenkin päälle tietenkin mahtavan raukeuden. Pukuhuoneessa vaani automaatti biiruineen, joten ei auttanut kuin kaivaa kolikot kaapista, sihauttaa tölkki auki ja nauttia hetki viimeisistä vapauksista ennen alkavaa työviikkoa.

Gyozat stadionilla

2010-03-14T19:00:00.002+09:00

Omaa blogia lukiessa huomaa kuinka aika rientää. Kävimme Okun kanssa viime vuoden helmikuussa Ikebukuron Namco Namja Townissa katsastamassa kummitukset ja mussuttamassa jäätelöä. Jo silloin vannoin, että palaisin pian Namja Townin Gyoza Stadiumille syömään kuvun pullolleen gyozaa, mutta näköjään harkinta-aikaa tarvittiin peräti 13 kuukautta.

Gyoza Stadium on Namja Townin ensimmäinen teemaruokapaikka. Siellä on 11 erilaista kojua/ravintolaa, jotka tarjoilevat kaikki gyozaa eri puolilta Japania. Tarjolla on paistettuja, keitettyjä ja höyrystettyjä versioita, ja vielä vähän päällekin. Erikoisuus, jota en yksin käydessäni jaksanut enää kokeilla on versio, johon on laitettu päälle okonomiyakin lisukkeet kastikkeineen. Sitä syödessä voisi kuvitella makuvastaanottimien huutavan vaikka mitä virhetilaa, kun ymmärrys loppuu kesken.

Pienenä varoituksena täytyy mainita, että paikka on todellakin täysin teennäinen ja siellä saattaa olla hyvin paljon lapsia, joten tämä kannattaa pitää mielessä vierailua suunnitellessa. Toisaalta ruoka on todellakin aitoa ja annosten koko on melko hyvin mitoitettu maisteluun sopivaksi. Lauantai-ilta oli yllättävän hyvä hetki pistäytymiselle, sillä kaikkiin ravintoloihin pääsi sisään ilman jonotusta.

Ensimmäisenä katselin, että tuollaisia kolmion muotoisia voisi olla hauska kokeilla. Niinpä tilasin kolmen kappaleen setin nankotsugyozaa. Kymmenen minuuttia odottelua ja sain laatikon eteeni, jossa kolmiot odottelivat syöjäänsä...

Tässä vaiheessa muuten selvisi, että nankotsu tarkoittaa rustoa. Olihan siinä ainakin hampaille tekemistä, vaikka ei se missään nimessä pahaa ollut. Seuraava!

Utsunomiya nimisestä kaupungista peräisin oleva Kirasse tarjoili vähän omaan makuuni perinteisempää yakigyozaa. Tarjoilija suositteli, että kannattaa ottaa "näytelautanen", jossa on kolmea erilaista gyozaa kaksin kappalein. Sellainen eteen, ja hyvää oli. Ihmekään, että Utsonomitassa on patsas, joka johdattaa syömään muun muassa Kirasseen, sillä herkut oli paistettu juuri sopivasti ja täytteet mainion tasapainoisia.

Kahden yakigyoza-annoksen jälkeen oli aika ottaa kevyempää tarjontaa eli suigyozaa. Keitetyt versiot ovat selvästi armeliaampia vatsalle, kun kuoreen ei ole imeytynyt paistorasvaa.

Tännekään ei ollut jonoa, joten sisään vain.

Kolme kappaletta näitä herkkuja oli ehkä aavistuksen turhan vähän. Tuplasetti olisi mennyt maun puolesta helpostikin, mutta täälläkin ruuan valmistuminen kesti noin 10 minuuttia, joten en viitsinyt odotella enää toista kertaa.

Viimeisenä söin Osakalaista yakigyozaa miso-voikastikkeella. Hyvää ja ähkyhkö olo oli varmistettu. Varsinkin, kun näitä tuli peräti viisi kappaletta.

Itse gyoza oli aika peruskamaa, mutta misolla ja voilla on vaikeaa mennä metsään. Tosin, kastike käytännössä peitti koko gyozan maun alleen, että siinä mielessä tähän annokseen olisi ollut turha tehdäkään mitään maailman parasta herkkua.

Nyt siis jäi höyrystetyt gyozat syömättä, mutta niitä olin syönyt jo aiemmin viikolla. Lisäksi tästä matka jatkui kapselihotellin kylpyosastolle, joten 17 kappaletta taisi olla jo aavistuksen liikaakin kuumassa lillumista ajatellen.

Kotimatkalla osui silmään rankahkolta vaikuttava yakitori-paikka. "Sisäänheittäjäkin" oli puettu pelkkään bondage-köyteen, joten olisikohan asiakkaallekin annettu irashaimasen jälkeen köyttä eikä kuumaa pyyhettä. Jos tämä mysteeri joskus selviää, niin lupaan kertoa siitä täällä heti ensimmäisenä.

Perjantain pakopaikkana ALCATRAZ ER

2010-03-10T21:55:00.008+09:00

Koska emme nykyään tee muuta kuin palele tai syö, kertoo tämä päivitys jälleen jommasta kummasta, eli syömisestä.

Tosin tarinaan liittyvät myös teho-osasto ja vankila. Sekä rehevät reidet.

Kävimme viime perjantaina laajentamassa teemaravintolarepertuaariamme. Aiemminhan käytyjä ovat The Lockup ja Princess Heart. Tällä erää testasimme Lock Upin esi-isän, Alcatraz ER:n Shibuyassa.

Lockupiin verrattuna paikka oli vanhempi, eikä niin tyylikäs kokonaisuutena, mutta ellei vastaavassa ravintolassa ole ennen käynyt, on tämäkin kokemisen arvoinen. Kyseessä on izakaya-tyyppinen ihan perusravintola, jonka merkittävin ero muihin ravintoloihin nähden on se, että ruokailu tapahtuu telkien takana.

Aluksi jännitystä tuotti tällainen sisäänkäynti:

Piti painaa jostakin napista, ja pelkäsimme sähköiskua tai vastaavaa. Onneksi vain ovi ravintolaan aukesi. Sisällä meidät vastaanotti lääkärijoukko, joka kytki innokkaimman porukasta käsirautoihin, ja me muut seurasimme kiltisti vankia samaan selliin.

Koska kameraa ei ollut mukana, joudutte nyt tyytymään netin valikoimiin. Ehkä tästä saa hieman kuvaa ravintolan miljööstä.

Kalteriovi vedettiin kiinni, joten ruokailla sai omassa rauhassa. Listalla oli yllättävän paljon vegellekin sopivaa sairaalasapuskaa, muun muassa tomaattipizzaa, herkullisia avokadomakeja, kurkkua, juustopäällysteisiä keksejä, tietysti ranskalaisia perunoita, salaatteja. Oluet saapuivat kapeissa, muovisissa laboratoriomittalaseissa, ja tilasimme myös mielenkiintoisen näköisiä tuttipulloja.

Lockupista tuttuja ruiskujakin oli tarjolla:

Ruisku tultiin oikein kädestä antaen syöttämään potilaan suuhun.

Tarjoilijat olivat pukeutuneet valkoisiin minihameasuihin ja he olivat merkille pantavan reheviä. Monia koristi pieni tatuointi. Hurjia hoitsuja. Käytävillä pyyhälsi myös valkotakkisia nuoria lääkärismiehiä. Hyvää huolta meistä kyseisellä vankilateho-osastolla pidettiin.

Mutta se on sanottava, että jännittävämpikin kokemus olisi voinut olla. Tietysti kyseessä ei ollut kauhuteema, kuten Lockupissa, mutta jollain tavalla esimerkiksi musiikki olisi voinut olla tunnelmallisempaa kuin paikallista listahittikimaraa. Odotimme myös koko ajan jonkinlaista yllätystä - no tulihan sellainen, pieni ainakin, sitten lopuksi, kun vankeja pääsi karkaamaan!

Vessalle erityispisteitä: todella ankea, aivan kuin vankilassa olisi ollut! Miljööstä myös sen verran kiitosta, että kaksikerroksiset sellit näyttivät hauskoilta. Ruoka taas oli kaiken kaikkiaan keskinkertaista, mutta ihan kelvollista. Jälkiruuat olivat ihania, ainakin pudding ja jätski-parfait. Hintataso oli korkeahko, mutta aika ookoo 100 minuutin tabe- ja nomihoodailla (3500 jenskua per pää tämä yhdistelmä).

Huippuhetkemme taisi olla, kun olutta tuotiin - kusikuikassa! Niin aitoa!

--

Teho-osastokokemuksen jälkipuintia menimme harrastamaan hauskaan, anonyymiksi jääneeseen baariin Center-Gain päässä. Paikka oli ihanasti sisustettu, katosta roikkui pehmoeläimiä, käärmeitä, silmälaseja... Pöytinä oli vanhoja pulpetteja, joiden sisältä löytyi hurmaavia tulitikkurasiakokoelmia. Vessassa roikkui kaksi jääkarhuasua, joihin kuuluvat valtavat päät kellottivat sohvalla vieressämme.

Arvatkaa, pitikö ne työntää omaan päähän... No niin kai piti...

Halleluja: KASVISramenia!

2010-03-07T18:30:00.005+09:00

Tokiossa sataa toista vettä päivää hyvin ankealla tavalla: lujaa ja viluttavasti. Olimme aikoneet käydä eilen retkellä Gunmassa, mutta ikävä sää kirjaimellisesti jäädytti suunnitelmat. Onneksi tänään kuitenkin löysimme ihan valtavan lämmittävän asian: ramen-paikan, jossa meneillään on vegekampanja, eli KASVISRAMEN listalla!! Ketjun yksi paikka oli vieläpä omalla chomellamme aivan lähistöllä.

Kagetsu-ketju siis kyseessä ja heidän jokakeväinen Nana-vegeramentempauksensa!

Ja tapahtui tänä päivänä, että myös Okusan pääsi syömään aidosta kulhosta autenttisessa paikassa höyryävää ramenkeittoa! Viime vuoden kampanjan nimittäin missasimme.

Ramen oli oikein hyvää, liemi ihanan suolaista. Keitossa ei ollut mitään ihmeellistä, nuudeleita, pikkusieniä, tuoreyrttejä ja sipulia. Lisämaksulla olisi voinut ottaa lisä-toppinguakin, mutta perusversio riitti nyt mainiosti.

Eikä tässä vielä kaikki.

Listalla oli myös kasvisgyozaa!!

Tilasimme oitis. Ja gyoza oli itse asiassa paljon parempaa, kuin Non-izakayassa, mehukasta ja kuumaa. Suosittelemme!

Nyt siis kaikki vegemieliset kipin kapin Kagetsu-ketjun tiskeille slurpsimaan! Tätä herkkua saa ainoastaan 11.4.2010 saakka! Kagetsuja löytyy kuutisenkymmentä Tokion alueelta, esimerkiksi Shinjukusta ja Megurosta.

NON: kasvisizakaya!

2010-02-28T14:00:00.002+09:00

Meillä on toisinaan kasvisruokaravintoloiden kanssa hieman huono tuuri. Turhan monta kertaa olemme joutuneet kääntymään ovelta takaisin, toivottomalle ruuanmetsästysmatkalle, kun paikassa onkin ollut yksityistilaisuus, poikkeuksellinen aukioloaika tai juuri sattumoisin juuri sillä hetkellä kahden tunnin päivätauko.

Myös izakaya Nonin kanssa kävi ensimmäisellä yrityskerralla niin, että se olikin kiinni. Toissalauantaina onnistuimme kuitenkin menestyksekkäästi ja pääsimme viettämään mukavan illan megurolaisessa, pelkkää kasvisruokaa tarjoilevassa izakayassa.

Nonin omistaa nuorehko nainen nimeltä Non, ja apurina hänellä on toinen, päälle kolmikymppinen nainen. Tytöt kokkaavat kaiken itse, siinä tarjoilun ja tilausten oton ohessa minikeittiössä ravintolan yhteydessä. Sen vuoksi ruoka-annoksia joutuu toisinaan hieman odottelemaan. Kylmä Yebisu hanasta helpottaa odotusta. Paikka on hyvin pieni: vain kolme pöytää istuintyynyineen sekä counter, jonka ääreen mahtuu kymmenisen henkeä. Meillä ei pöytävarausta ollut, joten istuimme tiskillä. Yksi erityisesti mainitsemisen arvoinen asia on se, että koko izakaya on savuton - hämmästys sentään!

Nonissa on nettitietojen mukaan ollut ennen englanninkielinen ruokalista, mutta menua on ilmeisesti sittemmin muokattu, joten nyt englanti-infoa ei ollut tarjolla. Lista oli pitkä ja sisälsi paljon kanjeja, joten aika arvailuksi tilailu meni. Ensi kerraksi aiomme kääntää netistä tilauksen valmiiksi!

Alkupalaksi saimme aika omituisia konnyaku-palleroita, jotka osaksi jäivät lautaselle, mutta näyttivät tosi hauskoilta.

Nämä sen sijaan solahtivat alas vauhdikkaasti: gyozaa kasvisversiona! Gyoza on kiinalaisperäinen taikinanyytti, joka sisältää normaalisti lihaa. Yan-sanin mukaan tämä kasvisversio vastasi hyvin paljon lihaisaa versiotaan, joten olipa Okunkin mukava päästä maistamaan hyvin yleistä japaniravintoloiden ruokalajia. Gyoza ei ole maailman vaikein valmistaa itse, ja esimerkiksi Japanissa asuva kasvissyöjä Julie on antanut hyviä vinkkejä, joten ehkä on joskus kokeiltava.

Erittäin maukas oli tällainen korokke, eli kroketti. Näissäkin on normaalisti lähes aina jotakin lihaa, tosin olemme kuulleet huhuja, että kaupasta saisi jotakin lihatontakin versiota? Worcestershire-kastike kuuluu olennaisena osana korokken oheen.

Tämä annos taas jäljitteli myöskin hyvin yleistä japanilaista ruokalajia, paistettua kanaa. Jäljittely onnistui erinomaisesti näin soijaversiona, sillä koostumus oli hyvin aidonmukainen. Ellei olisi ollut kasvisravintolassa, olisi saattanut kokea itsensä hyvinkin hujatuksi kanansyöjäksi.

Välissä söimme makoisan avokado-salaatin, jonka jälkeen saattoi taas pistellä rasvaa ja uppopaistoa poskeen. Tempura oli tuttu jo ennestäänkin, ja se taisikin olla viimeinen laji, jonka ruokalistalta osasimme lukea. Tempuraan oli käytetty sipulia, sieniä, parsakaalia ja vihreitä papuja. Hyvää oli.

Non oli kaiken kaikkiaan miellyttävä kokemus. Paikka tuli ihan täyteen, joten tunnelma oli mukavan hälisevä, ja taustalla vaimeana päällä ollut tv toi kodikasta tunnelmaa. Kaikki kokeilemamme ruoka oli hyvää - ei nyt ehkä kielen kaappaavaa herkkua, mutta oikein kelpoa. Loppulasku ei ollut halvin mahdollinen, mutta tällaisesta erikoisuudesta maksaa mielellään pientä ekstraa, ja söimme aika ähkyyn itsemme. Menu on pitkä ja sisältää lähes kaikkea, mitä voi kuvitella ja etenkin paljon sellaista, mistä ei ole yhtään mitään hajua. Jälkkäreitäkin näytti olevan, mutta emme nyt kokeilleet.

Mutta, kaikki kiva loppuu aikanaan, eli juuri saamamme ikävän tiedon mukaan: Izakaya Non lopettaa toimintansa 25.4. Kauaa ei siis saa enää tästäkään izakaya-ilosta nauttia, mutta vielä ehtii:
Non, 2-17-22 Shita-Meguro, kellaritaso.

--

P.S. Löysin muuten uuden linkin lukuisiin kasvisravintoloihin, tässä kiinnostuneille.

Yöaika on työaikaa

2010-02-27T16:00:00.003+09:00

Pari päivää sitten oli töihin tullessani sähköpostissa odottamassa kello 9:42 saapunut työkaverin kohtelias ilmoitus, että hän ei herännyt ajoissa ja on valitettavasti 20 minuuttia myöhässä. Näinkin pienet myöhästymiset on tapana ilmoittaa. No, vähän yli 10 saapui osastomme pomon vastaus, joka vapaasti suomennettuna meni näin: "Viime aikoina liian pitkään nukkumisesta johtuvat myöhästymiset ovat yleistyneet. Ole ystävällinen ja vähennä itseltäsi puolikas palkallinen lomapäivä."

Aika kovaa, että 20 minuutin myöhästymisestä menettää puolikkaan päivän vuoden 12:sta palkallisesta lomapäivästä. Varsinkin, kun näitä päiviä joutuu käyttämään myös lääkärissä käynteihin ja muiden asioiden hoitamiseen. Aloin miettiä syitä tähän "viimeaikaiseen myöhästymisten lisääntymiseen" ja eipä tarvinut kovin syvältä tonkia. Vilkaisin kyseisen työkaverin pahvista kellokorttia, jossa näkyy töihin saapumis- ja lähtöaika. Viisi edellistä päivää näyttivät tältä:

10:00 - 23:50
10:02 - 23:47
10:01 - 23:41
10:17 - 23:53
10:05 - 23:38

Nyt siis selvennyksenä, että meidän työsopimuksessamme sovittu työaika on 10:00 - 18:30. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta... mitä helvettiä?! Tyyppi vetää joka päivä yli VIISI tuntia PALKATONTA ylityötä, ja firman edustaja kehtaa kiittämisen sijaan kitistä 17 minuutin myöhästymisestä. Niin, sopimuksessa tosiaan lukee, että työt alkavat kymmeneltä, mutta silti! Kumma juttu, ettei kyseinen esimies ole lähettämässä porukkaa kotiin puoli seitsemältä, jotta kaikki ehtisivät ainakin työn puolesta saada kunnon yöunet. Näin tämä kohtuuton VÄSYMYKSESTÄ johtuva myöhästelykin ehkä vähenisi.

Tietyllä tavalla silti ymmärrän esimiestämme. Hänkin on hankalassa tilanteessa, sillä hän on omien esimiestensä silmissä huono johtaja, koska häntä ei kunnioiteta sen vertaa, että tultaisiin ajoissa töihin. Siltikin on aivan älytöntä, ettei tuo viisi tuntia ilmaista ylityötä merkitse yhtiön johdolle mitään. Pari kertaa olen itse asiassa havainnut jotain tuollaista kiusoittelua esimieheni suuntaan, kun on ollut puhetta mahdottoman projektin mahdottomasta aikataulusta. On ikään kuin vitsin omaisesti naureskeltu, että onko kyseessä huono johtaminen, kun ei synny tuloksia. Vaikka noille heitoille nauretaankin, tuntee niiden kohde sisällään varmaan suurta häpeää.

Itsellänikin oli joskus pieni konflikti pomoni kanssa, sillä olin ollut kuukauden aikana kahtena aamuna yli tunnin myöhässä. Ilmoitin tästä hyvissä ajoin ennen töiden alkua ja luulin, että se riittää, koska myöhästymisen syykin oli hyvä. Näinhän Suomessakin on totuttu, että työaika voi liukua kohtuullisesti, jos se ei haittaa muiden työskentelyä. Kuun lopulla pomo ilmoitti vähentäneensä minulta kaksi kertaa puolikkaan lomapäivän, koska olin ollut "poissa". Siitäkin huolimatta, että kyseisinä päivinä olin tehnyt vastaavasti illalla pari tuntia pidempään töitä.

Päätin protestoida asiasta varovaisesti, koska työaikaseurannan mukaan minulla näytti olevan kyseisenä kuukautena yli 18 tuntia ylimääräistä työskentelyä. Ja olin omasta mielestäni hyvittänyt poissaoloni olemalla saman päivän iltana pidempään. Tämä yli 18 tuntia kertyy, kun lähden töistä yleensä vähän jälkeen seitsemän, vaikka sovittu työaika loppuukin 18:30. Protesti johti lopulta siihen, että pomo palautti nämä jo poistetut vapaat, koska en tiennyt tätä käytäntöä. Hieno systeemi, että töissä vietetty aika toimii ainoastaan yhden tahon eduksi.

Samassa yhteydessä pomo mainitsi, että meillä "hyväpalkkaisilla" palkallinen ylityö alkaa vasta kello 22:n jälkeen, kun otin tuon kuukausittaisen ylityöaikani puheeksi. Tiedustelin eilen lounaalla yhdeltä puoleen yöhän istuvalta työkaverilta, saako hän korvausta kello 22:n jälkeiseltä ajalta, mutta vastauksena oli vain äimistyminen. Tätä korvausta siis pitää erikseen anoa, ja siitä on unohdettu mainita. Tai sitten sellaista korvausta ei edes ole olemassa. Korvauksen erikseen anominen kuulostaisi aika typerältä, koska meillä on olemassa se kellokorttisysteemi, joka tarkkailee poissaoloja minuutin tarkkuudella. Toisaalta en näe mitään motiivia, miksi pomoni olisi suoranaisesti valehdellutkaan asiasta. Ehkä ymmärsin jotain väärin...

Ei liene vaikea arvata, millaisia fiiliksiä tällainen työaikanipotus aiheuttaa, kun porukka koettaa tehdä parhaansa, jotta pysyttäisiin lähes mahdottomassa aikataulussa, ja silti kiitoksen tai korvauksen sijaan saa vain valitusta. Ei ainakaan tarvitse ihmetellä, miksi niin moni tuntemani japanilainen sanoo, ettei pidä työstään tai varsinkaan esimiehestään. Harmi vain, että tämän systeemin korjaaminen vaatisi muutoksia niin monella tasolla, että muutoksen käynnistäminen tuntuu aivan mahdottomalta. Kumma, ettei valtion johto ymmärrä, millaiset verotulot menetetään näistä maksamattomista ylityökorvauksista. Sama työmääräkin olisi varmasti tehtävissä lyhyemmässä ajassa, jos ihmiset eivät olisi koko ajan nukahtamaisillaan tai tekisi virheitä väsymyksen takia. Tai jos he saisivat keskittyä oleelliseen kaikenlaisten täysin turhien raporttien, joita ei kukaan koskaan lue, kirjoittamisen sijaan.

Loppuun vielä vertailun vuoksi omat työtuntini. Ikään kuin "todisteeksi", että oma pääni on jo pehmentynyt tai tämänkin systeemin kanssa voi yrittää tulla toimeen:

9:54 - 19:26
9:56 - 19:12
9:55 - 19:21
9:56 - 19:29
10:03 - 19:52

Erot saapumisajoissa johtuvat täysin omasta nopeudestani aamupuuhien osalta. Junat ja metrot kulkevat 99,9 prosenttisesti ajallaan. Siinäpä terveisiä VR:n, HKL:n ja YTV:n suuntaan. (Myönnetään, ettei täällä ole metrisiä lumimassoja kiskoilla ja teillä).

Oppai Choko

2010-02-25T22:15:00.003+09:00

Miestenpäivä, eli tuttuvallisemmin ystävänpäivä, oli ja meni. Okusan käsitteli japanilaisen valentine's dayn jo viime vuonna, joten ei enempiä siitä tällä kertaa. Tänä vuonna Oku antoi sellaisen lahjan, jossa yhdistyy ehdottomasti muutama Yan-sanin suosikkiasia:

Asia on rasia? No ei täysin! Kyseinen rasia sisältää oppai chokoa, eli tuttavallisemmin "tissisuklaata". Huh, katsotaanpa, mitä rasiaan kätkeytyy.

Rasiasta näyttää löytyvän piirretty tytön kuva. Ja nähtävästi edestä avattavat rintaliivit. Selevä. Tuskastuttavan pitkän hakasia vastaan käydyn taistelun jälkeen paljastui tällainen näkymä:

Yksittäispakattuja valkosuklaisia rintoja! Nam! Suklaa on aivan kohtuuttoman makeaa, mutta ei se mitään, kun makustellessaan ajattelee mitä imeskelee. Kyseessä on ehkä yksi parhaista lahjoista mitä miehelle voi ystävänpäivänä antaa. Totta kai esimerkiksi Nissan GT-R olisi myös otettu vastaan omalla postauksellaan, mutta tämä pääsee lahjana lähes samalle viivalle.

Oppaista tulikin mieleen viime vuonna ilmestynyt japanilainen elokuva Oppai barê, eli suomalaisittain vaikkapa "Rintalentopallo". Kyseessä on koulumaailmaan sijoittuva komedia, jossa teini-ikäisten poikien lentopallokerho saa valmentajakseen nuoren naisopettajan. Jo ensimmäisissä treeneissä käy selväksi, että pojat eivät osaa pelata lentopalloa sitten pätkääkään. Opettaja kuitenkin toivoo joukkueelle menestystä ja suostuukin heikkona hetkenä näyttämään rintansa pojille, jos he voittavat yhden ottelun. Arvatenkin tämä tuo motivaatiota harjoitteluun...

Kun Haruka Ayase voitti tämän kuun alussa tällä roolillaan parhaan naispääosan esittajän "Blue Ribbonin", en ollut aivan varma, mitä tämä kertoo japanilaisen elokuvan nykyisestä tasosta. Ihan hauska (ja kiltti) elokuva joka tapauksessa. Ja erityisen hyvää katsottavaa, jos haluaa harjoitella kuullun ymmärtämistä.

Loppuun vielä yksi herkullinen kuva tuohon alun rasiaan liittyen:

Shinnenkai shabu-shabulla

2010-02-22T21:50:00.006+09:00

Viime vuoden lopulla kävi niin nolosti, etten osallistunut yhteenkään varsinaiseen bōnenkaihin. Vähän koetettiin muilta työkavereiltakin urkkia, että pidettäisiinkö, mutta kukaan ei osoittanut suurempaa intoa ylensyömiseen ja -juomiseen. Osalla tuntui menoja riittävän ilman työpaikankin kekkereitä. Lopulta pomo laittoi 21. joulukuuta kutsun meidän tiimimme bōnenkaihin päivän varoitusajalla. Koska olimme Okun kanssa lähdössä sitä seuraavana päivänä Nisekolle, päätin ilmoittaa kohteliaasti, että nyt ei oikein pysty. Olisihan se ollut aika "hullua" lähteä syömään (ja juomaan) itsensä ihan tukkoon, kun aamulla täytyi herätä ennen neljää ja lähteä kohti lentokenttää. Ja iltapäivällä rinteisiin.

Onneksi tuohon loppuvuoden sosiaaliseen ähkyyn on keksitty avuksi shinnenkai eli uuden vuoden kokoontuminen. Konsepti on kaikin puolin sama, eli kasataan yhteen ihmiset, joita nykyhetki tai menneisyys yhdistää, ja syödään ja juodaan. Tietenkin sillä poikkeuksella, että hyvän ensi vuoden sijaan toivotellaan hyvää tätä vuotta. Joka on toki tammikuussa aivan loogista. Kun tämä "pikkujoulukausi" jatkuu vielä tammikuunkin ajan, jää kaikille vanhoille työ- ja ystäväpiireille mahdollisuuksia kokoontua. Ja ravintolat voivat hyvin.

Työporukan kesken vietimme tammikuun lopulla shinnenkaita, johon oli kutsuttu liki 20 nykyistä ja entistä tiimin jäsentä. Meistä 13 ilmoitti pääsevänsä paikalle, vaikka lopulta yksi joutuikin perumaan osallistumisensa työkiireiden takia. Onhan se ihan ymmärrettävää, kun aloitimme jo kello 20, että siinä on vielä kuumin mahdollinen työaika käynnissä... Koska tämä oli työporukan oma kokoontuminen, ei kutsuttujen listalle kuulunut esimerkiksi esimiestä tai paria muutakaan entistä työntekijää, joita kaikki eivät ole muistelleet niin kauhean kaihoisasti.

Tällä kertaa ruokavalintamme oli shabu-shabu, joka yksinkertaistaen tarkoittaa ohuen ohueksi leikattua lihaa, jota huljutellaan puikoilla hetken aikaa kiehuvassa vedessä tai dashissa, kastetaan raakaan kananmunaan tai kastikkeeseen ja pistellään poskeen. Tämä valinta sopi minulle oikein hyvin, kun olen asunut jo toista vuotta Japanissa, enkä ollut koskaan aiemmin syönyt shabu-shabua. Kuten aitoon nomikaihin kuuluu, oli homman nimi tabehōdai ja nomihōdai: syö ja juo niin paljon kuin jaksat.

Ravintolavalinta oli todella onnistunut, sillä kaikki tarjottu ruoka oli erinomaisen hyvää. Erilaista lihaa kannettiin pyötiin matalista laatikoista muodostuvissa torneissa. Lihojen lisäksi tarjolla oli taikinapallojen sisään laitettua kalaa, vihanneksia ja lopuksi myös pitkät nuudelit. Yhteistä kaikelle ruualle oli niiden valmistaminen yhteisesti pöydän keskellä olevissa astioissa, joissa vesi ja dashi kiehuivat.

Ruokakeskusteluun kuuluivat pikaiset puheet nykyisistä työpaikoista, tärkeimmät vuoden aikana elämässä tapahtuneet positiiviset asiat (lapset, naimisiin, tyttöystävät), tietenkin nopea älypuhelinvertailu, kun paikalla oli iPhonea, Androideja ja Windows Mobileja (ei yhtään Nokiaa) ja toki se, kuinka hyvää ruoka on. Joku tiesi kertoa, että työpaikastamme uudelleensijoittelun myötä eronnut ja Osakaan vanhempiensa luokse viime helmikuussa palannut tyyppi oli löytänyt syyskuussa lopulta uuden työpaikan Osakasta. Muistan, kuinka monet olivat vuosi sitten aika pessimistisiä Osakan työtilanteen suhteen.

Näihin rajoittamattomiin syöminkeihin kuuluu usein aikaraja, ja meidän tapauksessamme raja oli kaksi tuntia. Eipä kukaan olisi enempää jaksanut syödäkään. Koko ähkyn hinta per ruokailija oli hyvin kohtuulliset 4000 jeniä, mikä oli ruuan laadun ja määrän huomioiden oikein käypä kustannus. Juomiakin tarjoilijat saivat kantaa kädet väärällään. Koska ilta oli nuori ja seuraava työpäivä vielä 12 tunnin päässä, päätimme ampaista viereiseen karaokeen. Tai osa porukasta päätti suunnata kotiin, mutta jäi seurueeseemme vielä yli puolet porukasta.

Karaoke oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Anime- ja draamatunnarit, jpopit, ghostbustersit, ccr:t, tuikitarpeelliset hevinumerot ja räpit kajahtivat taas ilmoille. Tulipa tutustuttua myös 電気グルーヴ:n (Denki Groove) 聖おじさん-biisiin. Heh, se on ehdottomasti Japanin vastine Ray Parker Juniorin Ghostbusters-teemalle. "Dare o yobu? - Seinto ojisan!" (kenelle soitat, pyhälle enolle/ukkelille/vanhalle mielenne (vai sen miehen hengelle?)). Linkitänpä videoon, jos se sattuisi toimimaan (nähtävästi Nico Nico Dougan playeri ei toimi omilla Firefoxeilla, joten tarvi katsoa Operalla).

Puolet porukasta liukeni vähän ennen puolta yötä viimeisille junille. Totuttu luottokuski oli taas autolla liikkeellä ja ehdottikin itse, että voisi viedä loput kotiin. Niinpä jatkoimme laulua vielä neljästään yhteen saakka. Reilun vuoden aikana minulle on selvinnyt ainakin sen verran, että kuljettajamme on ilmeisestikin allerginen etanolille. Näissä ulkoiluissa hän sulautuu täydellisesti porukkaan, joten allergia ei ole hänelle ainakaan minkäänlainen sosiaalinen hidaste. Karaokesta lähdettyämme harhailimme hyvän tovin Shibuyan syrjäkujia jonnekin hulppeahkoja taloja kasvavalle asuinalueelle. Auto oli siellä parkissa lähes ilmaisessa kolikkopysäköinnissä. Ja koska muut olivat menossa Chibaan, tipautettiin minut ensimmäisenä pois ja pääsin nukkumaan jo kahdelta. Onneksi ähkystä ei ollut enää tietoakaan, joten seitsemänasteisessa makkarissa uni tuli välittömästi.

Aviohumua Tokiossa

2010-02-19T16:00:00.001+09:00

Nyt täytynee hieman paljastella totuuksia. Tai suurin osa tutuista lukijoistamme jo tietysti tietääkin, että olemme jemmanneet erästä salaisuutta jo vuoden verran...

Kun muutimme Japaniin, oli vain Yan-sanilla työviisumi. Oku aikoi reissata 3 kuukauden välein muille maille, kuten perhevisiitille Suomeen, uusimaan omaa turistiviisumiaan. Paniikki kuitenkin alkoi iskeä, kun netistä paljastui kauhukertomuksia maasta käännyttämisestä kolmannella paluuyrityskerralla, joten siirryimme viime vuoden alussa plan B:hen eli menemään naimisiin!

Ajatus avioliiton solmimisesta uudessa kotimaassamme kiehtoi toki muutenkin, joten viime vuoden tammikuussa ryhdyimme innolla projektiin. Edellisessä päivityksessä kerrottu paperishow oli melkoinen, mutta itse hääpäivä sujui yllättävänkin vaivattomasti. Eräänä maanantaina helmikuussa olimme sopineet treffit kaveripariskunnan kanssa Shinjukun City Officelle (juhlallinen rakennus onkin!), ja toinen heistä tulkkasi, kun kävimme tiskillä kirjautumassa mieheksi ja vaimoksi. Japanissa tämä on hyvin yksinkertaista ja korutonta, mutta saimme kyllä oikein hienon, suurikokoisen, kauniskanjisen avioliittotodistuksen matkaamme.

Naimatouhuja menimme juhlistamaan läheiseen Kamadoka-izakayaan, jossa nostelimme maljoja ja sashimilautasia sekä tutustuimme paremmin tuolloin vielä suhteellisen uusiin tuttavuuksiimme, todistajiimme.

Kahden kesken jatkoimme juhlintaa parhaassa keksimässämme huippukohteessa: Hotelli Park Hyattin pilvenpiirtäjäbaarissa. Vain korkein kelpaa. Olikin taas tosi tunnelmallista, hyvä bändi ja hyvät drinkit!

Iltakävely Shinjukun talvisessa valoloisteessa toi juhlan tuntua päivään.

Mutta. Päätimme pitää kaiken vielä visusti salassa! Karkasimme naimisiin! Vain muutamat ystävät Japanissa tiesivät, ei kukaan Suomessa, edes vanhempamme. Aloimme suunnitella häitä, joissa vasta paljastaisimme Japanin naimakaupat. Kyseiset häät olivat viime lauantaina Suomessa, vuosi virallisen vihkimisen jälkeen. Yllätys ja shokeeraus onnistuivat mainiosti, ja koko tarina esitettiin juhlavieraille videon muodossa, Okinawan häämatkoineen kaikkineen. Mikäpä kätevämpää, kuin katsoa jo häissä häämatkan kuvat!

Häissä oli myös mukana japanielementtejä: perheemme olivat kanssamme "alttarilla", nostimme sakemukilliset (vieraat saivat muistoksi mukit, joita olimme hamstranneet pitkin Kappabashi Doria), karkkeina oli japaninamuja, vieraskirja tapahtui kirsikankukkalappusten muodossa, ruokalistalla oli vivahteita Japanista - karaoke vain jäi suorittamatta (mutta se suoritettiin kyllä jo polttareissa, taksin muodossa!). Kutsukorttinahan meillä oli ollut purikura-kuvasta teetetty postikortti.

Oma ja tähän blogiin kuulumaton lukunsa on se, kuinka järjestää häät Suomessa ulkomailta käsin, mutta kaikki onnistui hienosti ja ikimuistoisasti, yllätyksineen päivineen!

KUINKA NAIDA JAPANISSA?

2010-02-18T15:10:00.008+09:00

Tahdotko naida Japanissa? Siis toisen suomalaisen? Noudata näitä naimaohjeopastuksia!

Itse avioliiton solmiminen Japanissa jo oleiltaessa:

Tilaa meilillä Suomen maistraatistasi postitse lähetettäväksi monikielinen avioliiton esteettömyystodistus ja pyydä siihen mukaan apostille.

Varmuuden vuoksi voit pyytää myös virkatodistuksen, josta näkee perherekisterin. Me pyysimme siihenkin apostillen, mutta sitä ei tarvittu.

Käännätä japanilaisella tuttavallasi sekä esteettömyystodistus että sen apostille japaniksi (ellet itse osaa), epävirallinen riittää. Virkatodistuksen voi kääntää myös, jos sitä vaikka tarvitseekin (me tarvitsimme siitä ainakin vanhempiemme nimet ja tiedot).

Mene City / Ward Officeen kahden todistajan ja tulkin kanssa. Helpointa on, jos toinen todistajista voi tulkata. Jos kyseessä ovat japanilaiset, heidän tulee ottaa mukaan inkan/hanko -allekirjoitusleimasimensa ja varmaan henkkaritkin kannattaa.

City Officessa täytätte lomakkeen, johon tulevat kummankin aviopuolisoksi tahtovan tiedot. Kysytään muun muassa, oletko perheen vanhin lapsi. Paikan päällä otetaan kopio passeista ja mahdollisesta alien registration cardista. Eli ne mukaan. Meillä oli osoite ja puhelinnumerot Japaniin, joten emme tiedä, mitä tapahtuu, ellei niitä ole. Toinen meistä (okusan) oli maassa turistiviisumilla eli ilman alien-korttia.

Pyydä Kon-in Todoke Juri Shomeisho eli avioliittotodistus. Ehkä kaksikin. Iso ja hieno maksaa noin 1400 jeniä, se on kiva omaksi muistoksi, mutta viranomaistarkoituksia varten kannattaa pyytää (lisäksi) pieni (noin 350 jeniä). Todistuksen saamista varten tulee täyttää erillinen lomake, johon riittävät vain toisen puolison tiedot.

Meiltä ei kysytty mitään nimen vaihdosta, joten avioliittotodistuksessa ovat kummankin alkuperäiset nimet.

Jos haluat rekisteröidä avioliiton myös Suomeen eli olla virallisesti naimisissa Suomessa (esimerkiksi jos haet viisumia), tee näin:

Hae Ulkoministeriöstä (Ministry of Foreign Affairs) apostille avioliittotodistukseen. Sen saa yleensä päivässä, eikä se maksa mitään. Jos käännöstoimisto noutaa sen puolestasi, se maksaa yli 16.000 jeniä.

Vie avioliittotodistus käännöstoimistoon. Englanniksi kääntäminen riittää. Suurlähetystön listalla on pari käännöstoimistoa Tokiossa. Ginzan toimisto on helpompi löytää ja se on professionaalimpi, mutta käännös kestää kauemmin (noin 4-5 päivää) kuin Ikebukurossa (sieltä saattaa saada päivässä).

Ota selville maistraatistasi Suomesta (edellinen maistraatti, jossa olet ollut kirjoilla, ellet enää ole), tarvitseeko myös käännökseen apostille ja kelpaako japanilaisen käännöstoimiston oma apostille sellaiseksi. Maistraattien käytännöt vaihtelevat.

Vie todistus apostilleineen sekä käännös Japanin Suomen suurlähetystöön toimitettavaksi rekisteröintiin Suomen maistraattiin (Väestörekisteriin). Saman voit tehdä myös Suomessa. Avioliittotodistuksen (apostillella) voi senkin käännättää Suomessa virallisella kielenkääntäjällä ja toimittaa paperit maistraattiin itse. Ota suurlähetystöön varmuuden vuoksi myös molempien passikopiot ja mahdollinen alien-korttikopio.

Jos esimerkiksi vaimo haluaa hakea dependent-viisumia ja tahtoo hakea sen Suomesta, toimi näin:

(Meidän tapauksessamme tilanne oli siis sellainen, että miehellä oli jo työviisumi ja kotiosoite Japanissa ja vaimo oli joka tapauksessa menossa Suomeen paluulipullaan uusimaan turistiviisumia.)

Toimita Suomen Japanin suurlähetystöön postitse viisumihakemus, passikuva, kopiot kummankin passista, kopio puolison mahdollisesta alien-kortista, kopio puolison viisumista ja maahantuloleimoista passissa, puolison alkuperäinen palkkatodistus työpaikalta (japaniksi riittää, mutta tulee olla tuore) sekä virkatodistus maistraatista (Maistraattia voi pyytää postittamaan, jos tiedot ovat jo kirjautuneet - siinä kestää jonkun verran aikaa). Virkatodistuksessa tulee siis ilmetä Suomeen rekisteröity avioliitto. Pelkkä japanilainen avioliittotodistus ei riitä.

Voit hakea dependent-viisumia myös Japanissa, mutta ota tästä selvää erikseen.

HUOM. VARAA RUNSAASTI AIKAA TÄHÄN KOKO RULJANSSIIN! Me laitoimme hankkeen käyntiin tammikuun alkupuolella, naimisiin pääsimme helmikuun toisella viikolla, ja maaliskuun alussa juuri ja juuri ehdimme napata okusanin viisumin Suomesta matkaan.

Omia kokemuksia vielä:

Suomen päässä asia loppujen lopuksi hoitui tosi sutjakkaasti. Okusan kävi itse hakemassa Maistraatista virkatodistuksen, joka ei aiemmin ollut vielä valmis, ja asteli Suomen Japanin suurlähetystöön, jonne siis ennalta oli jo postitettu viisumihakemus, kuva, kopiot, palkkatodistukset sun muut, taisi olla varmuuden vuoksi japanilainenkin naimatodistus mukana kassissa. Passi hetkeksi hoitoon, ja noin tunnin päästä viisumitarroitettu passi oli valmis!

Homma ei kuitenkaan aina ehkä onnistu noin nopeasti, joten älä luule liikoja! Itse saimme asiaa nopeutettua sekä ystävällisen Japanin Suomen lähetystön miekkosen sekä Suomen Japanin lähetystön naisihmisen kiirehtimistoiveen vuoksi – olihan oku palaamassa Japaniin jo reilun viikon kuluttua Suomeen saapumisestaan.

Japanin päässä itse naimisiin meno oli todella nopea prosessi ja ohi tunnin sisällä. Ihmeellisen tehokasta!

Tästä ohjeistuksesta on saattanut unohtua jotakin tärkeää matkan varrelta, joten jos suunnittelet naimoja ja tahdot lisätietoja, niin yhteyttä saa ottaa!

--

P.S. Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna 2009, jolloin ainakin käytäntö oli kuvatun kaltainen.

Kuukausi ulkomailla

2010-02-17T19:08:00.008+09:00

Okusan wa tadaima!! Vietti lähes kuukauden suomalaisessa talvessa ja on nyt jälleen tokiolaisessa talvessa eli hervottomassa kylmyydessä. Suomessa en juurikaan tuntenut vilua, vaikka oli oikeasti todella honto ni totemo kylmä eli sellaiset -25 astetta useana päivänä. No, silloin en juuri käynytkään ulkona, ja sisällähän ongelmia ei ole. Täällä ei muuta olekaan kuin sisäongelmia, joten tänäänkin on vietetty kahvilassa aikaa 7 tuntia läppärihommien parissa. Ei mikään paha vaihtoehto sekään kyllä.

Oli mielenkiintoista käydä Suomessa melkein vuoden tauon jälkeen. Ennen lähtöä ahdisti paljonkin, ei millään tahtonut sinne kamalaan kalseuteen, mutta nyt onkin ihan toinen ääni kellossa. Suomessa olikin ihanaa ja mukavaa ja niin kaunista! Tokio on tietysti aina ihana, mutta Suomen kanssa se ei ole niin itsestäänselvyys!

Ensimmäinen ja toinen päivä kuluivat ihan turistina. Kaikki oli uutta ja jännää, vaikka Helsinki nyt on periaatteessa niin tuttu kuin olla ja voi. Mutta on se hassua, kuinka asiat unohtuvat, kun niitä ei vuoteen mieti. Sain hilautua Kampin metron liukuportaat takaisin ylös, koska olin unohtanut vilauttaa ylhäällä matkakorttia. Ihmiset tulivat päin metrosta, kun seisoin oikeaoppisesti oven vierellä odottamassa väkeä ulos. Metrossa pääsi istumaan! Kaikkialla oli kauheasti ulkomaalaisia, turisteja ja maahanmuuttajia. Muuten ihmisiä oli kaikkialla vain kourallinen. Senaatintorilla oli kotoisaa, kun siellä oli oman maan kansalaisia eli japanilaisia.

Ihmiset olivat pitkiä ja käyttivät housuja. Miehillä oli pitkiä hiuksia. Se oli yllätys, että tukevia ihmisiä näkyi niin vähän - ovatko suomalaiset hoikistuneet? Oli vaikeaa väistää oikealta, ja se on ihan todellinen fakta, että Suomessa kolme ihmistä tekee ruuhkan. Ihmiset eivät ole lainkaan fyysisesti joustavia :) Autot taas ovat: uskomatonta, että auto oikeasti pysähtyy, kun jalkakäytävälle astuu! Kaupoissa oli paljon ihonmyötäisiä, kurvikkaita vaatteita iänikuisten tunikasäkkien sijaan. Alusvaatteita löytyi oikeaa kokoa ja ilman hillittömiä toppauksia. Ruokakaupoissa piti muistaa itse ottaa muovikassi ja selviytyä liukuhihnan kanssa. Saunassa oli ihanaa.

Hotellissa tajusin peseväni mikrokeittoastiaa ja jogurttipurkkia ja asettelevani niitä kuivumaan. Oli syyllisen helpottavaa iskeä kaikki roska samaan sankoon (sentään vain siellä hotellissa)! Syylliseltä tuntui myös laittaa puhelimeen äänet päälle ja jopa puhua julkisessa liikennevälineessä (vähän). Oudolta tuntui, kun muutkin puhuivat puhelimeen ja kaiken ymmärsi.

Kaduilla tuntui vilisevän puliukkoja ja hulluja huutelevia häröjä plus kaiken maailman sekopäitä. Romanialaiskerjäläiset nököttivät 20 asteen pakkasessa polvillaan. Ruokakaupat tuntuivat valtavilta, ja leipäosasto oli jotakin käsittämätöntä. Niin paljon erilaista leipää!! Kaikkialla tuntui olevan vain leipääleipääleipää, myös keskisuomalaisessa kodissa, jossa suurimman osan aikaani majailin. Pullat olivat tuhtia sulateltavaa, ja kaikesta tuli heti täyteen. Ravintoloiden annoksista jaksoi syödä kolmanneksen. Ja joka puolelta löytyi kasvisruokaa! Grilliltä sai tuplakasvisburgerin!

Televisiota sieti katsoa, tosin Jussi-gaala oli melkoinen pohjanoteeraus, ja ehkä sitten kuitenkin katson mieluummin japanilaista kokkauskisaa kuin Martinan ja Eskon melaseikkailuja. Aina, kun tv:n avasi, sieltä tuli realitya. Joku muodonmuutosohjelma yleisimmin. Se uusi Idolsin korvike oli ihan hirveä.

Wc-paperi oli paksua ja lujaa, käteistä ei tarvinnut missään, käsiä oli hankala puhdistaa ennen syömistä, mutta toisaalta monesta oudosta paikasta löytyi julkista käsidesiä. Siideri oli pahaa ja lonkero hyvää. Rautatieaseman pallopatsasmiehillä oli vihreät pipot! Maha ei tuntunut oikein kestävän tuhtia ruokaa ja ruisleivän aikaansaamaa kuituhyökkäystä.

Jännittävin ilmiö oli se, että palveluhenkilökunta tuntui valtavan mukavalta! Jo heti ensimmäisessä kaupassa hotellin luona Eerikinkadun nurkalla oli niin miellyttävästi rupatteleva miesmyyjä. Muissa kaupoissa sama toistui, kaupungista riippumatta. Myyjät juttelivat leppoisia tuon tuostakin. Toisinaan ihan muutkin juttelivat, tyystin tuntemattomat ihmiset vaikkapa junassa! Mistä oikein oli kysymys? Kuulin ainakin kaksi teoriaa. Toinen oli se, että lama on saanut ihmiset mukavammiksi toisilleen. Toinen oli raaempi: tässä on ehtinyt vanhentua jo sellaiseen ikään, että nuorempi palveluhenkilökunta alkaa kunnioittaa ja kohdella kuin tätiä! Ei kai sentään! No, ihmiset olivat ystävällisiä ja herttaisia, mutta se sentään oli ennallaan, että kukaan ei tervehdi, kun baariin menee tai sieltä lähtee. Tai kauppaan. Tai kahvilaan. Ihan rauhassa saa tulla, olla ja poistua.

Luonto oli uskomattoman upea! Kuuraiset puut, kristallipuut, olivat suoraan sadusta. Ja niitä oli jopa Vantaalla! En muista nähneeni tuollaista talvea. Hokkaidokin jäi nyt kakkoseksi. Mökillä oli lunta reiteen saakka. Metsässä vain pyörin niillä sijoillani suu auki ihastuksesta loksottaen, kun aurinko laski saaden puut kimaltamaan ihmeellisesti. Puiden yksipuolisuus (kuusiakoivujamäntyjä) vain lisäsi maiseman harmoniaa.

Melkoinen yllätysreissu Suomeen siis. Hyvä näin, sillä nyt palaaminen (milloin se sitten tapahtuukaan) ei enää tunnukaan niin kammottavalta ajatukselta.

Japaniin palaaminen taas... Se oli hyvin kotoisaa. Kuukaudessa ei ehtinyt vieraantua. Kotona tuoksui tutulle (homeelle...) ja viime yönä oli taas maanjäristys. Vierasta on se, että toistaiseksi aamiaiseksi on ollut karjalanpiirakoita ja Reissumiestä Edamilla.

Ja syy siihen, miksi nyt olin ja olimme Suomessa, selvinnee tulevista päivityksistä.

Tokion lumipyryssä

2010-02-01T23:40:00.002+09:00

Tänään lumipyry yllätti töistälähtijän. Viime päivinä päivälämpötilat ovat olleet kymmenen asteen yläpuolella, mutta niin vain tänä iltana lämpö putosi nollaan ja taivaalta alkoi sataa lunta. Viime vuonna talven ainoaa pientä lumisadetta sai odottaa peräti maaliskuulle asti, mutta näin uuden vuosikymmenen alkuun lumi halusi tulla jo 1. helmikuuta.

Sen verran on nyt maa ollut kylmänä, että tämän alkuillan kuvan jälkeen maahan on jo kertynyt kaikkialle kevyt lumikerros. Kameran kanssa en viitsinyt lähteä ikkunaa pidemmälle, joten nyt myöhemmin kuva vain naapurivajan katosta.

Illan aikana on tullut tehtyä täysin sama havainto kuin viime talvenakin kosteina iltoina: Ilmastointilaite ei toimi alkuunkaan. Kuivalla säällä sisällä on ihan lämpöistä ja sisäilman lämpötila on mukavat 20 astetta. Tänään ilmastointilaite on täysin hampaaton, eikä sisällä ole kuin juuri ja juuri 16 astetta. Äskenkin laite hyrähti käyntiin, piti hetken vaimeaa hurinaa ja sammui taas todettuaan voimattomuutensa. Kohta onkin siis aika kömpiä sähköpeiton alle.

Viime aikoina Elmereissä on ollut hyvin hiljaista, kun Oku kiirehtii menemään Suomessa ja minä olen koittanut olla työläinen ja koti-oku. Hiljaisuus tulee varmaankin jatkumaan kuun puoliväliin, mutta koitetaan sen jälkeen taas aktivoitua tässä osoitteessa.

edit: Ja täysin samaan aikaan Helsingissä Hesarin mukaan: "Helsingissä on ollut tähän vuodenaikaan viimeksi yhtä paljon lunta 1980-luvulla."

Meido-kahvilassa

2010-01-25T22:40:00.003+09:00

Käytiin kavereiden kanssa mutka Akihabarassa, ja näillä ketkuilla oli siihen syykin: Mentiin meido-kahvilaan, jossa minulle ostettiin lisäpalveluita. Meido-kahvila on ihan tavallinen kahvila, mutta sillä erotuksella, että kahvilan tarjoilijat ovat yleensä keski-iältään noin 20-vuotiaita tyttöjä ja he pukeutuvat kuin ranskalainen sisäkkö. Ja he kutsuvat sinua isännäksi tai emännäksi ja haluavat toteuttaa kaikki toiveesi (ainakin ruuan ja juoman osalta, jos menusta löytyy). Nyt, ennen kuin hätäisin kysyy, että missä pornobaarissa sitä on luuhattu, niin yritän parhaani mukana vakuuttaa, että siitä ei ole kyse.

Tokion ensimmäinen meido-kahvila (Cure Maid Café) avattiin jo vuonna 2001. Joku kaupankäynnin kapellimestari huomasi, että osa otakuista olisi valmis käyttämään rahaa, jotta voisi kohdata mangassa ja animessa esitettäviä meidoja myös luonnossa. Tästä alkoikin suoranainen meido-buumi, ja näitä kahviloita alkoi ilmestyä pitkin Akihabaraa. Ja sieltä ilmiö on levinnyt muihin Japanin suuriin kaupunkeihin ulkomaita myöten. Meidän ensikosketus ilmiöön tapahtui ilmeisen suositussa @Home-kahvilassa. Paikan suosituimpaan kerrokseen oli n. 30 ihmisen jono.

Tarjoilijoilla on yllään siis sisäkön asu. Se on noin tuplasti enemmän kangasta kuin karkeasti arvioiden puolella Shinjukussa tai Shibuyassa vaeltelevan tyttösen asussa. Totta kai joku voi ajatella, että tähän master ja mistress -konseptiin liittyy ihan varmasti submissiivisuus ja ties mitkä lonkerot, mutta tuollainen kahvila on hyvin kiltti paikka. Mutta mitä olivat nämä heti aluksi mainitut lisäpalvelut, jos eivät jotain perverssiä rienausta?

Ensimmäinen palveluista oli pelaaminen, eli sain pelata yksikertaista peliä meidon kanssa. Tarjolla oli tuttu krokon hammasta kolottaa, jotain korttipelejä ja sellainen yhdellä napilla pelattava nuijan heilutus, jossa napin painallus nostaa suojakilven ja samalla hutkaisee nuijalla vastustajaa päähän. Jos nappeja painaa yhtä aikaa osuvat nuijat kilpiin. Jos kilpi ei estä nuijaa, ponnahtaa vastustajan pää heilumaan jousen varaan ja siitä saa pisteen. Ja pisteitähän tuli.

Toinen palvelu oli yhteiskuva. Kun vuoroni tuli, kuulutettiin minut salin perällä olevalla pikku lavalle. Sieltä sain valita päähän pannalla laitettavat korvat (otin tiikerin!) ja sovittiin yhteinen poseeraus. Vaihtoehtoina oli kissa, tiikeri ja kahdesta kädestä muodostuvat sydämet. Koska tiikerinkorvat olivat jo päässä, niin poseerasimme tassut tiikerinä ja toinen meido otti meistä polaroidin. Siitä palasin pöytään odottamaan, että meidoni personoi kuvan (piirsi sydämiä, kirjoitti nimet ja päivämäärän).

Kahvilassa on tarjolla kahvin, teen ja muiden juomien lisäksi ihan hienoja jäätelöannoksia, spagettia ja omuraisua. Omuraisun meido koristelee polvistuen pöydän viereen ja piirtää ketsupilla sydämen annoksen päälle. Joissakin paikoissa voit jopa heittäytyä aivan vauvaksi tai vanhukseksi, ja meido syöttää annoksesi sinulle lusikalla. Me emme tarvinneet syömäapua, mutta sisäkkömme teetti meillä kuitenkin taian, jotta juomamme olisivat vielä maukkaampia: Laitoimme jokainen omat kätemme yhteen ja muodostimme sydänkuvion. Sitten veimme sydämen oikealle, vasemmalle ja eteen, ja luimme samalla taikasanat "moe moe kyun". Kahvi maistui ihan varmasti aavistuksen normaalia paremmalta!

Olin ajatellut, että näissä kahviloissa kävisi vain ja ainoastaan otakut, jotka muualla lähinnä herättävät tytöissä kauhua hikitahraisine paitoineen. Vaan meidän seurueen lisäksi poikkeuksen vahvisti useampi tyttöpoikapari, jotka olivat ilmeisesti kahvilassa treffeillä. Ja näinpä jopa tyttöparin syömässä jäätelöannoksia. Tämä olkoon se viimeinen maineeni puhdistava todiste, että paikka on mitä puhtoisin. Harmi vain, että kaikenlainen omatoiminen kuvaaminen on kiellettyä, joten tähän postaukseen ei ole liittää kuvallista kerrontaa mukaan.

Pelissä kävi näin. Ei tainnut meido-parka uskaltaa laittaa isännälle aivan täysiä kampoihin. Siitä huolimatta varauksettomat suositukset, jos kykenee olemaan ottamatta hetken itseään liian vakavasti!

Okusanin keitokset, osa: Munakoiso-misokeitto

2010-01-13T15:33:00.004+09:00

Heti alkuun, että ei, tämä ei ole keittokirjablogaus eikä tarkoitus ole antaa reseptiä. Lähinnä siksi, ettei sellaista ole, koska aina viskon ihan summamutikassa asioita pataan.

Ajattelin kuitenkin alkaa kasata hieman ylös japanilaisia ruokalajeja, joita olen kokkaillut tai yrittänyt kokata, tai lähinnä kyseessä ovat "japanilaiset ruokalajit" suomalaisuudella sekopäisyydellä höystettyinä.

Eilen, kun oli järkkykylmyys, kokkasin keittoa. Keitto on pakkasilla parasta! No, ei nyt pakkasta ollut, mutta silti lämmin liemi sisälmyksissä auttaa kylmässä kodissa uskomattoman paljon.

Tein tällä erää MUNAKOISO-MISOKEITTOA.
Keittelin vettä, jonne heittelin ainakin: pari pientä munakoisoa kuutioina, reippaasti pehmeää tofua kuutioina (tofun saa hyvin leikattua kuutioiksi, jotka eivät hajoa, kun pitää tofua kädessä, ei siis leikkuulaudalla - meidän sopivan tylsä Fiskarsimme soveltuu oivasti tähän käyttöön), lisäksi vähän uppopaistettua tofua kuutioina, sipulia, tuoreen inkiväärin suikaleita (raastinta emme omista) sekä sellaisia röpelöisiä sieniä, mitähän ovatkaan, en muista, mutta hyviä sieniä sopivan kokoisina kimpaleina. Liemen maustoin soijalla ja lorauksella miriniä. Lopuksi sekoitin mukaan ISON köntsän oranssia misoa sekä ripottelin pinnalle paahdettuja seesaminsiemeniä PALJON. Mison lisäämisen jälkeen ei saa enää keittää.

Siinä se, ei mitään ihmeellistä! Mutta tosi maukasta. Kelpaa myös hyvin seuraavana päivänä, vaikka mison maku vähän muuttuukin. Ehkä tosin jopa parempaan suuntaan...! Samaa keittoa voi tehdä misoraamen-versiona eli raamennuudeleita messiin. Tai tietysti yksinkertaisempana misokeittona tofulla ja kevätsipulilla.

Itse pidän paljon enemmän pelkän mison kuin mison ja dashin (kalahiutalekastike) mausta. Monien mielestä misokeitto ei maistu oikealta ilman dashia, mutta minusta dashi ei ole hyvää... Mikä johtunee tietysti kasvissyöjyydestäni! Paras misokeitto on kalaton!

Tänään meillä tehdään makaronilaatikkoa leipägrillissä, joten japanilaiset kokeilut väistyvät hetkeksi... Vaikka kokeiluhan tuokin on - tosin jo kerran niin hyvin onnistunut, että luottamuksellinen suhde koitoksen kanssa on jo syntynyt. Ja paljon ketsuppia sitten!

Kylmänpurkaus!

2010-01-12T16:02:00.001+09:00

Tänään on tämän talven kylmin päivä Tokiossa. Monta viikkoa jatkunut tauoton auringonpaiste vaihtui sadepäiväksi, ja kotiolojen sietäminen romahti välittömästi. Mutta koska tänään ei ehdi kahvilaankaan lämmittelemään, on vain siedettävä.

Alakerrassa on viimeiset kolmisen viikkoa ollut pysyvästi 9-10 astetta, nyt raikkaat 8. Lämmittäessä äsken kokkailujen aikana lämpötila nousi sentään 15 asteeseen. Yläkerrassa on 14, kuten juuri tällä hetkellä, kun en ole puoleen tuntiin lämmittänyt. Päälläni on Uniqlon heattech-kerrasto, pitkät paksut sukat, villasukat, korkeavartiset ja paksupohjaiset tossut sekä kaksi villatakkia. Sylissä on huopa. Äsken lämäsin selkään vielä lämpölätkänkin, kun niitä viime talvelta vielä maanjäristysrepussa oli. Nyt selkä onkin ihanan lämmin, ja kiva tietää, että lämpöä jatkuu ainakin seuraavat 8 tuntia. Välillä annan toki lämmityksenkin puhaltaa, jolloin työpöydän äärelle saattaa laskeutua jopa 19 asteen lämpötila. Se tietenkin katoaa kolmessa minuutissa AC:n sulkemisen jälkeen.

Koska meillä on viime talvesta poiketen nyt sänky, olemme jemmanneet ohuen petarimme alle sähköpeiton. Siitä ei voisi öisin enää luopua millään. Vaikka huopa olisi lähes alhaisimmalla asetuksellaan, se tekee sängyn ihanan lämpimäksi pesäksi. Uutta peittoa emme saaneet aikaiseksi ostaa, mutta nukumme sellaisen peittoviritelmän alla, että yleensä on mukavan lämpöistä, joskus jopa hetkellisesti kuuma. Viime yönä kerrasto pääsi kyllä myös pyjaman alle.

Onhan tämä aika extremeä taas kerran. Yksi mahdollisuus olisi poistua koneen kanssa kahvilaan hommiin. Mutta lähistöltä ei ole löytynyt sopivaa kahvilaa, etenkään sellaista, jossa myös olisi netti, ja nyt työnpaljouden alla ei mitenkään ehdi muuten vain majailla muualla. Sateessa ei huvita lähteä kovin kauas hilautumaan.

Hyviä puoliakin jälleen on: uni tulee viileässä erittäin hyvin, ei haittaa, ellei jääkaapissa ole tarpeeksi tilaa, edellisen päivän ruokaa voi esimerkiksi mainiosti säilyttää hellalla kattilassa seuraavaan päivään ja ja ja... ehkä palelu laihduttaa?

Mikäli sade jatkuu yön yli, on kai mahdollista, että huomenaamuna maa on valkea. Toistaiseksi ulkoilman 4 plusastetta ei ole riittänyt muuttamaan sadetta edes rännäksi. Tänä talvena ei siis vielä ole Tokiossa lunta nähty.

Japanilaisia ei jälleen kerran viileys näytä haittaavan. Äsken hyisellä postireissulla ensimmäinen kadulla näkemäni tyttö viiletti minihameessa, polvisukissa, korkokengissä - ja PALJAIN REISIN! Itselläni oli yllä talvitakki, villahuivi, sormikkaat, karvakorvaläpät sekä Hokkaidoa varten ostamani erikoispopot, joilla pärjää -28 asteessa... Kyseiset kengät ovat muuten aivan mahtavat! Ne ovat niin lämpimät, etten voi kuvitellakaan meneväni minnekään ulos missään muissa kengissä. Mitä siitä, vaikka kengät ovatkin enemmän lumihankimallistoa kuin Omotesando-ostoskäyttöön suunnitellut, hyvin ne Omotesandossakin jalassa pysyvät! Oikeastaan tekisi mieli laittaa ne jalkaan näin sisälläkin...

No, ensi viikolla matkustan Suomeen talvilomalle. Odotan lämpimiä sisätiloja ja saunaa! Jos nuo Suomen ylläripakkaset yhä jylläävät, onkin edessä todellinen testi: suomalainen vai japanilainen talvi? Kummassa paleltaa oikeasti enemmän?

Hokkaidon herkku

2010-01-12T11:00:00.003+09:00

Hokkaidolla käydessään täytyy jokaisen kunnon tuliaiskuskin muistaa napata matkaansa Shiroi Koibito -rasia, eli rasiallinen valkoisia rakastajia. Kyseessä on rapealla keksillä päällystetty valkoinen suklaa, lajissaan legendaarinen omiyage, tuliainen.

Kyseinen keksisuklaa on itse asiassa erittäin hyvää. Sapporolainen herkku ei ole liian makea, mutta näitä yksittäispakattuja keksejä ei voi silti syödä kuin korkeintaan pari kerrallaan. Niihin saa helposti kehitettyä myös piinaavan himon.

Shiroi Koibitot ovat niin suosittuja, että tietenkin, TIETENKIN, olemassa on myös Shiroi Koibito Park lähellä Sapporoa. Teemapuistosta löytyy muun muassa kakkubuffet, suklaakahvila, keksikeittiö, suklaakeksimuseo, tuliaispuoti ja Hokkaidon jalkapallojoukkueen, Consadole Sapporon, treenauskenttä.

Hatsu-uri - Vuoden aloittava alennusmyynti

2010-01-06T13:00:00.001+09:00

Lauantaina kaupat aloittivat liikevuotensa alennusmyynnillä. Viime vuonna ajattelin norsulaumana syöksyvän ihmismassan pelossa välttää alea, mutta tänä vuonna olin valaistuneempi: alennus on suunnilleen joka liikkeessä 30-70% ja tavaraa on paljon. Kiertäessäni Omotesandon ja Shibuyan vaateliikkeitä huomasin, että monissa kaupoissa jopa 90% tuotteista oli alennettu puoleen hintaan. Ei voi siis puhua mistään tynkäalesta, vaan everything must go.

Suuren alen varjopuolena ovat suuret ihmismäärät. Tokiossa ihmisiä riittää ja suosituimmilla paikoilla kadut olivat laitojaan myöten täynnä populaa. Kaduilla liikkumisen hitaudesta huolimatta kaupoissa mahtui jollakin tapaa tekemään löytöjä. Omiin ostoskasseihin päätyi nahkainen vyö, neulottu huppari ja musta trenchcoat irroitettavalla liivivuorella. Kaikki mukavasti 40-50 %:n alennettuun hintaan. Takin alkuperäinen hinta oli 68000 jeniä, josta oli ensiksi poistettu 4000 ja alen alkaessa mukavat 32000 jeniä. Ihan okei. Alennus on siis erityisen huomattava kalliimman tuotteen ollessa kyseessä.

Näihin alennusmyynteihin kuuluu oleellisena osana fukubukuro, eli "onnenpussukka". Suosituin näistä kasseista maksaa 10500 jeniä ja sisältää erinäisen kokoelman kyseisen kaupan tuotteita. Kasseihin voi yrittää kurkistella, että mitä sieltä on, mutta jonkinlainen vertaus sikaan säkissä ehkä sopii tähän. Käytät siis 10500 jeniä ja saat vaikkapa kuusi erilaista vaatekappaletta. Miellyttääkö väri? Onko koko sopiva? Saatko miesten vai naisten vaatteita? Onko kyseessä merkkituotteita vai vain kassitusta varten Kiinasta halvalla hankittuja sekundalumppuja? Ei mitään väliä! Pääasia, että saa käyttää rahaa ja ostaa jotain!

Työkaverit ovat ostaneet useana vuonna tällaisen fukubukuron, ja päällimmäinen muisto noiden avaamisesta on kuulemma pettymys. Onhan se kivaa, että reilulla kymppitonnilla saa useamman vaatekappaleen, mutta onko niistä yksikään välttämättä sellainen jota haluaa käyttää? Yleensä ei. Kodinelektroniikkaa myyvät kaupat tekevät myös tällaisia kasseja, jollaisesta joku netinkäyttäjä oli löytänyt nenäkarvatrimmerin, johtoniputtimen, hehkulamppuja, halpiskihartimen ja akkulaturin. Eli kaikkea sellaista, joista osa itseltä jo löytyy ja loppuja en olisi edes aikeissa hankkia.

Mikä siis saa tuhannet jonottamaan tavaratalon edessä lucky bagia ja ostamaan niitä vuodesta toiseen? Ehkä siihen liittyy jokin kollektiivisen kokemuksen hankkiminen. Hankitaan kassi, avataan se ja sitten valitetaan tuttavien kanssa, että tulipa taas saatua kaikkea turhaa?

------------------------

Okusan lisää tähän vielä hieman infoa fukubukurosta:

Nykyään moni liike tosiaan sallii lucky-kassien penkomisen, ja sitä penkomista etenkin naisten vaateliikkeissä näkyikin paljon. Liikkeet ennen vanhaan laittoivat Lucky Bageihin pääasiassa edellisen vuoden mallistoa, ja kyllä yhäkin, ja moni tuote on tosi kovalla alennusprosentilla listahintoihin nähden. Nykyään kuitenkin enemmän laitetaan kuulemma kunnon merkkitavaraa, ihan uuttakin, ja toisinaan tosi kalliitakin juttuja. Yleensä bagin arvo on noin 7-kertainen hintaan nähden.

Pointtina on sekin, että saadaan asiakkaita saapumaan kauppaan vielä uuden vuoden jälkeenkin tai ainakin seuraavana uutena vuotena hamstraamaan lisää kasseja. Liikkeiden pomot alkavat funtsia jo hyvissä ajoin, että mitä laukkuihin laitetaan. Kyseessä ei tosiaan ole mikään Seppälän jämäcollection ryöstöhinnalla.

Kaikki on kuitenkin edelleen suhteellisen randomia, ja se on tietysti selvä, että välttämättä oman tyylin mukaisia vaatteita kassista ei löydy. Toisille kassi on Super Lucky Bag, toisille vain Lucky Bag, joillekin Unlucky Crapbag.

Uuden vuoden aleissa oma lukunsa ovat älyttömät matkatarjoukset tai miljoonien arvoisten korujen arvontatyyppinen halpamyynti, joten ei se nyt välttämättä ole mikään ihme, että aamuvarhain kauppoihin ryhdytään jonottelemaan. Etenkin, kun tokiolaisten ykkösharrastus on shoppailu.

Shoppailutaitoiset eli harrastuksensa hyvin tuntevat ihmiset myös tarkkaan tietävät, minkä firman ja minkä merkin bageja kannattaa hamstrata - ja erityisesti sen, että kannattaa olla liikkeellä varhain, koska yleensä tiettyjen brändien bagit menevät kuin kuumille kiville.

Okusan onnistui kaikesta huolimatta pidättäytymään onnenkassin kaappaukselta, mutta shoppasi kyllä kaikkea muuta, kuten viimeinkin Anna Suita, 50% alennuksella!

Asakusassa ahmimassa

2010-01-05T18:04:00.006+09:00

Viime vuonnakin tuli suunnattua Asakusan temppelimatsuriin, joten täytyihän traditiosta kiinni pitää. Ankaran aleshoppailuviikonlopun päätteeksi ja Elmerin päivän kunniaksi siis vielä Asakusan hulinaan.

Tai suhteellisen säyseää seudulla oli, yhä ihmiset jaksoivat lomailla landeillaan, mikä onkin ollut aivan ihanaa! Tokio, esimerkkinä oma vilkas kotikatumme, on ollut kuin toinen kaupunki. Rauhoittavan virkistävää!

Ensi töiksemme ostimme pussillisen höyryäviä pikkumunkkeja, joita ahmien etsimme sopivaa ruokapaikkaa. Päädyimme lopulta viime vuodelta tuttuun telttakojuun.

Yan otti yakisobaa ja minä hain viereisestä kojusta voiperunan. Matsureissa on se kiva puoli, että kunhan jotakin kunkin teltan omaa tuotetta nauttii, saa ohessa särpiä menemään myös naapurikojujen antimia. Tai näin ainakin kaikki ympärillä tekivät.

Perunaan sai lisätä oman maun mukaan suolaa, voita ja misotahnaa. Ihanan suolainen sekoitus, kelpasi mainiosti muusinhimoiselle Okusanille!

Yan-san se ei vähästä täyty, joten hää haki vielä okonomiyakiakin rasiallisen!

Oku siirtyi jo jälkiruokaan eli matsuribanaania suklaalla, rakeilla ja tikulla:

Oli tosi kylmä, kuten aina talvi-iltaisin (ja päivisin, aamuisin ja öisin), mutta lämpöinen sake jelppi yli pahimman hytinän.

Kävimme vielä temppelillä toivomassa kaikkea hyvää sekä ottamassa itsellemme ennustuksen rasiasta. Ennustuksesta tuli kai pahin mahdollinen, koska siinä luvattiin ihan kaiken menevän pieleen, joten sidoimme sen kiinni telineeseen parantumaan. Haittaako, jos vähän repesi??

Asakusan Senso-ji:ta on rempattu nyt niin kauan kuin muistan, ja kunnostus oli yhä kesken. Julkisivua onneksi komisti tällainen otus.

Kovin oli Asakusassa nättiä ja tunnelmallista, ja muistuipa taas mieleen, että kenties retket itään silloin tällöin olisivat ihan paikallaan. Pian turmellumme tyystin länsi-Tokion materiamielipuolisuuden pauloissa!

Mutta huomenna ehkä vielä vähän shoppailemaan..!

Tiikerin vuotta päin!

2009-12-31T23:42:00.008+09:00

Näin se on toinen uuden vuoden aatto Japanissa meneillään. Meininki ei suuremmin poikkea viime vuodesta, kotosalla ollaan - tai poikkeaa siinä mielessä, että kotosalla pysytäänkin, eikä tänä vuonna poistuta temppeleillekuumallesakellebaariinauringonnousussakotiin. Vähän sairastelua ollut ilmassa, niin otamme iisisti.

Telkkarissa siirryttiin juuri Kōhaku-lauluskabasta kuhisevan Tokyo Towerin liepeille ja sitten eri temppeleiden uuden vuoden aaton rituaaleihin. Olisihan se ollut hauska kurkata tänä vuonna Towerin ilmapallomeiningit, mutta näin tällä erää.

(Ja nyt telkkarin kuva siirtyi harmonisilta temppeleiltä suoraan harmaaseen Suomeen ja Espoon Sellon ampumadraamaan...)

Toshikoshi-nuudelit on sentään nautiskeltu, tällä erää kuumina versioina (eikä taaskaan ihan nappiin mennyt) ja kinako mochiakin paisteltu (ei lainkaan nappiin) ja muitakin mocheja ja kaikkia outoja juttuja maisteltu. Iisisti lomaillen siis... Ja viikonloppuna alennusmyynteihin!

Meidän toshikoshissa ei ollut Kittyjä.

Eikä meidän mochikaan ihan tältä näyttänyt...

Mutta siitä huolimatta sukulaisille, ystäville ja kaikille lukijoille mitä jännittävintä tiikerin vuoden 2010 alkua ja rohkeaa tassuttelua uusiin seikkailuihin!

Joulu Hokkaidolla Osa 1

2009-12-29T12:47:00.015+09:00

Mietimme jo syksyllä, että täksi jouluksi pitää ehdottomasti päästä lumen keskelle. Pohdimme kaveriporukalla ensiksi Naganoa, mutta leudossa syksyssä eli epäilys, että josko "Alpeilla" onkaan vielä lunta joulun aikaan. Olisihan siellä ollut, kuten melkein kaikkialla maailmassa (paitsi Tokiossa), mutta hieno päätös oli kuitenkin lähteä Hokkaidon Nisekolle saakka! Olihan unelmissamme ollut toive pääsystä Hokkaidolle talviaikaan.

ANAn lentopaketti kuljetti meidän Annupurin hiihtokeskukseen, joka on yksi kolmesta Nisekon pääkeskuksesta. Niseko Village ja Hirafu ovat ne muut, mutta vaikka Annupuri oli ehdottomasti rauhallisin ja hiljaisin - tai kenties juuri siksi - viihdyimme paikassa mainiosti.

Matkalla Sapporosta Nisekolle sai jo ihastella aamupäivähämärän lumimaisemia:

Taukopaikka oli myös tunnelmallinen:

Hotellimme Northern Resort oli oikein kiva, huoneet lämpimät, sängyt hyvät ja hotellin oma onsen saunoineen ihastutti.

Buffet-ravintolan aamiainen oli runsas, ja hotellista löytyi kaksi ruokaravintolaa ja tunnelmallinen baari. Eipä ollut mitään valittamista - paitsi toki se perinteinen: kasvisruuan määrä oli minimaalinen... Jouluaattona menimme porukalla illallisbuffettiin, joka maksoi peräti 3700 jeniä per pää ilman juomia, ja eihän siellä ollut yhtäkään lämmintä kasvisruokavaihtoehtoa, ellei sellaiseksi laske höyrytettyä perunaa ja paria höyrytettyä parsakaalin palaa. Salaattianti oli sekin niukahko, mutta onneksi juustoja, leipiä ja jälkkäreitä piisasi. Okusan keskittyikin jälkiruokien nauttimiseen koko Nisekon ajan, kuumia kaakaoita myöten!

Hotellimme ravintoloineen noudatteli skandinaavista muotoiluperinnettä:

Aamiaisella saipi nautiskella muun muassa tällaista:

Illallisella vaikkapa näitä:

Eturuoaksi

Jälkkäriksi

Baari ja sen takkanäkymät:

Ikkunasta aukesi talven ihmemaa.

Heti hotellin ovien ulkopuolelta saattoi suksia mäkeen, jonka juurta koristivat valopuut ja hissien luona moniväriset lumilyhdyt.

Päivät kuluivat sukkelasti rinteissä, joista Yan kertoo myöhemmin lisää, välillä pulahdimme onseniin, ja illan tullen yleensä menimme porukalla syömään ja istumaan iltaa hotellibaariin - josta sai myös miltei glögimäistä hotto wainua! Osa jengistä kävi myös kylässä Hirafussa, mutta pääasiassa, laskettelua lukuun ottamatta, pysyttelimme oman hotellin alueella perusasioihin (kylpeminen, syöminen, juominen, nukkuminen) keskittyen. Jouluunhan kuuluukin mahdollisimman rauhallinen oleskelu! Hotelli oli varaustilanteen mukaan täynnä, mutta tunnelma oli silti hyvin seesteinen, toisinaan jopa autio. Ulkomaalaisia oli jonkun verran, mutta pääaussikeskittymät taisivat sijaita vilkkaammassa Hirafun kylässä.

Oma hotellimme oli satsannut jouluun muun muassa näin:

Ravintolassa vilahti tosiaan myös joulupukki - tai itse asiassa kaksi, yhtä aikaa...

Niseko oli todellinen winter wonderland, enkä muista hetkeen, ehkä ikinä, nähneeni niin paljon lunta ja niin isoja lumikinoksia, kuin teiden varsilla pienen kävelyretken tehdessäni. Lunta tuli melkein joka päivä vielä kasoittain lisää. Jääpuikot olivat oikeita taideteoksia:

Lauantaina suuntasimme jälleen bussilla Sapporoon ja lentokentälle. Heippa hepat ja Niseko!

Lentokentällä koimme matkan ensimmäiset vastoinkäymiset. Tai tavallaan emme. Kentällä oli meneillään japanilaisittain kauhea kaaos eli hyvin hillittyä, mutta epätietoisuuden leimaamaa jonotusta, sillä iso osa lennoista oli aamupäiväisen lumimyräkän vuoksi peruttu. Koneet Tokiosta eivät olleet suurimmaksi osaksi ollenkaan saapuneet Hokkaidolle, joten eivät ne sitten olleet lähtemässäkään.

Yksi pariskunta porukastamme teki pikapäätöksen ja siirsi paluulentonsa viikolla eteenpäin - koska se oli nyt mahdollista ilman lisäkuluja - ja palasi Nisekolle! Me muut jäimme syömään sushia ja valmistautumaan hotelliyöhön Sapporossa. Mutta kuinka ollakaan, tunnin päästä selvisi, että juuri meidän koneemme olikin paikalla ja lähtövalmiina, tosin 3h myöhässä. Loppuaika kentällä kului erilaisissa jonoissa, mutta kuitenkin suhteellisen kivuttomasti. Säälitti erään toisen Tokion lennon porukka, joka 5 tunnin odotuksen jälkeen viimein pääsi lähtöselvitykseen ja portille - jolla tuli kuulutus, että lento on sittenkin kokonaan peruttu. Odotimme itse samaa kuulutusta, mutta lykky oli tykönä ja pääsimme matkaan. Hanedaan laskeuduimme klo 01.20, ja ANA lahjoitti jokaiselle matkustajalle 5000 jeniä sisältävän taksirahakuoren! Viimeinen jonotus taksijonossa, ja lopulta pääsimme huristelulle läpi öisen Tokion. Rahakin juuri ja juuri riitti kotiin tai paremminkin 100 jenin Lawsonin ovelle saakka.

Tokyo Domen enkat: Guns N'Roses 3H37MIN!

2009-12-28T13:19:00.010+09:00

Toissa lauantaina Guns N'Roses teki historiaa ja heitti uransa pisimmän keikan Tokyo Domella. Tämä 3 tunnin ja 37 minuutin show päihitti vajaalla minuutilla vuoden '91 Inglewoodin konsertin Jenkeissä. Olin keikalla, joka tuntui hiukkasen liian pitkältä, mutta ällistys oli todellinen, kun katsoin kelloa show'n päätteeksi. Se oli tunnin enemmän kuin kuvittelin. Mietin konsertin jälkeen, että olisihan se voinut olla lyhyempänä tiiviimpi ja toimivampi, mutta kun kuulin, että kyseessä oli pisin keikka IKINÄ, täytyy sanoa, että hieno kokemus olla mukana!

Sain lipun Yan-sanilta synttärilahjaksi marraskuussa, mutta ei keikka ollut loppuunmyyty vielä konserttipäivänäkään. Tokyo Dome on valtava ja älytön, enkä oikein tiedä, miksi tämä bändi noin massiiviseen paikkaan oli edes laitettu. Olihan siellä väkeä, mutta myös tyhjiä katsomoja vaikka kuinka. En kyllä tiedä, ovatko ihan yläkatsomot ja sivukatsomot lavan luona muutenkaan käytössä.

Oma paikkani oli vastapäätä lavaa yläkatsomon alaosassa, kaukana lavasta kyllä, mutta kokonaisuuden näki hyvin. Ostin kiikarit stadionin kaupasta sen jälkeen, kun lämppäri oli soittanut ja olin todennut, että ムックlta se kuulostaa, mutta näkökyvyllä ei voi todistaa, että onko lavalla todella Tatsurō ja kumppanit. Kiikarit olivatkin tosi hyvät, joten loppuaika Domella menikin pääasiassa ne silmillä. Screenejäkin katseli mieluummin kiikareilla, sen verran suuret olivat etäisyydet hallissa.

Gunnarit olivat heittäneet Osakassa 3 tunnin setin, joten odotuksena oli, että pitkä keikka Tokiossakin on edessä. Suhteellisen ajallaan bändi lavalle lennähti ja Axl "Asterix" Rose aloitti Chinese Democracyn vedon. Kuten normaalia, stadiumi oli täysin tuolitettu permantoa myöten, mutta väki toki pomppasi tuoleistaan pystyyn välittömästi.

Alettuaan show jatkui, jatkui ja jatkui. Välillä bändi jammaili, kun Axl kävi tekemässä lisähappihyppyjä. Tai vaihtamassa paitaa... 9 paidanvaihtoa vähintään! Noin isoon paikkaan yhtye veteli melkein liiankin rennosti, aloitteli coverbiisejä ja lopetti kesken, toisaalta taas rentous oli miellyttävääkin. Pyrojakin oli varsin paljon, painottuen hittibiiseihin ja keikan loppupuolelle. Taustakankaalla pyöri kaikenlaista jutskaa, tosin kiikaroinnin takia jäi vähän vähemmälle sen seuraaminen.

Axl ja bändi tuntuivat olevan uusien biisien kanssa enemmän kotonaan kuin vanhojen, ja Axl viihtyi selkeästi paremmin niitä laulaessaan. Leppoisalla tuulella vaikutti heppu muutenkin olevan. Höpötteli kaikenlaista biisien välissä. Japanilaiset omassa katsomossani eivät niin piitanneet Chinese Democracyn biiseistä, suurin osa istuutui aina, kun "uusi" biisi alkoi. Tunnelmaa katsomossani söivät myös tympääntyneen näköiset intialaiset vieressäni sekä se, että ääni kiersi välillä vähän oudosti siellä hallissa. Toisinaan laulua ei kitaroiden alta kuulunut ollenkaan, sitten yhtäkkiä taas kuului tosi hyvin. Kaikki kuitenkin tuntuivat jakavan mielipiteen, että Axl kuulostaa paremmalta kuin pitkään aikaan.

Vieressäni oli myös aika outo japanilaistyttö, joka robotin lailla välillä "käynnistyi" ja alkoi vimmaisesti nykiä, sitten seuraavassa hetkessä taas tapahtui jähmettyminen. Kerran katsoin tyttöä hänen istuessaan ja hän nukkui! Loppukeikan ajan tyttö sen sijaan seisoi tiiviisti, vaikka kaikki muut esimerkiksi soolojen aikana istuivat. Muutaman kerran hän spontaanisti kiljahti "Äääkseerii" ja sitten taas vajosi katatoniseen tilaan.

Salissa oli myös tosi kylmä, yläkatsomossani suorastaan tuuli, ja kaikki olivat talvitakit päällä kuin jossain Venäjällä. Tämän talven hittitakki on ruskea tai musta Michelin-toppatakki karvakaulushupulla, ja permanto näytti jotenkin hullulta, kun siellä vaan oli ruskeanmustaa massaa.

No mutta. Uusi kitaristi DJ Ashba oli varsin hyvä monessa biisissä ja monien mielestä paljon parempi kuin Robin Finck. DJ tuntui aika usein jäljittelevän Slash-liikkeitä ja asentoja, mutta ihan Slashin viileyteen ei hemmo yltänyt. Mutta hyvä poitsusta tulee, täytyyhän ottaa huomioon, ettei DJ ole ollut vielä kuin muutamalla keikalla mukana. Siihen nähden oivasti tilutteli.

Muut kitaristit, Ron Bumblefoot ja Richard Fortus olivat myös hyviä, etenkin Ron. Richardilla oli rytmikitaristina selkeästi pienin rooli, mutta välillä hänellekin suotiin sooloja. Kenenkään soololurittelut eivät tosin sytyttäneet mitenkään wow-tavalla. Bändissähän on nykyään väkeä 8 tyyppiä: 2 koskettimissa ja taustoissa (Dizzy ja Pitman), rumpali (Frank Ferrer), 3 kitaristia, basisti (Tommy Stinson) ja Axl. Lavalla siis riitti porukkaa.

Biisilista oli:

01. Chinese Democracy
02. Welcome to the Jungle
03. It's So Easy
04. Mr. Brownstone
05. Catcher in the Rye
06. Sorry
07. band jam (I Want You Back, Jackson 5)
08. If the World
09. Richard Fortus Solo (James Bond Theme)
10. Live and Let Die
11. Dizzy Reed Solo (Ziggy Stardust)
12. Street of Dreams
13. band jam
14. You Could Be Mine
15. Rocket Queen
16. My Michelle
17. DJ Ashba Solo
18. Sweet Child O' Mine
19. Shackler's Revenge
20. I.R.S.
21. band jam
22. Axl Rose piano solo
23. November Rain
24. band jam
25. Whole Lotta Rosie
26. Knockin' on Heaven's Door
27. Scraped
28. Prostitute
29. jam
30. This I Love
31. Frank Ferrer Solo (We Will Rock You)
32. Out Ta Get Me
33. Ron Bumblefoot solo (Pink Panther Theme/Don't Cry)
34. Don't Cry (Axl, Ron and DJ)
35. Nightrain

Encore:

36. Madagascar
37. There Was a Time
38. My Generation
39. Better
40. Patience
41. Nice Boys
42. Paradise City

Huh, megalomaaninen lista! Nyt jälkeenpäin vasta tajuaa kokonaisuuden!

Loppuun klippejä Tokion keikalta kiinnostuneille.

Rocket Queen:

Live And Let Die:

Patience:

Mr. Brownstone (itse olin about tällä etäisyydellä lavasta):

Tässä If the Worldissa on huono laatu, mutta näkee hyvin Axlin nykykomeuden:

Hoi Hokkaidolta

2009-12-27T23:30:00.002+09:00

Tänä jouluna päätimme lähteä lumisempiin maisemiin. Ei viime vuoden joulussa mitään vikaa ollut, napa oli ratketa, mutta Tokion töiden täytteinen ja lumeton joulu oli jo nähty. Oli siis paikallaan hypätä Boeing 747:n kyytiin ja kiitää Hokkaidolle.

Näinpä vietimme joulun 2009 Nisekon lasketteluparatiisissa, jossa ei ollut pulaa puuterista, nuoskasta, tampatusta lumesta tai vaakasuoraan ainakin satasta kiitävästä kasvot punaisiksi piiskaavasta tuiskusta. Ja paluumatkalla tiet ehti vielä täyttää loskakin. Neljänä päivänä ehdimme lankkujen päälle, ja sään puolesta saimme kokea monenlaista keliä, joista yksi oli aivan täydellisen selkeä ja tyynehkö parin asteen pakkaspäivä. Edellisen illan ja yön aikana rinteet ja metsä olivat saaneet useamman kymmenen senttiä tuoretta puuterilunta.

Nyt on siis vietetty perinteikäs laskettelujoulu, ja toivottavasti vuoden kaksi jäljellä olevaa työpäivää hoituvat näillä ladatuilla akuilla kuin itsestään. Lisää Nisekosta vielä myöhemmin!

Japanilainen bonusjärjestelmä

2009-12-21T22:45:00.002+09:00

Näin joulun alla voisi olla sopiva hetki pukahtaa pari sanaa japanilaisesta bonusjärjestelmästä. Bonus kuulostaa yleensä mukavalta asialta, ja sitähän se periaatteessa on täälläkin. Mutta silti siihen on saatu väännettyä vähän hankalaa ja tavallaan jopa vähän negatiivista japanilaista kierrettä mukaan. Yritänpä selittää miksi.

Jos täällä (esimerkiksi it-alalla) onnistuu/joutuu tekemään täysipäiväisen toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen, pääsee osaksi japanilaista bonusjärjestelmää. Nykyisen taloustilanteen aikana tällaisen sopimuksen saaminen/sen piiriin joutuminen on melko harvinaista. Tarjolla onkin pääasiassa 6-12 kuukauden määräaikaisia sopimuksia, joita mahdollisesti jatketaan niiden umpeutuessa saman mittaisella kaudella. Kun työhaastattelussa, joka johtaisi toistaiseksi voimassa olevaan sopimukseen, puhutaan palkasta, on kyseessä yleensä vuosipalkka, johon bonukset jo sisältyvät. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, tulee tässä vaiheessa kiinnittää huomiota siihen, montako kuukautta tämä vuosipalkka sisältää.

Oma vuosipalkkani koostuu 16 kuukauden palkasta. Nyt siis tarkkana. Jos vuosipalkaksi sovittaisiin 1200 rahaa, olisi vuoden keskimääräinen kuukausipalkka 100 rahaa. Mutta, tämän bonusjärjestelmän takia tuo 1200 rahaa jaetaankin 16 osaan ja kuukaudessa palkaksi tipahtaakin vain 75 rahaa. Aivan, joka kuukausi palkasta "puuttuu" yksi neljännes eli 25 rahaa! Tämä mahdollinen bonus, eli neljän kuukauden palkka, maksetaan kahdessa osassa: kesä- ja joulukuussa.

Bonuksen suuruuteen on normaalisti vaikuttanut firman taloustilanne ja kehityskeskustelun yhteydessä tehtävä arvio työsuoritusten tasosta. Koska oma työskentelyni osui Japanin pitkästä aikaa pahimman taloustaantuman alkuun, on firmalla ollut luonnollisestikin hyvä syy olla maksamatta täysiä bonuksia. Kaikkea ei ole voitu olla maksamatta, koska jotain osuuksia bonuksista on luvattu. Niinpä bonuksia maksettu n. 60-70% maksimimäärästä.

Työsuoritusten arviointi tapahtuu kaavakkeella, johon aiemmassa kehityskeskustelussa on määritelty tulevan kauden tehtävät. Näissä tehtävissä onnistuminen pisteytetään puoli vuotta myöhemmin. Skaalaa pisteillä on huimat 0-20, mutta käytännössä jokainen laittaa itselleen 10-12 pistettä. Jokaiseen kohtaan. Ei voi kehua itseään, mutta ei voi laittaa asteikon keskitasoa heikompiakaan pisteitä, tai bonukset pienenevät. Mutta, olivatpa pisteet hyvät tai huonot, on niiden vaikutus bonusten lopulliseen suuruuteen vain joidenkin prosenttien tasoa.

Viime keväänä täytin kaavakkeen käyden kohtuullisen huolellisesti kaikki kohdat läpi. Kysymykset olivat suurelta osin hölmöhköjä, sillä kaavakkeessa tiedusteltiin muun muassa, millä tavalla olen kohentanut sijoittajien luottamusta yritystä kohtaan. Kaavakkeen kysymykset oli itse asiassa jaoteltu viiteen luokkaan, joista nämä sijoittajakysymykset olivat lähinnä tarkoitettu firman johdolle. Varmistin, pitääkö tällaisen duunarinkin tosiaan täyttää nämä selvästi johtajille tarkoitetut kysymykset, mutta käsky kuului, että täytettävä on. Niinpä päätin, että olin kohentanut sijoittajien luottamusta firmaa kohtaan 11 pisteen edestä. Kehityskeskusteluissa selvisi, että esimies oli kanssani samaa mieltä, eli sijoittajien luottamus on työni ansiosta kohentunut 11 pisteen edestä...

Bonuskaudet ovat huhtikuusta syyskuuhun ja lokakuusta maaliskuuhun. Näihin liittyvät kehityskeskustelut on ainakin meidän firmassa käyty marras- ja toukokuussa. Ja bonukset maksetaan siis joulu- ja kesäkuussa. Joku tästä ehkä jo huomaakin ärsyttävän seikan: Bonuskauden työt ovat päättyneet liki kolme kuukautta aiemmin kuin varsinainen bonus maksetaan. Niinpä työnantajalla on työntekijään aika napakka lukko, sillä harva lähtee työstä, josta on vielä rahaa saamatta. Käytännössä kaikki työpaikan vaihdot tapahtuvatkin tammi- ja heinäkuussa. Tästä seuraa tietenkin se, että vanhassa työssä on tehnyt jo kolme kuukautta seuraavaa bonuskautta ja tulee uuteen työhön kesken kauden. Näinpä menettää kokonaan seuraavan kauden bonukset.

Olen kuullut puheita, että joissakin firmoissa on nyt joulukuussa ilmoitettu bonusten "taatun" osuuden muutoksista. Ja myös henkilökohtaisen arvioinnin poistumisesta. Ei tarvinne olla kovin suuri meedio voidakseen arvata, maksetaanko ensi kesäkuussa sovitusta vuosipalkasta suurempi vai pienempi osuus.

Onneksi lähdin itse Japani-peliin sillä asenteella, että pelkillä kuukausipalkoilla pitää tulla toimeen ja bonuksia ei ehkä tule. Niinpä nämä bonukset ovat jollakin tapaa jopa tuntuneet bonuksilta. Muistan viime kesänä, kuinka useampikin ihminen valitti vaivihkaa, kun ilmoitettiin, että firma ei maksa täysiä bonuksia. Oli kuulemma luottokorttivelkaa ja ties mitä. Toisin sanoen "bonus" oli jo tuhlattu, vaikkei mitään takeita sen saamisesta ollut. Nyt joulukuussa ei tällaisia puheita ole kuulunut ja nekin, jotka vannoivat lähtevänsä viime kesänä, ovat edelleen samassa pajassa töissä.

Nyt siis jokainen japanilaisessa firmassa työskentelystä haaveileva muistaa olla tarkkana sen kanssa, mitä palkkaneuvotteluissaan sopii. Kun Suomessa on tottunut sopimaan kuukausipalkasta, voi miljoonien jenien vuosipalkasta puhuminen tuntua aluksi valtavalta rahamäärältä. Ja voi se sitä ollakin, kunhan on sopimusta tehdessään varmasti tietoinen siitä, paljonko normaalina palkkapäivänä siirtyy jenejä tilille.

Jouluruokaa tarjosi kunnon väki!

2009-12-16T12:04:00.010+09:00

Melko hassua on se, että täällä Japanissa tulee vietettyä joulun aikaa jotenkin paljon ahkerammin ja enemmän ajatuksella kuin Suomessa. Täällä tuntuu niin hienolta saada glögiä ja maistaa piparkakkua ja muuta, koska kaiken eteen joutuu näkemään ihan eri tavalla vaivaa. Kaikki tuntuu ansaitummalta eli maistuu myös paremmalta!

Viime vuonna olinkin Suomessa tähän aikaan ja palasin juuri aatoksi Tokioon, joten tämä joulun odotteluaika Japanissa on nyt ihan uutta. Eikä yhtään haittaa, ettei ole Suomessa, vaikka siellä lunta ja pakkasta onkin. Täällä on vain koleaa ja sisällä jäätävää, mutta niitä paria kynttilää, jotka on kalliilla Loftista ostanut, on mukava poltella ja kuunnella youtubesta joululauluja. Katsoa vähän TVkaistaa välillä ja nähdä siellä suomalaisia joulumainoksia!

Viime vuonna reissujeni takia jäivät myös väliin kahdet isot joulunnostatusjuhlat: aiemmin mainitut suurlähetystön itsenäisyysbiletykset sekä viime viikonlopun suomalaisyhteisön viralliset pikkujoulut. Mutta nyt pääsimme patojen äärelle!

Kaiken japanilaisen ruokapähkäilyn lomassa oli ihanaa nautiskella välillä tuttuja ja turvallisia antimia!

Nämä korvapuustit olivat ihan taivaan nannaa!

Ja saatiinpa torttuja sittenkin myös tänä jouluna!

Suomessa en ihmeemmin fanittele karjalanpiirakoita, mutta täällä ne ovat sellaista herkkua, että kaikki kalpenee rinnalla.

Jopa munavoi!

Olenkin päättänyt, että kun palaamme Suomeen, opettelen itse tekemään karjalanpiirakoita. Moni on opetellut täällä, mutta vaikka juuri ostimmekin isomman grillin, ei siinä taida sentään karjalanpiirakkain leipominen onnistua. Saatan kyllä siltikin yrittää!

Tämä kakku oli tosi upea, mutta en millään jaksanut maistaa sitä. Itse asiassa koko päivän paastoamisen jälkeen mahaan ei mahtunut kuin vähän yli yksi lautasellinen herkkuja, mikä harmittikin loppuillan... Olin kateellinen uusille vieraille, jotka saapuivat paikalle vielä tyhjän mahan kanssa!

Laitetaan nyt tämäkin jouluasia tänne, vaikkei omalle lautaselleni päätynytkään.

Kunnon pikkujoulupitoihin kuuluu tietysti myös PUKKI, joten pukki saatiin! Pukilla oli isot lahjavarastot, joiden täyttämistä me vieraat olimme kukin avittaneet.

Juhlissa oli paljon Suomesta innostuneita japanilaisia, suomalaisten aveceja ja kavereita, ja kun pukki kehotti istumaan polvelle, syntyi hirmuinen jono! Kaikkien piti päästä!

Sitten pukki jakoi lapset ja lahjoja jännitti. Eiku.

Illan musiikkiannista vastasivat suomicovereita tykittelevä Mr. Perkele sekä kaksi bändiä, joten meininki rokkasi!

Illan päätti yhtye Wäinämöinen, joka nykyisellä kokoonpanollaan taisikin heittää viimeisen keikkansa. Tokiossa virtaa pian reippaasti vähemmän suomiverta kuin ennen (brutaalia!), sillä niin moni nokialainen ja muitakin poistuu pian Japanista parempibisneksisille vesille. Emmepä taida mekään täällä enää ensi jouluna olla, joten kaikin puolin nämä joulusuomikemut olivat hieman haikeutta ja etukäteisnostalgiaa aiheuttavat. Moni kaveri ottaa ja lähtee, muutoksen tuulet ja niin edelleen.

Mutta mainiot olivat sapuskat ja porukat, ja nyt sitten odottelemaan oikeaa joulun viettoa ja toivottavasti hyvin lumisen Hokkaidon rinteitä!

Joulukahvit

2009-12-14T23:30:00.003+09:00

Jos Tokiossa etsii joulumieltä, eräs hyvä keino on pujahtaa kahvilaan. Kahviloissa on aina lämmin, ja Tokion kahviloissa yleensä soi tosi kiva musiikki, pehmeää jazzia tai muuta tunnelmallista. Oma suosikkikahvilani on lähistöllämme sijaitseva La Cucina, ja erityisesti sen yläkerta, koska siellä on aina tosi rauhallista. Siellä on yleensä vain yksin liikkeellä olevia ihmisiä, jotka joko opiskelevat, tekevät koneella töitä tai lueskelevat muuten vain, omissa oloissaan. Siellä on niin rauhallista, että jos keskustelua kaipaavat parit tai isommat porukat tulevat kurkkaamaan portaiden yläpäähän, he yleensä kääntyvät takaisin hälyisempään alakertaan häiriintyneinä hiljaisuudesta!

Käyn kyseisessä kahvilassa välillä kirjoittamassa kirjeitä - taito, jota olen yrittänyt elvyttää täällä kaukana Suomen tutuista asuessa. Alkuaikoina kävin siellä myös opiskelemassa japania, mutta nyt enää äärimmäisen harvoin jaksaa raahata oppikirjoja mukana...

Tokiossa on siis muutamia kivoja kahviloita, mutta yhä vieläkin Se Täysin Oikea tuntuu puuttuvan. Shimokitazawan jazzkahvila Masako on kyllä ihana, samoin Harajukun Yellow Café ja Koenjin Dogberry. Se Täysin Oikea olisi vain kiva löytää lähimaastosta, ettei kahvilan vuoksi tarvitsisi vaeltaa aina metrolla jonnekin.

No, Starbuckseja lähistöllä ainakin riittää - niitä kai on kaikkien lähistöjen lähistöllä. Ei niitä kyllä yleensä tule harrastettua, mutta NYT oli pakko. Piparikahvin takia! Hetki kirjan ja Starbucksin Gingerbread Latten (jinjaabureddo rate) kanssa tuo väkisinkin rauhaisan joulumielen!

Pikainen uutiskatsaus

2009-12-08T09:50:00.002+09:00

Koostin pikaisen katsauksen viime aikoina mieleen jääneisiin uutisiin. Aloitetaan tuoreimmalla ja yllättävimmällä.

* Japanista karkoitettu kiinalainen nainen onnistui palaamaan maahan vaihdettuaan kirurgisella toimenpiteellä sormanjäljet vasemman ja oikean käden välillä. Hänet oli karkoitettu maasta aiemmin, koska hän oli ylittänyt oleskelulupansa. Nainen pidätettiin viime kuussa, sillä hänen epäiltiin lavastaneen avioliitonsa japanilaisen miehen kanssa. Tämä on ensimmäinen ilmi tullut biometriahuijaus, ja nyt viranomaiset epäilevät, että sormenjälkien vaihtaminen saattaa olla varsin yleistä. Nainen kertoi leikkauksen maksaneen noin 10000 euroa, joten hänen on todellakin täytynyt haluta palata Japaniin. BBC News

* Japan Airlines on käynyt neuvotteluja työntekijöidensä eläkkeiden leikkaamisesta. Yhtiö ehdotti, että eläkkeellä olevien entisten työntekijöiden eläkettä leikataan 30% ja nykyisten työntekijöiden tulevaa eläkettä 53%. Tällä säästöllä yhtiö voisi varmistaa valtion takaaman tukipaketin. Hieno maa. Hieno tuokin eläkesysteemi, että ilmeisesti niitä tulevia eläkerahoja ei laiteta mihinkään rahastoon, vaan ne maksetaan sitten tulevaisuudessa. Jos on rahaa... Kun isolla (ja konkurssikypsällä) japanilaisella lentoyhtiöllä käydään tällaisia neuvotteluita, voi vain arvailla, millaisissa kantimissa pikkuyhtiöiden eläkkeet ovat. Toivottavasti olen aivan väärässä. Japan Today

* Nagoyassa joukko poliisimiehiä on alkanut harrastaa drag dressingiä työaikana. Uutisen mukaan partion asusteisiin kuuluu lyhyt hame, sukkahousut, korkokengät, peruukki ja ilmeisesti arvokas brändikäsilaukku. Ja taitovalikoimiin musta vyö karatessa, judossa tai jossain muussa kamppailulajissa. Kaiken tämän tarkoitus on saada pidätettyä Nagoyan kaduilla käsilaukkuja varastelevat hyypiöt. Japan Today

* Ja entisestään laskevan syntyvyyden syihin... Viime aikaiset tutkimukset osoittavat, että noin 20-30 -vuotiaiden miesten joukosta jo 60% tunnustautuu "ruohonsyöjiksi", eli miehiksi, joita ei kiinnosta seksi tai kontaktin luominen naisten kanssa. Nämä hoikat pojat ovat heteroseksuaaleja, mutta kumppanin saalistaminen ei kuulu heidän taitovalikoimiinsa tai kiinnostuksen kohteisiinsa. Nyt arvioidaankin, että japanilainen maskuliinisuus on pehmenemässä kilpailu- ja suorituskulttuurista aivan päinvastaiseksi. Paljon lisää aiheesta kertoo npr.org.

Ruokahöpinää muun muassa

2009-12-07T17:12:00.009+09:00

Kuinka olenkaan ihastunut tuollaiseen paahtovanukkaaseen, tai mitä ikinä sitten onkaan! Joku kermaisa pudding, karamellikastiketta alinna. Muutoinkin japanilainen pudding, purin, on niin nannaa. Jos izakayassa on sellaista jälkkärinä, oku ottaa, aina ottaa!

Mietin tuossa äsken kaupan kassalla, että mitenhän ikinä ostokset jossakin Alepassa tai vastaavassa enää sujuvat. Eivät voi sujua. Täällä on jo ihan kaavoihinsa kangistunut kauppatoimissaan. Kummassakin lähistön isommassa supermarketissa toimitaan samoin. Otetaan mennessä ostoskori, jonka tahtoessaan voi laittaa työntökärryyn (jonka alaosaan mahtuu toinen kori tarvittaessa, isompia ostoskärryjä ei ole). Lapataan se täyteen kaikkea hyvää. Mennään kassalle. Asetetaan kori kassatiskille, ja myyjä siirtää ostokset viivakoodin kautta toiseen koriin, tarkkaan harkitussa järjestyksessä. Touhun katselu on joskus kuin palapelin kokoamisen katselua. Tekisi melkein itse mieli mukaan asettelemaan jogurttipurkki juuri tuonne koloon tofun viereen.

Toisinaan ostoskoripalapelin suorittaa toinen myyjä, ja toinen iskee tavarat kassaan ja pyytää rahat. Ja ellei ole tarkkana, saattaa koriin livahtaa myös muovilusikka tai syömäpuikot jogurtteja ja makeja varten. Blogissamme on kenties jo mainittukin joskus, että kyseisiä muovilusikoita meillä on ainakin 100, koska alussa ei millään muistanut kieltäytyä ajoissa. No, koriin lykätään myös (aina liian monta) pari muovipussia, ja sitten pääsee tämä uuden korin kanssa pakkaustason ääreen kaupan seinustalle. Siinä sullotaan itse tavarat kasseihin, vieressä toki märkä pyyhe sormia varten eli sitä varten, ellei pussin suu aukea helposti. Pakkauspisteellä on yleensä myös vedenkeitin ja mikro, jos tahtoo alkaa heti syömäpuuhiin, kuten esimerkiksi laskea nuudelikuppiinsa kuuman veden.

Pienemmissä kaupoissa kuten konbineissa myyjät pakkaavat ostokset pusseihin saman tien ihan itse, ja vielä isommissa kaupoissa taas on yleensä pakkauspuuhiin erikoistunut henkilö erikseen. Joskus kassalla on vielä kolmaskin tyyppi, joka häärää muuten vain.

Esimerkiksi tässä taannoin Ikeassa olin ihan hämilläni, kun seisoin yhtäkkiä kassaliukuhihnan toisessa päässä hihna täynnä ostoksiani. Siinä vain lojuivat, siitä piti alkaa noukkia kassiin, joka vielä itse oli pitänyt muistaa napata mukaan ja vieläpä maksaa kassista rahaa! Huh huh - liikaa skandinaavista vapautta & vaivannäköä! Ja ylipäänsä - liukuhihna! Mikä se on?

--

Ruokaostoksista kaiken kaikkiaan, että Elmereiden alkuaikoina tein päivityksen kaikesta kummallisesta, mihin kaupoissa on saanut törmätä. No, kaikkeen siihen törmää yhä, eikä minkään merkitys ole vieläkään sen kummemmin valjennut. Japanilaiset antimet, joihin olen erityisen höyrähtänyt, ovat: se pudding, tuore ananas purkissa, japanilainen kurpitsa (valmiiksi keitettynä), reikäjuures eli renkon eli lotus root (no se sentään on selvinnyt, että mikä se on) valmiiksi keitettynä seesaminsiementen kanssa, kausittaishedelmät eli tällä hetkellä mandariinit ja syksymmällä taivaallinen nashi (omena-päärynä) ja kohta mansikat, kylmä vihreä tee, genmaicha-tee kuumana, maustamaton jogurtti, sobasämpylä (sobanuudeleita sämpylän sisällä), kaikki tofu ja silloin tälläin, sopivin väliajoin makit, inarit ja perunasalaatti.

--

Viime perjantaina Suomen suurlähetystö järkkäsi oivalliset itsenäisyyspäivän juhlat, joissa finskit herkutkin taas muistuivat mieleen. Oli porkkanalaatikkoa ja lanttulaatikkoa, rosollia ja karjalanpiirakoita munavoilla, ruisleipää ja smetanaa. Toki myös kinkkua ja kalaa. Sekä viinejä, viskejä ja vodkia. Kerrassaan runsasantimelliset juhlat, kiitos vain kaikille asianosaisille! Ja jotta herkuttelu ei tähän jäisi, ensi lauantainakin suomimieliä hemmotellaan isohkojen pikkujoulujen merkeissä. Ei täällä siis lanttulootaa ehdi ikävöimään, vaikkei kotiuunia omistakaan! Joulutortut lienevät nyt ainoa jouluinen laji, jota maistamaan ei ole päässyt. Pipariakin on kodin joka nurkka täynnä, ei kylläkään itse leivottua.

--

Koleus on vallannut Tokion. Päivisin auringossa on yhä lämmin, mutta iltaisin ei suinkaan. Tuuli on toisinaan julma, ja kesätakki vaihtui suoralta kädeltä talvitakkiin ilman välivaiheita. Alakerrassa on pysyvästi 13 astetta, yläkerta sentään sinnittelee 16-18 asteessa. Varatoimenpiteet on otettu käyttöön, hokkairoja ei sentäs vielä.

--

Bling bling on myös vallannut Tokion. Jokainen kaupunginosa panee parastaan talven valotaideteoksineen. Kävelimme eilen Shinjukun Southern Terracen valomaailmassa, jonka valkoisten puiden siimeksessä lähestulkoon sokeuduimme. Toinen vallitseva väri oli sininen. Missä punainen ja vihreä, joulun värit? No, varmaankin maissa, joissa joulua todellisesti vietetään. Nämähän ovat vain talvi-seasonin illuminaatiota. Täällä aika hieno kuva.

Loppupäässä aluetta oli kotamainen valohässäkkä, kai se kuusi oli olevinaan, jolle jonotettiin kymmenien henkien voimin. "Kuusen" sisällä pääsi painamaan nappulaa, jolloin jokainen painaja sai puun syttymään satunnaiseen väriin. Vau? Tai saattoi touhulla olla jokin muukin funktio, jota emme hoksanneet. Seurasimme pariskuntaa, joka antoi sylimäyräkoiransa painaa tassullaan nappulaa. Koiralla oli ihan taatusti päällään joku söpö mekko.

Tokiolaiset!! :)

Joulukuun hehkua!!

2009-12-02T22:05:00.006+09:00

Tällä erää pelkästään kuvat saavat puhua. Oku vietti upean päivän Shinjuku Gyoenissa ja totesi monien muiden lailla, että sugoiiiiiiii sentään kuinka joulukuinen syksy on hieno!

Loppuun taidehenkinen ylivalokuva hetkestä, kun lehtiä lensi ja lapset äiteineen riemuitsivat.

P.S. Kerrankin helppo kuvapläjäys: tuskin yksikään kuva kaipasi lisäväriä tai muuta kikkailua!

Pikkujoulujuhlintaa

2009-12-02T10:49:00.000+09:00

Bounenkai-biletysaika alkaa olla käsillä, mutta mepäs otimme varaslähdön ja järkkäsimme Suomityyliset kotipikkujoulut lähimmille kavereille vielä marraskuun lopulla.

Japanissahan harvoin kutsutaan ihmisiä toisen luo kotikylään ja vielä harvemmin järjestetään kotibileitä. Selkein syy on yleensä asuntojen pieni koko sekä se, että uchiin, kotiin, sisäpuolelle, ei mieluusti päästetä vierasta porukkaa, ainakaan paria henkeä enempää kerrallaan.

No, meitä eivät tietenkään japanilaiset tavat rassaa, joten asuntomme täyttyi lauantaina iloisista pikkujouluilijoista. Parikymmentä henkeä mahtui hitusen ahtaasti ja suurta lämpöenergiaa tuottaen, mutta melko kivuttomasti huusholliimme. Itse asiassa kukaan ei lopulta tahtonut hengata yläkerrassa, vaikka ajattelimme kahden kerroksen bileiden olevan pakollinen ratkaisu näillä neliöillä. Ehei, kaikki tyytyväisinä pakkautuivat alakerran vakuumitunnelmaan.

Melkein tasan puolet olivat suomalaisia ja toinen puoli yhtä filippiiniläistä ja yhtä amerikkalais-japanilaista lukuun ottamatta japanilaisia. Tarjoilu oli sen mukaista: sekä sushia että karjalanpiirakoita, sekä japanilaisia ankokarkkeja että salmiakkikaloja. Pikkujoulujahan edelsi hikinen reissu Funabashin Ikeaan, josta raahasimme 8 pulloa glögiä, vuoret pipareita sekä vähän Marabouta ja salmiakkikaloja. Sekä kynttilöitä.

Ikeaaaa... Ikean ravintolasta saa myös lihapullia kermakastikkeella ja puodin puolelta kermakastikejauhetta ostettua mukaankin! Joskus alkaa omituisesti kaivata kunnon pussikastiketta muusin oheen, mutta hyvä tietää, että sitä siis Japanistakin saa!

Japanilaisillekin pikkujouluglögi maistui hyvin, salmiakki hieman heikommin. Karjalanpiirakat katosivat munavoin kera niin nopeasti, että emäntä & isäntä tuskin ehtivät maistaa näitä harvinaisia herkkuja! Eksoottinen lisä oli myös Moomin Cafésta noutamani "Joululimppu", jota koristi ilmeisesti lumea jäljittelevä kookoshiutalekuorrutus! Joululimppua leipä siis enintään etäisesti muistutti, mutta ihan hyvää se oli. Kinokuniyasta oli myös kiikutettu parit "hapanreivat".

Pikkujoulujen pukukoodi oli villasukat, sillä tähän vuodenaikaan alakerrassa on yleensä 12 astetta (kuten parhaillaankin), mutta onneksi ihmiset ja kynttilät lisäsivät tosi tehokkaasti asteita.

Pikkujoulujen ainoa varsinainen ohjelmanumero glöginkeiton ohella oli joulukorttien askartelu. Kaikki saivat taiteilla oman korttinsa, joiden joukosta kotijury valikoi hienoimmat suklaa&piparipalkituiksi - tai kenties oudoimmat, no, omaperäisimmät. Japanilaisilla ei ehkä ollut ihan hallussa joulukortin perusidea, mutta urhoollisesti kaikki väkersivät omansa.

Lopuksi kortit jaettiin muistoksi jokaiselle.

Tässä yksi japanilainen voittajajoulukortti: "Happy Drinking!!"

Aika kului lennokkaasti, kuten pikkujouluissa tapana on, ja puolilta öin jatkoimme tip tap -meininkiä varsin tutuhkon puuhan parissa...

Jep jep, all night -karaoke here we came again on our own..!

Viimeinen kuva kamerassa oli tämä:

We did it our way!

Muiden japanilaisia lapsia

2009-11-30T21:40:00.001+09:00

Japanilainen työkaverini sai lapsen. Lounaskeskusteluissa onkin puhuttu viime aikoina lapsen saamiseen liittyvistä laillisista oikeuksista ja synnyttämiseen liittyvistä kustannuksista. Se, joka sattuu olemaan työnantajana, merkitsee näköjään paljon tässä maassa. Koitin etsiä vielä lisää tietoa, mutta varsinkin englanniksi netti on täynnä kaikenlaista epämääräistä hälinää vanhempien oikeuksista.

Ilmeisestikin se on fakta, että työlain mukaan isät ovat oikeutettuja peräti kahdeksan viikon isyyslomaan. Mutta, tuolta ajalta maksetaan vain 30% palkasta. Jokainen arvannee, paljonko japanilaiset miehet keskimäärin käyttävät tuosta lomasta. Todellisen isyyslomapituuden vaikuttaa määrittävän firman myöntämien täysipalkkaisten isyyslomapäivien määrä. Meidän firmamme tapauksessa näitä päiviä on kolme.

Työkaverini lapsi syntyi keisarinleikkauksella, joten synnytyksen tarkka päivä oli tiedossa. Niinpä hän piti vapaata synnytystä edeltävän torstain ja perjantain, jolloin leikkaus suoritettiin. Seuraavan viikon vaimo oli sairaalassa, joten mies kulki kodin, työpaikan ja sairaalan väliä. Sairaalan vierailuaika loppui jopa isien tapauksessa kello 19, joten eräänäkin päivänä hän ehti tavata vaimoansa vain kymmenen minuutin ajan. Niin, töistä ei sovi livistää paljoa aiemmin, vaikka perheeseen olisi juuri syntynytkin lapsi.

Seuraavan viikon lauantaina vaimo pääsi sairaalasta kotiin, joten mies piti maanantain ja tiistain isyyslomaa. Ilmeisestikin toisen päivän vuosilomista (jotan meillä on 12 päivää) tai palkattomana, koska isyyslomapäiväthän loppuivat jo maanantaihin. Keskiviikkona hän palasi taas töihin. Eräänäkin iltana esimiehemme oli pitänyt tätä ja toista työkaveria toimistolla suunnittelemassa päivityksiä peräti kello 23:een asti. Eli kukaan ei näytä saavan erityiskohtelua, vaikka kotona olisikin leikkauksesta toipuva vaimo ja parin viikon ikäinen lapsi.

Synnytyksen rahallisesta puolesta tiedän ainakin sen, että normaalisti sairaalakulut ovat 120000-150000 jeniä. Meidän työpaikkamme vakuutus maksaa ainakin nykyisellään 400000 jeniä lapsen syntymästä, joten sairaalakulut on katettu sillä. Me lähimmät työkaverit keräsimme yhteisen 25000 jenin lahjarahan onnelliselle isukille. Summasta suurimman osan maksoivat esimies ja muut managerit. Heh, ehkä esimies halusi vastinetta lahjarahalleen ja siksi piti pitkän illan töissä.

Yleensä isommat työnantajat maksavat jonkinlaisen onnittelubonuksen, mutta meidän firmassamme ei sellanen ole tapana. Eräs suuri japanilainen teleoperaattori maksaa ensimmäisestä lapsesta 50000 jenin bonuksen. Ja viides lapsi kirvoittaa jo peräti viiden miljoonan jenin potin! No, eipä se viiden lapsen kouluttaminenkaan tässä maassa halpaa ole, joten viisi miljoonaa hujahtanee hetkessä.

Joku kuitenkin nyt miettii sitä, eli: meille ei ole lapsia tulossa ainakaan juuri nyt.